Lue keskustelun säännöt.
Ettekö te "ydinperheen" vanhemmat oikeasti kaipaa lapsivapaata aikaa?
05.09.2017 |
Aina tuomitaan nämä eronneet lasten vanhemmat jotka nauttivat lapsivapaistaan tai sumplivat aikataulut niin että heille on mahdollista pitää lapsivapaata aikaa, lähtemällä viihteelle, matkalle tai olemalla ihan vaan kotona ilman sitä lasta. Ettekö te ydinperheessä vanhemman roolissa olevat haluaisi sellaista aikaa ollenkaan? Mikä siinä on niin väärin jos eronneet vanhemmat tykkäävät viettää lapsivapaata aikaa? Aina kommentoidaan niin ilkeästi näille, ja todetaan että ei ydinperheessäkään lasta voi heivata vaan johonkin.
Mulla ei ole lapsia ollenkaan, eli en hae tässä nyt oikeutusta millekään omille toimilleni tai tuomitse kenenkään toimia. Asia vaan kiinnostaa.
Kommentit (140)
Kaipaan kuin hullu puuroa sitä yhteistä aikaa miehen kanssa. Mikään ei ole ihanampaa kuin se yksi vkl vuodessa, jolloin saadaan lapset hoitoon. Käydään elokuvissa, syömässä, ostoksilla, vaeltamassa, liikkumassa, bilettämässä ja nähdään kavereita. Aina silloin rakastun mieheeni uudelleen.
Rehellisesti sanottunua mielessä on käynyt joskus hetken aikaa, että mitä jos eroaisin ihan vain sen oman ajan takia. Mies on reissutöissä viikot ja olen yksin lasten kanssa. Se on rankkaa, mutta vastaavasti en saa niitä vapaita vkl tilalle. Joskus olin niin väsynyt, että itkin matkat päiväkodilta töihin.
Omaa aikaa aloin kaivata enemmän vasta kun kuopus oli 3v. Sitä ennen sitä oli niin kiinni lapsissa, että pienet hengähdystauot riittivät eikä energiaa ollut antaa miehellekään. Nykyisin pari tuntia omaa aikaa ei riitä minulle akkujen latautumiseen. Olen ehkä tehnyt jo jonkinlaisen henkisen pesäeron lapsiin nyt kun eivät tarvitse minua 24/7 ja "siirtynyt takaisin" miehen luokse :) Ehkä se on ihan hyvä vain ja pystyn täysillä nauttimaan lasten kasvamisesta ja itsenäistymisestä. Vielä nykyisin joku lapsista tulee viereen nukkumaan, mutta nyt olen jo siihenkin valmistautunut, että sekin loppuu pian.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En todellakaan kaipaa, tai edes haluaisi mitään viikko/viikko eroa lapsestani.
Olemme aina saaneet kyllikseen omaa aikaa, kun lapsi mennyt mummolaan. Mies ei edes raaskinut antaa lasta mummolle aina, kun mummo pyysi. Halusi itse viettää lapsemme kanssa aikaa viikonloppuisin, kun työmatkat ja pitkät työpäivät viikolla estivät riittävän yhdessäolon. Olemme tehneet perheenä paljon yhdessä ja kauankos lapsi on pieni?
Kai sitä nyt voi kaiken näköistä haluta, mutta jos ei voi saada niin turha haikailla :) Minusta kuulostaa ihanalta, jos pääsee elämään välillä ilman lapsia, en mitenkään ilkeile siitä.
Meillä ei ole kiinnostuneita lastenhoitajia, joten hoidetaan lapset itse. Jos olisi, niin mielelläni kävisin joskus jossain miehen kanssa kaksin. Enkä nyt tarkoita mitään ulkomaita, vaan esim illanviettoja jossain. Ollaan nyt pärjätty hyvin kumminkin ilman kun lapset menee aikaisin nukkumaan. 11v vuosipäivä edessä ja just naurettiin mitäs sitä tekisi, ihan kuin voisi tehdä mitään :D
Kyllä nuo kasvavat :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ja mies oltu yhdessä pian 15v. Kaksi lasta 7v ja 3v. Ja kyllä sitä omaa ja ihan vain kahdenkeskistä aikaakin kaipaa ihan helve***i.
Tilanne on meillä se, että kuljetaan ristiin töissä ja mummoja tai muita tukiverkkoja ei lähellä ole. Ja kun ei ole totuttu apua saamaan, niin ei sitä enää osaa edes pyytää. Onneksi lapset nyt niin isoja, että matkustelu koko porukalla on jo mukavaa (toisin kuin vauva-aikana).
Minulla on aivan kamala mummokateus näitä pareja kohtaan, jotka "vain" kerran kuussa saavat vapaan illan keskenään tmv. Aina se vihlaisee kun uimahallissa on mummo lapsien kanssa. Onhan meidänkin lapsilla se miehen äiti 10km päässä, mutta rapajuoppo oli miehen ollessa pieni ja tekemisissä ei olla. Minusta jopa pahempi näin, kuin että olisi kuollut koko eukko. Tietää, että olisi olemassa edes jonkinlainen mahdollisuus, että meilläkin voisi olla normaali isovanhempi arjessa.
Se tosin lohduttaa, että miehen äiti tuntuu kärsivän, miten jää väliin omien lastenlastensa elämästä. Oikein hänelle; itse on kuoppansa kaivanut kun pullo tärkeämpi.
Kerran tai kaksi vuodessa minun vanhempani ottavat lapsemme ja silloin vietämme aikaa kahdestaan ja yksin. Viimeksi öljyttiin terassi, käytiin syömässä ulkona jne. Ihan vaan nautittiin, miten helppoa oli se kolme päivää.
Omat lapset on aivan mahtavia ja en vaihtaisi tätä vaikka voisin. Silti tässä on minulle ja miehelle aivan tarpeeksi työsarkaa ja sterilisaatiossa on jo käyty.
Minulle ja miehelle tämä yh:iden "lapsivapaata joka toinen viikonloppu" olisi ruhtinaallista. Siinähän tulee noin 24 lapsivapaata viikonloppua vuodessa; saman verran kuin meillä 25-vuodessa ;) Vuorotellen toki harrastamme ja välillä käymme illanistujaisissa toki, mutta emme yhdessä.
En nyt tarkoita väheksyä tilannettanne, mutta eikö noin isoille lapsille voisi jo palkata välillä sen lastenhoitajan? Eikö teillä kummallakaan ole sisaruksia joilta pyytää apua tarvittaessa?
Meidän lapset ovat olleet mummojen luona "hoidossa" vasta kouluiässä (monista syistä johtuen), mutta ilman tukiverkkoja emme ole olleet. On ystäviä, kummeja, sisaruksia, jotka ovat auttaneet.
Joskus voi käydä niinkin, ettei aidosti näe mahdollisuuksia ympärillään, kun on vaikka päähänpinttynä juuri isovanhempien hoitoavusta. Suomessa on paljon perheitä, jotka eivät saa tai ota vastaan apua isovanhemmilta. Voi olla liikaa ikää, välimatkaa, huonoa kuntoa tai luottamuspulaa. Silloin pitää miettiä niitä muita ihmisiä lähellä tai jopa maksaa avusta, jos tuntuu että pariskuntana tarvitsisi sitä apua kuitenkin.
Ei ole sisaruksia lähellä; miehen veli asuu Thaimaassa ja minun sisarukset +300km päässä. MLL ja naapurin työssäkäyvää varamummoksi saatua naista on käytetty, jos on ollut miehellä työeste tai muu ja lapsella vaikkapa vanhempainilta . Samoin tämä naapuri on tullut avuksi, jos miehellä on tullut yllättävä työvuoro ja minun olisi pitänyt päästä kauppaan, eikä väsyneet lapset ole halunneet mukaan. On ollut helpompi kipaista maitopurkki yksin lähikaupasta. Todellisia hätätilanteita varten meillä on aina jotain keksitty, mutta esim. tämä naapurin varamummo on ilmoittanut, että hän ei esim. iltapesuja jne. pysty tekemään. Hänelle olen sanonut, että olen jo todella kiitollinen siitä avusta, että pystyy olemaan lasten seurana kun tulee äkkihätää.
Minulla on olo, että lapseni ovat muille ns. "riesa". Jotenkin vaikea kuvitella, että joku ihan mielellään haluaisi vapaaehtoisesti heidän kanssaan olla. En osaa selittää.
Niin turhaan, kuin leffassakäynti saati baari-ilta ei tulisi mieleenkään ketään ns. vierasta nakittaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se lasten kanssa eletty vaihe on loppujen lopuksi todella, todella lyhyt.
Minusta parikymmentä vuotta on todella pitkä aika.
Kyllä koko aika. Mutta se aika mitä lapset on niin pieniä että et saa omaa aikaa paljoa on todella todella lyhyt. Kun lapsi menee kouluun se alkaa viettämään aikaa enemmän yksin ja kavereilla. Silloin saa enemmän jo omaa aikaa. Sitten kun lapsesta tulee teini on hankala saada se lapsi viettämään aikaa "kalkkisten" kanssa. Ja siitä eteenpäin se aika vain vähenee ja vähenee kun lapsi itsenäistyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on ilmeisesti sen verran mukava avioliitto, että mitään tuollaista valtavaa tarvetta ei ole tullut. Molemmat ovat saaneet käydä ystävien kanssa esimerkiksi mökkireissuilla tms. Lasten kanssa on matkustettu pienestä asti. 9kk oli esikoinen, kun oli ensimmäinen euroopanreissu. Ja hyvin ovat matkat menneet.
Mielestäni lapset ovat osa perhettä. Ja se pikkulapsiaika menee ohi nopeasti. Kouluikäisinä lapset jo pärjäävät henken keskenäänkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ja mies oltu yhdessä pian 15v. Kaksi lasta 7v ja 3v. Ja kyllä sitä omaa ja ihan vain kahdenkeskistä aikaakin kaipaa ihan helve***i.
Tilanne on meillä se, että kuljetaan ristiin töissä ja mummoja tai muita tukiverkkoja ei lähellä ole. Ja kun ei ole totuttu apua saamaan, niin ei sitä enää osaa edes pyytää. Onneksi lapset nyt niin isoja, että matkustelu koko porukalla on jo mukavaa (toisin kuin vauva-aikana).
Minulla on aivan kamala mummokateus näitä pareja kohtaan, jotka "vain" kerran kuussa saavat vapaan illan keskenään tmv. Aina se vihlaisee kun uimahallissa on mummo lapsien kanssa. Onhan meidänkin lapsilla se miehen äiti 10km päässä, mutta rapajuoppo oli miehen ollessa pieni ja tekemisissä ei olla. Minusta jopa pahempi näin, kuin että olisi kuollut koko eukko. Tietää, että olisi olemassa edes jonkinlainen mahdollisuus, että meilläkin voisi olla normaali isovanhempi arjessa.
Se tosin lohduttaa, että miehen äiti tuntuu kärsivän, miten jää väliin omien lastenlastensa elämästä. Oikein hänelle; itse on kuoppansa kaivanut kun pullo tärkeämpi.
Kerran tai kaksi vuodessa minun vanhempani ottavat lapsemme ja silloin vietämme aikaa kahdestaan ja yksin. Viimeksi öljyttiin terassi, käytiin syömässä ulkona jne. Ihan vaan nautittiin, miten helppoa oli se kolme päivää.
Omat lapset on aivan mahtavia ja en vaihtaisi tätä vaikka voisin. Silti tässä on minulle ja miehelle aivan tarpeeksi työsarkaa ja sterilisaatiossa on jo käyty.
Minulle ja miehelle tämä yh:iden "lapsivapaata joka toinen viikonloppu" olisi ruhtinaallista. Siinähän tulee noin 24 lapsivapaata viikonloppua vuodessa; saman verran kuin meillä 25-vuodessa ;) Vuorotellen toki harrastamme ja välillä käymme illanistujaisissa toki, mutta emme yhdessä.
En nyt tarkoita väheksyä tilannettanne, mutta eikö noin isoille lapsille voisi jo palkata välillä sen lastenhoitajan? Eikö teillä kummallakaan ole sisaruksia joilta pyytää apua tarvittaessa?
Meidän lapset ovat olleet mummojen luona "hoidossa" vasta kouluiässä (monista syistä johtuen), mutta ilman tukiverkkoja emme ole olleet. On ystäviä, kummeja, sisaruksia, jotka ovat auttaneet.
Joskus voi käydä niinkin, ettei aidosti näe mahdollisuuksia ympärillään, kun on vaikka päähänpinttynä juuri isovanhempien hoitoavusta. Suomessa on paljon perheitä, jotka eivät saa tai ota vastaan apua isovanhemmilta. Voi olla liikaa ikää, välimatkaa, huonoa kuntoa tai luottamuspulaa. Silloin pitää miettiä niitä muita ihmisiä lähellä tai jopa maksaa avusta, jos tuntuu että pariskuntana tarvitsisi sitä apua kuitenkin.
Jotenkin itseäni aina hieman ärsyttää nämä, että eikö tosiaan ole ketään -viestit. En oikein tiedä, että keneltä tässä pitäisi kysyä. Minulla ei ole sisaruksia, miehen sisko asuu 400km päässä, kummeista nyt ei oikein ole apua, ystäviä minulla on joitakin, mutta osa on lapsettomia veloja (joita ei oikein nappaa lapset), osalla ystävistäni on ne isovanhemmat, jolloin lapsenhoito ei olisi vastavuoroista eivätkä he muutenkaan ole ehdottaneet mitään apuun viittaavaankaan, jotkut on selvästi vain arkoja lasten kanssa jne. Miehen kaverit on sinkkuja poikamiehiä.
Yhden lapsen voi aika helposti saada hoitoon, kaksi on jo haastavaa ja kolme jo todella haastavaa saada hoitoon yhtäaikaa jos isovanhempia tai läheisiä sukulaisia ei ole. Lisäksi yhteiskuntamme on lopultakin aika minäkeskeinen eli "itsepä olet lapsesi tehnyt..." -asenne on todella yleinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä sitä aikuisten omaa aikaa kaipaa ihan samalla tavalla oli ydinperheessä tai ei. Varsinkin jos parisuhteen toinen osapuoli toteuttaa sitä oman ajan kaipuuta siinä mittakaavassa että toiselle sitä ei jää yhtään vuosikausiin.
Erohan siitä seurasi ja lapset jäivät itsensä toteuttajalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se lasten kanssa eletty vaihe on loppujen lopuksi todella, todella lyhyt.
Minusta parikymmentä vuotta on todella pitkä aika.
Kyllä koko aika. Mutta se aika mitä lapset on niin pieniä että et saa omaa aikaa paljoa on todella todella lyhyt. Kun lapsi menee kouluun se alkaa viettämään aikaa enemmän yksin ja kavereilla. Silloin saa enemmän jo omaa aikaa. Sitten kun lapsesta tulee teini on hankala saada se lapsi viettämään aikaa "kalkkisten" kanssa. Ja siitä eteenpäin se aika vain vähenee ja vähenee kun lapsi itsenäistyy.
Jos puhutaan vain parisuhdeajasta niin silloin parikymmentä vuotta on toooodella pitkä aika. Ei teinejäkään välttämättä voi jättää, että voisi miehen kanssa lähteä seikkailemaan maailmalle. Sitä ainakin itse nimenomaan kaipaan. Kahdenkeskisiä matkoja, jännitystä, uutta tekemistä ja eroa arjesta. Toisaalta kaipaan niitä ehkä siksi, että mies on parhaimmillaan tällaisissa ympäristöissä ja tilanteissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä osaa nyt arvostaa ihan erilailla kuin ennen. Kun lapset asui exällä, oli kokoajan omaa aikaa, kun olin mennyt uudelleen naimisiin. Mutta silti oli ikävä lapsia.
Nyt nuorempi asuu luonamme ja oma aikamme on kortilla, mutta ei mahdotonta. Puolisoni ei kiilaa minun ja lasteni väliin, enkä minä hänen ja hänen lastensa väliin.
Ollaan oltu yhdessä 20v ja kolme yhteistä lasta. En ole koskaan kaivannut lapsivapaata aikaa sen kummemmin. Joskus yksin kotona sen sijaan on ihana olla, jos vaikka muksut on lähtenyt miehen kanssa mummolaan, mutta ei muuten. Tosin olemme miehen kanssa yhdessä 24/7.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ja mies oltu yhdessä pian 15v. Kaksi lasta 7v ja 3v. Ja kyllä sitä omaa ja ihan vain kahdenkeskistä aikaakin kaipaa ihan helve***i.
Tilanne on meillä se, että kuljetaan ristiin töissä ja mummoja tai muita tukiverkkoja ei lähellä ole. Ja kun ei ole totuttu apua saamaan, niin ei sitä enää osaa edes pyytää. Onneksi lapset nyt niin isoja, että matkustelu koko porukalla on jo mukavaa (toisin kuin vauva-aikana).
Minulla on aivan kamala mummokateus näitä pareja kohtaan, jotka "vain" kerran kuussa saavat vapaan illan keskenään tmv. Aina se vihlaisee kun uimahallissa on mummo lapsien kanssa. Onhan meidänkin lapsilla se miehen äiti 10km päässä, mutta rapajuoppo oli miehen ollessa pieni ja tekemisissä ei olla. Minusta jopa pahempi näin, kuin että olisi kuollut koko eukko. Tietää, että olisi olemassa edes jonkinlainen mahdollisuus, että meilläkin voisi olla normaali isovanhempi arjessa.
Se tosin lohduttaa, että miehen äiti tuntuu kärsivän, miten jää väliin omien lastenlastensa elämästä. Oikein hänelle; itse on kuoppansa kaivanut kun pullo tärkeämpi.
Kerran tai kaksi vuodessa minun vanhempani ottavat lapsemme ja silloin vietämme aikaa kahdestaan ja yksin. Viimeksi öljyttiin terassi, käytiin syömässä ulkona jne. Ihan vaan nautittiin, miten helppoa oli se kolme päivää.
Omat lapset on aivan mahtavia ja en vaihtaisi tätä vaikka voisin. Silti tässä on minulle ja miehelle aivan tarpeeksi työsarkaa ja sterilisaatiossa on jo käyty.
Minulle ja miehelle tämä yh:iden "lapsivapaata joka toinen viikonloppu" olisi ruhtinaallista. Siinähän tulee noin 24 lapsivapaata viikonloppua vuodessa; saman verran kuin meillä 25-vuodessa ;) Vuorotellen toki harrastamme ja välillä käymme illanistujaisissa toki, mutta emme yhdessä.
En nyt tarkoita väheksyä tilannettanne, mutta eikö noin isoille lapsille voisi jo palkata välillä sen lastenhoitajan? Eikö teillä kummallakaan ole sisaruksia joilta pyytää apua tarvittaessa?
Meidän lapset ovat olleet mummojen luona "hoidossa" vasta kouluiässä (monista syistä johtuen), mutta ilman tukiverkkoja emme ole olleet. On ystäviä, kummeja, sisaruksia, jotka ovat auttaneet.
Joskus voi käydä niinkin, ettei aidosti näe mahdollisuuksia ympärillään, kun on vaikka päähänpinttynä juuri isovanhempien hoitoavusta. Suomessa on paljon perheitä, jotka eivät saa tai ota vastaan apua isovanhemmilta. Voi olla liikaa ikää, välimatkaa, huonoa kuntoa tai luottamuspulaa. Silloin pitää miettiä niitä muita ihmisiä lähellä tai jopa maksaa avusta, jos tuntuu että pariskuntana tarvitsisi sitä apua kuitenkin.
Jotenkin itseäni aina hieman ärsyttää nämä, että eikö tosiaan ole ketään -viestit. En oikein tiedä, että keneltä tässä pitäisi kysyä. Minulla ei ole sisaruksia, miehen sisko asuu 400km päässä, kummeista nyt ei oikein ole apua, ystäviä minulla on joitakin, mutta osa on lapsettomia veloja (joita ei oikein nappaa lapset), osalla ystävistäni on ne isovanhemmat, jolloin lapsenhoito ei olisi vastavuoroista eivätkä he muutenkaan ole ehdottaneet mitään apuun viittaavaankaan, jotkut on selvästi vain arkoja lasten kanssa jne. Miehen kaverit on sinkkuja poikamiehiä.
Yhden lapsen voi aika helposti saada hoitoon, kaksi on jo haastavaa ja kolme jo todella haastavaa saada hoitoon yhtäaikaa jos isovanhempia tai läheisiä sukulaisia ei ole. Lisäksi yhteiskuntamme on lopultakin aika minäkeskeinen eli "itsepä olet lapsesi tehnyt..." -asenne on todella yleinen.
Meillä on kolme lasta, ja heitä ei kukaan ikinä haluaisi ottaa hoitoon. Olet siis ihan oikeassa.
Vierailija kirjoitti:
Kaipaan kuin hullu puuroa sitä yhteistä aikaa miehen kanssa. Mikään ei ole ihanampaa kuin se yksi vkl vuodessa, jolloin saadaan lapset hoitoon. Käydään elokuvissa, syömässä, ostoksilla, vaeltamassa, liikkumassa, bilettämässä ja nähdään kavereita. Aina silloin rakastun mieheeni uudelleen.
Tiedän, mitä tarkoitat, ja ihmettelen, miten yksi viikonloppu vuodessa riittää sinulle, kun itse tarvitsen tuota useamman kerran viikossa. Koska minulle tuo on sitä parisuhdetta, ei mikään "arjen pyörittäminen" tai kasvatuskumppanuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se lasten kanssa eletty vaihe on loppujen lopuksi todella, todella lyhyt.
Minusta parikymmentä vuotta on todella pitkä aika.
Kyllä koko aika. Mutta se aika mitä lapset on niin pieniä että et saa omaa aikaa paljoa on todella todella lyhyt. Kun lapsi menee kouluun se alkaa viettämään aikaa enemmän yksin ja kavereilla. Silloin saa enemmän jo omaa aikaa. Sitten kun lapsesta tulee teini on hankala saada se lapsi viettämään aikaa "kalkkisten" kanssa. Ja siitä eteenpäin se aika vain vähenee ja vähenee kun lapsi itsenäistyy.
Jos puhutaan vain parisuhdeajasta niin silloin parikymmentä vuotta on toooodella pitkä aika. Ei teinejäkään välttämättä voi jättää, että voisi miehen kanssa lähteä seikkailemaan maailmalle. Sitä ainakin itse nimenomaan kaipaan. Kahdenkeskisiä matkoja, jännitystä, uutta tekemistä ja eroa arjesta. Toisaalta kaipaan niitä ehkä siksi, että mies on parhaimmillaan tällaisissa ympäristöissä ja tilanteissa.
