Lapsena kuritettu, miten suhtaudut asiaan nykyään?

Katkera olen vanhemmilleni. Isälle joka natsimeiningillä kasvatti ja kuritti minua ja pikkuveljeä. Jos toinen tötöili, molemmat kärsi. Saatiin vyöstä, tukkapöllyä niin että melkein hiuksen lähti päästä, selkään saatiin milloin milläkin välineellä mikä oli lähettyvillä. Arestia ihan mitättömistä asioista. Henkinen ja verbaalinen pahoinpitely kuitenkin on jättänyt syvemmät arvet. En voi varmaan koskaan unohtaa miten julma isäni oli suuttuessaan. Kolikon kääntöpuolella oli kuitenkin lapsia harrastuksiin kuskaileva ja normaali isä. Äidille olen katkera siitä että hyväksyi kurituksen, sekä siitä että ei koskaan ollut äiti vaan nainen joka on minut ja veljeni synnyttänyt. Ruokaa ja vaatteita oli sekä harrastuksia, mutta ei minkäänlaista tukea ja ohjausta. Sanottiin vain että tee näin ja toimi näin, ei ole muuta oikeaa tapaa. Äitini syyttää veljeni ex-tyttöystävää kaikesta, vaikka veljeni on vain epäonnistuneen kasvatuksen tulos. Toivottavasti äitini tajuaa ennen kuolemaansa katsoa peiliin ja pyytää kerran edes meiltä lapsilta anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nainen, syntynyt 1982. Kerran karkasin kaverille joka asui niin kaukana, etten olisi yksin saanut sinne kulkea (olin alle kouluikäinen). Kaverin äidille valehtelin silmät kirkkaana, että on lupa. Naapuritkin olivat jo etsimässä, kun äiti ajatteli vielä varmuudeksi soittaa tämän kaverin kotiin. Silloin sain risusta takapuolelle, yhden räppäisyn. En traumatisoitunut, mielestäni oli hyvinkin ansaittu rangaistus. Teki kipeämpää ylpeydelle kuin takalistolle. Oli ainoa kerta jolloin muistan kokeneeni fyysisen rangaistuksen, kotiarestissa sitten taas tulikin jokunen viikko vietettyä.

Etkö ois tajunnut ilman sitä lyömistäkin, että äitisi oli hirveän huolissaan, etkä saa aiheuttaa muille sellaisia murheita, ja siksi sinun on pidettävä sovituista asioista kiinni? Jos äitisi oli kyvytön tätä sinulle sanallisesti ilmaisemaan, niin aika ankea kasvattajana.

Minä olen eri, mutta mietinyt samaa asiaa kuin edellinen kommentoija. Ensinnäkin voin sanoa että minun oikeassa perheessäni on suoritettu tätä ns. negatiivista väkivaltaa ja siihen liittyy rangaistukset omituisista asioista, huutaminen, tukasta repiminen, haukkuminen ja sainpa kerran remmistäkin. Eli sellaista mitä en hyväksy ja jolla vanhempani sai sanoa hyvästit kunnioitukselle.

Mutta sitten toisaalta jos tekee tahallaan jotain typerää niin ainakin omalla kohtaa se voisi tarkoittaa sitä että testaa kuinka paljon toinen välittää. Ja fyysinen rangaistus voisi paremmin kertoa minkälaisia tunteita herättää silloin toisessa (kipua, varsinkin jos on vaarantanut henkensä) kuin että jos vain puhutaan. Ihminen nimittäin käsittelee maailmaa ja ihmissuhteitaan myös kehollisesti ja jotkut vastaanottavat informaatiota paremmin näin kuin verbaalisesti. Tiedän että tämän pohtiminen herättää tunteita, mutta jotkut meistä jopa hakevat sitä fyysistä kontaktia. Monet eivät tietenkään osaa tarjota sitä oikealla tavalla, joten ihan hyväkin että se on laitonta/kiellettyä ym.

Vierailija kirjoitti:

Olisiko kellään antaa neuvoa, miten kuritusmuistoista voisi vapautua ja päästä irti? Olen 50-vuotias nainen, enkä edelleenkään ole vapautunut kamalista muistoista. 

Ongelma on, että kumminkin olen hyvissä väleissä vanhempiini ja välitän heistä. He ovat valtavan tärkeitä myös omille lapsilleni. Oikeasti en voisi esim. pahoinpidellä heitä, koska he ovat liian vanhoja ja hauraita. Lisäksi he ovat moninkertaisesti osoittaneet rakkautensa vuosikymmenien varrella.

