Lapsena kuritettu, miten suhtaudut asiaan nykyään?

Kyllä lyhytjänteisyys, itsekkyys ja huono käytös, etuilu ja kyynärpäätaktiikka, ovat lisääntyneet maailmassa. Näkisin, että kyse on (myös) kasvatuksen puutteesta, syyn ja seurauksen ymmärtämisen puutteesta.

Ne, joita ei ole hyvästä syystä pöllytetty lapsena, kasvattavat omista lapsistaankin primadonnia, kermaperseitä ja häirikköjä. Lapsen täytyy oppia, mikä on oikein ja mikä väärin. Muiden ihmisten arvostaminen (= ei perseillä muualla kuin kotona, vaikka perseily olisi kotona sallittua) on harvinaistumassa. Vanhemmilta puuttuu jämäkkyys ja johdonmukaisuus. Huono käytös -> rangaistus (asteikko pitää tietysti miettiä tilanteen mukaan). Mielivaltaa ei sallita, ei vanhemmilta mutta ei lapsiltakaan.

Kiinnostaisi tietää, johtuuko joidenkuiden vastaajien masennus tai terapiakäynnit tms. nimenomaan lapsuuden "kuritusväkivallasta" vai muista elämän eteen tuomista asioista. Ymmärrän, jos on tullut turpiin tms. mutta ei luunappi ole mikään syy mennä terapiaan.

Itse koen saaneeni melko vapaan kasvatuksen, johon liittyi oleellisesti sanktioita, jonkinasteista fyysistä kuritustakin. Tämä on ok, jos kerran sana ei kuulu - pelisäännöt pitää kovakalloisenkin oppia. Nykyajan ihmiset ovat usein lapsellisia vikisijöitä, jotka tekevät kärpäsestä härkäsen.

t. Hyvissä väleissä sekä vanhempiensa että lapsiensa kanssa oleva nelikymppinen nainen

Niin no, kaikilla ne vanhemmat ei opi että maailma muuttuu eivätkä muutu itse. Minulla väkivaltainen vanhempi käy päälle vieläkin vaikka olen aikuinen, ja kovasti tulee koko ajan ohjetta miten lapsenlapsia pitää piiskata ja kurittaa. Heti pitää kuulemma pikkulapselta "ottaa luulot pois" jotta lapsi ymmärtäisi että "kuka käskee ja määrää talossa".

Mun vanhemmat on patologisesti sairaitaja luonnevikaisia. En uskalla jättää sekunniksikaan niitä lasteni kanssa ilman valvontaa.

Vierailija kirjoitti:

Jos on ok antaa lapselle luunappi, niin varmaan on ok myös antaa sellainen vaimolle, miehelle tai kaverille hyvästä syystä jos tämä vaikka nalkuttaa?

.... Jaa luunappi aikuiselle? Miksei! Pieni nipistyshän se vain on mutta jos sillä oppivat vaikka vähentämään sitä nalkutusta niin parempi vain. Ei ole minun vikani jos te olette täällä saanu luunappeja mistä on tullut traumat. Vaikka joku olisi saanut luunappeja pienenä pari kertaa ja hyvästä syystä niin se ei ole sama asia kuin tämä missä vanhemmat kurittaa lyömällä ja repimällä hiuksista kuin mitä täällä moni puhuu. Enemmän on sattunut kun pienenä on tiputtanut lelun sormien päälle kuin nuo luunapit mitä sain. Mutta ainakin tiesin luunapin saatuani että tein todella väärin.

