Hahmotatko miltä näytät muiden silmissä?

Minulla on myös kasvojen toinen puoli ja myös melkein koko vartalon toinen puoli  erilainen. Kasvoissa vasen puoli pienempi ja korva pienempi. Vasemman puolen rinta myös pienempi sekä jalka myös ohuempi ja kämmen myös. Oikea puoli suurempi paitsi rintakehän luut isommat vasemmalla sekä vasen jalkaterä. Onneksi tämä ei nyt näkyvää ole, mutta kuitenkin huomaa jos tarkkaan katsoo. Kasvoissa onneksi tämä näkyy vähemmän kuin vartalossa. Mikähän tähän epäsymmetrisyyteen on syynä? Synnyin kyllä etuajassa, vaikken nyt  pieni keskonen ollutkaan. Välillä mietin olisiko se syynä ja toinen puoli ei ehtinyt kehittyä kunnolla. Tai sitten olen ihan hakoteillä.

Terapia taitaa olla oikea ratkaisu. Ihan älytöntä settiä. Ei sillä, että olisin varma että näkisin itse itseni objektiivisesti, en vain usko, että tasapainoista aikuista jaksaa noin paljon kiinnostaa.

Mä koitan aina miettiä, ymmärränkö sen ihmisen ongelmaa, jolle vastaan, ja jota koitan auttaa, ja vstaan sellaisin asioin, joiden uskon auttavan häntä . Ja joku vaan iloisesti uskoo sen auttavan, mikä auttaisi häntä itseään!!!! Aaaaaarrrggghhht mä en kestä! :D

Mulla ainakin selvä puoliero vaikka olen "normaali" ja terve kaikin tavoin. Se on luonnollista.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on myös kasvojen toinen puoli ja myös melkein koko vartalon toinen puoli  erilainen. Kasvoissa vasen puoli pienempi ja korva pienempi. Vasemman puolen rinta myös pienempi sekä jalka myös ohuempi ja kämmen myös. Oikea puoli suurempi paitsi rintakehän luut isommat vasemmalla sekä vasen jalkaterä. Onneksi tämä ei nyt näkyvää ole, mutta kuitenkin huomaa jos tarkkaan katsoo. Kasvoissa onneksi tämä näkyy vähemmän kuin vartalossa. Mikähän tähän epäsymmetrisyyteen on syynä? Synnyin kyllä etuajassa, vaikken nyt  pieni keskonen ollutkaan. Välillä mietin olisiko se syynä ja toinen puoli ei ehtinyt kehittyä kunnolla. Tai sitten olen ihan hakoteillä.

Hei, ihan normaalia. Katso Scarlett Johanssonin meikitön kasvokuva ja huomaat, että hänenkin kasvonsa ovat epäsymmetriset. Ja varmaan myös "tytöt". Naisten rinnat on yleensä aina vähän eriparia.

Vierailija kirjoitti:

Vastasin en, koska minua ei kiinnosta miltä näytän muiden silmissä. Tässä asiassa olen narsistinen ja rakastan itseäni. Olen mielestäni ihan s*tanan mahtavan näköinen. Loogisesti ajateltuna tiedän, että joidenkin mielestä jotkut piirteeni ym eivät ole normin mukaisesti "parhaita", mutta minusta niin ajattelevat ovat tylsiä idiootteja eikä heidän mielipiteellään ole väliä.

Oletko minä! :D High five!

Luulen että melkein jokaisella on teini-iässä ja ylipäätään nuorena tuollaisia tuntemuksia, jotka sitten iän myötä tasoittuvat, kun identiteetti vakiintuu. Samoin käsitys omasta viehättävyydestä tai "tasosta" muodostuu pikku hiljaa, kun näkee millaisilta miehiltä (tai naisilta) saa huomiota.

Jokaisella ihmisellä kasvot ovat hieman epäsymmetriset, minkä takia esim. valokuvissa kuvakulma voi vaikuttaa paljonkin. Jos kasvot ovat peilissä "eri näköiset" kuin valokuvissa, tämä johtuu siitä että oikea ja vasen puoli ovat käänteisesti ja tästä syystä valokuvista ei aina "tunnista itseään" samalla tavalla kuin peilistä.

