Lapseton, mikä SINUA järkyttää eniten lapsiperhearjessa?

Pahimmat kohdat olisi varmasti se tarvitsevuus, pitäisi olla läsnä ja tarvitsen itse omaa aikaa. Toinen on se, että vaikka itse pidänkin rutiineista, haluan pitää takaportin aina avoinna sille, että voin myös lähteä yllättävään menoon tai vain kaivaa napaa sohvalla halutessani, ilman keskeytyksiä. Unenpuutetta en myöskään kestä ollenkaan, muutama päivä voi mennä vähillä unilla, mutta jo sitä enempi saa aivoni naksahtamaan.

Onneksi voi valita! Ja tykkään siis hirmuisesti tuttujen lapsista ja useimmiten ne on ihan hullaantuneita muhun, kun olen niin kiva täti. Rusinoita pullasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkuva melu. Kasvatan ja hoidan työkseni lapsia ja en voi ymmärtää, miten vanhemmat jaksavat sitä saatanan melua joka ikinen päivä! Itse olen äärirajoilla jo 6-9h työpäivän jälkeen. Olen vain entistä varmempi päätöksestäni, etten hanki lapsia.

Harvassa perheessä lapsia on yhtä paljon kuin päiväkotiryhmässä.

Niin, totta tuokin. Tosin meillä on enimmillään 12 lasta ja nyt, kun ihmiset ovat kesälomalla niin luku pyörii keskimäärin siinä kuuden lapsen paikkeilla. Mutta eipä siihen kovaan meluun tarvitakkaan kuin kolme suuriäänistä lasta 😅

Vierailija kirjoitti:

Pahimmat kohdat olisi varmasti se tarvitsevuus, pitäisi olla läsnä ja tarvitsen itse omaa aikaa. Toinen on se, että vaikka itse pidänkin rutiineista, haluan pitää takaportin aina avoinna sille, että voin myös lähteä yllättävään menoon tai vain kaivaa napaa sohvalla halutessani, ilman keskeytyksiä. Unenpuutetta en myöskään kestä ollenkaan, muutama päivä voi mennä vähillä unilla, mutta jo sitä enempi saa aivoni naksahtamaan.

Onneksi voi valita! Ja tykkään siis hirmuisesti tuttujen lapsista ja useimmiten ne on ihan hullaantuneita muhun, kun olen niin kiva täti. Rusinoita pullasta.

Rusinoista tykkään minäkin! On ihanaa olla aina ja ikuisesti se hauska ja kiva täti verrattuna siihen, että jos olisin äiti niin joutuisin vastaanottamaan niitä kiukunpuuskia ja "äiti on tyhmä" -nimittelyitä..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei järkytä mikään, mutta lasten kanssa oleminen on todella tylsää ja rasittavaa. Miehelläni on kaksi lasta ja ahdistaa aina ne viikonloput, kun lapset ovat tulossa kylään. Etenkin kun mies jättää lapsensa mun hoidettaviksi.

Ja olet tuon miehen kanssa yhdessä koska....?

a) pelkäät olla yksin

b) haluat että sinulla on "edes joku"

c) et uskalla erota

d) seksi on niin järkyttävän upean taivaallista, että pelkäät ettet mistään muualta saa enää samanlaista

e) joku muu käsittämätön syy

Koska ööö.. vaikka siksi että rakastan häntä ja haluan olla hänen kanssaan. Lapset ei liity meidän parisuhteeseen mitenkään eivätkä asu meidän kanssa. En todellakaan asuisi miehen kanssa, jos hän olisi lasten lähivanhempi. Vuoroviikonlopuin vierailevat lapset nyt vielä menee, vaikka tilanne ei ole ideaali.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei järkytä mikään, mutta lasten kanssa oleminen on todella tylsää ja rasittavaa. Miehelläni on kaksi lasta ja ahdistaa aina ne viikonloput, kun lapset ovat tulossa kylään. Etenkin kun mies jättää lapsensa mun hoidettaviksi.

Ja olet tuon miehen kanssa yhdessä koska....?

a) pelkäät olla yksin

b) haluat että sinulla on "edes joku"

c) et uskalla erota

d) seksi on niin järkyttävän upean taivaallista, että pelkäät ettet mistään muualta saa enää samanlaista

e) joku muu käsittämätön syy

Koska ööö.. vaikka siksi että rakastan häntä ja haluan olla hänen kanssaan. Lapset ei liity meidän parisuhteeseen mitenkään eivätkä asu meidän kanssa. En todellakaan asuisi miehen kanssa, jos hän olisi lasten lähivanhempi. Vuoroviikonlopuin vierailevat lapset nyt vielä menee, vaikka tilanne ei ole ideaali.