Olkaa luunapitetut onnellisia. Toivottaa täältä mielisairaalasta lääkkeitten ja itsariyritysten runtelema sadistien ja alkoholistien "rakastama" viisikymppinen lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Itse joskus toivon, että minua olisi kuritettu. Olin lapsena hirviö, joka tahallaan teki kaikkea kiellettyä, myös rikollista. Aresteja ja torumisia kyllä tuli, mutta ei minua sillä kuriin saatu. Kaipasin vanhemmiltani kovempaa puuttumista, koin, etteivät he oikeasti välitä. Testasin rajoja aina vaan pitemmälle, ja odotin, että koska napsahtaa. Koskaan ei napsahtanut. En tänä päivänäkään pysty luottamaan, että kukaan oikeasti rakastaa, enkä enää pysty käsittelemään sitä, jos joku henkilökohtaisessa suhteessa yrittää laittaa huonolle käytökselleni rajoja. Pysyn siis yksin. Nainen, 1977.

Mitä tarkoitat napsahtamisella? Jos sait arestia ja toruja, niin vanhempasi kyllä yrittivät rangaista sinua. Mikähän sinut sai käyttäytymään noin, ei ole nimittäin mikään luonnonlaki, että lapsi haluaa testata rajojaan vain rajojen testaamisen ilosta? Jos lasta tuetaan, niin mitään tarvetta rajojen haulle ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lyhytjänteisyys, itsekkyys ja huono käytös, etuilu ja kyynärpäätaktiikka, ovat lisääntyneet maailmassa. Näkisin, että kyse on (myös) kasvatuksen puutteesta, syyn ja seurauksen ymmärtämisen puutteesta.

Ne, joita ei ole hyvästä syystä pöllytetty lapsena, kasvattavat omista lapsistaankin primadonnia, kermaperseitä ja häirikköjä. Lapsen täytyy oppia, mikä on oikein ja mikä väärin. Muiden ihmisten arvostaminen (= ei perseillä muualla kuin kotona, vaikka perseily olisi kotona sallittua) on harvinaistumassa. Vanhemmilta puuttuu jämäkkyys ja johdonmukaisuus. Huono käytös -> rangaistus (asteikko pitää tietysti miettiä tilanteen mukaan). Mielivaltaa ei sallita, ei vanhemmilta mutta ei lapsiltakaan.

Kiinnostaisi tietää, johtuuko joidenkuiden vastaajien masennus tai terapiakäynnit tms. nimenomaan lapsuuden "kuritusväkivallasta" vai muista elämän eteen tuomista asioista. Ymmärrän, jos on tullut turpiin tms. mutta ei luunappi ole mikään syy mennä terapiaan.

Itse koen saaneeni melko vapaan kasvatuksen, johon liittyi oleellisesti sanktioita, jonkinasteista fyysistä kuritustakin. Tämä on ok, jos kerran sana ei kuulu - pelisäännöt pitää kovakalloisenkin oppia. Nykyajan ihmiset ovat usein lapsellisia vikisijöitä, jotka tekevät kärpäsestä härkäsen.

t. Hyvissä väleissä sekä vanhempiensa että lapsiensa kanssa oleva nelikymppinen nainen

Hienoa, että kasvatat vain meitä muita arvostavia ihmisiä, itseäsihän sinun ei tosiaan tarvitse arvostaa paskaakaan, meitä toisia vaan. Kiitti!

No, äkkipikainen isä hakkasi kunnolla ensimmäisen kerran muistaakseni n. 5 vuotiaana, muistan asian hyvin, melko pienestä kiukuttelusta sain kunnolla maasta repäistyllä puun juurella alaraajoihin iskut niin että iho oli verinaarmuilla. Äiti ei tehnyt asialle mitään, laittoi minut suihkuun ja näytti hieman murheelliselle / huolestuneelle. Myöhemmin sain viimeisen kerran vähän vajaa 16-vuotiaana vyöstä iskut otettuani hieman isän kotiviiniä mukaan pulloon ja join sen kaverin luona ja jäin kiinni.

