Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Hahmotatko miltä näytät muiden silmissä?
13.08.2017 |
Itselläni ei ole koskaan ollut realistista, selkeää tai varmaa kuvaa omasta ulkomuodostani.
Mulla on ollut vaihtoehtoisia mielikuvia siitä miltä ehkä näytän, ja nämä mielikuvat on ristiriidassa keskenään. Yhdessä mahdollisuudessa näyttäisin transvestiittimieheltä, toisessa vähän Iina Kuustoselta, kolmannessa säikyltä mulkosilmäiseltä sukupuolettomalta nukelta... jne. Toisen käsityksen mukaan ulkonäköni on "pehmeä ja lempeä" ja jonkin toisen käsityksen mukaan taas "kova, kylmä, julma". Ei mitään hajua missä todellisuus seisoo.
Miten teillä, tiedättekö kunnolla miltä näytätte muiden silmissä? En tiedä osasinko esittää tätä kysymystä edes oikein, toivottavasti tajuatte mitä tarkoitan.
Itselleni tämä aiheuttaa mm. sen, etten oikein voi meikata niin paljon kun haluaisin, koska en hahmota mikä naamaani sopii ja mikä ei. On siis turvallisempaa olla meikkaamatta, koska sitten näyttää ainakin jotenkin normaalilta, kun taas jos meikkaan, niin en tiedä miltä näytän, mahdollisesti siis oudolta ja epänormaalilta. (Olen kokenut että tuijotetaan enemmän, kun naamassa on meikkiä, ja en koe tuijotusta mitenkään ihastelevaksi.)
Toinen ongelma on, etten kehtaa pitää tosi naisellisia vaatteita, kuten mekkoja, enkä korkokenkiä, koska jos näytän liian miesmäiseltä, niin en välttämättä näytä "uskottavalta" ja pelkään ihmisten näkevän, ettei tuo pukeutumistyyli sovi mulle yhtään. En siis voi vain päättää olla naisellinen vaatetuksen avulla, koska pohjalla pitäisi olla siihen sopiva ulkonäkö, enkä tiedä onko mulla, ei varmaan.
Kolmas ongelma on, etten tiedä miten käyttäytyä ihmisten edessä, koska en tiedä miltä näytän. Voinko tehdä jonkin ison ilmeen, voinko pestä toisen edessä hampaat, voinko haukotella, voinko nauraa avoimesti, voinko tanssia... vai näytänkö ihan järkyttävältä...
Neljäs ongelma on, etten tiedä millä "tasolla" tai mitä "tyyppiä" olen ulkonäöllisesti. En osaa verrata itseäni muihin, en tiedä miltä heihin verrattuna näytän. En tiedä yhtään millaisen mielikuvan musta saa ulkonäön kautta (voisin kuvitella että tylsän, koska hiuksissani on oma tavanomainen väri ja vaatteeni ovat värittömiä). En tiedä minkä "näköiseen" seuraan kuulun. Olenko nuorekas, mummomainen, outo, tavallinen...?
Viides ongelma on, etten voi lähennellä ketään, koska en tiedä miten outo ajatus se olisi toisen silmissä, että tämän näköinen tulee kohti. En tiedä millaisten miesten silmissä olisin "varteen otettava" ja ketkä taas nauraisivat mielessään, että WTF.
Nää nyt oli tällasia irrallisia juttuja, mutta ylipäätään ärsyttää, kun ei pysty katsomaan itseään muiden silmin. Vaikka miten katsoisi itseään otettuja valokuvia tms. Näytän kaikissa valokuvissa melkein eri ihmiseltä, peilistäkin katsoo eri näköinen ihminen paikasta ja valaistuksesta riippuen. En vain näe itseäni, ja se ärsyttää!
Kommentit (107)
Liian pitkä aloitus, en jaksanut lukea.
Ei kiinnosta miltä näytän muiden mielestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaikilla on aina tää ulkonäön hahmotusongelma. Ei ole ketään muuta, jolla ei ole käsitystä omasta reiluudestaan, luotettavuudestaan, hyväksyttävyydestään jne, joilla kelvata ihmissuhteisiin? Ja esim. joiden pohjalta puolustaa näkemyksiään ja minuutta, jos muut ovat eri mieltä? Eli siis ei käsitystä itsestään persoonana, luonteena, käyttäytyjänä, kelpaavuudestaan niissä muille?
