Lue keskustelun säännöt.
Lapsena kuritettu, miten suhtaudut asiaan nykyään?
21.09.2017 |
Tässä oli päivällä kruunuketjuna kuritusväkivaltaan liittyvä ketju, mutta en löytänyt sitä enää, joten kysyn tässä erikseen tätä.
Itse suhtaudun aika ristiriitaisesti. Tietysti se tuntuu väärältä, mutta en kuitenkaan koe traumatisoituneeni. Meillä ei tarvinnut pelätä mitään satunnaista väkivaltaa ollenkaan, vaan silloin vain, kun oli tehnyt jotain rangaistavaa, otettiin vyö ja mentiin omaan huoneeseeni ja kuritettiin takapuolelle. Ei mitenkään kovasti, mutta sillain, että kuitenkin vähän tuntui.
Mitään erityisen pahaa en koskaan tehnyt, joten kuritus tuli nyt ajateltuna aika pienistä jutuista, esim. tulin ilmoittamatta vasta reilusti kotiintuloajan jälkeen kotiin. Tai kun kerran lintsattiin parin kaverin kanssa puoli päivää koulusta. Ja joskus ihan kiukuttelusta, tottelemattomuudesta tms. Kuritukset loppui joskus murrosiän kynnyksellä, varmaan 12-13-vuotiaana.
Kommentit (239)
Vierailija kirjoitti:
Jos on ok antaa lapselle luunappi, niin varmaan on ok myös antaa sellainen vaimolle, miehelle tai kaverille hyvästä syystä jos tämä vaikka nalkuttaa?
Tämäkin on kyllä yksi vakio-olkiukko näissä keskusteluissa. Lapsen kasvattaminen on eri asia kuin aikuisten välinen kommunikaatio. Siihen kuuluu lukuisia muitakin toimintatapoja, joita ei aikuisten välillä pidetä normaalina, hyväksyttävänä tai edes laillisena. Et voi esimerkiksi kantaa hajuvesihyllyllä kiukuttelevaa vaimoa väkisin kotiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ja veljeni saimme isältämme piiskaa, luunappeja, ravistukaia ja kerran isäni jopa "uitti" veljeni (vei järveen mökillä ja painoi pään pinnan alle). Äitini pysytteli tilanteesta ulkona eikä ole aikuisiälläkään kertonut mikai ei puollustanut meitä.
Väkivalta väheni huomattavasti kun aloitin teini-iässä erään kamppailulajin (mahdollisen pelkokertoimen takia?). Väkivaltaa tapahtui mitättömistä syistä, mm. vastaan sanomisesta ja kerran jopa siksi että en ollut keittänyt isälleni kahvia kun hän tuli töistä.
Sanomattakin selvää, välini vanhempiini ovat viileät, suitäkin huolimatta että äitini on yrittänyt paikata minun ja isäni välejä. Isälleni en puhu mikäli ei ole aivan pakko.
En tiedä mitä teen kun vanhempani ikääntyvät. Kotiini en heitä ota.
Veljeni ja minä käymme maaennuksen takia terapiassa tahoillamme.
N, 80-luvulla syntynyt, vanhemmat 40-luvun lopulla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on ok antaa lapselle luunappi, niin varmaan on ok myös antaa sellainen vaimolle, miehelle tai kaverille hyvästä syystä jos tämä vaikka nalkuttaa?
Tämäkin on kyllä yksi vakio-olkiukko näissä keskusteluissa. Lapsen kasvattaminen on eri asia kuin aikuisten välinen kommunikaatio. Siihen kuuluu lukuisia muitakin toimintatapoja, joita ei aikuisten välillä pidetä normaalina, hyväksyttävänä tai edes laillisena. Et voi esimerkiksi kantaa hajuvesihyllyllä kiukuttelevaa vaimoa väkisin kotiin.
Ihan sivusta; olet väärässä. Kyseessä ei ole olkiukko.
