Lapsuutesi kirjatrauma?

Vierailija kirjoitti:

Mummoni sai lahjaksi Oskar Reposen kirjan "Isä, minä elän".  Siinä on kirjailijan omia kokemuksia onnettomuudessa kuolleen poikansa viesteistä rajan takaa meedion välittäminä. Ja paljon kaikkea yliluonnollisia juttuja. Ei ollut sopivaa kymmenvuotiaan luettavaa! Pelotti ja mietitytti hirveästi.

Toinen kirja, jonka luin saman ikäisenä oli lääkäri Rauni-Leena Luukasen "Kuolemaa ei ole"  Se vasta kamala oli lapselle luettavaksi, sisälsi kirjailijan omia kokemuksia ufosieppauksista ja ufojen vierailuista hänen kotonaan. Sen kirjan luettuani pelkäsin , että ufot vie mut ja kaikkea sellaista.

Ei varmaan aikuiset tienneet, että luin ne kirjat.

Itse luin Luukasen höpinöitä Nykyposti- lehdistä, joita joku sukulainen oli vanhemmilleni tuonut.

Pelottavin juttu oli ruumiistairtautuminen, Rauni-Leena Kuulemma oli nukkunut kädet tai jalat ristissä irtautuessaan ja oli epäonnistua paluussaan.

Luukasen mukaan kaikki irtautuvat ruumiistaan nukkuessaan, useimmat eivät vain muista sitä.

Pelotti pitkään, että jos nukun jotenkin raajat ristissä, jään kehoni ulkopuolelle ja kuolen...

Toinen pelottava oli Tapani Kuninkaan "Ufojen jäljillä", joka löytyi kyläkoulumme oppilaskirjastosta.

Ei isompia traumoja kirjoista kuitenkaan, luin lähinnä seikkailukirjoja.

Ihmetyttää kyllä se, että nykyään luetaan päiväkodeissa/eskareissa lapsille Ronja ryövärintytärtä ja Veljeni leijonamieltä.

Tai ainakin n. 10v sitten omille muksuilleni lukivat.

Nämähän ovat pelottavia ja rankkoja aiheita käsitteleviä kirjoja.

Veljeni Leijonamieli kuului minun aikanani yläasteen äikässä luettuihin kirjoihin.

No, hieman ahdistavia olivat ala-asteen 1. ja 2.

luokilla opettajan lukemat vanhat sadut, joissa oli brutaaleja juttuja.

Pieni tulitikkutyttö on pohjattoman surullinen,

vaikka sen pitäisi kai muka olla lohdullinen taivastarina.

Toinen mieleen jäänyt oli satu punaisista tanssikengistä, jotka tyttö varastaa ja joutuu hakkauttamaan jalkansa poikki, että pääsee eroon häntä pakonomaisesti tanssittavista kengistä.

Myös kuvitetut Raamatun tarinat olivat pelottavia, tarinoissa toistui teema tottelemattomia rankaisevasta Jumalasta.

Aadam & Eeva, vedenpaisumus, Sodoma ja Gomorra sekä Lootin vaimo, Egyptin vitsaukset...

Ristille naulattu kolmikko piti kuvistunnilla piirtää pääsiäisteemaksi...

1.-2. luokkalaisille siis tällainen uskonnon läpitunkema opetus 70- luvun lopulla.

Carlos Castanedan kaikki teokset " tarinoita voimasta" yms tuli ahmittua ehkä vähän liian nuorena., 10 v...

Jossain kansantarukirjassa oli niin pelottavat kuvat että sain niistä traumoja. Ne oli varmaan jotain tonttuja tai maahisia ja peikkoja, mutta huhhuh että olivat pelottavan näköisiä! Salaa joskus kurkistin niitä ja äkkiä kansi kiinni. Aika pieni olen varmasti tuolloin ollut, mutta muistin tuon pelon kun aikuisena löysin kirjan lapsuudenkodista.

