Lapsena kuritettu, miten suhtaudut asiaan nykyään?

En ole antanut vanhemmilleni anteeksi. Ja olen kuitenkin jo 50 v. Hoitakoon nyt sitten vanhoina itse itsensä, minä en sitä tee. Älkää ikinä käytätkö fyysistä tai henkistä väkivaltaa lapsianne kohtaan.

Välit vanhempieni kanssa ovat huonot. Pelolla kasvatettu.. 

Luunapit, tukistus, piiska.. Niitä käytettiin meillä ja juurikaan ei syytä tarvinut olla. On jäänyt mieleen tapaus, kun isäni jopa humalassa potki minua lattialla, kun olin teini ja kapinoin.  Näyttää olevan olleen hyvin yleistä 70-luvun lapsille.  Koskaan ei ole tullut mieleen kasvattaa omaa lastani näin. Vm. 72

Minusta monella kommentoijalla kuulostaa olevan taustalla mielivaltaisesta väkivaltaa, ja sillä perusteella tuomitaan kaikki ruumiillinen kasvatus samaan nippuun. Se on minusta jotenkin nurinkurista. Itse lapsena perheväkivaltaa kohdanneena ymmärrän varsin hyvin luunapin ja hakkaamisen eron, ja koen näiden rinnastamisen suorastaan loukkaavana, todellista väkivaltaa vähättelevänä.

En kertakaikkiaan jaksa uskoa, että harvoin ja erittäin hyvästä syystä annettu luunappi tai kevyt tukkapölly oikeasti traumatisoi ketään. En toki näin tee koska en halua kukkahattutätejä ja poliisia kimppuuni, mutta en vaan usko sen olevan yhtä vahingollista kuin hössöttäjät väittävät. Toisaalta esimerkiksi monen kirjoittajan mainitsema vyöllä hakkaaminen on jo törkeää väkivaltaa, ei ruumiillista tai muutakaan kasvatusta, ja ilman muuta sellainen kohtelu voi traumatisoida. Näissä asioissa tuntuu perspektiivi katoavan joiltakin täysin.

Olen ollut n. 5-8 -vuotias, kun olen saanut risua. Olin ollut vain ajattelematom ja esim kadottanut ajantajun kotimatkalla.

Tilanne oli tosi pelottava ja nöyryyttävä. Pelottava siksi että muuten rakastavat vanhemmat olivatkin yhtäkkiä kuin eri ihmisiä. Nöyryyttävä koska en ollut tajunnut että asiassa oli jotain josta niin rajusti piti rangaista.

Näin jälkeenpäin ajatellen äidin huolen kyyneleet ja toruminen vaikutti paljon enemmän siihen että en halunnut myöhästyä toiste ja aiheuttaa äidille huolta. Risu sen sijaan tuntui vain käsittämättömältä ja suhteettomalta.

Muistan vieläkin elävästi ne tilanteet ja tunteet. Edelleen olen sitä mieltä että sellainen ei ollut oikein.

N-67

Kunnon syistä tuli tukkapöllyä ja luunappeja ihan tarhassakin ja kasarina syntynyt. En saanut traumoja vaan minusta tuli kunnon kansalainen ja olen niitä ihmisiä joiden mielstä fyysinen kurittaminen on sallittua, jos syyt ovat oikeastikin sen arvoiset(näpistys, tahalteen rikkominen, kiusaaminen jne jne)

Kovasti täällä jotkut pahoinpitelyn uhrit puolustelevat isäänsä ja äitiään, pahoinpitelijöitä. Ei sellainen ole ensinnäkään koskaan "ansaittua", eikä toisaalta  edes viisain tapa kasvattaa lasta. Lapsi oppii, että on ok käyttäytyä väkivaltaisesti, jos ei saa tilannetta hallintaansa. Ei hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Kunnon syistä tuli tukkapöllyä ja luunappeja ihan tarhassakin ja kasarina syntynyt. En saanut traumoja vaan minusta tuli kunnon kansalainen ja olen niitä ihmisiä joiden mielstä fyysinen kurittaminen on sallittua, jos syyt ovat oikeastikin sen arvoiset(näpistys, tahalteen rikkominen, kiusaaminen jne jne)

Oletko myös empaattinen, välittävä ja lämmin ihminen? Sellainen, jonka seurassa oikein virkistyy.