Miksi tätä on alapeukutettu?
Vierailija kirjoitti:
Kyllä iän myötä on tullut jo kohtalaisen hyvä kuva siitä miltä näytän. Asiaa auttaa kun katselee videoita itsestään. Pelkkä peilikuvan katsominen ja selfieiden ottaminen antaa kovin epärealistisen kuvan. Tosin on minulla silti mielessäni muutama eri malli miltä näytän ja se aina vähän vaihtelee, että millaiseksi kuvittelen itseni. Hankala sanoa mikä on totuudenmukaisin, mutta ilmeisesti se rumin. Kai muut sitten katsovat kuitenkin minua hieman armollisemmin kuin itse, koska saan kohtalaisesti huomiota naisilta.
Katson aina silloin tällöin videoita itsestäni (tietokoneen, kännykän tai videokameran kuvaamia), mutta en usko että näytän oikeasti yhtään siltä, koska näytän peilissä aivan erilaiselta kuin videolla. Jotkut videot saattaa esim. leventää naamaa, jolloin näytän pehmeäpiirteisemmältä (naisellisemmalta) kuin peilikuvassa, ja peileissäkin on joissain tuo leventävä vaikutus, joten en näytä kaikissa peileissä samalta. Pitäisi varmaan olla laadukkaampi kamera, mutta pelkästään tämän asian takia uuden kameran hankkiminen tuntuu rahan tuhlaamiselta. Enkä tiedä auttaisiko se oikeasti itsensä hahmottamisessa.
Itsellä ongelmana on kai se, etten osaa katsoa itseäni tarpeeksi "kaukaa" eli en hahmota kokonaisuutta. Mitä enemmän katson itseäni, sitä oudommalta (ja rumemmalta) alan näyttää.
Ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikilla on aina tää ulkonäön hahmotusongelma. Ei ole ketään muuta, jolla ei ole käsitystä omasta reiluudestaan, luotettavuudestaan, hyväksyttävyydestään jne, joilla kelvata ihmissuhteisiin? Ja esim. joiden pohjalta puolustaa näkemyksiään ja minuutta, jos muut ovat eri mieltä? Eli siis ei käsitystä itsestään persoonana, luonteena, käyttäytyjänä, kelpaavuudestaan niissä muille?
Miksi tätä on alapeukutettu?
Varmaan siksi kun keskustelun aihe on "hahmotatko miltä näytät muiden silmissä" eikä "tunnetko itsesi kelvolliseksi/hyväksi ihmiseksi".
Itselläni ollut aina samanlaisia ongelmia. En tiedä miltä näytän. :D
Toisinaan kun katson itseäni peilistä näytän tosi hyvältä, mutta sitten taas jonain toisena päivänä ihan hirveältä. Valaistus myös vaikuttaa asiaan. Sama juttu on selfieiden ja valokuvien kanssa. Videoitakin olen kuvannut itsestäni ja toisinaan näytän oikein hyvältä toisinaan taas jopa rumalta. Nykyisessä passikuvassa näytän ihan hirveältä, mutta edellisessä näytin tosi hyvältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tiedän mitä tarkoitat. Minulla ei ole aavistustakaan siitä minkä näköinen olen.
Tämä. Kuulostaa ehkä vähän oudolta, mutta en oikeasti tiedä minkä näköinen oon. Kuvista tiedän, että siinä olen, mutta en tunnista. Tuntuu jotenki "epätodelliselta" katsoa itseä kuvien lisäksi myös peilistä.
Vierailija kirjoitti:
Siskoani kehuttiin aina kauniiksi, ja sitten ihmiset eivät oikein tienneet mitä minulle sanoisivat. Joten tiesin kyllä tasan miltä näytän ihmisten silmissä.
Jos lähtisin tässä miestä iskemään, jättäisin ne komeimmat ja laitetuimmat uroot väliin ihan saman tien. Pleikkanörttejä kehiin vaan.
Mieluummin pleikkanörtti, kuin joku niistä laitetuimmista.
t. Sijoitusyhtiössä työskennellyt ja niitä laitetuimpia katsellut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rehellisesti sanottuna: en ole edes tajunnut paljoa miettiä asiaa. Luulen näyttäväni muiden silmissä jotenkin erilaiselta ja paremmalta kuin omissa, mutta itsekin olen tyytyväinen. Omaan silmään näytän "vain minulta", en osaa lokeroida itseäni oikein mihinkään määritelmään.