Ruuat, juomat, stressi, lepo, liikunta jne kaikki vaikuttavat ulkonäköön siten, että todellakin voi näyttää erilaiselta eri päivinä. Vuorokaudenaikakin vaikuttaa, itse ainakin näytän ihan eriltä aamulla kuin iltapäivällä, aamulla naama on väsyneen pöhöttynyt ja iltapäivällä viehkeämmän virkeä. Kuukautiskiertokin vaikuttaa vartaloon siten, että on menkkojen aikana turvonneempi. Eli kaikki ei ole vain mielen tuotosta, vaan ulkonäkö oikeastikin muuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Ja vielä tästä käytöksen hahmottamattomuudesta; hahmotan kyllä sen, jos käyttäydyn tahallani huonosti. Mutta sitä en, jos en meinaa mitään pahaa, niin että kuuluuko siitä tuomita vaiko ei. Tai kun aina sanotaan, että sitten pitää parantaa. Kun minusta ei voi olla täydellinen. Niin ei tiedä, kuuluuko minun nyt parantaa, vai onko niin, että vastapuoli ei ole ihan terve, jos suuttuu. Koska epäilen, ettei kasvattajani ihan ollut...

Kolmanneksi vielä voi olla niinkin, ettei minussa ole joskus kertakaikkiaan mitään vikaa, vaikka niin väitettäisiinkin, vaan se onkin puhtaasti kuulijassa. Mutta kun ei voi tietää, milloin on mitenkin. Paitsi jos tosiaan tahallani haluan vittuilla. Silloin tiedän, miten tein.

Jos ei tarkoita pahaa mutta siitä seuraa pahaa, niin siitä voi ottaa siten opiksi, että seuraavalla kerralla tekee saman asian tavalla, josta sitä pahaa ei seuraa. Esim. jos sanot toiselle kritiikin ja hän loukkaantuu, vaikka vilpittömästi tarkoitit olla avulias, niin seuraavalla kerralla voi sitten yrittää sanoa kritiikin toisin eli siten, että vastaanottaja todennäköisemmin ymmärtää sen oikein. Ekallakaan kerralla et siis tehnyt väärin, mutta opit että tapasi sanoa asia tulkittiin kuitenkin pahantahtoiseksi. Niinpä samanlaista tapaa kritisoida ei ole syytä käyttää jatkossa. (Toki on mahdollista, että kohdallesi osui "yliloukkaantuja", joka ei siis välttämättä edusta suurtakaan osaa viestin vastaanottajia.)

Jos käytät samaa tapaa jatkossa ja joku loukkaantui taas, vaikka tiedät edelliselläkin kerralla jonkun loukkaantuneen, silloin voitaisiin jo sanoa, että vääryys oli sinun puoleltasi, koska sinun oli tällä kertaa syytä odottaakin, että vastaanottaja loukkaantuu. Tällöin ei ole siis välttämättä väliä sillä, että tarkoituksesi ei ollut loukata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ehdotan, että keskityt ihan muihin asioihin, kuin ulkonäkösi pohtimiseen.

Tee hauskoja asioita, lue kiinnostavia kirjoja, käy kävelemässä tai juoksemassa, syö terveellisesti ja tapaa kivoja ystäviäsi. 

Siskoon vertaaminen on tarpeetonta ja turhaa. Ulkonäkö(-si) on oikeasti mitätön asia tässä maailmassa.

Käsittääkseni tässä ei niinkään pohdittu pääasiassa ulkonäköä, vaan sitä, miksei sitä hahmota kunnolla, mikä se on. Ihan normipäivä sinusta? Minä olisin huolissani, jos olisin ap ja hakisin apua, elimkäytännössä se olisi toivottavasti hyväksyntää ja tukea. Sen sä häneltä eväisit että mee vaan lenkille nönnönnööö.

Olipa hämmästyttävä kommentti.

Mielestäni aloittajan kannattaisi keskittyä johonkin muuhun, kuin ulkonäön turhaan miettimiseen. Hän voi tehdä sen joko keskittymällä muihin asioihin - tai menemällä juttelemaan jonkun kanssa, kuten sinä ehdotit. 

Minulla ei ole psyykkistä sairautta, joten ehdotin asioita, joista hän voisi saada apua. Sinulla on ilmeisesti tietämystä toisenlaisesta tilanteesta, joissa keskustellaan ammattiauttajan kanssa. 