Vierailija kirjoitti:

Aarresaari. Se yhteisluettiin koulussa ja vihasin sitä kirjaa, ankea, ahdistava ja huono. Vieläkin muistan kuinka inhosin kirjaa. Ei siis mitään pelkotraumoja, mutta värisen inhosta, kun kuulen kirjan mainittavan.

Huono?

Luetaan maailmankirjallisuuteen, merirosvoseikkailugenren perusteos.

Löytyi alakoulun kirjastosta.

Pidin kovasti, kuten muistakin historiaan sijoittuvista meriseikkailuista.

Aika raakahan se tosin on.

Vierailija kirjoitti:

Koulussa pakko lukea perserei-ittömistä muumeista, vieläkin puistattaa.

Olisit lukenut hieman enemmän, niin olisit ehkä oppinut kirjoittamaankin.

Assburger kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aarresaari. Se yhteisluettiin koulussa ja vihasin sitä kirjaa, ankea, ahdistava ja huono. Vieläkin muistan kuinka inhosin kirjaa. Ei siis mitään pelkotraumoja, mutta värisen inhosta, kun kuulen kirjan mainittavan.

Huono?

Luetaan maailmankirjallisuuteen, merirosvoseikkailugenren perusteos.

Löytyi alakoulun kirjastosta.

Pidin kovasti, kuten muistakin historiaan sijoittuvista meriseikkailuista.

Aika raakahan se tosin on.

Ensikosketukseni tähän kirjaan oli serkkutytyöni minulle lahjoittama kuvitettu ja lyhennetty versio.

Häntä merirosvoseikkailu ei napannut, joten pisti kiertoon serkkupojalleen.

Tässä kirjassa minua kaiveli se, että päähenkilön(nuori poika) isän kuolema käsiteltiin kuin ohimennen, niin kuin se ei olisi poikaa juuri hetkauttanut.

Myöhemmin asia paljastui osin kirjan lyhentämisestä johtuvaksi, joskin kovin vähän alkuperäisessäkään versiossa Jim isäänsä murehtii.

Tämä lyhennetyn kirjan kuvitus oli raaka, verta, kehoihin uppoavia miekkoja ja musketinkuulia jne...

Vierailija kirjoitti:

Jos olisin Kassinen, niin tappaisin itseni! kirjoitti:

Astrid Lindgrenin Katto-Kassinen kirjat. Olen lapsesta asti vihannut kyseistä hahmoa enkä voi ymmärtää, että miten Astrid on keksinyt tuollaisen ihme kääpiömiehen, joka lentää taivaalla selässään olevan propellin avulla ja lentää sisään Pikkuveljen ikkunasta sisään, rikkoo tämän höyrykoneen, komentaa tämän ostamaan itselleen karkkia rahoilla, joilla Pikkuveli on aikonut ostaa itselleen koiran ja niin edelleen ja jättää tämän kärsimään seuraukset esimerkiksi siitä, että höyrykone räjähti. Se Katto-Kassinen ei edes ollut Pikkuveljen mielikuvitusta, koska lopulta tämän vanhemmat, sisarukset ja kaveritkin näkevät tämän. Oikeasti toivoin jo lapsena, että se narsisti Kassinen tippuisi taivaalla lentäessään maahan ja kuolisi kun se propelli menisi epäkuntoon.

Katto Kassinen on narsisti! Kassisen myötä avautuu lapselle tämäkin puoli. Ollaan keskusteltu vanhemman lapseni kanssa tästä, hän pitää kirjasta (ollaan luettu vain eka, eikös niitä ole useampia). En nyt ole käyttänyt sanaa narsisti, mutta ollaan juteltu Kassisen käyttäytymisestä.

Tyttäreni(silloin 5-6v)nauroi Kassisen törppölle käytökselle, kun luin sitä hänelle iltasatuna.

Ei mulla mitään niin totista ollut. Jos en tykännyt en lukenut.

Esim tuo tässä juuri mainittu Katto Kassinen. Mä en voinut sietää sitä ja sen oma napasuutta ja miten se ihan kiusas sitä poikaa.

