Lue keskustelun säännöt.
Ettekö te "ydinperheen" vanhemmat oikeasti kaipaa lapsivapaata aikaa?
05.09.2017 |
Aina tuomitaan nämä eronneet lasten vanhemmat jotka nauttivat lapsivapaistaan tai sumplivat aikataulut niin että heille on mahdollista pitää lapsivapaata aikaa, lähtemällä viihteelle, matkalle tai olemalla ihan vaan kotona ilman sitä lasta. Ettekö te ydinperheessä vanhemman roolissa olevat haluaisi sellaista aikaa ollenkaan? Mikä siinä on niin väärin jos eronneet vanhemmat tykkäävät viettää lapsivapaata aikaa? Aina kommentoidaan niin ilkeästi näille, ja todetaan että ei ydinperheessäkään lasta voi heivata vaan johonkin.
Mulla ei ole lapsia ollenkaan, eli en hae tässä nyt oikeutusta millekään omille toimilleni tai tuomitse kenenkään toimia. Asia vaan kiinnostaa.
Kommentit (140)
Vierailija kirjoitti:
Se lasten kanssa eletty vaihe on loppujen lopuksi todella, todella lyhyt.
Tässä on toinen juttu, jota en ollenkaan ymmärrä.
Minulla on kaksi lasta, 4,5 vuotta ja 2 kuukautta vanhat. Olen siis elänyt lapseni kanssa jo 4,5 vuotta. Tulen elämään lapsen kanssa todennäköisesti vielä yli 18 vuotta. Kaikkiaan siis yli 22 vuotta. Elän heidän kanssaan tavalla tai toisella vielä myöhemminkin.
Koska lapset mitä yleisimmin kasvatetaan aikuisiksi asti kotona, en ymmärrä sitä, miten "loppujen lopuksi" lasten kanssa eletty "vaihe" olisi jotenkin todella lyhyt? Tuota "vaihetta" kutsutaan elämäksi! Jos hyvin käy ja saan elää yhtä pitkään kuin vanhimmat sukulaiseni, jotka ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen yli 90 vuoden iässä, olisi minulla siis aikaa jäljellä vielä noin 60 vuotta. 90 ikävuodesta yli 20 vuotta tarkoittaa 1/4 elämästä. Aika pitkä vaihe!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se lasten kanssa eletty vaihe on loppujen lopuksi todella, todella lyhyt.
Tässä on toinen juttu, jota en ollenkaan ymmärrä.
Minulla on kaksi lasta, 4,5 vuotta ja 2 kuukautta vanhat. Olen siis elänyt lapseni kanssa jo 4,5 vuotta. Tulen elämään lapsen kanssa todennäköisesti vielä yli 18 vuotta. Kaikkiaan siis yli 22 vuotta. Elän heidän kanssaan tavalla tai toisella vielä myöhemminkin.
Koska lapset mitä yleisimmin kasvatetaan aikuisiksi asti kotona, en ymmärrä sitä, miten "loppujen lopuksi" lasten kanssa eletty "vaihe" olisi jotenkin todella lyhyt? Tuota "vaihetta" kutsutaan elämäksi! Jos hyvin käy ja saan elää yhtä pitkään kuin vanhimmat sukulaiseni, jotka ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen yli 90 vuoden iässä, olisi minulla siis aikaa jäljellä vielä noin 60 vuotta. 90 ikävuodesta yli 20 vuotta tarkoittaa 1/4 elämästä. Aika pitkä vaihe!
Lapsilla alkaa olla omia kaverimenoja jo kouluiässä ja mitä vanhemmaksi he tulevat, sitä vähemmän vanhempia tarvitaan paikalle 24/7. Minulla lapset ovat nyt 15- ja 17-vuotiaat, ja jo about 5 vuotta olemme voineet miehen kanssa mennä ja harrastaa melkein mitä vaan.
