Hahmotatko miltä näytät muiden silmissä?

Vierailija kirjoitti:

Kaikilla on aina tää ulkonäön hahmotusongelma. Ei ole ketään muuta, jolla ei ole käsitystä omasta reiluudestaan, luotettavuudestaan, hyväksyttävyydestään jne, joilla kelvata ihmissuhteisiin? Ja esim. joiden pohjalta puolustaa näkemyksiään ja minuutta, jos muut ovat eri mieltä? Eli siis ei käsitystä itsestään persoonana, luonteena, käyttäytyjänä, kelpaavuudestaan niissä muille?

Minulla on juuri tällaista, tunne etten kelpaa ihmisille tällaisena kuin olen. Pidän itseäni arvaamattomana, helposti riitaantuvana, kai vähän kaikkea negatiivista mitä nyt ihmissuhteisiin voi liittää.

Alotus oli ihan kun mun suusta. 

Vierailija kirjoitti:

Mäkään en voi lähestyä miehiä, koska epäilen aina että mies oksentaa sisäisesti kun minä tulen "tarjolle", vaikka en ole ruma, mutta en miellä itseäni seksikkääksikään. Tuskin edes kivan näköiseksi. En vain ole ruma, mutta mitä turvaa se nyt on.

Juuri näin ajattelen itsekin paitsi, että koen olevani seksikäs mutta ruma. En vain voi mennä "tarjoamaan" itseäni kenellekään, koska en oikein tiedä miltä näytän sen toisen silmissä. Miten alentavaa olisi mennä, jos se toinen samalla ajattelee, että onpa hirveän näköinen. 

No sehän riippuu ihan katsojasta.

Up

Sama ongelma täällä. Vielä kasvosokeus lisänä, eli en edes tunnistaisi itseäni peilistä/valokuvista tms jos en tietäisi mitkä vaatteet ovat päälläni tai minkä väriset hiukseni ovat. En vaan saa kasvoista mitään selvää. En tiedä yhtään olenko ruma vai kaunis vai jotain siltä väliltä. En hahmota tätä muidenkaan kasvoista. Yleensä ihmiset, joita muut pitävät häikäisevän kauniina, ovat minusta vain kummallisen näköisiä. Vastaavasti en ole koskaan nähnyt omasta mielestäni rumaa ihmistä. En vain tajua kasvoja.

Vierailija kirjoitti:

Kysely on melko hyvä tilaisuus saada käsitys saitin sukupuolijakaumasta. Olen itsekin yllättynyt, että ihan noin naisvaltaista olisi. Tuostahan tulee 90%.

Tulos ei ole ollenkaan realistinen, koska suurin osa palstalla kävijöistä on naisia.

Samoja tunteita... mutta nyt olen menossa kauneusleikkaukseen korjaamaan itseäni eniten häiritsevät piirteet. Ehkä mielikuva itsestä sitten tasaantuu.

En ymmärtänyt aloituksesta yhtään mitään. Kuka on mitä mieltä ja näkee mitä milloin näkee kun itse näkee ja hä on minkä näköinen?

Ihan oikeasti käy lääkärillä. Eihän nyt herrantähen omassa kropassa ja elämässä oleminen voi noin vaikeaa olla. Sen mitä selvää sain tai luulin saavani niin ei kuulosta tutulta, enkä ole koskaan kenenkään kuullut ajattelevan noin.

Olen pieni, persjalkainen ja tasapaksu - pienet rinnat, ei vyötäröä, hiukset parasta minussa. Mitat 164/65, 95-80-95 ja mua on kuvailtu näin:

- se pitkä hoikka nainen

- siro ja söpö

- pieni peikkotyttö (olen 50+)

- luulin sua nelikymppiseksi

Välillä naurattaa onko porukoilla näössä vikaa:) Itse näen itseni vähän tukevana, tavallisena mutta siististi laitettuna ja perustyylikkäänä. Ryppyjäkin on ja väsymys näkyy kasvoissa. Allit hyvinkehittyneet viimevuoden aikana;D

Mäkään en tiedä. Omasta mielestäni näytän usein ihan ok:lta, mutta valokuvissa usein jotenkin oudolta.

Välillä ihmiset kehuvat kauniiksi tai sanovat että jotkut piirteeni ovat kauniit, mutta toisaalta minulla on ylipainoa ja olen ymmärtänyt että se on monen mielestä ruminta mitä olla voi. Toisaalta esimerkiksi pitkiä hyväkuntoisia hiuksia sanotaan kauniiksi, mutta joidenkin mielestä ne ovat aikuisilla naisilla aina kamalat.