Tuossa sitten on kyllä jo kyse vähän enemmästä kun ihan vain perus omasta ajasta. Toki jokainen määrittää mitä se oma aika nyt pitää sisällään. Mutta jos aktiivista elämää haluaa elää matkustellen ja jännitystä etsien niin silloin kannattaa jättää lapset hankkimatta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ja mies oltu yhdessä pian 15v. Kaksi lasta 7v ja 3v. Ja kyllä sitä omaa ja ihan vain kahdenkeskistä aikaakin kaipaa ihan helve***i.
Tilanne on meillä se, että kuljetaan ristiin töissä ja mummoja tai muita tukiverkkoja ei lähellä ole. Ja kun ei ole totuttu apua saamaan, niin ei sitä enää osaa edes pyytää. Onneksi lapset nyt niin isoja, että matkustelu koko porukalla on jo mukavaa (toisin kuin vauva-aikana).
Minulla on aivan kamala mummokateus näitä pareja kohtaan, jotka "vain" kerran kuussa saavat vapaan illan keskenään tmv. Aina se vihlaisee kun uimahallissa on mummo lapsien kanssa. Onhan meidänkin lapsilla se miehen äiti 10km päässä, mutta rapajuoppo oli miehen ollessa pieni ja tekemisissä ei olla. Minusta jopa pahempi näin, kuin että olisi kuollut koko eukko. Tietää, että olisi olemassa edes jonkinlainen mahdollisuus, että meilläkin voisi olla normaali isovanhempi arjessa.
Se tosin lohduttaa, että miehen äiti tuntuu kärsivän, miten jää väliin omien lastenlastensa elämästä. Oikein hänelle; itse on kuoppansa kaivanut kun pullo tärkeämpi.
Kerran tai kaksi vuodessa minun vanhempani ottavat lapsemme ja silloin vietämme aikaa kahdestaan ja yksin. Viimeksi öljyttiin terassi, käytiin syömässä ulkona jne. Ihan vaan nautittiin, miten helppoa oli se kolme päivää.
Omat lapset on aivan mahtavia ja en vaihtaisi tätä vaikka voisin. Silti tässä on minulle ja miehelle aivan tarpeeksi työsarkaa ja sterilisaatiossa on jo käyty.
Minulle ja miehelle tämä yh:iden "lapsivapaata joka toinen viikonloppu" olisi ruhtinaallista. Siinähän tulee noin 24 lapsivapaata viikonloppua vuodessa; saman verran kuin meillä 25-vuodessa ;) Vuorotellen toki harrastamme ja välillä käymme illanistujaisissa toki, mutta emme yhdessä.
En nyt tarkoita väheksyä tilannettanne, mutta eikö noin isoille lapsille voisi jo palkata välillä sen lastenhoitajan? Eikö teillä kummallakaan ole sisaruksia joilta pyytää apua tarvittaessa?
Meidän lapset ovat olleet mummojen luona "hoidossa" vasta kouluiässä (monista syistä johtuen), mutta ilman tukiverkkoja emme ole olleet. On ystäviä, kummeja, sisaruksia, jotka ovat auttaneet.
Joskus voi käydä niinkin, ettei aidosti näe mahdollisuuksia ympärillään, kun on vaikka päähänpinttynä juuri isovanhempien hoitoavusta. Suomessa on paljon perheitä, jotka eivät saa tai ota vastaan apua isovanhemmilta. Voi olla liikaa ikää, välimatkaa, huonoa kuntoa tai luottamuspulaa. Silloin pitää miettiä niitä muita ihmisiä lähellä tai jopa maksaa avusta, jos tuntuu että pariskuntana tarvitsisi sitä apua kuitenkin.
Jotenkin itseäni aina hieman ärsyttää nämä, että eikö tosiaan ole ketään -viestit. En oikein tiedä, että keneltä tässä pitäisi kysyä. Minulla ei ole sisaruksia, miehen sisko asuu 400km päässä, kummeista nyt ei oikein ole apua, ystäviä minulla on joitakin, mutta osa on lapsettomia veloja (joita ei oikein nappaa lapset), osalla ystävistäni on ne isovanhemmat, jolloin lapsenhoito ei olisi vastavuoroista eivätkä he muutenkaan ole ehdottaneet mitään apuun viittaavaankaan, jotkut on selvästi vain arkoja lasten kanssa jne. Miehen kaverit on sinkkuja poikamiehiä.
Yhden lapsen voi aika helposti saada hoitoon, kaksi on jo haastavaa ja kolme jo todella haastavaa saada hoitoon yhtäaikaa jos isovanhempia tai läheisiä sukulaisia ei ole. Lisäksi yhteiskuntamme on lopultakin aika minäkeskeinen eli "itsepä olet lapsesi tehnyt..." -asenne on todella yleinen.
Meillä on kolme lasta, ja heitä ei kukaan ikinä haluaisi ottaa hoitoon. Olet siis ihan oikeassa.
Mutta siinä vaiheessa kyllä kun sen kolme hankkii tietää ihan varmasti että ne on lähes mahdotonta kaikki saada hoitoon ja saada omaa aikaa. Toki silti sitä omaa aikaa saa kaivata mutta se pitäisi tiedostaa ettei välttämättä sitä saa ollenkaan.
Hallelujah noille kommenteille, jotka tosiaan torppaa sen ihmettelyn "eikö ole ketään?". No kun ei ole tai ainakaan kahta-kolmea pientä ei kukaan jaksa/halua katsoa. On lapsettomia nuoria tyttöjä perhetuttuina, joilla oma kiireisen raskas arki (joka taas minun näkökulmastani olisi lähes lomaa) ja viikonloput kuluu tietenkin puolille päiville nukkuen ja nuoruutta eläen - juuri niin kuin pitääkin. Sitten on näitä, joilla on jo omia lapsia ihan tarpeeksi, ei lapsia tai haluja niiden katsomiseen ollenkaan jne.
Eli kyllä sitä kaipaa, pyytääkin voi, mutta ei välttämättä saa.
Miksi sana ydinperhe oli lainausmerkeissä?
Emme ole kaivanneet, mutta tiedostamme, että perheitä on erilaisia ja jaettu vastuu on kevyempi taakka kuin jos on yksin vastuussa lapsista. Miksi siis tuomitsisimme, jos joku muu tarvitsee hengähdystauon?
En ole sen suuremmin kaivannut lapsivapaata, kun perustin perheen. Tämä lapsiarki on nyt minun elämääni, miksi kaipaisin muuta? Ihan omasta valinnastani lapset olen onnekseni saanut. Olen ehtinyt elämässäni olemaan ihan riittävästi yksin tai kaksin kumppanin kanssa. Lasten tultua elämään elämä on toki muuttunut ja elän hyvillä mielin tätä elämää. Ei kai suurin osa koiran omistajistakaan kaipaa koiratonta elämää, jos ovat koiran hankkineet? Mikä tämä vastakkain asettelu lapsellisten ja lapsettomien välillä on?
Toki minäkin haluan olla välillä yksin ja saan siihen mahdollisuuksia viikoittain. Se riittää minulle. Mutta mitään reissuja tai pitkiä aikoja erossa en kaipaa. Ikävähän siinä rakkaita lapsia tulisi! Minusta on kiva tehdä pieniä retkiä lasten kanssa, viimeistään lasten kanssa olen ymmärtänyt, että onni todellakin asuu arjessa.
Mutta vaikka meillä ydinperhe onkin, en ole eläissäni tuominnut niitä, jotka elävät toisin. En myöskään usko, että eronneiden lapsivapaat tarjoavat heille jonkin suuremman mahdollisuuden onneen.
Minusta parikymmentä vuotta on todella pitkä aika.