Lapsena kuritettu, miten suhtaudut asiaan nykyään?

Olen syntynyt 1987. Muistan pari kertaa, kun tuli selkään eli avokämmenellä pyllylle kunnolla. Muistan sen nöyryytyksen ja miten kipeää se teki. Yhden kerran muistan erityisen selkeästi, miten tuli ansaitusti selkään, kun olin tosi perso makealle ja äiti oli leiponut siskolle synttärikakun kaverisynttärijuhlia odottamaan ja se oli viileässä eteisessä valmiina. Sormin noukin siitä kermavaahtoa suuhuni. Olin alle kouluikäinen. Tosi tyhmä ja ällöttävä juttu, äitillä meni kakku uusiksi, ymmärrän suuttumisen.

Se, että oon saanu selkääni koska pissasin vielä koululaisenakin vahingossa herkästi housuuni, oli ikävämpää. Mä en oikeasti sille voinut mitään, ja jo se itse vahingon tapahtuminen oli todella nöyryyttävää. Siitä kurittaminen on nyt mielestäni tarpeetonta. Mutta vanhempani reagoivat yleensä tommosiin lasten ongelmatilanteisiin suuttumalla, mikä on osaltaan edistänyt sitä, että mulle kasvoi tosi huono itsetunto ja ahdistusta, mitä nyt puran ammattiauttajalla. En sano, että selkään saamisesta olisi tullut elämänmittaisia ongelmia mulle, mutta mutta... vanhemmillani oli myös jatkuva kiire ja usein pinna kireällä. Ajattelen, että heillä oli se kasvatusmalli, varmasti omista lapsuudenkodeista peritty. Ja varmaan 80-90-luvulla yleistä kasvattaa vitsalla. En oikeastaan syyllistä. Mutta selkäänsaamiset ei ollu kyllä jokapäiväisiä, ei ees jokaviikkoisiakaan.

Omat lapseni kasvatan ehdottomasti ilman fyysistä kuritusta. Oma tytär on nyt eskarissa ja silloin tällöim hänellekin tulee pissivahinko, muttei tulisi mieleenkään enää nöyryyttää häntä lisää, vaan hoidan tilanteen lempeämmin.

Yh-äitini välillä rakasti ja välitti, välillä taas oli kuin raivoava eläin tai hirviö. Pelkäsin häntä lapsuuteni ajan ja koitin olla mielinkielin. Mitenkään en voinut ennakoida, mistä hän napsahtaa. Usein hän tuli naamani eteen karjumaan ja huutamaan. Joskus minut pakotettiin polvilleni lattialle ja äiti löi montakymmentä luunappia kovalla voimalla kasvoihini ja huusi ja karjui. Muistan sen pelon ja nöyryytyksen tunteen. Joskus hän jahtasi ympäri taloa ja kun yritin mennä komeroon piiloon, hän työnsi kätensä ovesta sisään ja repi hiuksiani. Lyömisellä uhkailtiin monta kertaa viikossa.

Välit äitiin ovat huonot. En arvosta häntä ihmisenä ja jos joskus saan omia lapsia, hän ei heitä valvomatta koskaan tule tapaamaan. Vihaan äitiäni ajoittain. En hyväksy fyysistä kurittamista missään muodossa - aikuisen tulee olla se aikuinen ja kyetä käsittelemään tilanne ilman väkivaltaa, muuten hän ei ole sopiva vanhemmaksi. N89

Tyttö -81. Rangaistukset olivat aina liioiteltuja ja epärationaalisia. Piiskaukset mattopiiskalla minuutteja kerrallaan. Kerran minut heitettiin tukasta lattialle, kun olin kolauttanut pääni kaapinoveen ja huutanut kivusta. Lopulta sain pyytää anteeksi huutamistani ja luvata etten enää tee niin.

Selkään saattoi saada väärästä sanasta tai siitä, jos rikkoi jotain vahingossa. Lopulta meistä ei saanut lähteä pihaustakaan kun olimme kotona, ja aikuiset katsoivat telkkariakin makuuhuoneessa suljetun oven takana, me saimme katsoa lastenohjelmat äänettömästä televisiosta olohuoneessa.