Onneksi olen elämäntilassa jossa asiaa ei tarvitse syvällisemmin pohtia.

Minulla on erittäin urheilullinen vartalo ja pidin sen vuoksi ennen itseäni miehekkäänä enkä ollenkaan viehättävänä. En osannut yhtään ymmärtää miltä näytin. Opin sittemmin rakastaa itseäni ja se oli oikeastaan yllättävän helppoa! Kerro itsellesi joka päivä kuinka kaunis olet ja mieti kaikkia kauniita piirteitäsi ja voimakkaita puoliasi!Kun toimit näin sisäinen olemuksesi loistaa myös muille ja saa kauneutensi kukkimaan<3 kaikki ovat upeita ja itsevarmuus tulee seksikkäänä lisänä kun näin oppii itsestään ajattelemaan! Unohtakaa se peili hetkeksi ja valistakaa sisäistä kauneuttanne

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysely on melko hyvä tilaisuus saada käsitys saitin sukupuolijakaumasta. Olen itsekin yllättynyt, että ihan noin naisvaltaista olisi. Tuostahan tulee 90%.

Tulos ei ole ollenkaan realistinen, koska suurin osa palstalla kävijöistä on naisia.

Muistakaa että palstan miehet ei välttämättä ole kiinnostuneet ulkonäköaiheesta, eivätkä klikkaa auki tällaista topiccia, joten ihan 100varmaa tulosta tästä yhdestä kyselystä ei varmaankaan saa :)

Mielenkiintoinen aihe. En itse myöskään oikein tiedä miltä näytän muiden silmissä tai itsenikään. Nuorena pidin itseäni rumana ja välttelin valokuvia. Nykyään niitä katsoessa pidän itseäni joissakin kuvissa ihan ok:na ja nuoriksenihan hehkuhan on ihan eri kuin nykyään yli 4-kymppisenä. Oli minulla myös poikaystävä (oikein hyvännäköisiäkin) eli kelpasin kyllä. Uskoakseni minulla ns. Resting Bitch-face jonka vuoksi ensivaikutelma (jos en ole valmistautunut tapaamiseen) minusta saattaa olla karu ja epäystävällinen mutta todellisuudessa kun tapaan jonkun olen sosiaalinen,avoin ja ystävällinen ja pidän ja olen kiinnostunut uusiin ihmisiin tutustumisesta. Olen suosittu työyhteisössä ja eri kaveriporukoissa. Ei siis mitään ongelmaa siinä suhteessa. En edelleenkään aina pidä omista kuvistani (näytän oudolta tai suorastaan rumalta) mutta nykyään olen siedättämät itseäni selfieillä mutta sitä testing bitch naamaa en todellakaan halua nähdä!

No jo on ketju. En olisi voinut kuvitella että näin moni tällaisia ehtii ja jaksaa miettiä. Vähän sama fiilis kuin lukiessa sitä ketjua, jossa kerrottiin, mikä kaikki nolottaa.

En todellakaan mieti ulkonäköäni paljoakaan ja olen hyvinkin itsevarma nykyään - haluan olla siisti olemukseltani mutta sillä miltä näytän muiden silmissä ei ole enää paljoakaan merkitystä minulle (eli olen jollakin tavalla tervehtynyt). Pääasia että itse hyväksyn itseni.. Nuorena oli toisin ja testasin usein oliko minulla viehätysvoimaa, huono itsetunto ja epävarmuus johti moniin miesjuttuhin ihan vain siksi että hain hyväksyntää ja moni noista jutuista olisi mielummin saanut jäädä toteutumatta.

Sellaisten jotka eivät ole tällaisten asioiden kanssa joutuneet kamppailemaan, eivät mitenkään voi ymmärtää miltä tuntuu jos ulkonäköä on joskus kommentoitu rumaksi ja mitä se tekee itsetunnolle. Minut haukkui suutuspäissään yksi 'kaveri' kun olin 19v.

T.96

Mutta eihän ulkonäkö ole sitä mitä ihminen itse on. Ihminenhän on se joka siellä sisällä on. Minusta itsetunto liittyy enemmän siihen oman persoonan, luonteen ja ominaisuuksien tunnistamiseen ja niiden kanssa sopusoinnussa elämiseen.

Tai ehkä olen käsittänyt kaiken väärin. Silti minulla on hyvä itseluottamus, olen sosiaalinen ja suosittu, tunnen virheeni ja hyveeni. Arvostan itseäni ja pidän itsestäni huolta. Olen ennenkaikkea se persoona joka tässä maallisessa tomumajassa asustaa.