Olen joskus yrittänyt laittaa vanhukset tilille törkeistä ratkaisuistaan, mutta vastassa on ollut hölmistyneet katseet eikä minkäänlaista muistikuvaa. Sanoipa isäukko jopa niinkin, ettei hän kyllä muista mitään tuollaista, mutta pyytää  joka tapauksessa anteeksi.

Äskeisessä viestissä kuvailtiin, miten mies oli hakannut kostoksi aikuisena isänsä, muttei ollut sittenkään vapautunut siitä ahdistavasta muistosta. Mikä auttaisi?

Ei mikään auta, usein näistäkin nettijutuista tulee paha olo, syyllisyyden sekainen vaikka syy ei ollut oma.  Voi vain yrittää olla ajattelematta.

Asiat painuvat alitajuntaan, mutta katkeruus lievittyy kun ilmaisee tunteet.

Joka pyytää anteeksi on saanutkin ainakin yläkerrasta, meillä ei edes myönnetty.

Vierailija kirjoitti:

Isälläni oli vakava alko-, huume- ja mt-ongelmia. Viimeiset elinvuotensa oli ihan rappiolla. Ongelmistaan huolimatta hän vastusti ehdottomasti lasten kurittamista eikä minua koskaan kuritettu. Isä ei myöskään koskaan käyttänyt minkäälaista henkistä väkivaltaa lapsiinsa. Näin ja koin lapsuudessani monenlaisia kauheuksia, mutta uskon että isäni hyvät puolet kuitenkin suojasivat minua ja minusta tuli eheä, terveellä itsetunnolla varustettu aikuinen. 

N1977

Tätä voivat miettiä kuritusvanhemmat, alkoholisti ja mt-ongelmainen voi olla heitä parempi kasvattaja, vaikka itse varmaan katsovat tällaisia ihmisiä kieroon ja perustelevat lyömistään sanomalla  "no muuten lapsesta tulee alkoholisti ja nisti". Monien muistellessa huonoja kokemuksia alkoholistivanhemmista, muistot liittyvät usein juuri väkivaltaan, joten mikä erottaa "normaalin" lyöjän ja alkoholistikurittajan?Toki se on pohjimmiltaan luonteesta kiinni minkälainen vanhempi on ja pyrkii olemaan.

Vierailija kirjoitti:

Ketju täynnä järkeä ja ymmärrystä vailla olevia suvakkivajakkeja joilta kuuluisi lapset huostaanottaa välittömästi.

Näitä vapaankasvatuksen oksennuksia kun voi vapaasti vertailla vanhemman ikäluokan ja erilaisen kasvatuksen saaneisiin ihmisiin, niin jokaiselle täyspäiselle on selvää, että koko vapaakasvatus on yksi mielisairaimmista asioista mitä kulttuurimarxismi on saanut aikaan ja millä tuotetaan ainoastaan ihmisraunioita.

Valitettavasti vapaankasvatuksen saaneet ”oksennukset” ovat uhreja, joilta on otettu kaikki arvot ja ihmisyys pois mielipuolisten vanhempiensa toimesta.

Tämä on ketju, mikä sai itseni voimaan pahoin, mutta samalla tästä käy myös selville miksi kansamme on kahtia jakautunut ja maamme muuttunut hullujenhuoneeksi.

Niinpä, kun katsotaan tämänpäivän lasten psyykkisiä ongelmia, syrjäytymisiä, rikollisuutta nuorisossa, nuorison päihteiden käyttöä ym. ym. niin ei luulisi kenellekään olevan enää epäselvää mistä nuo juontavat.

Vuosituhansiin tällaisia ongelmia ei lapsilla ollut, kaikki nämä ovat tulleet vasta vapaan kasvatuksen myötä, jolla on luotu ihmishirviöitä ja kuten kirjoitit uhreja lapsistamme.

Vierailija kirjoitti:

Aina jostain pois, varsinkin jos pieksettiin ilman syytä.  Oppi tottelemaan se hyöty.

Monet kannattivat vielä 70-luvulla.  s 1958.

Sen verran jätti jälkensä, että kun mies löi, tein heti päätöksen jättää hänet.

Siihen aikaan ei nähty mitään väärää siinä.

Vierailija kirjoitti:

Vuosituhansiin tällaisia ongelmia ei lapsilla ollut, kaikki nämä ovat tulleet vasta vapaan kasvatuksen myötä, jolla on luotu ihmishirviöitä ja kuten kirjoitit uhreja lapsistamme.