Tuosta 16-vuotiaana saadusta lyömisestä ei jäänyt mitään pahoja muistoja tai katkeruutta, mutta siitä kuinka oma isä voi 5-vuotiaan lapsen hakata verille melko pienestä kiukuttelusta on jäänyt katkera muisto, joka tuli oman lapsen saamisen jälkeen pintaan. Oma tyttöni on nyt 4-vuotias enkä koskaan voisi kuvitellakaan hakkaavani häntä missään tilanteessa. Lisäksi minut pahoinpideltiin silloin kun tuo oli jo laitonta. Jos äiti olisi toiminut oikein, olisi hän ilmoittanut asiasta poliisille, joka olisi tenyt lastensuojeluilmoituksen ja isä olisi päässyt sosiaalityöntekijän puhutteluun asiasta ja saanot sakot poliislta. vaan äitipä ei tehnyt asialle mitään eikä 5-vuotias poika tietenkään osannut asiasta olla muuta kuin peloissaan ja ahdistunut kun oma isä äkkipikaistuksissaan hakkaa mitättömästä syystä ja kun omien vanhempien tulisi olla lapselle ne turvallisimmat läheiset auttamassa ja lohduttamassa.

En ajatellut aiemmin koskaan kostaa isälleni tätä, mutta oman lapsen syntymän jälkeen otin asian puheeksi joskus ja äiti ja isä vähättelivät asiaa ja sanoivat siihen että olihan siinä syytäkin ehkä tai kielsivät koko asian että tuollaista ei ole tapahtunut. Varmasti on, se on jäänyt elävästi mieleeni.

Sitten kerran humalassa ollessamme iltaa istuessamme hyvää ruokaa syödessä ja viiniä juodessa alkoi asia taas tulla mieleen ja otin asian puheeksi ja riitahan siitä tuli, sanoin että "silmä silmästä ja hammas hampaasta" ja vedin isääni turpaan, saattoipa isältä yksi kylkiluukin siinä tapellessa katketa, kuristinkin jonkin verran maassa makaavaa isääni. Lähdin ulos sitten, potkin postilaatikon paskaksi ulkona vielä ja otin taksin kotiin. Ei jäänyt huono omatunto tuosta, sovimme myöhemmin isän ja äidin kanssa asian, mutta edelleen olen katkera lapsena saamastani pahoinpitelystä, ihan eri asia kuitenkin puolustuskyvytön lapsi hakata kuin kahden aikuisen miehen tappelu. Itselleni isä ei tuossa kyllä mitään voinut, en saanut iskuja itse, vihanpuuskassa olin vahvempi tappelija selväxti ja toki ikäkin asiaan vaikutti, 36-vuotias mies vastaan 63-vuotias mies.

Tätä ketjua lukiessa tulee mieleen useampikin työtilanne ajalta järjestyksenvalvojana. Yökerhosta oman ja muiden turvallisuuden takia poistettava aikuinen on sellaisen oikeusmurhan ja ihmisoikeusrikkomuksen uhri, että oksat pois. Häntä kuitenkin nyt ihan talutetaan ulos.

Lasta saa löydä "kasvatuksen" nimissä, mutta aikuista pitäisi jaksaa koko ravintolan väistellä ja kuunnella.

Joku vertasi että eikö lasta saa löydä edes kun tämä tappaa lemmikkieläimen tahallisesti. Itse miettisin että jos lapsi näin tekisi, niin miten ihmeessä ja millä perusteilla hänen lyömisensä tilannetta auttaisi. Ehkäiseekö lyöminen väkivaltaa jatkossa, parantaako se lapsen teon takana olleet syyt vai olisiko sitten kyse tietämättömyydestä?

Väkivaltaiset keinot ovat sallittuja vain välittömänä ja pakollisena itsepuollustuksena. Näissäkin tilainteissa on mentävä lainsäädännöllisen "lievimmän haitan" periaatteen mukaisesti. Joskus "lievin haitta" on otsaan ammuttu luoti, useimmiten se on jämäkkä käsky.

Minua on tukistettu useinkin koko lapsuuden - aina 12-vuotiaaksi asti, kunnes seisoin pelokkaan uhmakkaana äitiäni vastaan sanoen "nyt loppui, sinä et minuun enää koske" ja olin valmis puolustautumaan.