Äiti toivotti hyvää yötä sanomalla, että jos hän ei herää aamulla, niin sanokaa vakuutusyhtiölle, että se (unilääkkeiden yliannostus) oli vahinko.

Joskus, kun kerrossänky romahti, sain tiukasti avokämmenestä herätettyäni isäpuoleni sillä metelillä, nukuin matolla ja menin kouluun silmä mustana. Ikää tuolloin 11 vuotta.

Jos pelleilymme kävi äitin ja isäpuolen hermoille, äiti saattoi yllyttää isäpuolta että "anna niille oikein isän kädestä".

Meistä tuli nujerrettuja, hiljaisia tyttöjä, jotka vielä aikuisina yrittävät ansaita paikkaansa maailmassa ja joutuvat toistuvasti todistelemaan itselleen, että ovat hyviä ja arvokkaita juuri tällaisina.

Kummastakin tuli raittiita, väkivallattomia, jalat maassa olevia kunnon kansalaisia. Kai meillä kävi tuuri. Haavoja silti parannellaan kai loppuelämämme.

Äitin kuolinilmoitukseen muutama vuosi sitten ei päästy surijoiksi, koska isäpuoli oli sitä mieltä, etteivät (baari)kaverit tiedä keitä nämä nn ja nn edes ovat. Että niin läheisissä väleissä oltiin aikuisina.

Vierailija kirjoitti:

Aika hurjia tarinoita täällä. Väkivaltaiset vanhemmat saa pärjätä vanhuutensa omillaan.

Oikeutettu kosto olisi hylätä nämä hirviövanhemmat laitokseen itsekseen. Mutta olen hämmentynyt miten moni sanoo olevansa kuitenkin väleissä pieksäjiensä kanssa. Itse en vaan pysty olemaan väleissa, asia kun kielletään sieltäpuolen kokonaan.

Olen syntynyt -61. Lapsena en saanut selkääni, mutta teini-iässä sitäkin enemmän. Vanhempien välit olivat huonot, kotona tapeltiin paljon ja se tietysti heijastui myös minun käytökseeni. En silti katso olleen oikeutettua, että isä hakkasi tai riepotteli hiuksista mua milloin mistäkin syystä. Jos ei tullut nyrkistä niin henkinen väkivalta oli päivittäistä. Haukuttiin kaverit, ulkonäkö, mielipiteet - koulunkäynnistä ei päässyt sanomaan, koska menestyin koulussa hyvin kaikesta huolimatta.

Välit vanhempiin on etäiset, lähinnä soitellaan ehkä kerran kuussa.

Isäni on pienestä pitäen suuttunut nollasta sataan, lähinnä huutamista ja remmistä sain joskus ja isäni on todella kärsimätön ja jos asiat ei mene kuin hän haluaa niin huutoahan siitä tuli. En tiedä sitten onko tuo geeneissä vai siitä että olen oppinut isätläni tuon mutta olen huomannut että suutun todella pikaisella sytytyksellä yms samaa käytöstä mitä isäni on tehnyt. Tämä harmittaa todella paljon koska en mahda asialle mitään.

Hyvin outoa, että mies hakkaa isänsä niin että kylkiluu katkeaa. Ja syynä 5-v saatu isku jaloille. Oliko muita kuin nämä kaksi kurituskertaa?

Oli miten oli, en katselisi koskaan väkivaltaista miestä. Ei väkivaltaa ketään kohtaan. Ei mitään miesten välistä hakkaamistakaan.

Olen itse kasvanut väkivaltaisessa perheessä. Kuunnellut äitini hakkaamista. Ja veljeni. Väkivalta oli kyllä kohtuutonta. Veljeni oli ylivilkas ja teki paljon pahoja. Ihan todella

Mutta ei sitä parantanut jatkuva kuritus

Minua ei kuritettu. Mutta kehityin täydellisyydentavoittelijaksi. Olen aina liian vaativa itseäni kohtaan. Olen myös ahdistunut muutenkin. Pärjään hyvin elämässä. Veljeni ei.