Kyllä aikuisellekin löytyy sellainen auktoriteetti, joka kantaa hänet väkisin pois paikalta, jos ei asiallinen käytös muuten tehoa. Ja sillä auktoriteetilla on muuten myös oikeus käyttää tilanteeseen oikein mitoitettua väkivaltaa, tarvittaessa vaikka ampua kohti.
Mutta luunapin antaminen tai muu väkivalta ei kuulu lasten kasvatukseen. Eikä sitä myöskään kokemukseni mukaan tarvita. Lapsena muistan saaneeni kerran vitsaa. En muista aihetta, mutta kovin suuria traumoja ei siitä jäänyt.
En muistele pahalla. Olen vaan tyytyväinen, että oli joku auktoriteetti, joka hillitsi riehumistani. Itselleni paljon pahempi rangaistus olisi ollut tv:n kieltäminen.
En anna koskaan isälleni väkivaltaa ja riehumista anteeksi. Äidille en anna anteeksi sitä, että hän vain katsoi vierestä, kun lapsiaan hakattiin.
Tämä ilmenee siinä, etten mielelläni vielä nykyäänkään kerro asioistani vanhemmilleni, ellei ole ihan pakko. En kestä sitä arvostelua ja haukkumista, vähättelyä ja epävarmuuden luomista. Juttelen ennemmin omien lasteni kanssa isoista muutoksista. Nämä ottavat asiat rauhallisesti. Tunnen olevani samalla puolella lasteni kanssa. Joskus mietin, että olisi ihana jos kotoa olisi saanut ehdotonta tukea ja suoria neuvoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen syntynyt 1984. Äitini antoi piiskaa (piti riisua alasti) siitä lähtien kun olin 2v. Oli enemmän nöyryyttävää kuin kivuliasta. Kun olin 6v. ja isäpuoli tuli kuvioihin, hän löi, hakkasi vyön solkipäällä, potki, sylki naamalle, läpsi ja töni. Kerran potkaisi polviin niin että lähti jalat alta. Tätä jatkui 4 vuotta. Sitten karkasin kotoa ja päädyin turvakotiin. Äiti tuli perässä. Äiti otti eron.
Lapsena jo päätin, että en koskaan lyö lastani, en alista, en huuda. En ole edes antanut luunappia, tukkapöllyä tms. Sain erittäin temperamenttisen ja itsepäisen tytön, mutta 8 vuotta ollaan selvitty ilman fyysistä kuritusta, ilman väkivallalla uhkailua, ilman huutoa. Asiaan voi vaikuttaa sekin, että olen itse kasvatusalan ammattilainen, tosin valmistuin vasta vuosi sitten. Suosin positiivista pedagogiikkaa. Meillä on rajat ja ehkä jopa tiukemmat kuin monilla muilla, mutta rajat riittää. Teoista seuraa myös rangaistuksia. Kuritusta ja uhkailua ei tarvita. Yleensä tulee puhelinkielto, pelikielto tms. ja lapsi huutaa: "Äiti, sä oot tosi julma ja ankara! Kukaan muu äiti maailmassa ei oo koskaan ollu noin ankara!" :D
No minäpäs 'vetäisen voiton kotiin' tässä ketjussa...nimittäin minun hullu psykopaattinen isäni ei suinkaan lopettanut mielivaltaista piiskausta nuoruuteen. Vielä 20+ iäsdä sain retuutusta ja tukkapöllyä kun tulin opiskelupaikkakunnalta kotiin enkä totellut kaikessa isää niinkuin pikkulapsen pitäisi. Kolmekymppisenä sain vielä luunappia ja tukkapöllyä. Kun olin 34v ja odotin esikoista, yritti ukko antaa vielä ihka oikeat selkäsaunat. Silloin viimein tajusin että nyt tämä sairas malli saa katketa, kohdussani oli lapsi, joka olisi voinut vahingoittua. Vasta tuoloin tajusin katkaista välit. Siihen asti käsitykseni oli aivan vääristynyt ja ajattelin tuon olevan 'normaalia'
Lapsens piiskaa sai ihan koko ajan, viikottain jos ei päivittäin, kaikella hakattiin (risu, remmi, klapi, mattopiiska, sähköjohto, mittanauha, puurokauha..kaikki löytyy) ja kuritus oli mielivaltaista ja jatkuvaa, enemmän kiinni isän turhautumisesta ja stressistä kuin itse tekemistä virheistä. Isä aina tuli töistä kotiin vittuuntuneena ja keksi syyn pieksää. Syyksi kelpasi esim likainen lasi pöydällä, vinot matonhapsut, kengät epäsiististi kenkätelineellä tai vaikka kovasn ääneen nauraminen.