En salli väkivaltaa lapsia kohtaan. Puolustuskyvytöntä vastaan väkivalta on AINA pahinta mahdollista sekä niin väärin kun olla ja voi. Raukkamaista!

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lyhytjänteisyys, itsekkyys ja huono käytös, etuilu ja kyynärpäätaktiikka, ovat lisääntyneet maailmassa. Näkisin, että kyse on (myös) kasvatuksen puutteesta, syyn ja seurauksen ymmärtämisen puutteesta.

Ne, joita ei ole hyvästä syystä pöllytetty lapsena, kasvattavat omista lapsistaankin primadonnia, kermaperseitä ja häirikköjä. Lapsen täytyy oppia, mikä on oikein ja mikä väärin. Muiden ihmisten arvostaminen (= ei perseillä muualla kuin kotona, vaikka perseily olisi kotona sallittua) on harvinaistumassa. Vanhemmilta puuttuu jämäkkyys ja johdonmukaisuus. Huono käytös -> rangaistus (asteikko pitää tietysti miettiä tilanteen mukaan). Mielivaltaa ei sallita, ei vanhemmilta mutta ei lapsiltakaan.

Kiinnostaisi tietää, johtuuko joidenkuiden vastaajien masennus tai terapiakäynnit tms. nimenomaan lapsuuden "kuritusväkivallasta" vai muista elämän eteen tuomista asioista. Ymmärrän, jos on tullut turpiin tms. mutta ei luunappi ole mikään syy mennä terapiaan.

En todellakaan tarkoita puolustella kurittamista, mutta mielestäni välillä tehdään liian suoraviivaisia johtopäätöksiä siitä, että tämä ja tämä asia johtuu siitä, että lapsena kuritettiin.

Todennäköisesti huonot seuraukset johtuvat monen tekijän summasta ja erityisesti siitä, että kurittavissa perheissä on asiat muutenkin huonosti.

Jos olisi mahdollista järjestää koeasetelma, jossa olisi muuten identtiset perheet ja rangaistusperusteet, 

mutta toisessa rangaistaisiin ei-ruumillisesti ja toisessa kohtuudella ruumiillisesti, niin olisiko ruumilliisesti kuritettulla tällöinkin merkittävästi huonompi tulevaisuus? Tällaista ei vaan voi oikein mitenkään tutkia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse joskus toivon, että minua olisi kuritettu. Olin lapsena hirviö, joka tahallaan teki kaikkea kiellettyä, myös rikollista. Aresteja ja torumisia kyllä tuli, mutta ei minua sillä kuriin saatu. Kaipasin vanhemmiltani kovempaa puuttumista, koin, etteivät he oikeasti välitä. Testasin rajoja aina vaan pitemmälle, ja odotin, että koska napsahtaa. Koskaan ei napsahtanut. En tänä päivänäkään pysty luottamaan, että kukaan oikeasti rakastaa, enkä enää pysty käsittelemään sitä, jos joku henkilökohtaisessa suhteessa yrittää laittaa huonolle käytökselleni rajoja. Pysyn siis yksin. Nainen, 1977.

Mitä tarkoitat napsahtamisella? Jos sait arestia ja toruja, niin vanhempasi kyllä yrittivät rangaista sinua. Mikähän sinut sai käyttäytymään noin, ei ole nimittäin mikään luonnonlaki, että lapsi haluaa testata rajojaan vain rajojen testaamisen ilosta? Jos lasta tuetaan, niin mitään tarvetta rajojen haulle ei ole.

Napsahtamisella tarkoitan lähinnä sitä, että koska pinna lakkaa venymästä, ja vanhempi menettää hermonsa ja tekee jotakin radikaalimpaa kuin yleensä. En tiedä tänä päivänä miksi olen aina ollut niin kova testaamaan rajojani. Minua halattiin ja peiteltiin ja luettiin satuja.. kaikkea ihan tavallista mitä normaaliin perhe-elämään kuuluu. Kuitenkaan se ei rittänyt omaan huomion tarpeeseeni. Työelämässä pärjään, mutta henkilökohtaisemmissa suhteissa en.