Vanhempiin on välit ok. Vaikea suhde kuitenkin. En koskaan voisi asiaa ottaa esiin enkä jättää heitä

En muistele pahalla sitä että mua tukisteltiin, se oli varmaan ihan syystä. Mutta kerran sain remmistä perseelle, ja sen muistan ikäni. En muista miksi sain sen rangaistuksen, mutta tuntui se hirveän epäreilulta ja nöyryyttävältä.

Itse sain myös paljaalle pyllylle vyöstä ja milloin mistäkin, myös tukistelua harrastettiin ja isäni tarttui ja riuhtoi usein ranteistani kiinni todella tiukasti raivoissaan kun olin tehnyt jotain mitä en edes muista, muistan vain ne ahdistavat tilanteet mutten sitä mikä niihin edes johti. Asiaa perusteltiin raamatullisesti tehden siitä hyväksyttävää ja vasta joskus yläasteella tajusin että ei, suurimman osan vanhemmat eivät todellakaan ole kurittanut lapsiaan fyysisesti ja minulle ei olla tehty oikein. Olen syntynyt -95 joten en voi ymmärtää miten tuohon aikaan vanhempani ovat kokeneet tekonsa hyväksyttäviksi.

Olin todella herkkä lapsi ja herkkä edelleen ja minulle on jäänyt näistä traumoja. Nykyisessä ja myös ensimmäisessä kunnon parisuhteessani olen kokenut riidat ja äänen voimakkuuden kohotukset äärimmäisen lamaannuttavana koska olen oppinut siihen että riita=väkivalta. Kun poikaystäväni ensimmäisiä kertoja riidellessämme kohotti kättään, luulin että hän löisi minua seuraavaksi ja laitoin automaattisesti kädet kasvojeni suojaksi ja aloin itkemään. Siitä hänkin säikähti ja oli suorastaan kauhuissaan että luulinko todella että hän oli aikeissa lyödä minua. Silloin tajusin että olen todella traumatisoitunut kun riitatilanteet aiheuttavat automaattisesti tuollaisen reaktion ja lähes dissosiatiivisia oireita.

Lapsuudenkodissani asioita ei oikein koskaan hoidettu puhumalla vaan aina väkivallalla, ja sen lisäksi että olen itse traumatisoitunut, olen myös itse väkivaltainen. Joskus kun olen niin vihainen että tuntuu että sanat eivät riitä koska en osaa ilmaista itseäni niin kotoa opitun mallin mukaan olen lyönyt tai purrut poikaystävääni raivon vallassa ja jälkikäteen ihan murtuneena katunut ja miettinyt kuinka sellainen ei oikeasti todellakaan ole ok eikä sallittua missään tilanteessa.

En ole vanhempieni kanssa näistä asioista erityisemmin aikuisiällä puhunut enkä tiedä auttaisiko se mitään tai ketään enää tässä vaiheessa. Harmittaa että minulle on niin tehty varsinkin kun tuntuu että nuo traumat tulevat varmaan aina olemaan jollain tavalla mukana elämässäni. Lapsen luonnollinen temperamentti varmasti vaikuttaa paljon miten näihin reagoi, herkimmille se on kaikista vahingollisinta kun taas joku toinen ei välttämättä koe lapsuuden fyysistä kuritusta lainkaan traumaattisena, mutta väärin se on aina joka tapauksessa.

Olen vm. -90. Minua on tukistettu, kättä väännetty ja retuutettu. Syynä useimmiten ollut riidat pienenä sisarusten kanssa (esim. jos olemme käyneet toisiimme käsiksi, raapineet, lyöneet, purreet tms). Tai jos en ole suostunut tehdä jotain ja olen järjestänyt siitä itkupotkuraivarit, esim. siivota huonettani, mennä kouluun tai antaa sisaruksenkin välillä pelata. En koe traumatisoituneeni tai muistele pahalla, mutta en kuitenkaan kurittaisi omia lapsiani. Ehkä se, että olen asian kanssa sujut, johtuu siitä, ettei kuritus ollut mielivaltaista, eikä sitä seurannut pikkujutuista. Olin todella jästipäinen lapsi, joka ilmaisi kotioloissa suuttuneena itseään raivoamalla, huutamalla, haistattelemalla ja paiskomalla tavaroita (en oikein tiedä miksi, en ollut muutoin mikään ongelmatapaus, vaan koulussakin pikkuvanha ja rauhallinen kympin oppilas). En tiedä, miten hermoni kestäisivät sellaisen lapsen kanssa, joka olisi itseni kaltainen, mutta toivon tietysti, että en menettäisi koskaan malttiani niin, että kurittaisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nainen, syntynyt 1982. Kerran karkasin kaverille joka asui niin kaukana, etten olisi yksin saanut sinne kulkea (olin alle kouluikäinen). Kaverin äidille valehtelin silmät kirkkaana, että on lupa. Naapuritkin olivat jo etsimässä, kun äiti ajatteli vielä varmuudeksi soittaa tämän kaverin kotiin. Silloin sain risusta takapuolelle, yhden räppäisyn. En traumatisoitunut, mielestäni oli hyvinkin ansaittu rangaistus. Teki kipeämpää ylpeydelle kuin takalistolle. Oli ainoa kerta jolloin muistan kokeneeni fyysisen rangaistuksen, kotiarestissa sitten taas tulikin jokunen viikko vietettyä.