Koko lapsuus ja nuoruus oli pelossa elämistä ja sukkasillasn hiipimistä ettei isä suuttuisi. Ja silti se suuttui aina. Väkivallasta isä ehkä nautti jotenkin, siis ei seksuaalisesti vaan siten että oli voimiensa tunnossa ja herra talossa. Vielä aikuisenakin pelkään isää, isä on ikäisekseen vahva ja hyväkuntoinen, ja kokee oikeudekseen hyökätä kenen tahansa kimppuun jos joku ei ole samaa mieltä hänen kanssaan tai ei tottele hänen käskyään; tai uskaltaa inttää vastasn. Pieksää yhä äitiänikin säännöllisesti.
Anteeksi en anna ikinä ja hitonmoiset traumat on jäänyt. En päästä omia lapsia lähellekään psykopaattia enkä aio auttaa kun ukko on vanha. Menkööt laitokseen tai jotain.
Jossain ylempänä ketjussa joku hekumoi kostolla - kieltämättä tekisi mieleni tehdä samoin itsekin niin saisi ukko maistaa omas lääkettään. Mutta epäilen että en pysty. Näin nelikymppisenä (vm 77) muutun isäni edessä todennäköisesti kauhusta kankeaksi nelivuotiaaksi joka laskee alleen kauhusta kun tietää taas tulevansa hakatuksi :(
.ps. kaikki sukulaiset ja koulu tiesi ihan varmana väkivallasta mutta silloin ei tehty mitään. "Perheen sisäinen asia", niinkuin sukulaistäti joskus asias kommentoi.
Jatkokysymys muille piiskatuille; ovatko vanhempanne koskaan myöntäneet mitään? Meillähän asia on kielletty täysin ja syytetty minua ja veljeäni mt-ongelmaisiksi hulluiksi jotka keksivär kuritustarinat omasta päästään vain kiusatakseen vanhoja vanhempia. Tämä asian kokonaan kiistäminen vituttaa vielä enemmän kuin itse tapahtunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen nainen, syntynyt 1982. Kerran karkasin kaverille joka asui niin kaukana, etten olisi yksin saanut sinne kulkea (olin alle kouluikäinen). Kaverin äidille valehtelin silmät kirkkaana, että on lupa. Naapuritkin olivat jo etsimässä, kun äiti ajatteli vielä varmuudeksi soittaa tämän kaverin kotiin. Silloin sain risusta takapuolelle, yhden räppäisyn. En traumatisoitunut, mielestäni oli hyvinkin ansaittu rangaistus. Teki kipeämpää ylpeydelle kuin takalistolle. Oli ainoa kerta jolloin muistan kokeneeni fyysisen rangaistuksen, kotiarestissa sitten taas tulikin jokunen viikko vietettyä.
88 lisää vielä:
Ollaan koulussa näistä puhuttu ja todella moni nuorempikin on saanut piiskaa. He kokivat ansainneensa sen ja että heille ei tullut mitään teaumoja ja osa sanoi aikovansa antaa omille lapsilleen piiskaa, luunapin tms.