Vierailija kirjoitti:

Joskus muksuna sain selkääni jos tein väärin, tämä loppui ennen kuin koulu alkoi. En juuri muista näitä joten en osaa olla vihainen äidilleni, mutta en myöskään kunnioita häntä juuri yhtään. N98

Tosiaan, tähän vielä lisäyksenä, että en muista miksi sain selkääni, muistan vain sen, että mietin miksi aikuinen voi tehdä näin ja kuitenkin sanoo ettei toisia saa lyödä. N98

Vierailija kirjoitti:

Olen nainen, syntynyt 1982. Kerran karkasin kaverille joka asui niin kaukana, etten olisi yksin saanut sinne kulkea (olin alle kouluikäinen). Kaverin äidille valehtelin silmät kirkkaana, että on lupa. Naapuritkin olivat jo etsimässä, kun äiti ajatteli vielä varmuudeksi soittaa tämän kaverin kotiin. Silloin sain risusta takapuolelle, yhden räppäisyn. En traumatisoitunut, mielestäni oli hyvinkin ansaittu rangaistus. Teki kipeämpää ylpeydelle kuin takalistolle. Oli ainoa kerta jolloin muistan kokeneeni fyysisen rangaistuksen, kotiarestissa sitten taas tulikin jokunen viikko vietettyä.

Etkö ois tajunnut ilman sitä lyömistäkin, että äitisi oli hirveän huolissaan, etkä saa aiheuttaa muille sellaisia murheita, ja siksi sinun on pidettävä sovituista asioista kiinni? Jos äitisi oli kyvytön tätä sinulle sanallisesti ilmaisemaan, niin aika ankea kasvattajana.

Vierailija kirjoitti:

No, äkkipikainen isä hakkasi kunnolla ensimmäisen kerran muistaakseni n. 5 vuotiaana, muistan asian hyvin, melko pienestä kiukuttelusta sain kunnolla maasta repäistyllä puun juurella alaraajoihin iskut niin että iho oli verinaarmuilla. Äiti ei tehnyt asialle mitään, laittoi minut suihkuun ja näytti hieman murheelliselle / huolestuneelle. Myöhemmin sain viimeisen kerran vähän vajaa 16-vuotiaana vyöstä iskut otettuani hieman isän kotiviiniä mukaan pulloon ja join sen kaverin luona ja jäin kiinni.

Tuosta 16-vuotiaana saadusta lyömisestä ei jäänyt mitään pahoja muistoja tai katkeruutta, mutta siitä kuinka oma isä voi 5-vuotiaan lapsen hakata verille melko pienestä kiukuttelusta on jäänyt katkera muisto, joka tuli oman lapsen saamisen jälkeen pintaan. Oma tyttöni on nyt 4-vuotias enkä koskaan voisi kuvitellakaan hakkaavani häntä missään tilanteessa. Lisäksi minut pahoinpideltiin silloin kun tuo oli jo laitonta. Jos äiti olisi toiminut oikein, olisi hän ilmoittanut asiasta poliisille, joka olisi tenyt lastensuojeluilmoituksen ja isä olisi päässyt sosiaalityöntekijän puhutteluun asiasta ja saanot sakot poliislta. vaan äitipä ei tehnyt asialle mitään eikä 5-vuotias poika tietenkään osannut asiasta olla muuta kuin peloissaan ja ahdistunut kun oma isä äkkipikaistuksissaan hakkaa mitättömästä syystä ja kun omien vanhempien tulisi olla lapselle ne turvallisimmat läheiset auttamassa ja lohduttamassa.

En ajatellut aiemmin koskaan kostaa isälleni tätä, mutta oman lapsen syntymän jälkeen otin asian puheeksi joskus ja äiti ja isä vähättelivät asiaa ja sanoivat siihen että olihan siinä syytäkin ehkä tai kielsivät koko asian että tuollaista ei ole tapahtunut. Varmasti on, se on jäänyt elävästi mieleeni.