Käsitääkseni Hitlerin isä oli erittäin kunnostautunut lapsensa pahoinpitelyssä. Silti tuli ihmishirviö? Varmaan löi liian hiljaa?

Vierailija kirjoitti:

Muistan vielä miten äitini ylpeänä kertoi että HÄNTÄ ei ikinä lyödä, yksikin lyönti niin hän pakkaisi kamansa ja lähtisi. Mutta minua kyllä sai paiskoa. Miettikää nyt, ihan oikeesti: housut alas ja perseelle vyöllä.

Tämä. Jotenkin niin ristiriitaista. Kurituksena minulla oli vastaava eli housut alas ja perseelle mattopiiskalla, tätä harrasti niin isä kuin äitikin. Päälle isän pahoinpitelyt, jossa paiskottiin ensin pitkin seiniä ja sitten potkittiin maassa makaavaa. Mutta äiti jaksoi nimenomaan ylpeänä hokea juuri tuota mantraa, että HÄNTÄ ei ikinä lyödä, yksikin löynti niin hän pakkaisi kamansa ja lähtisi. Minulla (ja sisaruksillani) ei ilmeisesti niin väliä.

Vierailija kirjoitti:

Aika hurjia tarinoita täällä. Väkivaltaiset vanhemmat saa pärjätä vanhuutensa omillaan.

Se väkivaltainen psykovanhempi ei kyllä ajattele näin. On sitä mieltä että lapset on hänelle elämänsä velkaa, ja kiittämättömiä kersoja ovat jos eivöt hänen korkeuttaan ymmärrä palvella.

On esittänyt jo vastimuksia (minä en sitten laitokseen mene, sen verran on akkoja perheessä että hoidon pitää onnistua) ja kiristää perinnöllä ja uhkailee perinnöttä jättämisellä (siltä ei juuri mitään ole perinnöksi tulossa joten aivan sama).

Mutta siis tämä oivana esimerkkinä että ylemmyydentuntoinen kusipää pitää oikeutenan rääkätä lapsiaan kuolemaansa saakka. Lapsethan ovat 'hänen' , joten onhan hänellä oikeus vaatia, käskyttää ja sanella. Ja jos keski-ikäinen lapsi on eri mieltä niin aina voi napsauttaa mojovan luunapin tai vääntää kipeästi kädestä.

EiAatuFani kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vuosituhansiin tällaisia ongelmia ei lapsilla ollut, kaikki nämä ovat tulleet vasta vapaan kasvatuksen myötä, jolla on luotu ihmishirviöitä ja kuten kirjoitit uhreja lapsistamme.

Käsitääkseni Hitlerin isä oli erittäin kunnostautunut lapsensa pahoinpitelyssä. Silti tuli ihmishirviö? Varmaan löi liian hiljaa?

Viisautesi määrää on mahdotonta mitata.

Näille jotka väittävät, että ennen olivat ihmiset parempia, kun ne fyysisellä kurituksella kasvatettiin, vastaan, että täyttä hevonpaskaa ja asiantuntemattomuutta. Pahoinpidelty ihminen ei siitä jalostu, ei lapsena eikä aikuisena.

Nykypäivän lapset ovat paljon rauhallisempia ja tasapainoisempia kuin aikaisemmat sukupolvet. Ja Suomen yhteiskunta on myös kokonaisuudessaan paljon vähemmän väkivaltainen. Väkivalta kaikissa muodoissaan on maassamme vähemmän hyväksyttyä kuin aikaisemmin, mikä on pelkästään hyvä asia.

Vierailija kirjoitti:

Olisiko kellään antaa neuvoa, miten kuritusmuistoista voisi vapautua ja päästä irti? Olen 50-vuotias nainen, enkä edelleenkään ole vapautunut kamalista muistoista. 

Ongelma on, että kumminkin olen hyvissä väleissä vanhempiini ja välitän heistä. He ovat valtavan tärkeitä myös omille lapsilleni. Oikeasti en voisi esim. pahoinpidellä heitä, koska he ovat liian vanhoja ja hauraita. Lisäksi he ovat moninkertaisesti osoittaneet rakkautensa vuosikymmenien varrella.

Olen joskus yrittänyt laittaa vanhukset tilille törkeistä ratkaisuistaan, mutta vastassa on ollut hölmistyneet katseet eikä minkäänlaista muistikuvaa. Sanoipa isäukko jopa niinkin, ettei hän kyllä muista mitään tuollaista, mutta pyytää  joka tapauksessa anteeksi.

Äskeisessä viestissä kuvailtiin, miten mies oli hakannut kostoksi aikuisena isänsä, muttei ollut sittenkään vapautunut siitä ahdistavasta muistosta. Mikä auttaisi?