Mietin vielä asiaa. Selvästi muistan, että ne asiat joista sain kurituksen, en niitä ollut tehnyt pahuuttaan enkä tahallaan, vain lapsellisuuttani ja vahingossa. Sen sijaan vanhemmat olivat jostain syystä kireänä, ja purkivat sen tunnetilan sitten minuun, heidän armoilla olevaan pieneen lapseen.

Itse olivat 20-luvulla syntyneitä etteivät osanneet muutakaan. Silti en hyväksy enkä pidä oikeana.

Sellainen myös synnyttää kuilun, ihminen johon olet turvannut ehdoitta, voikin olla pelottava ja nöyryyttävä. Luottamus säröilee ja tilalle tulee varuillaan olo.

Ja nyt siis silti puhutaan vain risusta, ei vöistä eikä nyrkeistä. Pelko ja nöyryytys silti vahvana.

Nro 66 / N -67

Jaa-a. Vähintäänkin pidän vanhempieni kykyä hallita aggressioitaan ja ottaa vastuuta omista teoistaan vajavaisina. Meillä homma toimi silleen että jos vanhemmalla syystä tai toisesta oli huono päivä niin se oli lasten syytä ja niinä päivinä vanhemmat purkivat aggressionsa käymällä käsiksi meihin lapsiin. Esim. isä nosti kerran siskoni hiuksista ilmaan. Ja anteeksi ei pyydetty koskaan.

Jos joskus saan omia lapsia niin tiedän olla viemättä omille vanhemmilleni hoitoon niitä.

Sain tukkapöllyä, kun tein tahallani jotain kiellettyä. Olen sitä mieltä, että kurituksessa ja väkivallassa on selkeä ero. Ei niitä tukkapöllyjä tietenkään mistään vahingoista tai ymmärtämättömyydestä tullut, vaan ainoastaan silloin, kun ilkeyttäni tein jotain, minkä tiesin olevan kiellettyä. Ei todellakaan jäänyt mitään traumoja. Meidän perheestä ei ole koskaan puuttunut rakkautta, ja kannatan täysin vanhempieni valitsemaa kasvatustapaa. 

Terveisin 1993

Joskus muksuna sain selkääni jos tein väärin, tämä loppui ennen kuin koulu alkoi. En juuri muista näitä joten en osaa olla vihainen äidilleni, mutta en myöskään kunnioita häntä juuri yhtään. N98

Mut teljettiin pimeään vessaan tuntikausiksi melkein päivittäin herkkujen varastamisesta. Kaikenlaista namia piti hankkia houkutukseksi kotiin mutta niihin ei saanut koskea. En ole enää äitiini juuri yhteydessä.

Tuli remmiä, risua ja tukasta raahaamista isältäni. Olen -79 syntynyt. Ei suurempia traumoja, mutta muistan hyvin tapahtumat. Kerran aikuisiällä suutuspäissäni kysyin, että loppuuko sanat ja josko nyt tulisi yrittämään remmillä? Ei yrittänyt. Oli hiljaista miestä. En käyttäisi enkä käytä omiin lapsiini.

Minun äitini oli hieman väkivaltaisuuteen taipuvainen ollessani lapsi, ja muistan ala-asteella saaneeni monta kertaa läimäyksen, tukkapöllyä tai muuta vastaavaa ihan mitättömistä jutuista. No, kerran olin jälki-istunnossa omaa tyhmyyttä/tuhmuuttani, mutta rangaistus siitä oli myös kohtuuton. Äiti hakkasi säärille puisella kepillä, ja se sattui aivan vitusti.