Sitten kerran humalassa ollessamme iltaa istuessamme hyvää ruokaa syödessä ja viiniä juodessa alkoi asia taas tulla mieleen ja otin asian puheeksi ja riitahan siitä tuli, sanoin että "silmä silmästä ja hammas hampaasta" ja vedin isääni turpaan, saattoipa isältä yksi kylkiluukin siinä tapellessa katketa, kuristinkin jonkin verran maassa makaavaa isääni. Lähdin ulos sitten, potkin postilaatikon paskaksi ulkona vielä ja otin taksin kotiin. Ei jäänyt huono omatunto tuosta, sovimme myöhemmin isän ja äidin kanssa asian, mutta edelleen olen katkera lapsena saamastani pahoinpitelystä, ihan eri asia kuitenkin puolustuskyvytön lapsi hakata kuin kahden aikuisen miehen tappelu. Itselleni isä ei tuossa kyllä mitään voinut, en saanut iskuja itse, vihanpuuskassa olin vahvempi tappelija selväxti ja toki ikäkin asiaan vaikutti, 36-vuotias mies vastaan 63-vuotias mies.

Vau; kunpa voisin itsekin vetäistä sadistista narskupaskaisääni turpaan vähän niinkuin revanssihengessä kaikista niistä sadoista pahoinpitelyistä mitä isä minulle teki. En vaan vielä pysty siihen, sillä isä on 73v hyväkuntoinen, iso ja vahva, ja minä pieni 160cm nainen. Joskus mietin jo että tilaisin liivijengin vähän autramaan asiassa...mutta eiköhän se aika koita kun paska isä makaa kudivaipoidsa laitoksessa. Mitään oikeaa kostoa en pääse varmaan järkkäämään mutt kumpa edes kerran tuo kusipää kokisi sen kauhean pelon, turhautumisen ja voimattoman raivon tunteen, mitä puolustuskyvytön pikkulapsi kauhuissaan on joutunut kokemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse joskus toivon, että minua olisi kuritettu. Olin lapsena hirviö, joka tahallaan teki kaikkea kiellettyä, myös rikollista. Aresteja ja torumisia kyllä tuli, mutta ei minua sillä kuriin saatu. Kaipasin vanhemmiltani kovempaa puuttumista, koin, etteivät he oikeasti välitä. Testasin rajoja aina vaan pitemmälle, ja odotin, että koska napsahtaa. Koskaan ei napsahtanut. En tänä päivänäkään pysty luottamaan, että kukaan oikeasti rakastaa, enkä enää pysty käsittelemään sitä, jos joku henkilökohtaisessa suhteessa yrittää laittaa huonolle käytökselleni rajoja. Pysyn siis yksin. Nainen, 1977.

Mitä tarkoitat napsahtamisella? Jos sait arestia ja toruja, niin vanhempasi kyllä yrittivät rangaista sinua. Mikähän sinut sai käyttäytymään noin, ei ole nimittäin mikään luonnonlaki, että lapsi haluaa testata rajojaan vain rajojen testaamisen ilosta? Jos lasta tuetaan, niin mitään tarvetta rajojen haulle ei ole.

Napsahtamisella tarkoitan lähinnä sitä, että koska pinna lakkaa venymästä, ja vanhempi menettää hermonsa ja tekee jotakin radikaalimpaa kuin yleensä. En tiedä tänä päivänä miksi olen aina ollut niin kova testaamaan rajojani. Minua halattiin ja peiteltiin ja luettiin satuja.. kaikkea ihan tavallista mitä normaaliin perhe-elämään kuuluu. Kuitenkaan se ei rittänyt omaan huomion tarpeeseeni. Työelämässä pärjään, mutta henkilökohtaisemmissa suhteissa en.