Oiskohan Tony Dunderfeldtin neuvoista apua, neuvo tavallaan pohjaa mindfullnessiin, mutta siis jos siinä keskitytään tuntemaan nykyhetkeä niin tuossa tekniikassa keskitytään hetkeksi tuntemaan kaikkia niitä tunteita, joita kuritus nostatti, ja oikein kunnolla tunnetaankin, ja sitten ne jätetään. Ja taas kun muisto tulee mieleen, niin sitä ei koiteta työntää pois, vaan keskitytään tuntemaan ne kaikki kivut ja vihat ja pieneksi itsensä kokemiset ja motä siinä tunsikaan, kunnes tunne hellittää itsekseen ja se jätetään. Jne. Aina esim. 5-20 min. käytetään tunteen tuntemiselle aikaaa, eikä sitä varten tarvitse mennä lootusasentoon, vaan sitä tehdään vaan, vaikka keittiössä.

Kohtalaisen katkerasti.

Olen nyt aikuinen ja pelkään edelleen olla aikuisten läheisyydessä etenkin jos joku korottaa ääntään, koska se oli aina merkki siitä että kohta tapahtuu (tämän vuoksi jätin armeijan käymättä, mielenterveyteni ei enää kestä sitä että joku korottaa ääntään minulle, alkaa paniikkioireet).

Olen leikannut hiukseni pois, ettei siihen voi kukaan tarttua, koska tukkapölly oli myös yksi rangaistusmuoto (itse en saanut pahimpia mahdollisia tukkapöllyjä talossa, mutta sisko mm. nostettiin hiuksista ilmaan vanhempien säikähdettyä jotain sen tekemisiä).

Pelkäsin vuosia nuorempana edes olla vanhempieni kanssa samassa huoneessa, koska pelkäsin mitä seuraavaksi tapahtuu jos vanhemmat on pahalla päällä.

Mikäli saan lapsia, en uskaltaisi jättää heitä yksin vanhempieni kanssa koska pelkäisin lasten puolesta liikaa.

Tukkapöllyä sain joskus sekä äidiltä että isältä. Sitä en pidä nyt jälkeenpäin niinkään pahana - sen sijaan isän karjumiset ja ovien paiskomiset ja hänen tapansa töniä minut huoneeseeni miettimään ovat jättäneet jonkinasteisen trauman. Nyt aikuisena en osaa ottaa asiaa vanhempieni kanssa puheeksi. -N25

Vierailija kirjoitti:

Tuli itku, kun luin näitä kertomuksia. Olen syntynyt 50-luvulla ja väkivallalla uhkailu ja huutaminen ja karjuminen isän taholta oli ihan normaalia. En koskaan edes aikuisena pystynyt suhtautumaan häneen luontevasti. Vielä 50-vuotiaana muutuin vikiseväksi pikkutytöksi hänen läheisyydessään. 

Raivariin riitti se, etten tajunnut ruokapöydässä ojentaa hänelle leipää.

Minusta kasvoikin auktoriteettipelkoinen, kaikkia mielistelevä ja omia taitojani vähättelevä luuseri. Minulla ei saanut lapsena olla omia mielipiteitä, varsinkaan jos ne erosivat vanhempieni mielipiteistä. En vieläkään osaa ilmaista itseäni, vaan vetäydyn ja helposti asetun puolustuskannalle.

En ole kokenut varsinaisesti fyysistä väkivaltaa, mutta henkinen väkivalta ja fyysisellä väkivallalla uhkailu vahingoitti minua rajusti.

Olen joutunut tekemään paljon töitä pystyäkseni rakastamaan itseäni. Jos elän 400-vuotiaaksi, ehkä minusta tulee lopulta se ihminen mikä oikeasti olen.

Opetus tuosta henkisestä kurituksesta on ollut se, että tiesin miten en omia lapsiani kasvata. Heidän ei ole tarvinnut koskaan pelätä olla oma itsensä. 

En hyväksy minkäänlaista väkivaltaa lapsia eikä ketään muutakaan kohtaan. Se vahingoittaa aina. 

Tähän vielä lisään: kun katson oman tyttäreni 4-vuotiasta pientä poikaa ja hänen haurasta hentoa olemustaan, mieleni täyttää vain suunnaton halu rakastaa ja suojella tätä ihanaa lasta. Omaa lapsuuttani muistellen muistan ne ilkeät, vähättelevät ja karkeat uhkailevat sanat. 

Ehkä oman paskojen kokemuksieni kautta olen ollut empaattinen ja kannustava omien jälkeläisteni kanssa. Mikään täydellinen äiti en kuitenkaan väitä olevani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nainen, syntynyt 1982. Kerran karkasin kaverille joka asui niin kaukana, etten olisi yksin saanut sinne kulkea (olin alle kouluikäinen). Kaverin äidille valehtelin silmät kirkkaana, että on lupa. Naapuritkin olivat jo etsimässä, kun äiti ajatteli vielä varmuudeksi soittaa tämän kaverin kotiin. Silloin sain risusta takapuolelle, yhden räppäisyn. En traumatisoitunut, mielestäni oli hyvinkin ansaittu rangaistus. Teki kipeämpää ylpeydelle kuin takalistolle. Oli ainoa kerta jolloin muistan kokeneeni fyysisen rangaistuksen, kotiarestissa sitten taas tulikin jokunen viikko vietettyä.

Etkö ois tajunnut ilman sitä lyömistäkin, että äitisi oli hirveän huolissaan, etkä saa aiheuttaa muille sellaisia murheita, ja siksi sinun on pidettävä sovituista asioista kiinni? Jos äitisi oli kyvytön tätä sinulle sanallisesti ilmaisemaan, niin aika ankea kasvattajana.

Kyllähän tuo oli sanallisesti ilmaistu useampaan otteeseen, ja perusteltu miksi ei saa. Mutta kun mä vaan halusin mennä. Olin (ja olen) aika omapäinen.

Minua myös kuritettiin lapsuudessa tuhmuuksista tai tottelemattomuudesta. Aina kyllä ns. ansaitusti eikä koskaan niin paljon että kokisin traumatisoituneeni, mutta vyö ja tukkapöllö tuli tutuksi.

Kyllähän se sillin kirpaisi, mutta mielummin otin vyöstä kuin olisin joutunut kotiarestiin (joka meidän perheessä ei ollut käytäntönä). En koe pientä kuritusta, kuten saamaani lainkaan epäoikeudenmukaisena mutta ymmärrän että kuritukseen liittyvät rajat vouat olla häilyvät, milloin liikaa ja mistä syistä? jotkut myös traumatisoituvat helpommin kuin toisin.

vm. 88

Miten asiaa voi arvioida näin jälkikäteen, jos asiat on kokenut lapsena? Jos miettii jotain 30 vuotta sitten tapahtuneita asioita ja sanoo, että ei se minuun vaikuttanut, niin eihän sitä voi objektiivisesti edes arvioida, kun on itse ollut tapahtumahetkellä niin nuori.

Se oli ajan henki ja yleinen kasvatutapa. Lisäksi meillä uskovainen koti jossa ajateltiin "jota Herra rakstaa myös kurittaa". Piiskauksen jälkeen luettiin Raamatun kohtia.

Piiskaa tuli ihan huolella ja aina en edes ymmärtänyt mistä. Isä kuritti vähintään kerran viikossa.

Sisu siitä kasvoi. Piti näytellä nöyrää ja katuvaa vaikka sisällä kuohui ja olin eri mieltä. Katkeroitti aikansa.

Nykyään olen asian kanssa sinut kun aikuisena on asiat sovittu isän kanssa. Isä on katunut ankaruuttaan.

60-luvun lapsi

Vierailija kirjoitti:

Olisiko kellään antaa neuvoa, miten kuritusmuistoista voisi vapautua ja päästä irti? Olen 50-vuotias nainen, enkä edelleenkään ole vapautunut kamalista muistoista. 

Ongelma on, että kumminkin olen hyvissä väleissä vanhempiini ja välitän heistä. He ovat valtavan tärkeitä myös omille lapsilleni. Oikeasti en voisi esim. pahoinpidellä heitä, koska he ovat liian vanhoja ja hauraita. Lisäksi he ovat moninkertaisesti osoittaneet rakkautensa vuosikymmenien varrella.

Olen joskus yrittänyt laittaa vanhukset tilille törkeistä ratkaisuistaan, mutta vastassa on ollut hölmistyneet katseet eikä minkäänlaista muistikuvaa. Sanoipa isäukko jopa niinkin, ettei hän kyllä muista mitään tuollaista, mutta pyytää  joka tapauksessa anteeksi.

Äskeisessä viestissä kuvailtiin, miten mies oli hakannut kostoksi aikuisena isänsä, muttei ollut sittenkään vapautunut siitä ahdistavasta muistosta. Mikä auttaisi?

Auttaisko terapia? Menet puhumaan ammattiauttajalle.