Jotain Muumikirjan kantta mä pelkäsin jossain vaiheessa. Mielikuva on, että "kuka lohduttaisi Nyytiä?" olisi saanut tämmöisen reaktion aikaiseksi. Se oli silloin niitä mustavalkoisia kirjoja.

Yksi mitä olen ihmetellyt, että 11 vuotiaana luin Huumeasema Zoon, niin kukaan ei estellyt. Mä olin aivan innoissani siitä kirjasta. Ehkä olisi vanhemmat vähän voineet miettiä, että tarviiko tuon kakaran kaikkea lukea vielä niin nuorena.

Muistan sellaisen ankean kirjan jossa pikku Karhulle keitettiin syntymäpäiväkeittoa!

Kuulosti mielettömän ankealta. No sai se kakkuakin kyllä mutta sain traumoja syntymäpäivökeitosta.

Luin bestsellereitä 13-vuotiaana. Olivat minusta jotenkin ahdistavia ja piilottelin niitä ja luin salaa. No, pitikö lainata niitä, ilmeisesti piti. Kiinnostivat aikansa.

Assburger kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olisin Kassinen, niin tappaisin itseni! kirjoitti:

Astrid Lindgrenin Katto-Kassinen kirjat. Olen lapsesta asti vihannut kyseistä hahmoa enkä voi ymmärtää, että miten Astrid on keksinyt tuollaisen ihme kääpiömiehen, joka lentää taivaalla selässään olevan propellin avulla ja lentää sisään Pikkuveljen ikkunasta sisään, rikkoo tämän höyrykoneen, komentaa tämän ostamaan itselleen karkkia rahoilla, joilla Pikkuveli on aikonut ostaa itselleen koiran ja niin edelleen ja jättää tämän kärsimään seuraukset esimerkiksi siitä, että höyrykone räjähti. Se Katto-Kassinen ei edes ollut Pikkuveljen mielikuvitusta, koska lopulta tämän vanhemmat, sisarukset ja kaveritkin näkevät tämän. Oikeasti toivoin jo lapsena, että se narsisti Kassinen tippuisi taivaalla lentäessään maahan ja kuolisi kun se propelli menisi epäkuntoon.

Katto Kassinen on narsisti! Kassisen myötä avautuu lapselle tämäkin puoli. Ollaan keskusteltu vanhemman lapseni kanssa tästä, hän pitää kirjasta (ollaan luettu vain eka, eikös niitä ole useampia). En nyt ole käyttänyt sanaa narsisti, mutta ollaan juteltu Kassisen käyttäytymisestä.

Tyttäreni(silloin 5-6v)nauroi Kassisen törppölle käytökselle, kun luin sitä hänelle iltasatuna.

Mäkin kyllä nauroin. Katto-Kassinen oli suosikkejani. Tajusin kyllä että se käyttäytyi lapsellisemmin kuin lapset. Joskus kansakouluiässä kun luin sitä itse, tajusin että se saattoikin olla päähenkilöpojan mielikuvitusystävä eikä mikään oikea.

Samoin Pekka Töpöhäntä luin koko lapsuuteni ja ihmettelin aina miten se oli niin nössö.

Mä olen varmaa viallinen, kun mikään lukemani ei ole minua traumatisoinut. Luin "koko" kirjastoauton valikoiman läpi ennen yläasteikäiset, ja siis puolet kirjastossakin. Sellaiset 10-15 kirjaa viikossa ( paitsi sormusten herroissa meni "hieman"kauemmin). Papillonin ja Juuret luin ennen kuin olin 10v, samaan aikaan luin Lokki Joonatanin ja Veljeni Leijonamielen, ja Joonatan oli surullisin. Noidan käsikirja oli mielenkiintoinen. Raamatun luin hieman myöhemmin, ja tunnustan, etten ole vieläkään lukenut niitä sukuluetteloita.

Alastalon salissa on jäänyt lukematta, samoin suurin osa Päätalon tuotannosta, pappani oli kylläkin Kallen fani.

V.C Andrews ja Joyce Fielding insesti lasten hyväksikäytöstä kertovat kirjat. Hyi helvetti ja vielä oma sisko oikein suositteli hyviä kirjoja!