Minä painotan aina sitä, että se missä se raja kulkee, on veteen piirretty viiva ja siksi on parempi että fyysistä kuritusta ei sallita ollenkaan. Lisäksi hermostuneena kontrolli voi pettää ja se lyönti voikin olla voimakkaampi tai luunappi voi vaihtua läimäisyyn tai lyöntiin jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse joskus toivon, että minua olisi kuritettu. Olin lapsena hirviö, joka tahallaan teki kaikkea kiellettyä, myös rikollista. Aresteja ja torumisia kyllä tuli, mutta ei minua sillä kuriin saatu. Kaipasin vanhemmiltani kovempaa puuttumista, koin, etteivät he oikeasti välitä. Testasin rajoja aina vaan pitemmälle, ja odotin, että koska napsahtaa. Koskaan ei napsahtanut. En tänä päivänäkään pysty luottamaan, että kukaan oikeasti rakastaa, enkä enää pysty käsittelemään sitä, jos joku henkilökohtaisessa suhteessa yrittää laittaa huonolle käytökselleni rajoja. Pysyn siis yksin. Nainen, 1977.
Sain "turpaan" ihan lapsesta lähtien ihan sellaisestakin syystä, että tervehdin sisälle tullessa jotenkin väärin tai en nauranut sketsiohjelmalle oikeassa kohdassa, eli ihan mielivaltaista oli tuo mäiskintä. Suhtaudun isääni tätä nykyä täysin neutraalisti, kuten johonkin vieraaseen jonka kanssa ei luojan kiitos ole pakko olla missään tekemisissä.
Lastani en ole koskaan lyönyt, eikä tulisi mieleenikään lyödä. Tyttäreni joskun nauraen sanoo, että apua älä aina hakkaa, siis jos joskus leikillään läpsitään tai ollaan hippa yms. Silloin huomaan, että otan sen todella vakavasti ja sanon silloin tyttärelleni, että älä edes leikillään tuollaista sano, sillä en ole koskaan sinua lyönyt enkä aio jatkossakaan niin tehdä. Jokin jälki siitä on siis sisälleni jäänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin villi kakara ja koko ajan pahan teossa joten kyllä niitä selkäsaunoja tuli sitten sen mukaisesti, joskus muutamankin kerra samana päivänä.
Näin jälkikäteen nähtynä oen erittäin kiitollinen joka ainoasta saamastani selkäsaunasta, koska niillä minulle opetettiin käytöstavat, rehellisyys, luotettavuus, moraali, sekä ymmärtämään oikea ja väärä, kuten hyvä ja paha ku8n myös selkärankaisuus.
Mitä yllämainittuja ominaisuuksia on nykyisen vapaankasvatuksen lapsilla?
Aivan oikein, eivät edes ymmärrä mitä nuo ominaisuudet oikeasti tarkoittavat.On se jännä, miten näistä tällaisista tulee aina niin mielettömän vanvat sivistymättömyyden vibat. Tääkin kirjoittaja varmaan tapailee Kiitos suomi 1941-45 paitoja ja leijonakaulakoruisia "miehiä" ja on niin moraalin puolesta niin moraalin puolesta. Samalla vetää kessua ja viis siitä, että moraalittomasti heittäytyy yhteiskunnan hoivatiksi kun COPD iskee.
Sinun kommenttistasi sen sijaan loistaa sivistymättömyys ilman minkäänlaisia ”fiboja”.
Selvästikin edellisen kommentoijan määritelmä sinun vapaan kasvatuksen saaneeseen lapseesi ja myös itseesi osui täydellisesti.
(eri)
Vierailija kirjoitti:
Minusta monella kommentoijalla kuulostaa olevan taustalla mielivaltaisesta väkivaltaa, ja sillä perusteella tuomitaan kaikki ruumiillinen kasvatus samaan nippuun. Se on minusta jotenkin nurinkurista. Itse lapsena perheväkivaltaa kohdanneena ymmärrän varsin hyvin luunapin ja hakkaamisen eron, ja koen näiden rinnastamisen suorastaan loukkaavana, todellista väkivaltaa vähättelevänä.