Okei. Mä elin äidin kanssa, jolla tosiaankin napsahti. Satuja ei luettu, eikä pahemmin peiteltykään, yövaloa sain pitää. En voinsanoa, että olisin kokenut napsahtamisen huomiona, jollaista olin vailla tai kaipasin. En todellakaan. Kannattaa miettiä, mille se napsahtaminen vaikka tuntuisi, kun saisit kokea, että vanhempi oikeasti haluaa tappaa sinut, koska ei edelleenkään arvosta sinua. Ei ihminen rakkaudesta napsahda, vaan siksi, että siinä puretaan oma raivo lapseen. Sinut ois voitu siis tappaa rakkaudesta, ei pysäyttää rakkaudesta. Ei sinun vanhemmillasi ollut sellaista rakkautta käytettävissään itsesssään.

Vaikka sen sä oisit ansainnut. Kuten minäkin.

Ja siis mua ei ole koitettu todellakaan kirjaimellisesti tappaa, mutta sille se vanhemman raivo ja ajatukset minusta mulle tuntuivat.

Olisiko kellään antaa neuvoa, miten kuritusmuistoista voisi vapautua ja päästä irti? Olen 50-vuotias nainen, enkä edelleenkään ole vapautunut kamalista muistoista. 

Ongelma on, että kumminkin olen hyvissä väleissä vanhempiini ja välitän heistä. He ovat valtavan tärkeitä myös omille lapsilleni. Oikeasti en voisi esim. pahoinpidellä heitä, koska he ovat liian vanhoja ja hauraita. Lisäksi he ovat moninkertaisesti osoittaneet rakkautensa vuosikymmenien varrella.

Olen joskus yrittänyt laittaa vanhukset tilille törkeistä ratkaisuistaan, mutta vastassa on ollut hölmistyneet katseet eikä minkäänlaista muistikuvaa. Sanoipa isäukko jopa niinkin, ettei hän kyllä muista mitään tuollaista, mutta pyytää  joka tapauksessa anteeksi.

Äskeisessä viestissä kuvailtiin, miten mies oli hakannut kostoksi aikuisena isänsä, muttei ollut sittenkään vapautunut siitä ahdistavasta muistosta. Mikä auttaisi?

Meillä isä repi hiuksista ja löi lehdillä jos itkettiin äidin perään kun lähti töihin tai kouluun.

Eli ei siis tehty mitään väärää edes mutta isä ei kestänyt mitään tunteilua.

Ja olen syntynyt 90 luvun lopussa.

Itse suhtaudun erittäin negatiivisesti kurittamiseen. Ei kuuluisi tapahtua. Rangaista saa ja opettaa mutta kurittaa ei

Olen kasarilapsi. Pitkään ajattelin, ettei se ole vaikuttanut mitenkään - olen päällisin puolin ihan toimintakykyinen ja "normaali". Oman lapsen saatuani olen kuitenkin alkanut tajuta, että vanhempani saivat minut tuntemaan itseni arvottomaksi enkä ole koskaan luottanut siihen, että he olisivat puolellani. Eivät nimittäin ole koskaan olleet.

Minua hakattiin mm. siksi, että olin kerran isäni mielestä liian pitkään vessassa. Minulla oli kuukautiset silloin, että olisihan sitä voinut kysyä ensin syytä ennen kuin ryhtyy pitämään nyrkkeilysäkkinä... Toisen kerran taas hätäännyin lapsena sitä, löytäisimmekö lomareissulla ulkomailla majapaikan yöksi (hotellit olivat täynnä), ja isä karjui, että tahtoisi pahoinpidellä minut, koska olen typerä vinkuva likka. Älytön tapa vastata lapsen huoleen.

Aika hurjia tarinoita täällä. Väkivaltaiset vanhemmat saa pärjätä vanhuutensa omillaan.

Aina jostain pois, varsinkin jos pieksettiin ilman syytä.  Oppi tottelemaan se hyöty.

Monet kannattivat vielä 70-luvulla.  s 1958.