Etkö ois tajunnut ilman sitä lyömistäkin, että äitisi oli hirveän huolissaan, etkä saa aiheuttaa muille sellaisia murheita, ja siksi sinun on pidettävä sovituista asioista kiinni? Jos äitisi oli kyvytön tätä sinulle sanallisesti ilmaisemaan, niin aika ankea kasvattajana.

Kyllähän tuo oli sanallisesti ilmaistu useampaan otteeseen, ja perusteltu miksi ei saa. Mutta kun mä vaan halusin mennä. Olin (ja olen) aika omapäinen.

Perusteltu varmaan huonosti.

Silleen että omaa lastani en ole kurittanut. Ei tulisi mieleenkään.

Kun jokin on mennyt pieleen, otin selvää mitä oli tapahtunut ja keskusteltiin asia läpi. Ihan pienestä pitäen. Ei ole ollut tarvetta kuritukselle.

Itse sain selkääni kun liikahdin väärin.

-19v:n äiti

Sain lapsena usein selkääni remmistä tai tukkapöllyä. Joskus myös suu pestiin saippualla, jos päästin kirosanan. Muistan, kun äiti löi minua avokämmenellä ja sanoi että "nyt tiedät miltä tuntuu kun hakataan", koska hänen miesystävänsä olivat väkivaltaisia.. Luulen, että äiti oli yksinhuoltajana ahdistunut talousvaikeuksistaan ja siksi purki omaa pahaa oloaan helposti lapsiin lyömällä meitä pienistäkin asioista.

Teini-ikäisenä löin ekan kerran takaisin ja siihen se loppui. En ole tänä päivänä äidin kanssa väleissä, sillä hän on alkoholisti. En ikinä voisi lyödä omia lapsiani.

Siedän isääni vain koska haluan olla äitini kanssa tekemisissä, äitiäni vähän säälin koska hänellä oli vieläkin kurittavampi kasvatus. Isälleni voisin antaa anteeksi, jos olisi luonteeltaan edes vähän helpompi. Narsisti, mikään ei koskaan ole hänen vikansa. Mistään ei koskaan puhuttu, nyrkit puhui. Välit lapsiin oli olemattomat, jos aihetta raivoamiseen oli niin suu kävi. Pelkäsin häntä todella paljon. Nykyäänkin vain naureskelee toisten kustannuksella, en ole koskaan nähnyt merkkejä empatiasta. Olen päättänyt että lapsiini hän ei koskaan tutustu mikäli ei tuista muutu tai osoita katumusta, jos niitä lapsia saan. N89

Vierailija kirjoitti:

Miten asiaa voi arvioida näin jälkikäteen, jos asiat on kokenut lapsena? Jos miettii jotain 30 vuotta sitten tapahtuneita asioita ja sanoo, että ei se minuun vaikuttanut, niin eihän sitä voi objektiivisesti edes arvioida, kun on itse ollut tapahtumahetkellä niin nuori.

Lapsi ajattelee tietysti eri tavoin kuin aikuinen.  54 vuotta kauheimmista kokemuksista, voin tyhjentävästi arvioida ainakin pelon.  Jota kerran on lyöty, kai voi siitä toipua, mutta meillä se oli vuosikausia kestävää pelkoa, jota aina vain lintattiin tiukempaan.  Lapsen parasta ajatteleva kuritus oli siihenkin aikaan havaittavissa, kaikki ei ole selitettävissä noin.

Henkinen väkivalta vielä pahempaa.

Nytkin jos tapaisin näitä henkilöitä, varmaan raivostuisin koska he eivät edes myöntäneet tehneensä väärin.

Olen syntynyt 1990. Lapsuudessani äiti kävi töissä ja isä oli työttömänä kotona. En siis ollut hoidossa. Myöhemmin olen tajunnut isäni olevan narsisti. Sain lyöntejä ja repimistä päivittäin ties mistä syistä, esim. maidon läikyttäminen pöydälle. En uskaltanut kertoa tuosta ajasta äidilleni ennen aikuisikää. Äitini suojeli minua läsnäollessaan, mutta henkistä väkivaltaa koin silloinkin. Murrosikään tultuani lyöminen lakkasi, mutta henkinen väkivalta jatkui. Asun nykyään omillani, mutta käyn usein kotona äitini ja siellä päin asuvan parhaan ystäväni takia. Harmi, että joudun näkemään myös isääni. Äiti ei ole koskaan ollut minua kohtaan väkivaltainen, mutta ei ole voinut ottaa eroa taloudellisen tilanteemme vuoksi. En ole koskaan rakastanut isääni ja usein toivon hänen kuolevan. Jos saan joskus lapsia, ei isäni saa heitä hoitoon. Minun lapsiani ei lyödä! Tuomitsen kaiken väkivallalla kurittamisen ehdottomasti!

"Joka vitsaa säästää se lastaan vihaa" sanonta pitäisi muuttaa muotoon "Joka vitsaa säästää se lastaan rakastaa" tai "Joka vitsaa käyttää se lastaan vihaa."

Vierailija kirjoitti:

"Joka vitsaa säästää se lastaan vihaa" sanonta pitäisi muuttaa muotoon "Joka vitsaa säästää se lastaan rakastaa" tai "Joka vitsaa käyttää se lastaan vihaa."

EI tuosta sanonnasta saa muokkaamalla paikkansapitävää. Tuskin monikaan lastaan pahoinpitelevä vanhempi  vihaa lastaan. Enemmänkin he ovat ihmisiä, joilla ei ole resursseja eikä toimintatapoja käsitellä tilanteita muuten. Usein on kyse vääristyneestä reagoinnista stressitilanteessa. Pahoinpitely on ehdottomasti väärin, eikä sen kohteeksi pitäisi kenenkään joutua. Usein vain jotkut vanhemmat purkavat lapseen ihan muuta aggressiota kuin lapsen itsensä aiheuttamaa. Onko se pohjimmiltaan vihaa itseä kohtaan, omia vanhempia kohtaan tai todellisia tai tulkittuja itseen kohdistuneita vääryyksiä kohtaan.

Minä sain vielä 90-luvulla piiskaa isältä kun olin tehnyt tuhmuuksia, rikkonut jotain kallista tai ollut huomattavan epärehellinen. Yhteensä raippa lauloi kai kaksi tai kolme kertaa ja se oli kovin rangaistus mihin vanhempani joutuivat kohdallani turvautumaan. Ja koskaan ei kurmuutettu syyttä, vaan olen kyllä piiskaukseni ansainnut.

En ole millään lailla traumatisoitunut piiskauksista tms. rangaistuksista koska vanhempani ovat aina olleet oikeudenmukaisia ja rakastavaisia kasvattajia ja koen että omalla kohdalla fyysisestä kurittamisesta on ollut enemmän etua kuin haittaa.

vm-83

Tuomitsen, mutta sain sentään anteeksi pyynnön aikuisiällä ja olen anteeksi antanut. Ei ole mistään kotoisin pelätä vanhempiaan, vaikka en edes usein piiskaa saanut. Uhkailua väkivallalla sitäkin enemmän. Muuten olivat "täydelliset" vanhemmat, joten en voi sanoa traumatisoutuneeni. Ei meillä kyllä kovin lämpimät välit ole tänä päivänä, en tiedä sitten onko tuosta vai mistä.

N86