Kyllähän juuri ydinperheessä nimenomaan on mahdollista saada "omaa aikaa", koska perheessä on kaksi vanhempaa! Toinen voi vuorotella lapsen kanssa vaikka ulkomaanmatkankin ajan.
Se on sitten eri asia, jos halutaan "omaa aikaa", jota ydinperheen vanhemmat viettävät ilman lapsia (= käytetään yleensä seksuaalisiin aktiviteetteihin).
Paradoksaalista kyllä, uusperheissä pariskunnan välistä "omaa aikaa" saattaa olla jopa helpompi järjestää silloin, kun lapset ovat etävanhempiensa luona, tyypillisesti joka 2. viikonloppu + loma-aikoina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se lasten kanssa eletty vaihe on loppujen lopuksi todella, todella lyhyt.
Tässä on toinen juttu, jota en ollenkaan ymmärrä.
Minulla on kaksi lasta, 4,5 vuotta ja 2 kuukautta vanhat. Olen siis elänyt lapseni kanssa jo 4,5 vuotta. Tulen elämään lapsen kanssa todennäköisesti vielä yli 18 vuotta. Kaikkiaan siis yli 22 vuotta. Elän heidän kanssaan tavalla tai toisella vielä myöhemminkin.
Koska lapset mitä yleisimmin kasvatetaan aikuisiksi asti kotona, en ymmärrä sitä, miten "loppujen lopuksi" lasten kanssa eletty "vaihe" olisi jotenkin todella lyhyt? Tuota "vaihetta" kutsutaan elämäksi! Jos hyvin käy ja saan elää yhtä pitkään kuin vanhimmat sukulaiseni, jotka ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen yli 90 vuoden iässä, olisi minulla siis aikaa jäljellä vielä noin 60 vuotta. 90 ikävuodesta yli 20 vuotta tarkoittaa 1/4 elämästä. Aika pitkä vaihe!
Tätä minkään en ymmärrä! Mun ystävä vetosi aina siihen ettei pääse mihinkään kun sillä on lapsia, eli siis jos pidin 40- vuotis synttärini ravintolassa ja kutsuin hänet niin ei tullut koska jos lapset eivät pääse hänkään ei tule.
Koskaan ei tullut mihinkään minne ei kutsuttu koko perhettä.
Nyt sitten kun lapset on isoja ja erosi miehestään on todella yksinäinen, yritti tuossa jokin aika sitten ottaa yhteyttä facessa ja kertoa kuulumisiaan. Täytyy sanoa ettei hirveästi kiinostanut. Jo ei 20 vuoteen pidä yhteyttä ystäviin niin turha odotella että välit olis samanlaiset kuin ennen lapsia.
Ei ystävyyttä voi laittaa tauolle 20 vuodeksi niin että aina kun nähdään niin on joku kersa siinä jaloissa pyörimässä. En itsekkään usein näe ystäviä mutta kyllä pidän tärkeänä että 1-2 kertaa vuodessa pääsen heidän kanssaan syömään ja istumaan iltaa, ilman häiriötekijöitä.
Samasta syystä lähti myös hänen miehensä. Koskaan ei voinut laittaa lapsia hoitoon edes yhdeksi yöksi vaikka hoitajia olisi ollut. Muistan kun miehensä osti heille Tallinaan lomamatkan viikonlopuksi että olisivat menneet viettämään hääpäivää niin rouva ei voinut jättää lapsia hoitoon koska tulee niin ikävä. Lapset olivat kuitenkin 5-7 vuotiaat..
Voi, kunpa olisikin kahdenkeskistä aikaa! Mutta kun kaikilla ei vaan ole ketään. Meillä ei hoida tai auta isovanhemmat, sisarukset, kummit tai muu suku. Kukaan ei ole auttanut koskaan pyydettäessäkään - isovanhemmat ovat piittaamattomia eivätkä halua osallistua lastenlastensa elämään.
Lastenhoitoapu maksaa täällä 35e/h plus alv. Eipä tässä olla kuin muutaman kerran 10 vuoden sisään cietetty lapsivapaata ja silloinkin vain pati tuntia kerrallaan.
Voi kun saisikin joskus treffit puolison kanssa, yön yli reissun puolison kanssa, viikonlopun puolison kanssa! Kaipaan parisuhdeaikaa niin että itkettää!!
Mutta jos ei ole sitä lastenhoitoapua, ei ole sitä parisuhdeaikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen saanut kaiken sen vapaan minkä olen tarvinnut. Pään tuuletukseen riittää happihyppy koiran kanssa. Kun lapset (3) olivat pieniä, minulla oli paljon matkatyötä ja sain reissaamisesta sitä kautta tarpeekseni, vapaa-ajan halusin olla kotona. Onneksi saimme miehen kanssa sovitettua työmatkat lomittain niin, että jompikumpi saattoi olla lasten kanssa kotona toisen ollessa reissulla. Vaikein rasti taisi olla, kun lapsista yksi oli lähdössä vaihto-oppilaaksi valtameren taa ja minulle osui 2 vk työreissu Aasiaan juuri lapsen lähdön kanssa päällekkäin. Lapsi tuli saattamaan minut matkaan ja silloin tuntui, että sydän halkeaa.
Nykyään on aina hauskaa, kun saa lapset kotiin.
Vierailija kirjoitti:
Voi, kunpa olisikin kahdenkeskistä aikaa! Mutta kun kaikilla ei vaan ole ketään. Meillä ei hoida tai auta isovanhemmat, sisarukset, kummit tai muu suku. Kukaan ei ole auttanut koskaan pyydettäessäkään - isovanhemmat ovat piittaamattomia eivätkä halua osallistua lastenlastensa elämään.
Lastenhoitoapu maksaa täällä 35e/h plus alv. Eipä tässä olla kuin muutaman kerran 10 vuoden sisään cietetty lapsivapaata ja silloinkin vain pati tuntia kerrallaan.
Voi kun saisikin joskus treffit puolison kanssa, yön yli reissun puolison kanssa, viikonlopun puolison kanssa! Kaipaan parisuhdeaikaa niin että itkettää!!
Mutta jos ei ole sitä lastenhoitoapua, ei ole sitä parisuhdeaikaa.
Eikö mistään löydy reipasta naapurintyttöä. työtöntä luotettavaa viisikymppistä naista tai vaikka eläkeläismummoa? Itse hoidin useit lapsi lukioikäisenä, ja itse olen palkannut naapurin teinin ja tuttavan lähtöpaketin ottanut työkaveri oli joskus hoitamassa. Täytyy myöntää että pimeänä maksoin, mutta 10-12 e / tunti. Lapsi yleensä nukkui suurimman osan aikaa, joten ei se niin raskasta ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Been there - done that. Ei se ollut kivaa, vaikka lapsi oli isällään vain pieniä hetkiä.
Avioliittoni - nykyinen ei tod ole täydellinen, mutta mielummin ydinperheessä ja avioliitossa kuin eronneena ja omaa aikaa.
Sitä paitsi jos eroaisin, niin lapsi ei olisi kovin paljon isällään kuitenkaan. Ei mitään viikko-viikko-shaibaa.
Minulla on omaa aikaa tosi vähän, koska mies tekee pitkää päivää. Ihan itse tein päätöksen lapsesta. Ihan itse pidän myös hänestä huolta. Koska kahdella lapsella on iso ikäero, joten tiedän todella hyvin, miten lapset kasvavat ja miten nopeasti he ovat isoja ja muuttavat pois kotoa.
Mutta sana lapsivapaa on aika oksettava!
Vierailija kirjoitti:
Kaipaan, mutta se nyt vaan ei onnistu.
Ehkä 10v päästä sitten kun lapset ovat 15 ja 17 niin päästään kahden vaikka hotelliin viettämään aikuisten laatuaikaa.
Niin, jos sellaista aikaa tulee. Hemmetti, aika on nyt ei 10 vuoden päästä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Been there - done that. Ei se ollut kivaa, vaikka lapsi oli isällään vain pieniä hetkiä.
Avioliittoni - nykyinen ei tod ole täydellinen, mutta mielummin ydinperheessä ja avioliitossa kuin eronneena ja omaa aikaa.
Sitä paitsi jos eroaisin, niin lapsi ei olisi kovin paljon isällään kuitenkaan. Ei mitään viikko-viikko-shaibaa.Minulla on omaa aikaa tosi vähän, koska mies tekee pitkää päivää. Ihan itse tein päätöksen lapsesta. Ihan itse pidän myös hänestä huolta. Koska kahdella lapsella on iso ikäero, joten tiedän todella hyvin, miten lapset kasvavat ja miten nopeasti he ovat isoja ja muuttavat pois kotoa.
Mutta sana lapsivapaa on aika oksettava!
No onneksi on meitäkin, joiden elämä ei pyöri vaan niiden lasten ympärillä... ;) Mut kukin tyylillään :) Minä nautin kyllä lapsivapaastani ja myös ajastani lapsen kanssa yhtä lailla, eivät ole toisiaan poissulkevia...
Vierailija kirjoitti:
Voi, kunpa olisikin kahdenkeskistä aikaa! Mutta kun kaikilla ei vaan ole ketään. Meillä ei hoida tai auta isovanhemmat, sisarukset, kummit tai muu suku. Kukaan ei ole auttanut koskaan pyydettäessäkään - isovanhemmat ovat piittaamattomia eivätkä halua osallistua lastenlastensa elämään.
Lastenhoitoapu maksaa täällä 35e/h plus alv. Eipä tässä olla kuin muutaman kerran 10 vuoden sisään cietetty lapsivapaata ja silloinkin vain pati tuntia kerrallaan.
Voi kun saisikin joskus treffit puolison kanssa, yön yli reissun puolison kanssa, viikonlopun puolison kanssa! Kaipaan parisuhdeaikaa niin että itkettää!!
Mutta jos ei ole sitä lastenhoitoapua, ei ole sitä parisuhdeaikaa.
Hirveä tilanne! Eikö sulla ole ystäviä jotka voisivat toimia lapsenvahtina? Me ollaan toimitti kaveripiirin kanssa niin että vuorotellen ollaan lapsenvahtina toisillemme ilman rahaa.
Jos asuisit Turun seudulla olisin mielihyvin teille lapsenvahtina, koska itse saan apua niin paljon kuin tarvin olisi kiva kun voisin auttaa muita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kateellisena napistaan kun eronneet saavat ihan omaa aikaa pyytämättä. Ei se muuta ole.
Aika paljolti lapsivapaa on myös järjestelykysymys. Jos ei ole isovanhempia, jotka voisivat lapsia hoitaa, niin voisiko laittaa esim. Lähilukioon pari ilmoitusta, että etsitään lapsenvahtia? Maksat pimeänä, itse olen maksanut 10 tunti. Se on lukiolaiselle ihan ok raha, parin tunnin leikkimisestä ja satujen lukemisesta. Kolmessa tunnissa on ehtinyt käydä syömässä miehen kanssa tai vaikka teatterissa kun meillä ei matkoihin mene kauaa. Tämä edes kerran kuussa, tosin jos olette tosi köyhiä niin ei kai se onnistu.Täällä myös seurakunta järjestää kerran viikossa lapsiparkin johon voi viedä maksutta lapsen muutamaksi tunniksi, tosin tämä on arki-iltana, tiistaina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En voi käsittää näitä pareja, jotka eivät mitenkään saa järjestettyä lapsivapaata. Jos ei miten onnistu, niin eikö nyt jokaisella ole tuttuja, joilla suunnilleen samanikäiset lapset. Tarjoatte yökyläilyn toisen perheen lapsille ja teette ennen sitä toiselle perheelle selväksi, että he ottavat teidän lapset vuorostaan yökyläilyn. Niin sitten voitte viettää edes joskus parisuhdeaikaa.
Luulen, että lapsivapaan ajan kaipuuseen vanhemmilla johtaa osittain tämä nykyinen lapsiperhekulttuuri, jota ei ollut vielä muutama vuosikymmen sitten. Jopa esikouluikäisten lasten vanhempien "kuuluu" hössöttää koko ajan lastensa kintereillä ja keksiä näille koko ajan tekemistä. Älypuhelinsukupolvilapsilla ei ole enää mielikuvitusta ja kärsivällisyyttä, ja lapsi tarvitsee vielä taaperoiänkin jälkeen jatkuvasti vanhemman apua ja kannustusta keskittyäkseen jonkin tekemiseen. Ennen oli tavallista, että perhe kokoontui arkisin ruokapöydän ääreen keskustelemaan, ja torstai-iltana vanhemmat veivät lapsia luistelemaan, lauantaisin uimahalliin. Keittiön pöydän ääressä piirtelevien lasten tuotoksia käytiin välillä ihailemassa ja kehumassa, mutta 4- ja 6-vuotiaiden äiti ehti hyvin syventyä pitkiksi ajoiksi vaikkapa kirjan lukemiseen ilman mitään puolison hoitovastuun mahdollistamaa "omaa aikaa". Nykyään lapset riekkuvat jatkuvasti kintereillä huomionkipeinä ja levottomina, ja vanhemmat ovat miltei yhtä meluisia häslääjiä ja touhottajia kuin jälkikasvunsa, koko ajan sanoittamassa näiden leikkejä ja yrittämässä estää lapsia tylsistymästä. Isojenkin lasten vanhemmat voivottelevat marttyyreinä, miten ei ole ehtinyt edes Salkkareita katsoa moneen päivään. Ei ole ihme, että moni tuollaista meininkiä seuratessaan jää vapaaehtoisesti lapsettomaksi, ja moni vanhempi kaipaa sitä omaa aikaa. Ennen sitä omaa aikaa oli päivittäin jonkin verran suunnilleen kaikilla muilla, paitsi vauvojen ja erityislasten äideillä, joten olihan sellaista arkea helpompi kestää. Lapsissa on toki luonne-eroja, mutta itsenäisyyteen ja kärsivällisyyteen kannustaminen eivät todellakaan ole nykyään muodissa, vaan tänä lässynlässyn-aikakautena rauhallista perhe-elämää pidetään kylmänä vanhemmuutena.
Vierailija kirjoitti:
Silloin kun on ihan pieniä lapsia, kaipaa apua, unta ja hetken omaa rauhaa. Mutta ei niinkään reissuja ilman lasta. Nyt kun nuorinkin on yli 10, edelleen stressaa, jos työn takia pitää matkustaa kauas lasten luota.
Kun lapset oli pieniä, niin joskus olisi halunnut rauhaa lapsista, mutta kun pienet kaipaa vanhempia, niin oli vaikea jättää yökyläänkin. Sitä vaan mentiin päivästä toiseen, lapset todella harvoin missään hoidossa päivähoidon lisäksi. Olisikohan kuopuskin ollut yökylässä yhden kerran 5kk mummulla, kun oli kaverin häät ja seuraavan kerran joskus 5-vuotiaana mökillä pari yötä mukana.
Nyt taas lapset on jo 9 ja 12, eikä niiden toivo menevän mihinkään. Pikemminkin ärsyttää, kun on aina on kaveriyökyliä ja en välittäisi, että ovat viikonloppuna yötä pois kotoa. Ei haaveissakaan enää matkoja tms. ilman lapsia. Kai sitä on kasvanut vanhemmuuteen ja onhan se fakta, että tuon ikäiset on niin helppoja verrattuna pieniin, ettei niistä sillä tavoin koe enää olevan työtä. Vaikka toki aina nälkä (ja ruokaa pitää laittaa, mutta osaavat itsekin ottaa jotain) ja harrastuksiin saa kuskata, läksyjä valvoa jne. Mutta ne on pieniä juttuja kätiseviin taaperoihin verrattuna.
Luulis, että eronneiden olisi vaikeampi irrottautua arjessa lapsista hetkeksikään, jos ei ole toista aikuista arkea jakamassa. Se täysin vapaa aika saattaa tulla enemmän tarpeeseen, jos joutuu koko viikon vastaamaan kaikesta yksin.
Vierailija kirjoitti:
Tässä on toinen juttu, jota en ollenkaan ymmärrä.
...
Koska lapset mitä yleisimmin kasvatetaan aikuisiksi asti kotona, en ymmärrä sitä, miten "loppujen lopuksi" lasten kanssa eletty "vaihe" olisi jotenkin todella lyhyt?
Ymmärrän, että tätä on vaikea ymmärtää siinä kohtaa, kun käsissä on vauva ja 4-vuotias. Minulla alkoi varsinaisesti olla kivaa lapsen kanssa vasta kun hän oli 4-vuotias, siihen asti oli aika puuduttavaa. Mutta se oli hieno hetki kun huomasin 4-vuotiaan kanssa (vai oliko jo lähemmäs 5?), että voidaan käydä ostosten jälkeen yhdessä lounaalla ja keskustella asioista. Siitä eteenpäin ne keskustelut ovat vain parantuneet.
Kun ikää tulee lisää, aika jotenkin kuluu nopeammin. Joulut tulevat kuin peräkanaa. Ja samalla se lapsi irtaantuu pikku hiljaa, ei ole enää niin perään katsottava, alkaa viettää aikaa kavereiden kanssa ja kulkea harrastusleireillä. Siinä kohtaa kun lapsi on teini ja käy kotona vain syömässä ja nukkumassa (tai vaihtoehtoisesti on sulkeutunut huoneeseensa ja käy välillä syömässä), sitä päivittelee, että menipä se aika nopeasti. Vanhoja kuvia tulee katseltua haikeudella: "Voi kun se oli pieni! Ja vastahan se syntyi!"
Tokihan ne lapset ovat olemassa vielä senkin jälkeen kun ovat muuttaneet kotoa pois. Mutta se aika, kun lapset ovat työläitä, on loppujen lopuksi lyhyt. Ja se aika, kun heistä ei ole paljonkaan vaivaa, mutta kovasti iloa kun he asuvat vielä kotona, tuntuu lyhyeltä, kun se on sellainen kevyt ja mukava vaihe. Ja samaan aikaan itse vanhenee ja aika tuntuu menevän nopeasti. Vuodet vain vilistävät ohi.
Totta kai sitä joskus kaipaa, mutta sitten kun ollaan kahdestaan niin molemmilla on ikävä lapsia, jotka ovat vielä pieniä.
Kun lapsi oli pieni, en kaivannut lapsivapaata aikaa muuten kuin jos tarvitsi päästä kampaajalle tai ostamaan vaatteita. Ekan kerran lapsi oli muutaman päivän mummolassa kun hän oli 6,5-vuotias ja minä menin miehen kanssa melontakurssille. Sunnuntaina jätimme tytön mökille ja perjantaina menimme sinne itse. Olihan siinä joku riemastuttava vapauden tunne olla ilman lasta, mutta kyllä meillä sitä vapaata tuli sitten ajan kanssa, kun alkoi olla koulua ja harrastusleirejä. Kouluaamuisin meillä oli aina kahdenkeskistä aikaa, kun miehellä on ollut tapana mennä töihin vähän myöhemmin. Viidennen luokan syksyllä lapsella oli 2,5 viikon ulkomaanmatka luokan kanssa ja siinä kohtaa tuntui jo melkein orvolta olla ilman lasta.
Nyt lapsi on jo lukiossa ja käy kotona joka toinen viikonloppu. Ja silloinkin joudumme kilpailemaan hänen ajastaan bestiksen ja poikaystävän kanssa, joten en todellakaan kaipaa enää yhtää enempää lapsivapaata kuin mitä meillä jo on.