Kuitenkin inhoan ulkonäköäni. Välttelen katsomasta sivuprofiiliani ja usein kasvojanikin. Ulkonäköni ei ole koskaan vastannut sitä millaisenä itseni koen sisäisesti. Ja tuntuuhan se pahalta miten kiusaantuneeksi ihmiset usein menevät katsellessaan kasvojani (niissä vamma). Menisin kirurgisiin toimenpiteisiin ellei se olisi niin kallista.

Ulkonäköä on turha murehtia liikaa. Helposti ajattelee itsestään huonommin kuin muut sinut näkevät.

Tuollaiset hahmotusjutut ovat yksi tämän hetkisiä suomalaisia mielenterveysongelmia tai tulevia sellaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa jossain määrin dissosiaatio-ongelmilta. Ei tuo niinkään, ettet voi olla oma itsesi...tai siis itseasiassa juuri se. Sua on vissiin kontrolloitu kotonasi aika pahasti.

En oo varma mitä kontrolloimiselle tarkoitat. Kotona isä oli ankara mutta äiti taas lepsu. Ei ollut sääntöjä eikä rutiineita, elämäsi oli "kuin pellossa", mutta toisalta ilmapiiri isän osalta oli tuomitseva. En itse koe että se liittyisi tähän ulkonäön hahmottamisongelmaan.

Itse veikkaan, että ongelma voi joutua siitä, että olen ruma tai niin pahalla tavalla väärän (en oman itseni) näköinen, etten halua hyväksyä totuutta ja mieleni jotenkin kieltäytyy siksi näkemästä itseni oikein. En tiedä.

Ap.

Tämähän se oli omalla kohdalla mikä romahdutti psyyken, ja sairastutti minut henkisesti. Vakavaa masennusta alkoi ilmaantua, samoin neuroottisuutta ja voimakasta ahdistuneisuutta. Se positiivinen harha omasta ulkonäöstä, deluusio, pirstaloitui. Se poistui ja näin itseni realistisemmin, ymmärsin että olen fyysisesti epäviehättävä mutta vuosikausiin en pystynyt tätä asiaa itselleni myöntämään. Kielsin asian olemassaolon. Joskus vielä luulin että olin ihan ok tai neutraali mutta sitten hoksasin että se ihmisten epäystävällinen käytös minua kohtaan, se ivaaminen ja kiusaaminen, ne kummeksuvat ja toisinaan jopa järkyttyneet ilmeet heidän kasvoillaan, se intensiivinen tuijotus mitä sain osakseni ei ollut sattumankauppaa tai käytöstä, joka yleisesti ottaen ilmenee ihmisten keskuudessa. Syynä oli ja on edelleen se miltä näytän, jokin ulkoisessa olemuksessani häiritsee ihmisiä. Tämä ei ole mitään ylianalysointia tai itseinhoa tai sääliä vaan realistinen kuvaus siitä, minkälaista kohtelua saan muilta ihmisiltä ihan jatkuvasti. Olen myös huomannut kuinka ihmisillä on usein hyvin voimakkaita ennakkoluuloja liittyen persoonaani. Jos olin jonkun toisen ihmisen kanssa liikenteessä, sai tämän henkilö asiallista, huomioonottavaa ja ystävällistä kohtelua. Tähän ihmiseen otettiin avointa sosiaalista kontaktia, heitä kuunneltiin ja heitä katsottiin silmiin. Minut jätettiin tyystin huomiotta tai sitten sain vihaisia ja ulkoista olemustani syynääviä katseita, joista paistoi läpi viha ja halveksunta. Kun yritin sanoa jotain, minua katsottiin kuin jotakin friikkiä ja sanomani asia sivuutettiin, siihen ei otettu kantaa suuntaan eikä toiseen. Olin ystävällinen ja kohtelias, silti minua kohdeltiin kuin kasaa roskaa. Tämä tuntui äärimmäisen pahalta, tuntui että sydän tulee rinnasta läpi. Tuollaisissa tilanteissa olin ihan itku kurkussa, en tiennyt mitä sanoa. En pystynyt edes sopertamaan yhtäkään lausetta ulos suustani sen jälkeen, kun vihdoin ymmärsin ettei minulle haluta puhua eikä seurassani olla. Ei ihme että olen tällainen epäsosiaalinen möllikkä, kun minulle ei jutella eikä minuun haluta ottaa kontaktia, kuinka ihmeessä olisin koskaan voinut kehittää normaalit sosiaaliset -ja vuorovaikutustaidot?