Kirjastossa joskus selailin "poliisi kertoo" semmoisia paksuja albumeita. Saatan muistaa nimen väärinkin,mutta joitain rikospaikkakuvia en ikävä kyllä saa muististani ikuna mihinkään. Tuli varmaan vuosikymmeneksi ainakin  pska olo niistä joka kerta kun jostain syystä nousivat mieleen.

Vierailija kirjoitti:

Ei mulla mitään niin totista ollut. Jos en tykännyt en lukenut.

Esim tuo tässä juuri mainittu Katto Kassinen. Mä en voinut sietää sitä ja sen oma napasuutta ja miten se ihan kiusas sitä poikaa.

Jotain Muumikirjan kantta mä pelkäsin jossain vaiheessa. Mielikuva on, että "kuka lohduttaisi Nyytiä?" olisi saanut tämmöisen reaktion aikaiseksi. Se oli silloin niitä mustavalkoisia kirjoja.

Yksi mitä olen ihmetellyt, että 11 vuotiaana luin Huumeasema Zoon, niin kukaan ei estellyt. Mä olin aivan innoissani siitä kirjasta. Ehkä olisi vanhemmat vähän voineet miettiä, että tarviiko tuon kakaran kaikkea lukea vielä niin nuorena.

Katto Kassinen tuli telkasta, kun olin lapsi. Mi ulle oli jotenkin itsestäänselvää, että se Kassinen ei ollut terve eikä hyväosainen, yksinäinen reppanahan se oli. Ja tuhma.

Mun lukemisia ei kukaan suitsinut, päinvastoin, kirjastoautokuskikin raahasi selkä vääränä kaikkea mahdollista takahuoneen aarteita. Luin Nancyn, ja Remun muistelmat varmaan joskus 10v, ja jo silloin ihmettelin sitä, miten nr ihmiset eivät itse tajunneet, että tuhosivat oman elämänsä ihan itse ( puhun nyt lähinnä Nancystä ja Sidistä).

Intiaanien kansan m ur hasta kertovat kirjat olivat riipaisevia, ja niiden jälleen ahmin kaikki Pieni talo- kigjat...

Vihreä koura ja muita kummitusjuttuja.

Noitaroihu savuaa

Anni Swanin satu jossa syöjätär vei lapset. Mukana kuva jossa syöjätär sieppaa lapset.

Vierailija kirjoitti:

Veljeni Leijonamieli. Näin painajaisia pitkään ja nukkumaan meneminen oli pelottavaa. Vieläkin puistattaa ajatella tuota tarinaa.

Minulle se oli suuri pettymys. Pari luokkatoveriani oli lukenut sen kirjan ja kehui sitä kovasti. Siinä oli ihanat kannet. Pyysin sitä joululahjaksi ja toiveeni toteutui. Minusta kirja oli surullinen ja lisäksi tylsä ja ankea. En kehdannut sanoa sitä vanhemmilleni, jotka olivat toteuttaneet toiveeni, vaikka he eivät olisi halunneet ostaa sitä, koska ajattelivat, että se sopii minua nuoremmille.

Muuten äiti oli aika ennakkoluuloton kirjalahjojen valinnassa. Olin varmaan noin 12-vuotias, kun sain äidiltä lahjaksi Ernest Hemingwayn Jäähyväiset aseille. Päähenkilöllä oli ikävä sotavamma ja hänellä oli suhde sairaanhoitajattareen, jota hän yritti houkutella kanssaan vuoteeseen. Olin tuhkarokossa kotona ja yritin lukea sitä kirjaa. Päähenkilöiden suhde vaikutti hyvin tylsältä siinä iässä, ei tietoakaan romantiikasta. Lopulta sanoin äidille, ettei se ole ihan minun juttuni.

Oskar Reposen Kirottu talo. Minä en sitä lukenut mutta siinä oli niin ruma kansi. Ja sitten laiska äitini, joka oli lainannut sen kirtusta, käski aina tuomaan sen itselleen kun ei itse viitsinyt nostaa takalistoaan.