Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Hahmotatko miltä näytät muiden silmissä?
13.08.2017 |
Itselläni ei ole koskaan ollut realistista, selkeää tai varmaa kuvaa omasta ulkomuodostani.
Mulla on ollut vaihtoehtoisia mielikuvia siitä miltä ehkä näytän, ja nämä mielikuvat on ristiriidassa keskenään. Yhdessä mahdollisuudessa näyttäisin transvestiittimieheltä, toisessa vähän Iina Kuustoselta, kolmannessa säikyltä mulkosilmäiseltä sukupuolettomalta nukelta... jne. Toisen käsityksen mukaan ulkonäköni on "pehmeä ja lempeä" ja jonkin toisen käsityksen mukaan taas "kova, kylmä, julma". Ei mitään hajua missä todellisuus seisoo.
Miten teillä, tiedättekö kunnolla miltä näytätte muiden silmissä? En tiedä osasinko esittää tätä kysymystä edes oikein, toivottavasti tajuatte mitä tarkoitan.
Itselleni tämä aiheuttaa mm. sen, etten oikein voi meikata niin paljon kun haluaisin, koska en hahmota mikä naamaani sopii ja mikä ei. On siis turvallisempaa olla meikkaamatta, koska sitten näyttää ainakin jotenkin normaalilta, kun taas jos meikkaan, niin en tiedä miltä näytän, mahdollisesti siis oudolta ja epänormaalilta. (Olen kokenut että tuijotetaan enemmän, kun naamassa on meikkiä, ja en koe tuijotusta mitenkään ihastelevaksi.)
Toinen ongelma on, etten kehtaa pitää tosi naisellisia vaatteita, kuten mekkoja, enkä korkokenkiä, koska jos näytän liian miesmäiseltä, niin en välttämättä näytä "uskottavalta" ja pelkään ihmisten näkevän, ettei tuo pukeutumistyyli sovi mulle yhtään. En siis voi vain päättää olla naisellinen vaatetuksen avulla, koska pohjalla pitäisi olla siihen sopiva ulkonäkö, enkä tiedä onko mulla, ei varmaan.
Kolmas ongelma on, etten tiedä miten käyttäytyä ihmisten edessä, koska en tiedä miltä näytän. Voinko tehdä jonkin ison ilmeen, voinko pestä toisen edessä hampaat, voinko haukotella, voinko nauraa avoimesti, voinko tanssia... vai näytänkö ihan järkyttävältä...
Neljäs ongelma on, etten tiedä millä "tasolla" tai mitä "tyyppiä" olen ulkonäöllisesti. En osaa verrata itseäni muihin, en tiedä miltä heihin verrattuna näytän. En tiedä yhtään millaisen mielikuvan musta saa ulkonäön kautta (voisin kuvitella että tylsän, koska hiuksissani on oma tavanomainen väri ja vaatteeni ovat värittömiä). En tiedä minkä "näköiseen" seuraan kuulun. Olenko nuorekas, mummomainen, outo, tavallinen...?
Viides ongelma on, etten voi lähennellä ketään, koska en tiedä miten outo ajatus se olisi toisen silmissä, että tämän näköinen tulee kohti. En tiedä millaisten miesten silmissä olisin "varteen otettava" ja ketkä taas nauraisivat mielessään, että WTF.
Nää nyt oli tällasia irrallisia juttuja, mutta ylipäätään ärsyttää, kun ei pysty katsomaan itseään muiden silmin. Vaikka miten katsoisi itseään otettuja valokuvia tms. Näytän kaikissa valokuvissa melkein eri ihmiseltä, peilistäkin katsoo eri näköinen ihminen paikasta ja valaistuksesta riippuen. En vain näe itseäni, ja se ärsyttää!
Kommentit (107)
Mulla on itsetunnon kanssa aika isoja kriisejä välillä ja toisinaan tuntuu että oon tosi viehättävä ja toisinaan taas katson peiliin ja nään pelkkää rumaa. Liekö normaalia, en tiedä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa jossain määrin dissosiaatio-ongelmilta. Ei tuo niinkään, ettet voi olla oma itsesi...tai siis itseasiassa juuri se. Sua on vissiin kontrolloitu kotonasi aika pahasti.
En oo varma mitä kontrolloimiselle tarkoitat. Kotona isä oli ankara mutta äiti taas lepsu. Ei ollut sääntöjä eikä rutiineita, elämäsi oli "kuin pellossa", mutta toisalta ilmapiiri isän osalta oli tuomitseva. En itse koe että se liittyisi tähän ulkonäön hahmottamisongelmaan.
Itse veikkaan, että ongelma voi joutua siitä, että olen ruma tai niin pahalla tavalla väärän (en oman itseni) näköinen, etten halua hyväksyä totuutta ja mieleni jotenkin kieltäytyy siksi näkemästä itseni oikein. En tiedä.
Ap.
En ole tuntenut tarvetta pohtia asiaa. Eikä mua oikeastaan edes jaksa kiinnostaa.Mulla on ihan tarpeeksi miettimistä ilman tuollaistakin.
Tiedän mitä tarkoitat. Minulla ei ole aavistustakaan siitä minkä näköinen olen.
Mäkään en voi lähestyä miehiä, koska epäilen aina että mies oksentaa sisäisesti kun minä tulen "tarjolle", vaikka en ole ruma, mutta en miellä itseäni seksikkääksikään. Tuskin edes kivan näköiseksi. En vain ole ruma, mutta mitä turvaa se nyt on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt kyllä kuulostaa ihan joltain psykiatriselta ongelmalta. Kannattaa hakeutua hoitoon. Oikeasti.
Siskoani kehuttiin aina kauniiksi, ja sitten ihmiset eivät oikein tienneet mitä minulle sanoisivat. Joten tiesin kyllä tasan miltä näytän ihmisten silmissä.
Jos lähtisin tässä miestä iskemään, jättäisin ne komeimmat ja laitetuimmat uroot väliin ihan saman tien. Pleikkanörttejä kehiin vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on itsetunnon kanssa aika isoja kriisejä välillä ja toisinaan tuntuu että oon tosi viehättävä ja toisinaan taas katson peiliin ja nään pelkkää rumaa. Liekö normaalia, en tiedä.
Mullakin tämä oma viehättävyys peilissä vaihtelee paljon, paljon enemmän kuin mitä se vaihtelee ikinä toista ihmistä katsoessa. Muut ovat aina aika tasaisesti aina saman näköisiä, mutta itse en. Ajattelen joka päivä, että olen luultavasti ruma, mutta viime aikoina olen kuullut päinvastaista, joten olen hämmentynyt, että enkö muka olekaan ruma. Ehkä vain on ollut sellaiset vaatteet, että peittää vartalon muodottomuuden (esim. takkini luovat illuusion isommasta vyötärö-lantioerosta) ja muut on olettanut mulla olevan normaali vartalo ja siksi pitäneet viehättävämpänä kuin olen, mutta jos olisin realistisemman kuvan antavissa vaatteissa, niin ehkä olisinkin ruma heidän silmissään, koska silloin miehekäs(?) naama ja vartalo muodostaisivat ruman kokonaisuuden.
Ap.
Kyllä iän myötä on tullut jo kohtalaisen hyvä kuva siitä miltä näytän. Asiaa auttaa kun katselee videoita itsestään. Pelkkä peilikuvan katsominen ja selfieiden ottaminen antaa kovin epärealistisen kuvan. Tosin on minulla silti mielessäni muutama eri malli miltä näytän ja se aina vähän vaihtelee, että millaiseksi kuvittelen itseni. Hankala sanoa mikä on totuudenmukaisin, mutta ilmeisesti se rumin. Kai muut sitten katsovat kuitenkin minua hieman armollisemmin kuin itse, koska saan kohtalaisesti huomiota naisilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, kaikella hyvällä, keskitypä alkuun vaikka viikko johonkin muuhun kuin itseesi.Tai edes päivä.Ei kai tuollaisia jouda miettimään, jos on järkevää tekemistä elämässä.Näytät siltä kuin näytät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa jossain määrin dissosiaatio-ongelmilta. Ei tuo niinkään, ettet voi olla oma itsesi...tai siis itseasiassa juuri se. Sua on vissiin kontrolloitu kotonasi aika pahasti.
En oo varma mitä kontrolloimiselle tarkoitat. Kotona isä oli ankara mutta äiti taas lepsu. Ei ollut sääntöjä eikä rutiineita, elämäsi oli "kuin pellossa", mutta toisalta ilmapiiri isän osalta oli tuomitseva. En itse koe että se liittyisi tähän ulkonäön hahmottamisongelmaan.
Itse veikkaan, että ongelma voi joutua siitä, että olen ruma tai niin pahalla tavalla väärän (en oman itseni) näköinen, etten halua hyväksyä totuutta ja mieleni jotenkin kieltäytyy siksi näkemästä itseni oikein. En tiedä.
Ap.
Mitta et ole saanut hyväksyntää. Ei siihen silloin liity rumuus tai kauneus vaan tunne siitä, ettei ole oikeanlainen. Kaikenlaisen ulkonäön voi hyväksyä — jos on saanut sen, mitä itsen hyväksyntään tarvitaan. En usko alkuunkaan tällaisiin "totuus on karmea, siksi en uskalla katsoa sitä" -juttuihin, ts. kipuilen itse sen kanssa lapsuuteni takia — luonteeni suhteen. En ole koskaan saanut hyväksyntää luonteelleni, joten pelkään olevani hirveä ihminen, jos minuun tutustuu.
1
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minussa ei silmä lepää, ja se on vain hyvä. Limanuljaskat katsovat muualle.
Ei ole tarvetta olla kenellekään mieliksi.
Mielenkiintoinen aloitus. Minulla sama ongelma. En voi laittautua koska en näe miltä meikit ym näyttää. Eri päivinä olen erinäköinen. Minulla on dissosiaatiohäiriö. En ole tuota pitänyt sen oireena, en tiedä onko. Kiva kuulla että en olekaan ainoa jolla on tämä outo ongelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hei, kaikella hyvällä, keskitypä alkuun vaikka viikko johonkin muuhun kuin itseesi.Tai edes päivä.Ei kai tuollaisia jouda miettimään, jos on järkevää tekemistä elämässä.Näytät siltä kuin näytät.
Sinä olet varmaan saanut tonneittan enemmän hyväksyntää elämässäsi kuin ap, niin että pistäpä se neuvoläpi kiinni tässä ketjussa.
Vierailija kirjoitti:
Nyt kyllä kuulostaa ihan joltain psykiatriselta ongelmalta. Kannattaa hakeutua hoitoon. Oikeasti.
Olen kyllä avautunut rumuusajatuksistani ja maininnut myös siitä, etten hahmota ulkonäköäni.
Aiemmin uskoin enemmän vakaasti olevani ruma - vaikken hahmottanutkaan ulkonäköäni, mutta pidin tätä hahmotuksen puutetta olettomana ongelmana, koska rumuus oli silloin paljon isompi ongelma. Nyt tuo rumuusajattelu on vähentynyt ja hahmottamisongelma tullut siksi enemmän esille. Voi kuulostaa ristiriitaiselta ettei hahmota ulkonäköään mutta pitää silti itseään rumana. Ehkä näin sen tietyn version tai korostin sitä ajatuksissani enemmän, jotenkin ajattelin, että tottahan toki olen juuri niin epäonninen, että kaikista vaihtoehtoisista mielikuvistani ulkonäköni suhteen totta on juuri se kamalin. (Pidin myös kaverittomuutta, ikisinkkuutta, neitsyyttä ja sitä miten muut ovat mua kohtaan elämässäni käyttäytyneet, todisteena siitä, että olen ruma.)
Ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on itsetunnon kanssa aika isoja kriisejä välillä ja toisinaan tuntuu että oon tosi viehättävä ja toisinaan taas katson peiliin ja nään pelkkää rumaa. Liekö normaalia, en tiedä.
Mullakin tämä oma viehättävyys peilissä vaihtelee paljon, paljon enemmän kuin mitä se vaihtelee ikinä toista ihmistä katsoessa. Muut ovat aina aika tasaisesti aina saman näköisiä, mutta itse en. Ajattelen joka päivä, että olen luultavasti ruma, mutta viime aikoina olen kuullut päinvastaista, joten olen hämmentynyt, että enkö muka olekaan ruma. Ehkä vain on ollut sellaiset vaatteet, että peittää vartalon muodottomuuden (esim. takkini luovat illuusion isommasta vyötärö-lantioerosta) ja muut on olettanut mulla olevan normaali vartalo ja siksi pitäneet viehättävämpänä kuin olen, mutta jos olisin realistisemman kuvan antavissa vaatteissa, niin ehkä olisinkin ruma heidän silmissään, koska silloin miehekäs(?) naama ja vartalo muodostaisivat ruman kokonaisuuden.
Ap.
Mulla on ihan samoja tuntemuksia ja diagnosoitu dissosiaatiohäiriö. Se voi siis olla yksi vaihtoehto, jota voi lähteä selvittämään, jos tuntuu, että nämä tunteet on oikeasti sun elämääsi haittaavia. Voimia sinne, tiedän kuinka raskasta on kun minäkuva on tosi sirpaleinen.
Kaikilla on aina tää ulkonäön hahmotusongelma. Ei ole ketään muuta, jolla ei ole käsitystä omasta reiluudestaan, luotettavuudestaan, hyväksyttävyydestään jne, joilla kelvata ihmissuhteisiin? Ja esim. joiden pohjalta puolustaa näkemyksiään ja minuutta, jos muut ovat eri mieltä? Eli siis ei käsitystä itsestään persoonana, luonteena, käyttäytyjänä, kelpaavuudestaan niissä muille?
Vierailija kirjoitti:
Siskoani kehuttiin aina kauniiksi, ja sitten ihmiset eivät oikein tienneet mitä minulle sanoisivat. Joten tiesin kyllä tasan miltä näytän ihmisten silmissä.
Jos lähtisin tässä miestä iskemään, jättäisin ne komeimmat ja laitetuimmat uroot väliin ihan saman tien. Pleikkanörttejä kehiin vaan.
Omakin siskoni on selvästi mua kauniimpi ja häntä on ohikseni kehuttukin.
Olin joskus naiivi ja ajattelin, että ns. nörtit varmaan tykkää rumistakin tytöistä, mutta käsitykseni on muuttunut. En siis pidä mitään miesryhmää todennäköisenä "kaltaisistani" (mitä se onkaan) tykkääjänä. Toki itsestään selvää on, ettei mitkään pleijerityyppiset halua minua, vaan he haluavat selkeitä hottiksia, ja sanoisin että jopa mä hahmotan etten ole sellainen. :)
Ap.
Mulla ei ole diagnosoitu dissosiaatiohäiriötä, mutta ensi kertaa kun luin siitä se alkoi kuulostaa jonkinverran tutulle. Mietin, että kärsisnköhän lievästä sellaisesta. Jos se syntyy lapsuuden kylmissä olosuhteissa, niin niistä on kyllä kokemusta. Henkisesti olin aika yksin. Miten siinä voikaan kehittyä näkemystä itsestään? Lisäksi kun se läheisin ihminen vielä ei pidä sinusta?
1
Alue: Aihe vapaa
Kuulostaa jossain määrin dissosiaatio-ongelmilta. Ei tuo niinkään, ettet voi olla oma itsesi...tai siis itseasiassa juuri se. Sua on vissiin kontrolloitu kotonasi aika pahasti.