En kertakaikkiaan jaksa uskoa, että harvoin ja erittäin hyvästä syystä annettu luunappi tai kevyt tukkapölly oikeasti traumatisoi ketään. En toki näin tee koska en halua kukkahattutätejä ja poliisia kimppuuni, mutta en vaan usko sen olevan yhtä vahingollista kuin hössöttäjät väittävät. Toisaalta esimerkiksi monen kirjoittajan mainitsema vyöllä hakkaaminen on jo törkeää väkivaltaa, ei ruumiillista tai muutakaan kasvatusta, ja ilman muuta sellainen kohtelu voi traumatisoida. Näissä asioissa tuntuu perspektiivi katoavan joiltakin täysin.
Ei tässä kukaan ole rinnastanut luunappia ja vyöllä hakkaamista! SILTI MOLEMMAT ON VÄÄRIN, näin se vaan on! En hakkaa lastani vyöllä, mutta ei tulisi mieleenikään vetää hiuksista tai antaa luunappia, miksi kajoaisin häneen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen nainen ja syntynyt -69. Selkään sain isältäni yleensä tuppivyöllä ja usein. En saanut siitä isompia traumoja.
Raskain asia minulle lapsuudessa oli se, että en saanut minkäänlaisia halauksia tai että minulle ei kertaakaan sanottu, että olet ihana tai muuta vastaavaa.
En ole vanhemmilleni vihainen tai katkera. Rakastan heitä syvästi. Tiedän tänään, että he rakastivat minua silloin ja nyt. Isäni on narsisti, joka on asia, joka pitää vain hyväksyä. Lähinnä säälin häntä sen vuoksi. Äitini on omalla laillaan sydämellinen ja kiltti. Vaikea elämähän hänellä on ollut isäni kanssa.
Kyllä lapset pitäisi pystyä kasvattamaan ilman väkivaltaa, keskustelemalla.
Vierailija kirjoitti:
Mulle isä antoi lapsena ja vielä yläasteellakin vyöstä. Lapsena tuli rangaistuksia mm. liian kovaäänisestä leikkimisestä. Äitini oli kovin pahoillaan eikä hyväksynyt väkivaltaa kuritusmuotona, mutta ei mahtanut isälleni mitään. Vyöllä lyöminen väheni huomattavasti, kun menin sukujuhlissa kertomaan asiasta ruokapöydässä. En silloin pienenä osannut edes ajatella, ettei muissa perheissä tehtäisi samaa. Kai sitten joku sukulaisistani piti vanhemmilleni puhuttelun. Sen jälkeen isäni sanoi, ettei niistä asioista saa puhua muille.
Kokonaan väkivalta loppui kun osoitin isälleni etten pelkää häntä enää. Näytin myös kuinka en kunnioittanut häntä enkä välittänyt hänestä. Vaikka asuin kotona, en puhunut hänelle vuosiin mitään. Vasta vuosia myöhemmin poismuutettuani heräsi kai isäni siihen todellisuuteen, että on menettänyt minut täysin ja sittemmin yrittänyt ostaa huomioni rahalla.
Nykyinen aviomieheni on yrittänyt tsempata minua korjaamaan välini isääni. Sanonut että pitäisi yrittää tulla vastaan kun toinenkin yrittää. Mua vaan ei kauheasti kiinnosta. Mun lapsuudessa isäni oli mulle vain pelottava hahmo, joka ei ollut kiinnostunut minusta millään muotoa. Hän oli vain ihminen, jota piti pelätä. En minä halua olla sellaisen ihmisen kanssa tekemisissä.
Joku tukistaminen aiheesta ja arestissa istuttaminen on mielestäni ihan ok. Ei mulle mitään traumoja siitä jäänyt, että kaverini äiti tukisti minua kun olimme kaverini kanssa tuhonneet heidän kodissaan jotain. En edes muistanut koko asiaa ennen kuin kaverini minulle asiaa muisteli.
80-luvun loppupuolella syntynyt.
Ihan kuin mun elämä
-71 syntynyt tyttö.
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini oli hieman väkivaltaisuuteen taipuvainen ollessani lapsi, ja muistan ala-asteella saaneeni monta kertaa läimäyksen, tukkapöllyä tai muuta vastaavaa ihan mitättömistä jutuista. No, kerran olin jälki-istunnossa omaa tyhmyyttä/tuhmuuttani, mutta rangaistus siitä oli myös kohtuuton. Äiti hakkasi säärille puisella kepillä, ja se sattui aivan vitusti.