Muuta lievempää väkivaltaa/"kuritusta" sain jopa vahingossa tehdyistä hölmöyksistä. Kerran nappasin ohimennen karkin keittiönpöydältä, ja äitini löi minua päähän sanoen: "ahne paska!" Olin ehkä 9- tai 10-vuotias, ja kaveri oli vielä kylässä.. muistan kun samaan aikaan hävetti ja itketti ihan mielettömästi.

Äidin jutut olivat muutenkin joskus häiriintyneitä, teini-iässäkin hänen piti päästä minua lyömään ja haukkumaan luokkatoverin nähden... uskon, että kaverini kertoin siitä koko luokalle, ja häpeä oli ihan mieletön.. vaikka olinhan viaton. Näin tästä pitkään painajaisia.

Isä ei juuri ollut väkivaltainen, mutta uhkaili sillä ja oli muuten vain helvetin pelottava suuttuessaan.

Näistä kaikista johtuen suhtaudun yhä aikuisena auktoriteetteihin pelolla ja kunnioituksella. Yritän miellyttää kaikkia ihan liikaa, en osaa puoustautua ja olla jämäkkä kun tarvii. Olen jokaisen tärkeilevän pikkupomon unelmakynnysmatto.

Omia lapsia en kurita. Joskus mielenkiivaudessa olen tukistanut tai antanut luunapin, mutta olen myös pyytänyt anteeksi ja opettanut lapsille, että väkivalta on väärin.

Vierailija kirjoitti:

Minusta monella kommentoijalla kuulostaa olevan taustalla mielivaltaisesta väkivaltaa, ja sillä perusteella tuomitaan kaikki ruumiillinen kasvatus samaan nippuun. Se on minusta jotenkin nurinkurista. Itse lapsena perheväkivaltaa kohdanneena ymmärrän varsin hyvin luunapin ja hakkaamisen eron, ja koen näiden rinnastamisen suorastaan loukkaavana, todellista väkivaltaa vähättelevänä.

En kertakaikkiaan jaksa uskoa, että harvoin ja erittäin hyvästä syystä annettu luunappi tai kevyt tukkapölly oikeasti traumatisoi ketään. En toki näin tee koska en halua kukkahattutätejä ja poliisia kimppuuni, mutta en vaan usko sen olevan yhtä vahingollista kuin hössöttäjät väittävät. Toisaalta esimerkiksi monen kirjoittajan mainitsema vyöllä hakkaaminen on jo törkeää väkivaltaa, ei ruumiillista tai muutakaan kasvatusta, ja ilman muuta sellainen kohtelu voi traumatisoida. Näissä asioissa tuntuu perspektiivi katoavan joiltakin täysin.

niin, mitä nyt näitä peukutuksia ja kommentteja katsoo niin varmasti traumat huutelee takaraivossa. Koska minusta on huvittavaa että ne pari jotka kokee oman kurituksen olleen aiheellinen lapsena, ovat näiden kuritusta vastaan olevien mielestä automaattisesti luonteeltaan vääristyneitä ja huonoja ihmisiä. En ihmettele että fyysinenkuritus on punainen vaate monelle kun täällä hyvin moni oli sellaisia että on selviä perheväkivalta tapauksia, mutta minusta luunappi, silloin kun on OIKEASTI tehnyt jotain hyvin väärää, on paikallaan. Itse olen saanut ehkä pari kertaa luunapin lapsuudessa ja on ehkä joskus pienenä kerran tukistettukin enkä koe että se oli traumatisoivaa. Se että sitten lyödään vyöllä tai vihdalla persaukselle tai heitetään seinille ties mistä vähäpätöisestä syystä on täysin eriasia.

Jos on ok antaa lapselle luunappi, niin varmaan on ok myös antaa sellainen vaimolle, miehelle tai kaverille hyvästä syystä jos tämä vaikka nalkuttaa?

Mulle isä antoi lapsena ja vielä yläasteellakin vyöstä. Lapsena tuli rangaistuksia mm. liian kovaäänisestä leikkimisestä. Äitini oli kovin pahoillaan eikä hyväksynyt väkivaltaa kuritusmuotona, mutta ei mahtanut isälleni mitään. Vyöllä lyöminen väheni huomattavasti, kun menin sukujuhlissa kertomaan asiasta ruokapöydässä. En silloin pienenä osannut edes ajatella, ettei muissa perheissä tehtäisi samaa. Kai sitten joku sukulaisistani piti vanhemmilleni puhuttelun. Sen jälkeen isäni sanoi, ettei niistä asioista saa puhua muille.

Kokonaan väkivalta loppui kun osoitin isälleni etten pelkää häntä enää. Näytin myös kuinka en kunnioittanut häntä enkä välittänyt hänestä. Vaikka asuin kotona, en puhunut hänelle vuosiin mitään. Vasta vuosia myöhemmin poismuutettuani heräsi kai isäni siihen todellisuuteen, että on menettänyt minut täysin ja sittemmin yrittänyt ostaa huomioni rahalla.

Nykyinen aviomieheni on yrittänyt tsempata minua korjaamaan välini isääni. Sanonut että pitäisi yrittää tulla vastaan kun toinenkin yrittää. Mua vaan ei kauheasti kiinnosta. Mun lapsuudessa isäni oli mulle vain pelottava hahmo, joka ei ollut kiinnostunut minusta millään muotoa. Hän oli vain ihminen, jota piti pelätä. En minä halua olla sellaisen ihmisen kanssa tekemisissä.

Joku tukistaminen aiheesta ja arestissa istuttaminen on mielestäni ihan ok. Ei mulle mitään traumoja siitä jäänyt, että kaverini äiti tukisti minua kun olimme kaverini kanssa tuhonneet heidän kodissaan jotain. En edes muistanut koko asiaa ennen kuin kaverini minulle asiaa muisteli.

80-luvun loppupuolella syntynyt.

 

Sain luunappeja lusikalla tai tukkapöllyä, mutta harvoin ja aiheesta,mitään traumoja ei jäänyt.  Selkään ei ikinä annettu, onneksi! Muistan luokkakaverin joka oli pari kertaa viikossa perse kipeänä.

T.vm80

Sain jatkuvasti luunappeja, tukkapöllyjä, vyöstä, vitsasta, ilmassa hiuksista riepottelua seinään yms. Väkivalta paheni koko ajan, koska opin sietämään sitä. Loppui kun itkin että miksi minua saa kurittaa muttei ketään muuuta. Aina en edes tiennyt mistä aiheesta kuritettiin. Vanhempani pyysivät aina anteeksi ja kertoivat kuinka rakastivat ja hellivät ja kohtelivat hyvin kurituksen jälkeen.

Noin kuusi vuotiaana olin patologinen valehtelija koska pelkäsin kuritusta. En voinut puhua mitään totta ennenkuin viidennellä luokalla. Pyrin myös välttelemään kotona oloa ihan pienestä asti. Aikana ilman kännykkää se oli helppoa. Teininä tein mitä halusin (juopottelin viikonloput) koska pelkoa fyysisestä kurituksesta ei enää ollut.

Kuritus on aiheuttanut minulle ja siskolleni persoonallisuushäiriöt. Minulla lievempänä, eikä kummallakaan ole diagnosoitu. Molemmat pärjäämme ulkoisesti hyvin, kulissit kun on opittu ylläpitämään pienestä pitäen. Kotioloissa minä olen negatiivinen, ahdistunut ja masentunut.

Kaikissa parisuhteissani tunteeni toista kohtaan ovat kadonneet muutaman vuoden jälkeen täysin. Välillä en kykene tuntemaan mitään. Onneksi tunteet aina palaavat. Välillä tunnen myös selittämätöntä vihaa.

Siskoni on parikymppinen ja kodin ulkopuolella kuin enkeli. Asuu vanhemmillani ja huutaa ja raivoaa siellä esimerkiksi siitä kun ruoka on mielestään pahaa.

Äidin ja isän kanssa olen keskustellut siitä että kuinka pahalle tuo kuritus on tuntunut ja mitä se on aiheuttanut. Itku silmässä kuuntelivat ja pyysivät anteeksi.