Ehkä ap voi miettiä molempia tapoja, niin hän voi paremmin. 

PS Itse asiassa käveleminen saa mielihyvähormonit liikkeelle jo 20 minuutin jälkeen.

En ole sulle aiemmin vastannut, mutta musta ap tässä yrittää selvitellä tuntemuksiaan / onko muilla samanlaisia ja siihen on jotenkin käsittämätöntä antaa neuvo että mene lenkille. Kun toinen hakee vertais- tai muuta tukea ajatuksilleen tai varmistuksia tuntemuksilleen. Se ihmetyttää. Totta kai lenkki voi helpottaa jos ahdistaa mutta aika perusteellisesti kirjoitetun aloituksen jälkeen tuntuu oudolta sanoa että "älä ajattele sitä vaan mee ulos ja liiku vähän".

Minä neuvoin häntä tavalla, joka auttaisi minua. 

Te neuvoitte tavalla, josta olette itse tottuneet saamaan apua - ja toivottavasti saattekin.

Tärkeintä mielestäni on kirjoittajan hyvinvointi. 

Tyhmää tätä peukuttaa, kun kirjoittaja ei laittanut ajatustakaan (tai ainakin tuli paha huti) sille, ymmärtääkö aloittajan ongelmaa lainkaan. Kai täällä nyt voi ne vastatakin, joilla on SAMA ongelma, että mikä heitä on auttanut, kuin tuo ihminen, joka luulee, että kävelemisellä on tämän kanssa mitään tekemistä. Sorry nyt vaan kun triggeröidyin, oli aika pahasti just kun mun äiti ja seuraavaksi väitettäisiinkin jo täyttä häkää, että MÄ se tässä vittu olen häiriintynyt, vaikka MÄ olen oikeassa.

1

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa ihmisistä voi mun puolesta olla tyhjäpäisiä idiootteja. Mitä se minuun tulee, ei mitään. Itse pidän itseäni ihan ok näköisenä. Joskus jopa nättinä. Ei vaan ole mitään tarvetta tehdä siitä mitään numeroa.

Ei mullakaan olisi tarvetta tehdä ulkonäöstäni mitään numeroa, jos kokisin itseni ok-näköiseksi. Silloinhan todellakin olisi tilaa keskittyä aivan muihin asioihin. Niin voisin tehdä toki nytkin, sillä mikään ei ehdottomasti sitä estä, mutta kun ulkonäössään joutuu jatkuvasti olemaan ihmisten ilmoilla, niin todellakin kiinnostaa että "mikä" mä siellä oikein olen. Sitten kun sen tietäisi, asiaa ei tosiaankaan tarvitsisi miettiä, koska uteliaisuus olisi jo tyydytetty.

Ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja vielä tästä käytöksen hahmottamattomuudesta; hahmotan kyllä sen, jos käyttäydyn tahallani huonosti. Mutta sitä en, jos en meinaa mitään pahaa, niin että kuuluuko siitä tuomita vaiko ei. Tai kun aina sanotaan, että sitten pitää parantaa. Kun minusta ei voi olla täydellinen. Niin ei tiedä, kuuluuko minun nyt parantaa, vai onko niin, että vastapuoli ei ole ihan terve, jos suuttuu. Koska epäilen, ettei kasvattajani ihan ollut...

Kolmanneksi vielä voi olla niinkin, ettei minussa ole joskus kertakaikkiaan mitään vikaa, vaikka niin väitettäisiinkin, vaan se onkin puhtaasti kuulijassa. Mutta kun ei voi tietää, milloin on mitenkin. Paitsi jos tosiaan tahallani haluan vittuilla. Silloin tiedän, miten tein.

Jos ei tarkoita pahaa mutta siitä seuraa pahaa, niin siitä voi ottaa siten opiksi, että seuraavalla kerralla tekee saman asian tavalla, josta sitä pahaa ei seuraa. Esim. jos sanot toiselle kritiikin ja hän loukkaantuu, vaikka vilpittömästi tarkoitit olla avulias, niin seuraavalla kerralla voi sitten yrittää sanoa kritiikin toisin eli siten, että vastaanottaja todennäköisemmin ymmärtää sen oikein. Ekallakaan kerralla et siis tehnyt väärin, mutta opit että tapasi sanoa asia tulkittiin kuitenkin pahantahtoiseksi. Niinpä samanlaista tapaa kritisoida ei ole syytä käyttää jatkossa. (Toki on mahdollista, että kohdallesi osui "yliloukkaantuja", joka ei siis välttämättä edusta suurtakaan osaa viestin vastaanottajia.)

Jos käytät samaa tapaa jatkossa ja joku loukkaantui taas, vaikka tiedät edelliselläkin kerralla jonkun loukkaantuneen, silloin voitaisiin jo sanoa, että vääryys oli sinun puoleltasi, koska sinun oli tällä kertaa syytä odottaakin, että vastaanottaja loukkaantuu. Tällöin ei ole siis välttämättä väliä sillä, että tarkoituksesi ei ollut loukata.

Jooo....tässä on vaan just se, että kun mä tiesin ja tiedän kaiken tuon. Se ei todellakaan ole mulle mitään uutta. En halua pahoittaa kenenkään mieltä. (Puhutaan nyt lapsuusajoista, jolloin tätä kritiikkiäkin tuli) Mietin, mitä sanon. Niin silti syytetään minun pahoittaneen jonkun mielen. Esimerkiksi kun sanoin pienenä väsyneenä, että haluan kylästä kotiin, niin vaikkei ollut minkään sortin todisteita, niin minulle väitetiin emännän loukkaantuneen, vaikka itse epäilen, että äitiäni hävetti se, että lapsi sanoo pienen sammakon ja pelkäsi itse emännän loukkaantuneen.

Tai itse asiassa jos joku aikuinen, jolla on lapsia on niin heikkohermoinen, ettei ymmärrä pienen lapsen väsymystä ja ottaa sen itseensä, niin en jaksanut kantaa siitä sen tasoista huolta, että olisin hymyillen ottanut vastaan sen raivon määrän, joka päälleni tuosta kaadettiin aivan ilman oikeutusta.

Elämäsi on hyvin ahdistavaa. Been there done that. Guess what: Ketään ei kiinnosta peetäkään miltä sä näytät. Ihan oikeasti, ei kiinnosta. Eikä ne miehetkään mieti itsestään moisia joutavuuksia. Älytöntä ajanhukkaa. Et sä mikään nukke tai malli ole, joten ketään ei kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ehdotan, että keskityt ihan muihin asioihin, kuin ulkonäkösi pohtimiseen.

Tee hauskoja asioita, lue kiinnostavia kirjoja, käy kävelemässä tai juoksemassa, syö terveellisesti ja tapaa kivoja ystäviäsi. 

Siskoon vertaaminen on tarpeetonta ja turhaa. Ulkonäkö(-si) on oikeasti mitätön asia tässä maailmassa.

Käsittääkseni tässä ei niinkään pohdittu pääasiassa ulkonäköä, vaan sitä, miksei sitä hahmota kunnolla, mikä se on. Ihan normipäivä sinusta? Minä olisin huolissani, jos olisin ap ja hakisin apua, elimkäytännössä se olisi toivottavasti hyväksyntää ja tukea. Sen sä häneltä eväisit että mee vaan lenkille nönnönnööö.

Olipa hämmästyttävä kommentti.

Mielestäni aloittajan kannattaisi keskittyä johonkin muuhun, kuin ulkonäön turhaan miettimiseen. Hän voi tehdä sen joko keskittymällä muihin asioihin - tai menemällä juttelemaan jonkun kanssa, kuten sinä ehdotit. 

Minulla ei ole psyykkistä sairautta, joten ehdotin asioita, joista hän voisi saada apua. Sinulla on ilmeisesti tietämystä toisenlaisesta tilanteesta, joissa keskustellaan ammattiauttajan kanssa. 

Ehkä ap voi miettiä molempia tapoja, niin hän voi paremmin. 

PS Itse asiassa käveleminen saa mielihyvähormonit liikkeelle jo 20 minuutin jälkeen.

En ole sulle aiemmin vastannut, mutta musta ap tässä yrittää selvitellä tuntemuksiaan / onko muilla samanlaisia ja siihen on jotenkin käsittämätöntä antaa neuvo että mene lenkille. Kun toinen hakee vertais- tai muuta tukea ajatuksilleen tai varmistuksia tuntemuksilleen. Se ihmetyttää. Totta kai lenkki voi helpottaa jos ahdistaa mutta aika perusteellisesti kirjoitetun aloituksen jälkeen tuntuu oudolta sanoa että "älä ajattele sitä vaan mee ulos ja liiku vähän".

Minä neuvoin häntä tavalla, joka auttaisi minua. 

Te neuvoitte tavalla, josta olette itse tottuneet saamaan apua - ja toivottavasti saattekin.

Tärkeintä mielestäni on kirjoittajan hyvinvointi. 

Tyhmää tätä peukuttaa, kun kirjoittaja ei laittanut ajatustakaan (tai ainakin tuli paha huti) sille, ymmärtääkö aloittajan ongelmaa lainkaan. Kai täällä nyt voi ne vastatakin, joilla on SAMA ongelma, että mikä heitä on auttanut, kuin tuo ihminen, joka luulee, että kävelemisellä on tämän kanssa mitään tekemistä. Sorry nyt vaan kun triggeröidyin, oli aika pahasti just kun mun äiti ja seuraavaksi väitettäisiinkin jo täyttä häkää, että MÄ se tässä vittu olen häiriintynyt, vaikka MÄ olen oikeassa.

1

Kuulostaa että sulla 1 on kyllä tosi samankaltaisia lapsuuskokemuksia kuin itsellä... meilläkin se oli äiti josta kaikki juontaa juurensa ja koska ongelmat mulla (kuten ilmeisesti sullakin) on aika isoja, niin ei pitäisi olla mitään ihmeellistä siinä että triggeröityy: trauma se siellä puhuu tai huutaa taustalla. Mutta mä tajusin kyllä siitä mitä toi edellinen kirjoittaja vastasi, että hän oikeasti varmaan tarkoittaa hyvää, mutta ei nyt ihan ehkä ymmärtänyt sitä, ettei lenkki tms auta siihen miltä se peilikuva näyttää - tässä tapauksessa ;)

Vierailija kirjoitti:

Minkä väriset silmät sulla on?

Sinivihreät (näin mulle on aina sanottu, mutta kyllähän sen värin toki itsekin näkee, vaikken ehkä tietäisi mikä olisi oikea sanaa kuvaamaan juuri tämän värisiä silmiä), kuinkas niin?

Ap.

Ap., en tiedä oletko siellä vielä. Luin ajatuksella kaiken mitä olet tähän ketjuun kirjoittanut ja yritän sanoa vielä jotain, mitä ei ehkä ole sanottu. Jos et ole lukemassa menee hukkaan mutta menköön. Mitä sitä muutakaan näin sunnuntaiyönä.. 

Ensin tartun siihen, mitä olet kertonut perheestäsi: sulla on kaunis sisko ja lepsu äiti ja tuomitseva, ankara isä. Siitä ei paljon pysty sanomaan. Et itse koe, että isän tuomitsevuus liittyisi tähän sun hahmotusongelmaan, mutta tosiasia on, että suurin osa meitä vaivaavista henkisen puolen ongelmista liittyy lapsuuteen. Sulla ongelma on selkeästi ulkonäkökeskeinen: pelkäät olevasi ruma, vaikka se on sanojesi mukaan vähentynyt ja olet aivan liian analysoiva/tietoinen itsestäsi. On myös hyvin mahdollista, että paljastit ongelman todellisen laadun itse kirjoittaessasi: "Aiemmin uskoin enemmän vakaasti olevani ruma - vaikken hahmottanutkaan ulkonäköäni, mutta pidin tätä hahmotuksen puutetta olettomana ongelmana, koska rumuus oli silloin paljon isompi ongelma. Nyt tuo rumuusajattelu on vähentynyt ja hahmottamisongelma tullut siksi enemmän esille." Ehkä rumuusajattelu oli se ongelma ja nyt vain psyykeesi on hieman hukassa siitä mikä sen minäkuvan tulisi ollakaan? 