Muuta lievempää väkivaltaa/"kuritusta" sain jopa vahingossa tehdyistä hölmöyksistä. Kerran nappasin ohimennen karkin keittiönpöydältä, ja äitini löi minua päähän sanoen: "ahne paska!" Olin ehkä 9- tai 10-vuotias, ja kaveri oli vielä kylässä.. muistan kun samaan aikaan hävetti ja itketti ihan mielettömästi.
Äidin jutut olivat muutenkin joskus häiriintyneitä, teini-iässäkin hänen piti päästä minua lyömään ja haukkumaan luokkatoverin nähden... uskon, että kaverini kertoin siitä koko luokalle, ja häpeä oli ihan mieletön.. vaikka olinhan viaton. Näin tästä pitkään painajaisia.
Isä ei juuri ollut väkivaltainen, mutta uhkaili sillä ja oli muuten vain helvetin pelottava suuttuessaan.
Näistä kaikista johtuen suhtaudun yhä aikuisena auktoriteetteihin pelolla ja kunnioituksella. Yritän miellyttää kaikkia ihan liikaa, en osaa puoustautua ja olla jämäkkä kun tarvii. Olen jokaisen tärkeilevän pikkupomon unelmakynnysmatto.
Omia lapsia en kurita. Joskus mielenkiivaudessa olen tukistanut tai antanut luunapin, mutta olen myös pyytänyt anteeksi ja opettanut lapsille, että väkivalta on väärin.
Meilläkään isä eiollut väkivaltainen lapsia kohtaan, mutta hemmetin pelottava. Repi paksuja lehtiä paljain käsin, potki tavaroita ja karjui suuttuessaan. Siskosta kasvoi ihminen, joka haluaa miellyttää kaikkia. Minä taas kasvoin ihmiseksi, kenen nenille ei hypi kukaan. Kunnioitan auktoriteetteja kun he sen ansaitsevat, enkä ole ongelmatapaus, mutta pidän aivan varmasti puoleni tarvittaessa. Ei siis ole kiinni pelkästä kasvatuksesta, vaan myös perusluonteesta.
Tuli itku, kun luin näitä kertomuksia. Olen syntynyt 50-luvulla ja väkivallalla uhkailu ja huutaminen ja karjuminen isän taholta oli ihan normaalia. En koskaan edes aikuisena pystynyt suhtautumaan häneen luontevasti. Vielä 50-vuotiaana muutuin vikiseväksi pikkutytöksi hänen läheisyydessään.
Raivariin riitti se, etten tajunnut ruokapöydässä ojentaa hänelle leipää.
Minusta kasvoikin auktoriteettipelkoinen, kaikkia mielistelevä ja omia taitojani vähättelevä luuseri. Minulla ei saanut lapsena olla omia mielipiteitä, varsinkaan jos ne erosivat vanhempieni mielipiteistä. En vieläkään osaa ilmaista itseäni, vaan vetäydyn ja helposti asetun puolustuskannalle.
En ole kokenut varsinaisesti fyysistä väkivaltaa, mutta henkinen väkivalta ja fyysisellä väkivallalla uhkailu vahingoitti minua rajusti.
Olen joutunut tekemään paljon töitä pystyäkseni rakastamaan itseäni. Jos elän 400-vuotiaaksi, ehkä minusta tulee lopulta se ihminen mikä oikeasti olen.
Opetus tuosta henkisestä kurituksesta on ollut se, että tiesin miten en omia lapsiani kasvata. Heidän ei ole tarvinnut koskaan pelätä olla oma itsensä.
En hyväksy minkäänlaista väkivaltaa lapsia eikä ketään muutakaan kohtaan. Se vahingoittaa aina.
Minusta on outoa että useampi tässä ketjussa sanoo että kurituksesta huolimatta vanhemmat on rakkast ja ollaan lämpimissä väleissä. Ehkä ymmärrän sen jos on vain joskus tukistettu mutta jos on kunnolla hakattu niin vaikea ymmärtää.