Laittautuessa mietin lähinnä, mikä näyttää omaan silmään hyvältä ja tuntuu hyvältä käyttää. Kuitenkin, jos kuulen usealta kehuja jostain erityisestä vaatekappaleesta / meikistä, saatan käyttää sitä useammin.
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole diagnosoitu dissosiaatiohäiriötä, mutta ensi kertaa kun luin siitä se alkoi kuulostaa jonkinverran tutulle. Mietin, että kärsisnköhän lievästä sellaisesta. Jos se syntyy lapsuuden kylmissä olosuhteissa, niin niistä on kyllä kokemusta. Henkisesti olin aika yksin. Miten siinä voikaan kehittyä näkemystä itsestään? Lisäksi kun se läheisin ihminen vielä ei pidä sinusta?
1
Hyvin olet pohtinut. Toisaalta dissosiaatiotuntemukset ovat osa jokaisen ihmisen normaalia elämää ja niitä saattaa tulla tai olla tulematta kenelle tahansa ilman että kyseessä on häiriö. Varmasti tuollaisessa yksinäisyydessä ja raskaassa tilanteessa tällaiset tavat kokea maailmaa vahvistuvat ja olet taipuvaisempi etäännyttämään itseäsi "todellisuudesta" kuin sellaiset, jotka ovat saaneet paljon hyväksyntää ja rakkautta kokematta suuria vastoinkäymisiä/kaltoinkohtelua huoltajien taholta. Voimia sinnekin:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ehdotan, että keskityt ihan muihin asioihin, kuin ulkonäkösi pohtimiseen.
Tee hauskoja asioita, lue kiinnostavia kirjoja, käy kävelemässä tai juoksemassa, syö terveellisesti ja tapaa kivoja ystäviäsi.
Siskoon vertaaminen on tarpeetonta ja turhaa. Ulkonäkö(-si) on oikeasti mitätön asia tässä maailmassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikilla on aina tää ulkonäön hahmotusongelma. Ei ole ketään muuta, jolla ei ole käsitystä omasta reiluudestaan, luotettavuudestaan, hyväksyttävyydestään jne, joilla kelvata ihmissuhteisiin? Ja esim. joiden pohjalta puolustaa näkemyksiään ja minuutta, jos muut ovat eri mieltä? Eli siis ei käsitystä itsestään persoonana, luonteena, käyttäytyjänä, kelpaavuudestaan niissä muille?
Miksi tätä on alapeukutettu?
Varmaan siksi kun keskustelun aihe on "hahmotatko miltä näytät muiden silmissä" eikä "tunnetko itsesi kelvolliseksi/hyväksi ihmiseksi".
Jaa. Minusta ne juontavat samoilta juurilta. Hyväksyntää normaalille käytökselle saanut ei mieti kelpaako, mutta moitteita inhimillisyydestä (virheistä) saanut miettii.
Sama ulkonäön kanssa, jos ei ole saanut hyväksyntää jossain asioissa, joihin ulkoiset asiat liittyvät, niin se lie oireilee näin kuin tässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa jossain määrin dissosiaatio-ongelmilta. Ei tuo niinkään, ettet voi olla oma itsesi...tai siis itseasiassa juuri se. Sua on vissiin kontrolloitu kotonasi aika pahasti.
En oo varma mitä kontrolloimiselle tarkoitat. Kotona isä oli ankara mutta äiti taas lepsu. Ei ollut sääntöjä eikä rutiineita, elämäsi oli "kuin pellossa", mutta toisalta ilmapiiri isän osalta oli tuomitseva. En itse koe että se liittyisi tähän ulkonäön hahmottamisongelmaan.
Itse veikkaan, että ongelma voi joutua siitä, että olen ruma tai niin pahalla tavalla väärän (en oman itseni) näköinen, etten halua hyväksyä totuutta ja mieleni jotenkin kieltäytyy siksi näkemästä itseni oikein. En tiedä.
Ap.