Kirjoitit myös että olet ulkonäkösi takia mahdollisesti arvoton. Tässä piilee juuri tämänhetkinen ongelmasi: sinua on todennäköisesti a) vaikea lähestyä ja b) vaikea pitää viehättävänä koska oma arvottomuudentunteesi ja pelkosi paistavat läpi olemisestasi. Oma ulkonäkö ja oma minuus ovat tärkeitä asioita, mutta kohdallasi ne ovat muodostuneet ongelmaksi, koska tunnet olosi omassa kehossasi epävarmaksi. Et osaa sanoa mikä sinulle sopii tai miltä näytät. Silloin olisi viisainta vain pukeutua niin, että tunnet olosi mahdollisimman hyväksi, mukavaksi ja itsevarmaksi. Niin varmaan olet tehnytkin. Silti suosittelisin keskustelukäyntejä jonkun ammattilaisen kanssa, jos olet koulussa niin alkaen koulun terveydenhoitajalta, työterveyden jättäisin itse suosiolla välistä ja siinä tapauksessa hakeutuisin suosiolla julkisen puolen mt-toimistoon tai poliklinikalle (se ei tarkoita, että olisit hullu tai muuta vastaavaa, toim.huom;) ja siellä saisit ikäänkuin peilin ajatuksillesi, koska olet selkeästi ajatteleva ja analysoiva persoona, niin uskon että sulle olisi hyötyä siitä, että puhut kasvotusten jonkun ihmisen kanssa näistä tunteista ja ajatuksista ja se ihminen pystyy sitten sinut nähdessään myös tekemään arvoita siitä ovatko nämä rumuuteen liittyvät pakkomielteenomaiset pelot missään määrin paikkansapitäviä vai johtuuko kaverittomuutesi ja neitsyytesi ym. mainitsemasi asiat jostain mikä vaikkapa käytöksessäsi tai näissä peloissa olisi muutettavissa.

Toivon sulle kaikkea hyvää ja toivon todella että otat neuvosta kiinni ja menet hakemaan selvyyttä sille, oletko kenties ihan turhaan ahdistunut tällaisista asioista vai onko jotain mitä voisit asialle tehdä! Jos tuntuu liian rankalta mennä mielenterveystoimistoon, niin käy jossain Sokoksen tms tyylikonsultaatiossa; siellä kertovat sulle vähän vartalotyypistäsi tai mitkä värit sulle voisi sopia! Jotain sun kannattaa kuitenkin tehdä tai muuten pahimmassa tapauksessa olet vielä 50vnäkin ihan hukassa itsesi kanssa. :) Härkää sarvista ja tulta päin! (myös lähestymään niitä miehiä, sittenhän sen näkee ensi katseesta kun kävelet rohkeasti kohti että onko ne "hyi" vai ei ! Itseluottamusta!)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskallatko ap kertoa suunnilleen minkä ikäinen olet? Itsellä varsinkin nuo kommenttisi meikkeihin/mekkoihin liittyen olivat hyvin tuttuja joskus nuorena (15-25v) mutta myöhemmin "löysin naisellisuuteni" (tosi kornia, tiedän, mutta en osaa sitä paremmin kuvata) ja tulikin ihan sellainen melkein-aina-hameissa-vaihe. Voi olla että ikä korjaa ainakin osaa näistä asioista jos olet vielä nuori <3

Olen 26.

Ap.

Hei ap!

Vastasin kyselyyn "jotain siltä väliltä". Tilanteeni on ollut aiemmin tosi samantapainen kuin sinulla. Olen nyt 39 ja erosin pitkästä parisuhteesta muutama vuosi sitten. Tuossa suhteessa koin tulevani hyväksytyksi, ja kyseinen mies auttoi minua hieman hahmottamaan itseäni, koska kauniiksi kehumisen ( / rumaksi haukkumisen) sijaan hän kuvaili minulle ulkonäköäni sanallisesti. Hyvin harvoin tosin, mutta ne harvatkin kerrat auttoivat minua rakentamaan identiteettiäni.

Nyt olen uudessa suhteessa, mutta tällä välillä olin pari vuotta itsekseni ja keskityin kehittämään ja vahvistamaan identiteettiäni mm. kuvaamalla itseäni videolle, kokeilemalla erilaisia kampauksia ja pukeutumistyylejä, ottamalla niistä valokuvia jne. Valokuva ei kerro totuutta ulkonäöstä koska objektiivien polttovälistä riippuen kuvan mittasuhteet vääristyvät enemmän tai vähemmän, mutta kun kuvia on paljon erilaisia, läheltä ja kaukaa otettuja, jonkinlainen käsitys on mahdollista muodostaa. Tämän parin vuoden aikana aloin jotenkin uudella tavalla "tajuta" omaa ulkonäköäni, ja samalla piilossa olleet häpeän ja epävarmuuden tunteet alkoivat väistyä. Niitä on minulla edelleenkin jonkin verran, mutta olen nyt kohtalaisen varma siitä että pääsen ihan normaaliin tilaan vielä tämän elämäni aikana joku päivä.

Nykyinen mieheni vielä tukee kehitystä kehumalla minua kauniiksi vähintään kerran päivässä - tavalla josta näen, että hän todella tarkoittaa sitä.

Muistaakseni olin noin 25-vuotias kun ymmärsin tämän ongelman itsessäni ensimmäisen kerran, ja 35-vuotiaana aloin aktiivisesti työskennellä tilanteen korjaamiseksi. Luultavasti parisuhteen loppuminen oli asia, josta sain motivaatiota tähän, ja olisin voinut saada tilanteeseen selvyyttä aikaisemminkin, jos olisin kiinnittänyt siihen aktiivisesti huomiota. 

Sinä vaikutat siltä että olet valmis käsittelemään asian jo nykyisessä iässäsi - hienoa! Luultavasti kun täytät 30, olet jo kohtalaisen selvillä vesillä. Käytä rohkeasti kaikkia mieleen tulevia keinoja, jotka auttavat sinua hahmottamaan ulkonäköäsi, riippumatta siitä tuntuvatko ne jotenkin noloilta tai hassuilta. Kysymys on sinun elämästäsi ja todella keskeisestä asiasta siinä, ja mikä tahansa mistä saat avun, on kokeilemisen arvoista.

T. Kohtalotoverisi :)

Kysely on melko hyvä tilaisuus saada käsitys saitin sukupuolijakaumasta. Olen itsekin yllättynyt, että ihan noin naisvaltaista olisi. Tuostahan tulee 90%.

Vastasin tähän aikaisemmin ja kerroin etten tiedä yhtään miltä näytän, mutta jäin miettimään asiaa ja yritän vielä kuvailla paremmin millä tavalla en ole tietoinen ulkonäöstäni.

Muita ihmisiä katsoessa voi huomata että vaikka jokainen ihminen on eri näköinen, löytyy tavallaan myös erilaisia ulkonäkötyyppejä. On pitkäkasvoisia ja pyöreäkasvoisia ihmisiä, korkeita poskipäitä, ulkonevia tai matalia otsia, söpöjä, klassisen kauniita, peikkotytön näköisiä, vihaisen tai tiukan näköisiä ja monella eri tavalla persoonallisen näköisiä ihmisiä. Jos ihmisen ulkonäköä koittaa kuvailla toiselle, voi lisäksi sanoa että joku on vaikka "Paulan näköinen, mutta lyhyempi" tai "muistuttaa vähän Tiinaa nuorempana ja tummilla hiuksilla" tai verrata vaikka johonkin julkisuuden henkilöön.

Minun ongelmani on se, että en tiedä olenko pyöreä- vai pitkäkasvoinen, iloisen vai surullisen näköinen tai olenko enemmän tuima kuin söpö. En tiedä sanottaisiinko minua enemmän Tiinan, Paulan, Iidan vai Nellan näköiseksi jos jonkun minut tuntevan pitäisi valita. Ja vaikka se pidetäänkö minua kauniina ei ole elämäni tärkein asia, on häiritsevää kun en tiedä onko naamani ruma, rumankaunis, mitäänsanomaton, ihan nätti, aika hyvännäköinen vai tosi upea. 

Joskus näytän omasta mielestäni kauniilta, joskus niin rumalta että saattaisin kuvitella ihmisten kiinnittävän rumuuteeni huomiota, ellen tietäisi ettei minun naamani kiinnosta ketään ohikulkijaa niin paljon :) Haluaisin olla kotonani omassa kropassani ja ulkonäössäni mutta se on vaikeaa kun en tiedä olenko lintu vai kala.

Hei ap, 

olen lukenut kaikki viestisi ja hämmästyin, miten samankaltainen ajatusmaailma itselläni on tässä asiassa. En ikinä olisi osannut ilmaista tuntojani noin selkeästi. Kiitos tästä ketjusta, olen luullut olevani yksin "hahmotusongelmien" kanssa.

Kiitos myös hyvistä vinkeistä kommentoijalle numero 79. Minä myös olen kuvannut videopätkiä itsestäni, koen että se on ollut hyödyllistä.