Minua hakattiin usein ja rajusti ja aivan mielivaltaisista syistä, ja en todellakaan ole läheissä välwissä tai ylipäätääm edes väleissä hullujen lastenhakkaajien kanssa. Anteeksi eivät pyytäneet ikinä, aikuisena suorastaan ovat ylpeitä miten hakkasivat lapsiaan ja moittivat nyt sitten näitä lapsiaa siitä kun eivät hmmärrä hakata lapsenlapsia. "Ken vitsaa säästää ladtaan vihaa" hokema on tuttu täälläkin ja tällä aina oikeutettiin raju väkivalta. Väkivaltaan ei olut edes syytä lapsessa itsessään, eli se ei tullut tuhmuudesta vaan siitä kun vanhemmilla viirasi.
Miten te muut voitte olla edwäes väleissä tuollaisten lastenhakkaajien kanssa?
Mun sydäntä särkee lukea näitä kertomuksia. Näen mielessäni teidät kaikki taaperoina ja lapsina, pelkäämässä ja itkemässä kun äiti tai isä, se ihminen, jonka pitäisi olla turvallisin koko maailmassa, antaa luunappeja, lyö vyöllä, kiskoo tukasta, heittelee tai paiskoo esineillä.
Minulla on kaksivuotias lapsi enkä koskaan ole kurittanut häntä mitenkään. Hän on vilkas ja ehtiväinen, mutta minä tai mieheni emme koskaan nosta kättämme häntä vastaan. Toki hänet on kannettu pihalta sisälle kun hän ei ole halunnut lähteä syömään tai pidetty pakolla sylissä rokotuksia annettaessa, mutta samalla on koko ajan selitetty miksi näin tehdään eikä ikinä pidetty yhtään sekuntia ylimääräistä. Halataan monta kertaa päivässä, kerrotaan että hän on meille tärkeä ja rakas, hieno ihminen.
Voi kunpa voisin lähettää teille kaikille halauksen ja tunteen siitä, että olette hienoja, tärkeitä ihmisiä!
Itse olen kasvanut perheessä, jossa äiti on antanut pari kertaa piiskaa. Myöntänyt, että aivan turhaan, koska minä ja veljeni olimme todella kilttejä lapsia. Isäni vaati kuitenkin piiskaamista ja äitini pelkäsi, että isä piiskaa todella pahasti ja siksi mielestään "säästi" meidät pahemmalta piiskaamalla itse. Nyt aikuisena myöntänyt, että väärin teki ja että lasta ei saisi koskaan kohdella väkivaltaisesti.
Oman lapsen syntyessä kerroimme kaikille isovanhemmille, että lasta ei saa kohdella väkivaltaisesti, ei tukistaa, antaa luunappeja tai piiskata. Jos ei pysty käyttäytymään alle 15 kiloisen lapsen kanssa itsensä hilliten ja järkevästi, niin ei tarvitse nähdä lasta ollenkaan. Painoero aikuisella ja lapsella on moninkertainen, samoin ero voimissa. Aikuisella on myös enemmän itsehillintää ja tapoja ohjata omaa ja lapsen toimintaa eikä mitään syytä käyttää väkivaltaa. Kaikki isovanhemmat ovat tähän suostuneet ja juuri eilen vanhempani sanoivat, että onhan se nyt ihan mahdotonta, että tuota lasta löisi tai tukistaisi. "Miten siihen pystyisi ja miten sen kestäisi että tuo loiste sammuisi noista silmistä" sanoi isäni. Niin samaa mieltä.
Tästä unohtui vielä että olen aina ollut vanhempieni kanssa puheväleissä. Opin vain etten koskaan kertonut mistään negatiivisistä tunteista. Periaatteessa oikeaa keskusteluyhteyttä ei koskaan syntynyt koska kerroin aina vain sen mitä haluttiin kuulla.
Kuritus tapahtui 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa.