Lapsena kuritettu, miten suhtaudut asiaan nykyään?

Olen syntynyt v. 1991 ja kuria oli. Niin on nykyään omillakin lapsilla ja kuuluu ollakin. Ei lapset saa elää kuin siat pellossa ilman kuria

Vierailija kirjoitti:

Odotan, että pääsen kostamaan. Kun isäni on vanha ja heikko, aion tukistaa häntä, jos vaikka sanoo jotain, mikä ei miellytä. Aion myös hakata remmillä, kun vaikkapa myöhästyy. Lisäksi aion uhkailla väkivallalla.

Kusipää saa elää vanhuutensa samanlaisessa pelossa kuin minä elin lapsuuteni.

Ymmärräthän että kusipää on todennäköisesti elänyt lapsuutensa samanlaisessa pelossa kuin sinäkin? Väärin ruumiillinen kuritus on, mutta ei se kostaminen väkivallalla mennyttä muuksi muuta. Ei sitä muuta mikään, valitettavasti.

Kotona oli perustelematonta ja ennustamatonta väkivaltaa. Nuorena aikuisena hankaloitti ihmissuhteita, kun tuppasi kotona opitut tavat heijastumaan myös niihin. Pääsin yli enkä koe olevani erityisen traumatisoitunut.

Nyt väkivaltaan nollatoleranssi, mutta lievällä ruumiillisella rangaistuksella en näe kokemani kaltaisen oikean väkivallan kanssa juuri yhteistä. Päinvastoin koen, että luunappien ja pahoinpitelyn rinnastaminen on todellisen väkivallan törkeää vähättelyä. Kun lapsen pahoinpitelytuomion voi saada jo tiukalla kiinnittämiselläkin, niin väkisinkin koko pahoinpitelyn käsite kokee inflaation, eikä se ole enää sellainen sosiaalinen stigma kuin sen pitäisi olla.

Itse en siis käytä enkä kannata ruumiillisia rangaistuksia. Mutta vastustan kevyen tukkapöllyn ja raa'an väkivallan niputtamista, koska vaikutus on täysin päinvastainen kuin kukkahattutädeillä on ollut tarkoituksena (paitsi jos kukkahattutätien tarkoitus on arkipäiväistää raaka väkivalta).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin villi kakara ja koko ajan pahan teossa joten kyllä niitä selkäsaunoja tuli sitten sen mukaisesti, joskus muutamankin kerra samana päivänä.

Näin jälkikäteen nähtynä oen erittäin kiitollinen joka ainoasta saamastani selkäsaunasta, koska niillä minulle opetettiin käytöstavat, rehellisyys, luotettavuus, moraali, sekä ymmärtämään oikea ja väärä, kuten hyvä ja paha ku8n myös selkärankaisuus.

Mitä yllämainittuja ominaisuuksia on nykyisen vapaankasvatuksen lapsilla?

Aivan oikein, eivät edes ymmärrä mitä nuo ominaisuudet oikeasti tarkoittavat.

Oikeasti sinulla on tarve miellyttää muita, vältät konflikteja, et osaa tuoda omaa mielipidettäsi esille ja pelkäät sosiaalisia tilanteita.

En ole tuo kenelle vastasit mutta miten ihmeessä sinä osasit kuvailla minut? Minua on kuritettu fyysisesti, (useimmiten täysin aiheetta) lukuisia kertoja ja tämä viesti sai silmäni avautumaan. Niistä lapsuuden selkäsaunoistako tämä kaikki oikeasti johtuu?

N41

Ei haittaa vaikka remmistä tuli ja luunappiakin sain.

Olin villi, itsepäinen lapsi.

Ei mitään traumaa tai katkeruuutta jäänyt.

Olen 56 vuotias.

Olen -94 syntynyt nainen ja juurikin näitä, jotka ennen väittivät, että "ei minulle mitään traumoja jäänyt", kun todellisuus ainakin omalla kohdallani oli sitä, että olin joutunut hautaamaan kokemani pelon, nöyryytyksen ja luottamus pulan isääni kohtaan, jotta olisin voinut edes toimia normaalisti. Se heijastuu hyvin voimakkaasti elämääni tänä päivänä.

En muista, että olisin koskaan tehnyt mitään niin pahaa, että olisin siinä määrin selkääni ansainnut kuin sain. Kuritus oli meillä puhtaasti sitä, että isällä sattui nyt olemaan huono päivä ja lapset pitivät vähän liian kovaa meteliä tai jokin ei mennyt niin kuin oli suunniteltu. Usein se, että ei tehnyt mitä käskettiin välittömästi, riitti siihen, että retuutettiin hiuksista, paiskottiin seinille tai potkittiin maassa. Vanhemmiten tämä väheni, kun isoveljeni kasvoi isääni vahvemmaksi, ja puuttui näihin raivokohtauksiin. Siskoni usein otti keittiöveitsen ja ajoi isäni ulos huoneesta. Minä olin se arin meistä, ja sain usein selkääni silloin kun veljeni tai äitini ei ollut kotona. Perheen koiraakin isäni hakkasi jos sattui olemaan huonolla tuulella, ja koira teki peloissaan jotakin, kuten laski allensa tai järsi stressaantuneena jotakin.

Viimeisen kerran isäni kävi kimppuuni kun olin 17. Työskentelin lukio projektini parissa, ja koira oli taas laskenut allensa kun isäni oli huutanut ja raivonnut. Olin pahalla tuulella ja stressaantunut ja kun isäni tuli vaatimaan, että minä tulen nyt välittömästi siivoamaan koiran sotkut, tiuskaisin, että josko hän tekisi väilllä jotain kun ei edes töissä käy. Isäni sitten veti minua hiuksista koiran kusessa ja potki maassa. Pakenin huoneeseeni ja soitin poikaystävälleni joka tuli hakemaan minut pois, ja huusi isälleni, joka ei kokenut tehneensä mitään väärin. Tämän jälkeen hän kai tajusi, että joku on minuakin valmis puolustamaan, eikä enää käynyt fyysisesti käsiksi.

Kaikista rankinta tässä on, että isäni ei ollut mikään hirviö läheskään aina. Voisin sanoa, että kaikesta huolimatta olimme, ja olemme vieläkin, hyvin läheisiä isäni kanssa. Hän kannusti minua aina kehittämään itseäni ja innostui harrastuksistani ja vei minua luonnonmuseoihin ja taide kursseille. Monesti lähdimme aamu viideltä lintutornille. Pelasimme videopelejä yhdessä ja myöhemmällä iällä keskustelimme politiikasta pitkään teekupposten äärellä. Tunsin oloni hyvin rakastetuksi molempien vanhempieni puolesta.

Ja sitten niihin traumoihin. Kärsin jakaantuneesta persoonallisuudesta ja uskon sen juurikin johtuvan tästä lapsuuden ristiriitaisesta ilmapiiristä. Oli liikaa, että toisaalta niin rakas isä saattoi niin epäoikeudenmukaisesti tehdä sellaista nöyryytävää väkivaltaa kuin teki. Ja niinkin pienistä syistä, kuin, että ei pitänyt vastauksen äänensävystä. On helpomplaa käsitellä elämää useana erillisenä persoonana, kuin yrittää sovittaa näitä paloja yhteen, jotka eivät tunnut sopivan yhteen vaikka miten vääntäisi. 

...Jatkuu

...jatkuu

Negatiivisten tunteiden ilmaisu on tuntunut lähes mahdottomalta ennen kun kävin neljä vuotta psykoterapiassa. Jos ilmaisen negatiivisia tunteita, ahdistun, ja  kesti pitään tajuta, että se johtuu siitä, että alitajuntaisesti odotan kohtaavani väkivaltaa sen seurauksena. Tämän vuoksi opin patoamaan tunteeni ja pistämään muut etusijalle. Lukio ikäisenä en osannut käsitellä stressiä ollenkaan. Aloin menettää hiuksiani ja näin hirvittäviä painajaisia joka yö. Lopulta koin jonkinlaisen burn outin ja entinen kympin tyttö kieltäytyi kertakaikkiaan enää menemästä kouluun. Olisin mielummin tappanut itseni kuin palannut kouluun, jossain vaiheessa jopa suunnitelin, että tekisin jonkin niin pahan rikoksen, että siitä joutuisi vankilaan, enkä enää joutuisi stressaamaan siitä, mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Pakenin videopeleihin, ja vanhempani pistivät koulusta putoamiseni videopeli addiktion piikkiin, vaikka todellisuudessa en kestänyt pienintäkään epäonnistumista ilman tätä epämääräistä pelkoa, jonka nimenomaan yhdistän lapsuudessa kokemaani väkivaltaan.

Riitely on minulle edelleen hyvin hankalaa, sillä kun kohtaan vihaisen ihmisen, alitajuntaisesti odotan, että hän aikoo käydä kimppuuni. 

Myöskin seksuaalisuuteni on hyvin kieroutunut. Normaali seksi ei kiinnosta, olen kiinnostunut vain joko siitä, että itse pahoinpitelen miehiä tai tulen pahoinpidellyksi (tähän fantasiaan ei kuulu yhdyntää). Romanttisesti koen olevani kiinnostunut vain ruumiista, sillä ne ovat jotenkin mielessäni samalla tasolla kanssani.

Töihin tai opiskeluun en kykene enää ollenkaan, sillä burn outin oireet palaavat usein välittömästi.

Että tällaiseksi kasvoi sellainen tyttö jonka isän mielestä "kyllä huonosti käyttyätyviä lapsia pitää saada kurittaa" ja jonka äiti ei tehnyt mitään väkivallan lopettamiksei edessämme, sillä oli opetettu, etteivät vanhemmat saa olla eri mieltä kasvatuksesta lastensa nähden. (lisäksi äitini oli todella paljon työ-matkoilla koska isäni ei käynyt töissä.)

Isäni on pyytänyt anteeksi väkivaltaa, kun otin asian joskus puheeksi mutta en usko, että hän todella tarkoittaa sitä, tai ymmärtää miten syvät arvet nämä raivokohtaukset ovat jättäneet minuun. Hän varmasti olisi sitä mieltä, että miellä on ollut aina todella hyvä isä-tytär suhde.

Kiellettiin montakin kertaa ja jos ei se tehonnut, sain risulla kintuille. Ihan oikein oli ja eikä siitä mitään jäänyt. Jos ei pennut mitään usko, eikä mikään muu auta niin risua vaan.

Vierailija kirjoitti:

...jatkuu

Negatiivisten tunteiden ilmaisu on tuntunut lähes mahdottomalta ennen kun kävin neljä vuotta psykoterapiassa. Jos ilmaisen negatiivisia tunteita, ahdistun, ja  kesti pitään tajuta, että se johtuu siitä, että alitajuntaisesti odotan kohtaavani väkivaltaa sen seurauksena. Tämän vuoksi opin patoamaan tunteeni ja pistämään muut etusijalle. Lukio ikäisenä en osannut käsitellä stressiä ollenkaan. Aloin menettää hiuksiani ja näin hirvittäviä painajaisia joka yö. Lopulta koin jonkinlaisen burn outin ja entinen kympin tyttö kieltäytyi kertakaikkiaan enää menemästä kouluun. Olisin mielummin tappanut itseni kuin palannut kouluun, jossain vaiheessa jopa suunnitelin, että tekisin jonkin niin pahan rikoksen, että siitä joutuisi vankilaan, enkä enää joutuisi stressaamaan siitä, mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Pakenin videopeleihin, ja vanhempani pistivät koulusta putoamiseni videopeli addiktion piikkiin, vaikka todellisuudessa en kestänyt pienintäkään epäonnistumista ilman tätä epämääräistä pelkoa, jonka nimenomaan yhdistän lapsuudessa kokemaani väkivaltaan.

Riitely on minulle edelleen hyvin hankalaa, sillä kun kohtaan vihaisen ihmisen, alitajuntaisesti odotan, että hän aikoo käydä kimppuuni. 

Myöskin seksuaalisuuteni on hyvin kieroutunut. Normaali seksi ei kiinnosta, olen kiinnostunut vain joko siitä, että itse pahoinpitelen miehiä tai tulen pahoinpidellyksi (tähän fantasiaan ei kuulu yhdyntää). Romanttisesti koen olevani kiinnostunut vain ruumiista, sillä ne ovat jotenkin mielessäni samalla tasolla kanssani.

Töihin tai opiskeluun en kykene enää ollenkaan, sillä burn outin oireet palaavat usein välittömästi.

Että tällaiseksi kasvoi sellainen tyttö jonka isän mielestä "kyllä huonosti käyttyätyviä lapsia pitää saada kurittaa" ja jonka äiti ei tehnyt mitään väkivallan lopettamiksei edessämme, sillä oli opetettu, etteivät vanhemmat saa olla eri mieltä kasvatuksesta lastensa nähden. (lisäksi äitini oli todella paljon työ-matkoilla koska isäni ei käynyt töissä.)

Isäni on pyytänyt anteeksi väkivaltaa, kun otin asian joskus puheeksi mutta en usko, että hän todella tarkoittaa sitä, tai ymmärtää miten syvät arvet nämä raivokohtaukset ovat jättäneet minuun. Hän varmasti olisi sitä mieltä, että miellä on ollut aina todella hyvä isä-tytär suhde.

Voi sua pientä ressukkaa !

Kuinka säälinkään sinua että sulle on näytetty rajat ja opetettu ihmisten tavoille. Voi pientä.

Minä pelkään aggressiivisia ja huutavia ihmisiä, joten väistän mm. meluisia ja humalaisia nuorisolaumoja.

Äiti löi suuttuessaan ja lyöminen on mielestäni kamalaa. Isä ei lyönyt, mutta hän oli hyvin vähän kotona.

Ensimmäinen poikaystävä suuttui, kun taputin häntä poskelle ja läväytti avokämmenellä toista poskeani. Ala-arvoista. Kavererini (mies) löi kättäni, kun nappasin kulhosta paprikanpalan. Hänellä oli henkisiä ongelmia hänen menetettyään hiljattain äitinsä.

Pahinta on, että läimäytin pientä siskonpoikaa, kun hän jatkoi sylissäni olleen pienen vauvan (siskontytär) lyömistä useista estämisistäni huolimatta. Pyysin heti anteeksi, mutta häpeän edelleen käytöstäni. Minua lyötiin niin monta kertaa, että toimin samoin. Noloa.

Vierailija kirjoitti:

...jatkuu

Negatiivisten tunteiden ilmaisu on tuntunut lähes mahdottomalta ennen kun kävin neljä vuotta psykoterapiassa. Jos ilmaisen negatiivisia tunteita, ahdistun, ja  kesti pitään tajuta, että se johtuu siitä, että alitajuntaisesti odotan kohtaavani väkivaltaa sen seurauksena. Tämän vuoksi opin patoamaan tunteeni ja pistämään muut etusijalle. Lukio ikäisenä en osannut käsitellä stressiä ollenkaan. Aloin menettää hiuksiani ja näin hirvittäviä painajaisia joka yö. Lopulta koin jonkinlaisen burn outin ja entinen kympin tyttö kieltäytyi kertakaikkiaan enää menemästä kouluun. Olisin mielummin tappanut itseni kuin palannut kouluun, jossain vaiheessa jopa suunnitelin, että tekisin jonkin niin pahan rikoksen, että siitä joutuisi vankilaan, enkä enää joutuisi stressaamaan siitä, mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Pakenin videopeleihin, ja vanhempani pistivät koulusta putoamiseni videopeli addiktion piikkiin, vaikka todellisuudessa en kestänyt pienintäkään epäonnistumista ilman tätä epämääräistä pelkoa, jonka nimenomaan yhdistän lapsuudessa kokemaani väkivaltaan.

Riitely on minulle edelleen hyvin hankalaa, sillä kun kohtaan vihaisen ihmisen, alitajuntaisesti odotan, että hän aikoo käydä kimppuuni. 

Myöskin seksuaalisuuteni on hyvin kieroutunut. Normaali seksi ei kiinnosta, olen kiinnostunut vain joko siitä, että itse pahoinpitelen miehiä tai tulen pahoinpidellyksi (tähän fantasiaan ei kuulu yhdyntää). Romanttisesti koen olevani kiinnostunut vain ruumiista, sillä ne ovat jotenkin mielessäni samalla tasolla kanssani.

Töihin tai opiskeluun en kykene enää ollenkaan, sillä burn outin oireet palaavat usein välittömästi.

Että tällaiseksi kasvoi sellainen tyttö jonka isän mielestä "kyllä huonosti käyttyätyviä lapsia pitää saada kurittaa" ja jonka äiti ei tehnyt mitään väkivallan lopettamiksei edessämme, sillä oli opetettu, etteivät vanhemmat saa olla eri mieltä kasvatuksesta lastensa nähden. (lisäksi äitini oli todella paljon työ-matkoilla koska isäni ei käynyt töissä.)

Isäni on pyytänyt anteeksi väkivaltaa, kun otin asian joskus puheeksi mutta en usko, että hän todella tarkoittaa sitä, tai ymmärtää miten syvät arvet nämä raivokohtaukset ovat jättäneet minuun. Hän varmasti olisi sitä mieltä, että miellä on ollut aina todella hyvä isä-tytär suhde.

Olen todella, todella pahoillani sinun, sisarustesi ja lemmikin saamasta kohtelusta. 

Mielestäni hirviöisäsi olisi pitänyt vangita hänen kauhistuttavan käytöksensä perusteella.

Toivon, että sinua pystytään auttamaan terapiassa, koska KUKAAN ei ansaitse tuollaista kohtelua.

Selkään sain aina jos jotain pahaa tein ja katson että sen ansiosta minusta kasvoi kunnolla käyttäytyvä ihminen. Voin vain kuvitella mitä siitä tulisi jos nykykersa vaikkapa rikkoisi tiilellä auton ikkunan ja saisi siitä vaan jotain "soosoo nyt huoneeseen arestiin ja jälkiruuat pois koko viikolta!". Tukkapölly se oli joka tuntui ja opetti, tiesi todellakin olla tekemättä samaa toiste.

Kuulema oon traumasoitunu (miten lie kirjotetaan). Nii ainaki psykologi väittää. No eihän sitä tietenkään nii kovakourasesti ois tarvinnu käsitellä, vaikka olinkin kuriton lapsi välillä.

N15

Olen syntynyt 90-luvulla, ja mua kuritettiin muutaman kerran väkivaltaisesti lapsuudessa isän toimesta. Olin ensinnäkin todella ujo ja syrjäänvetäytyvä jo lapsena, enkä todellakaan alunperinkään käyttäytynyt mitenkään huonosti, joten kuritus oli jo siitäkin syystä aivan aivan turhaa. Muutenkin se johtui enemmän isäni ailahtelevaisuudesta ja omista ongelmista. Hän on itse vanha isä ja häntä itseäänkin on varmasti kuritettu lapsuudessa eikä hän ole väleissä sukunsa kanssa. Muistan, kuinka hän on piiskannut minua, raahannut kauluksesta huoneeseeni niin että olin kuristua, roikottanut jaloista ylösalaisin ja lyönyt sisarustani pyyhkeellä kasvoihin. Hän on myös huutanut ja raivonnut ystäviemme edessä, ollut pitkiä aikoja huomioimatta meitä lapsia, eikä koskaan ole kyennyt puhumaan avoimesti. En muista siis syytä näihin purkauksiin, mutta muistan että suhtaudun jo noin 5-vuotiaana hyvin väsyneesti hänen raivoamiseensa; se ei edes pelästyttänyt minua enää. Äitini ei ole koskaan koskenut meihin, mutta hän on katsonut vierestä, eikä koskaan ole puuttunut tilanteeseen. Kaikista pahinta kehityksellemme on luultavasti ollut juuri isäni kylmä ja etäinen luonne.

Kumpikaan meistä lapsista ei ole koskaan pystynyt parisuhteeseen. Ihmisiin tutustuminen on vaikeaa, ja saatamme käyttäytyä töykeästi ja tunteettomasti, vaikka oikeasti emme tarkoittaisi mitään pahaa. Emme ole iloisia ja avoimia, mukavia tyyppejä, vaan taipuvaisia synkkyyteen, muiden arvosteluun ja vetäytymiseen. Konfliktit ovat vaikeita, ja usein välttelemmekin niin niitä kuin muitakin sosiaalisia tilanteita. Meillä on ongelmia erityisesti miesten suhteen: en ole koskaan pystynyt olemaan edes kaveri miehen kanssa, ja jopa miehille puhuminen on ahdistavaa. Myös syvempien ystävyyssuhteiden luominen naistenkin kanssa on hankalaa, enkä pysty "olemaan oma itseni". Siskollani ei ole yhtäkään ystävää eikä hän juuri edes poistu kotoa.

Ehkä erikoista tässä on, että olemme isäni kanssa nykyään läheisiä. Hän ei ole ollut väkivaltainen enää kun olemme tulleet kouluikään, vaikkakin kylmä ja lapsellinen luonne hänellä on ollut aina. Hän selvästi välittää meistä kuitenkin ja yrittää suojella esimerkiksi ettemme liikkuisi myöhään ulkona tai joutuisi muuten vaarallisiin tilanteisiin. Hän on ylpeä saavutuksistamme elämässämme. Mutta olemme molemmat lapsista kuitenkin edelleen ja varmaankin ikuisesti katkeria hänelle ja sille mitä hänen käytöksensä on meille aiheuttanut. Emme ehkä koskaan saa omaa perhettä, koska emme pysty intiimeihin ihmissuhteisiin ja kumpikaan vanhemmistamme ei tule koskaan myöntämään tekemiään virheitä.

Minä sain lapsena äidiltäni luunappeja, tukkapöllyjä ja korvatillikoita. Muutaman kerran sain risuista/vyöstä/kämmenestä persiille.

Viimeisin kerta taisi olla joskus 11-12 vuotiaana.

Jo silloin lapsena ihmettelin mikä virka ruumiillisella kurittamisesta oli. En usko väkivallan uhan vaikuttaneen käytökseeni, samalla lailla sitä hölmöili, sitä jotenkin turtui väkivallan pelkoon. Ei se ohjannut käytöstäni parempaan suuntaan.

Aikuisena kysyin äidiltäni miksi hän kuritti minua fyysisesti? Häpeillen hän yritti kieltää ettei muka ole koskaan niin tehnyt.

Luettelin tapaukset yhksityiskohtaisesti jolloin hänen oli pakko myöntää. Tuli sieltä joku ontuva selityskin.

En ole äidilleni vihainen tai katkera.

Meillä ei koskaan puhuttu tunteista tai muuten silleen keskusteltu syvemmin. Tämä lienee vaikuttanut asiaan, kuria pidettiin väkivallan uhan avulla.

Olemme edelleen hyvissä väleissä.

Itse en omia lapsiani kurita fyysisesti.

Mies 1982

"Voi sua pientä ressukkaa !

Kuinka säälinkään sinua että sulle on näytetty rajat ja opetettu ihmisten tavoille. Voi pientä."

Näytetty rajat? Opetettu ihmisten tavoille? Jos tuota kutsutaan siksi niin minusta me saamme sitten kaikki käyttäytyä kuin eläimet ja kasvaa ilman rajoja.

Mitään johdonmukaisuutta tässä hakkaamisessa ei ollut, minkä lisäksi olin jo muutenkin kiltti, tunnollinen ja rauhallinen lapsi. On kuitenkin kohtuutonta olettaa että LAPSI käyttäytyy täydellisesti koko ajan eikä ole koskaan pahalla tuulella. Vaati melko paljon työtä vakuuttaa itselleni, että se jos lapsena joskus sattuikin kiukuttelemaan ei tarkoita että ansaitsin tulla hakatuksi.

Olen sitä mieltä, että jos ei lapsiaan osaa opettaa tavoille muuta kuin hakkaamalla, niin parempi jättää kokonaan tekemättä. Se, että lyö lapsiaan ei todellakaan ole mitään "rajojen opettamista".

Olen syntynyt 80-luvun alussa ja muistan joskus saaneeni pienen luunapin tai tukistuksen, kuitenkin todella harvoin ja vain äidiltä ja mummolta. Isältä en ikinä. Mitään traumoja en saanut ja olen todella hyvissä väleissä äitini kanssa. Aika muuttuu ja itse en voisi kuvitellakkaan antavani luunappia tai tukistavani lapsiani, mutta ei äitinikään voisi kuvitella tekevänsä niin enää.

-60 luvulla lapsuutensa eläneillä on piiskan ja remmin lyönnit tuttuja. Silloin ihan normi juttuja.

Joskus piti vielä itse käydä piiska hakemassa metsän reunasta.

Siihen aikaan oli paljon muutakin lasten kasvatuksessa toisin. Lapset kasvoivat siinä sivussa, ei meitä

huomioitu mitenkään, paitsi jos kurittaa piti. Itse olin ja olen enempi sivusta seuraaja ja tarkkailija,

ehkä opin elämään sivuosassa muutenkin.

Eihän nuo piiskan lyönnit saa kuulua lapsien kasvatukseen, mutta selvät säännöt ja rajat pitää olla,

ja ennenkaikkea ,että vanhemmat pitävät myös niistä kiinni.

Esim. koulussa olimme tunneilla kunnolla, jota nykyään ei yleensä olla. Eikä ollut erityisluokkia.

Jopa opettaja saattoi viedä niskasta nurkkaan seisomaan jos jotain aihetta oli.

En ole traumatisoitunut noista asioista. 

Eipä tuosta mitään traumoja jäänyt. Joskus sain luunapin tai tukistuksen, kaksi kertaa sain oikein selkääni vitsasta. Kuritus ei ollut millään tavoin mielivaltaista eli asioista huomautettiin ensin ja jos ei toiminut niin sitten luunappi/tukistus. Selkääni sain parin tekemäni asian jälkeen. Eivät todellakaan olleet mitään pikkujuttuja vaan toisessa tapauksessa tuhosin kaupungin omaisuutta (joukossa tyhmyys tiivistyi tuossakin tapauksessa). Omia lapsiani en ole kurittanut fyysisesti mutta toisaalta he ovat kyllä ihan erilaisia kuin minä. 

-N32-