Mitta et ole saanut hyväksyntää. Ei siihen silloin liity rumuus tai kauneus vaan tunne siitä, ettei ole oikeanlainen. Kaikenlaisen ulkonäön voi hyväksyä — jos on saanut sen, mitä itsen hyväksyntään tarvitaan. En usko alkuunkaan tällaisiin "totuus on karmea, siksi en uskalla katsoa sitä" -juttuihin, ts. kipuilen itse sen kanssa lapsuuteni takia — luonteeni suhteen. En ole koskaan saanut hyväksyntää luonteelleni, joten pelkään olevani hirveä ihminen, jos minuun tutustuu.
1
En oikeasti usko olevani luonteeltani tai muutenkaan henkisiltä ominaisuuksiltani hirveä tai kelpaamaton ihminen. En varmastikaan täysin ihanteellinen, mutta tiedän että moni mua ulkoisesti arvokkaampi ja arvostetumpi ihminen on mua moraalittomampi, epärehellisempi ym. Heillä on silti itsekunnioitusta ja muut haluavat heidän suosioonsa, joten en voi mitenkään ajatella itsestäni, että olisin ihmisenä (enkä vain ulkonäkönä) huono. Huonouden tunteeni liittyy mielestäni vain kehoon/ulkonäköön.
Joskus kyllä saatan ajatella olevani myös muilta osin riittämätön, mutta se johtuu vain siitä, että mun pitäisi olla jotain ekstraa ulkonäön puutteiden vuoksi. Eli en voi riittää omana itsenäni mitenkään, koska olen ulkonäön vuoksi mahdollisesti arvoton. Eli en voi vain olla oma itseni rennosti mitään yrittämättä toisin kuin kauniit ja perusnätit ihmiset, joiden ei tartte yrittää. Koska se ulkonäkö luo jo heille arvon, niin heidän ei tartte itse olla muuta kuin siedettäviä.
Ap.
Vierailija kirjoitti:
Minä ehdotan, että keskityt ihan muihin asioihin, kuin ulkonäkösi pohtimiseen.
Tee hauskoja asioita, lue kiinnostavia kirjoja, käy kävelemässä tai juoksemassa, syö terveellisesti ja tapaa kivoja ystäviäsi.
Siskoon vertaaminen on tarpeetonta ja turhaa. Ulkonäkö(-si) on oikeasti mitätön asia tässä maailmassa.
Käsittääkseni tässä ei niinkään pohdittu pääasiassa ulkonäköä, vaan sitä, miksei sitä hahmota kunnolla, mikä se on. Ihan normipäivä sinusta? Minä olisin huolissani, jos olisin ap ja hakisin apua, elimkäytännössä se olisi toivottavasti hyväksyntää ja tukea. Sen sä häneltä eväisit että mee vaan lenkille nönnönnööö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa ongelmaa ja on dissosiaatiohäiriö mutta luulen että projisoit liikaa kaikkien ongelmiesi johtuvan ulkonäöstä. Kuinka monta ihmistä olet tavannut jotka ovat mielestäsi liian rumia ollakseen kavereitasi esim? Kun taas oikeasti jos olet vaikka äärettömän ujo niin se on todennäköisempi syy kaverittomuuteen. Kaikennäköisillä ihmisillä voi myös olla hyvä tai huono itsetunto, ja sillä on myös useimmissa asioissa enemmän väliä kuin ulkonäöllä, jollei huippumallin töitä tee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa jossain määrin dissosiaatio-ongelmilta. Ei tuo niinkään, ettet voi olla oma itsesi...tai siis itseasiassa juuri se. Sua on vissiin kontrolloitu kotonasi aika pahasti.
En oo varma mitä kontrolloimiselle tarkoitat. Kotona isä oli ankara mutta äiti taas lepsu. Ei ollut sääntöjä eikä rutiineita, elämäsi oli "kuin pellossa", mutta toisalta ilmapiiri isän osalta oli tuomitseva. En itse koe että se liittyisi tähän ulkonäön hahmottamisongelmaan.
Itse veikkaan, että ongelma voi joutua siitä, että olen ruma tai niin pahalla tavalla väärän (en oman itseni) näköinen, etten halua hyväksyä totuutta ja mieleni jotenkin kieltäytyy siksi näkemästä itseni oikein. En tiedä.
Ap.
Mitta et ole saanut hyväksyntää. Ei siihen silloin liity rumuus tai kauneus vaan tunne siitä, ettei ole oikeanlainen. Kaikenlaisen ulkonäön voi hyväksyä — jos on saanut sen, mitä itsen hyväksyntään tarvitaan. En usko alkuunkaan tällaisiin "totuus on karmea, siksi en uskalla katsoa sitä" -juttuihin, ts. kipuilen itse sen kanssa lapsuuteni takia — luonteeni suhteen. En ole koskaan saanut hyväksyntää luonteelleni, joten pelkään olevani hirveä ihminen, jos minuun tutustuu.
1En oikeasti usko olevani luonteeltani tai muutenkaan henkisiltä ominaisuuksiltani hirveä tai kelpaamaton ihminen. En varmastikaan täysin ihanteellinen, mutta tiedän että moni mua ulkoisesti arvokkaampi ja arvostetumpi ihminen on mua moraalittomampi, epärehellisempi ym. Heillä on silti itsekunnioitusta ja muut haluavat heidän suosioonsa, joten en voi mitenkään ajatella itsestäni, että olisin ihmisenä (enkä vain ulkonäkönä) huono. Huonouden tunteeni liittyy mielestäni vain kehoon/ulkonäköön.
Joskus kyllä saatan ajatella olevani myös muilta osin riittämätön, mutta se johtuu vain siitä, että mun pitäisi olla jotain ekstraa ulkonäön puutteiden vuoksi. Eli en voi riittää omana itsenäni mitenkään, koska olen ulkonäön vuoksi mahdollisesti arvoton. Eli en voi vain olla oma itseni rennosti mitään yrittämättä toisin kuin kauniit ja perusnätit ihmiset, joiden ei tartte yrittää. Koska se ulkonäkö luo jo heille arvon, niin heidän ei tartte itse olla muuta kuin siedettäviä.Ap.
Hitto mä ymmärrän tän niin hyvin, mutta mulla on tasan toisinpäin, eli en mieti ja pohdi sitä, miltä näytän, mutta luonnetta häpeilen ja epäilen, ettei se miellytä ketään. Tavallaan tunnistan, ettei se voi olla niin, koska en koskaan tarkoita pahaa, (tai hyvin harvoin), mutta se ei merkitse, koska kun olin pieni sillä ei ollut väliä, tarkoitinko vai en, mitätöinti tuli siitä, etten miellyttänyt kasvattajaani.
1
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen aloitus. Minulla sama ongelma. En voi laittautua koska en näe miltä meikit ym näyttää. Eri päivinä olen erinäköinen. Minulla on dissosiaatiohäiriö. En ole tuota pitänyt sen oireena, en tiedä onko. Kiva kuulla että en olekaan ainoa jolla on tämä outo ongelma.
Lukaisin tästä Wikipediasta, ja aika vieraalta tuo minusta kuulostaa. En jotenkin usko että mulla olisi tätä, vaikka ehkä tämä mun ongelma voi olla osa tuota ikävää vaivaa niillä, joilla se on.
Mulla taitaa vain olla erittäin huono itsetuntemus ja liika yksityiskohtiin keskittyminen kokonaisuuden sijaan. Mitä tärkeämpi asia (ja mikäs omaa naamaa tärkeämpää, heh...?), niin sitä enemmän keskittyy yksityiskohtiin ja menettää ymmärryksen kokonaisuudesta.
Olenkin yrittänyt tietoisesti katsoa itseni vähemmän ja lyhyemmän ajan ja ajatella ulkonäöstäni, että olen ihminen jolla on ne pakolliset osat (silmät, nenä ym.) eli omaksua tällaista välinpitämättömyyttä. On ehkä vähentänyt rumuuden jatkuvaa ajattelua, mutta en kyllä hahmota itseäni sen paremmin.
Ap.
Uskallatko ap kertoa suunnilleen minkä ikäinen olet? Itsellä varsinkin nuo kommenttisi meikkeihin/mekkoihin liittyen olivat hyvin tuttuja joskus nuorena (15-25v) mutta myöhemmin "löysin naisellisuuteni" (tosi kornia, tiedän, mutta en osaa sitä paremmin kuvata) ja tulikin ihan sellainen melkein-aina-hameissa-vaihe. Voi olla että ikä korjaa ainakin osaa näistä asioista jos olet vielä nuori <3
Ja kun se vaan oikeasti on niin, että paskalla luonteella mikään suhde ei kestä.
1
Alue: Aihe vapaa
Olet siis sinkku? Kuka häntä on kauniimmaksi kehunut?