Rakastat miestä, joka tyrkkää OMAT LAPSENSA sinulle HOIDETTAVIKSI vaikka sinä et sitä halua :DD Eikö tuo sinun mielestäsi kerro jotain siitä että mies ei arvosta sinua tippaakaan :D

Vierailija kirjoitti:

Varmaan 75% kaikista täällä kerrotuista järkytyksenaiheista johtuu vanhempien kyvyttömyydestä kasvattaa lapsiaan ja siitä, että vanhemmat itse ovat luopuneet omasta elämästä ja alkaneet elämään lapsensa kautta. Toinen ääripää ei taas ole miettinyt mitä lapsen hankkiminen vaatii ja siksi burnoutissa itkevät oman elämän menetystä ja eivät jaksa tehdä mitään, joka näkyy lasten häiriökäyttäytymisenä.

Itsellä paljon sisarusten lapsia, joiden kanssa vietän paljon aikaa. Kyllä jos lapset kasvattaa oikein (eikä ole mitään kehityshäitiöitä/adhd/muu) ei ne todellakaan ole riehuvia, huutavia ja sotkivia sontiaisia. Sisarukseni ovat totettaneet kasvatusperiaatetta, jossa lapset opetetaan arvostamaan muita sekä tavaroita jo alusta alkaen, siivoamaan jälkensä alle 3 vuotiaana ja aikuisten päälle ei puhuta eikä riehuta kuin omassa huoneessa/pihaleikeissä.

Kaikki sisarukseni ovat lapsien aikana edenneet työssään, valmistuneet koulutuksista ja perustaneet yrityksiä, matkustaneet ympäri maailmaa ja eipä ne lapset ole sitä estäneet. Aika paljon on omasta viitsimisestä kiinni.

Mutta sitähän se on kyse, omien voimavarojen siirtämistä ja viitseliäisyydestä. Jos on luonteeltaan laiskempaa sorttia ja on mukavempaa herätä myöhään, keskittää rahansa ja aikansa itseen, niin parempi on siinä tilanteessa olla tekemättä niitä lapsia. Niistä niitä mölyäviä, huonokäytöksisiä kouluhäirikkönatiaisia kasvaa.

T.Lapseton yläasteen ope, jonka mielestä joka kolmannen vanhemman ei olisi pitänyt hankkia lapsia ollenkaan.

Minua järkyttää nimenomaan se kasvatustyön, vaivannäön ja uhrausten määrä, joka vaaditaan, jotta lapsista tulee jotenkuten tolkullisia. Se on toinen työ normaalin päivätyön päälle.

Olen myös opettaja ja allekirjoitan arviosi tuon joka kolmannen vanhemman virhevalinnan osalta.

Mut on yllättänyt se, missä mittakaavassa mun lapsia saaneista ystävistä on tullut itsekkäitä (erityisesti äidit). Ystävyys todella koetuksella. Ja toisena asiana se, kuinka ison numeron äidit tekee lapsen vaatteista, lapsen ruoasta ja erityisesti imetyksestä.

Tavallaan ymmärrän, mutta toisaalta tää todella on saanut mut miettimään että musta ei kyllä taida olla äidiks.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te ette tunnu tajuavan sitä että lapsiperheen arki on niistä vanhemmista kiinni. Ei se ole meluisaa härdelliä jos lapset kasvattaa toisin. Seksi ei lopu jos sen ei halua loppuvan. Lapset eivät roiku lahkeessa kiinni ja huuda äitiä jos sitä ei salli.

Puuttuuko teiltä siis itsekuri ja sinnikkyys? Ei kukaan solahda painajaismaiseen lapsiperhehelvettiin automaattisesti vaan se luodaan ihan itse.

Kuinkakohan monta lasta tunnet/tiedät, jotka eivät huuda "äitiäitiäitiiiiiii....."?

Jos mä tietäisin tällaisen lapsen, niin tulis jotenkin surku hänen puolestaan koska olettaisin sen "äitiäiti"-huutamattomuuden loppumisen/puuttumisen johtuvan siitä, ettei hänen pyyntöihinsä/huutoihinsa ole vastattu. Ja lapsi on sitten oppinut, että ei äitiä kannata huutaa, kun hän ei kuitenkaan välitä. 😧

Jokainen terve lapsi kaipaa vanhempiensa huomiota ja siihen huomionhakuun pitää vanhempien myös vastata. Se täytyy ymmärtää, jos kerran vanhemmaksi tahtoo ryhtyä.

Ei meillä ainakaan ole tarvetta huutaa ja hokea äitiä, vaan ihan normaaliäänellä puhumalla saa huomiota. Jos ei heti pysty (on vaikka puhelimessa), niin lapsi odottaa hetken ja saa sitten kaipaamansa huomion.

Meillä ei ylipäätänsä huudeta, ei miehen kanssa toisillemme eikä kumpikaan lapselle. Ellei toinen satu olemaan niin kaukana, ettei muuten kuule.

Älä nyt viitsi, aikuinen ihminen! :D :D

Vierailija kirjoitti:

Mut on yllättänyt se, missä mittakaavassa mun lapsia saaneista ystävistä on tullut itsekkäitä (erityisesti äidit). Ystävyys todella koetuksella. Ja toisena asiana se, kuinka ison numeron äidit tekee lapsen vaatteista, lapsen ruoasta ja erityisesti imetyksestä.

Tavallaan ymmärrän, mutta toisaalta tää todella on saanut mut miettimään että musta ei kyllä taida olla äidiks.

Olen pohtinut täysin samaa, vaikka kuvittelin ettei muut sitä näe ongelmaksi.

t: lapseton 35v

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan 75% kaikista täällä kerrotuista järkytyksenaiheista johtuu vanhempien kyvyttömyydestä kasvattaa lapsiaan ja siitä, että vanhemmat itse ovat luopuneet omasta elämästä ja alkaneet elämään lapsensa kautta. Toinen ääripää ei taas ole miettinyt mitä lapsen hankkiminen vaatii ja siksi burnoutissa itkevät oman elämän menetystä ja eivät jaksa tehdä mitään, joka näkyy lasten häiriökäyttäytymisenä.

Itsellä paljon sisarusten lapsia, joiden kanssa vietän paljon aikaa. Kyllä jos lapset kasvattaa oikein (eikä ole mitään kehityshäitiöitä/adhd/muu) ei ne todellakaan ole riehuvia, huutavia ja sotkivia sontiaisia. Sisarukseni ovat totettaneet kasvatusperiaatetta, jossa lapset opetetaan arvostamaan muita sekä tavaroita jo alusta alkaen, siivoamaan jälkensä alle 3 vuotiaana ja aikuisten päälle ei puhuta eikä riehuta kuin omassa huoneessa/pihaleikeissä.

Kaikki sisarukseni ovat lapsien aikana edenneet työssään, valmistuneet koulutuksista ja perustaneet yrityksiä, matkustaneet ympäri maailmaa ja eipä ne lapset ole sitä estäneet. Aika paljon on omasta viitsimisestä kiinni.

Mutta sitähän se on kyse, omien voimavarojen siirtämistä ja viitseliäisyydestä. Jos on luonteeltaan laiskempaa sorttia ja on mukavempaa herätä myöhään, keskittää rahansa ja aikansa itseen, niin parempi on siinä tilanteessa olla tekemättä niitä lapsia. Niistä niitä mölyäviä, huonokäytöksisiä kouluhäirikkönatiaisia kasvaa.

T.Lapseton yläasteen ope, jonka mielestä joka kolmannen vanhemman ei olisi pitänyt hankkia lapsia ollenkaan.

Minua järkyttää nimenomaan se kasvatustyön, vaivannäön ja uhrausten määrä, joka vaaditaan, jotta lapsista tulee jotenkuten tolkullisia. Se on toinen työ normaalin päivätyön päälle.

Olen myös opettaja ja allekirjoitan arviosi tuon joka kolmannen vanhemman virhevalinnan osalta.

Itse olen ajatellut tämän hieman toisella tavalla.

Jos vanhempi on itse "tolkun ihminen", hänen lapsensakin saa hyvän mahdollisuuden tulla sellaiseksi, ilman valtavaa työtä. Riittää, että hänellä on se vahva tolkullinen aikuinen siinä esimerkkinä ja mallina. Ja on itsekästäkin kuvitella että joku tekemällä saisi varmuudella hyviä lapsia, hairahtuvat ne hyvätkin tekemään virheitä koska vain ihmisiä lapsetkin ovat.

Eli uskon että riittää se, että vanhempi on tehnyt sen suuren työn itsensä kanssa ja on itse tolkun ihminen. Silloin ei tarvitse nähdä sitä lasten kasvatustakaan valtavana työmaana, vaikka tietysti kaikki asiat elämässä vaativat hieman panostusta.

Kun perustus on kunnossa, saa siihen melko helpolla pystytettyä kestävän tönön. Jos perustus on pielessä, ei siihen riitä mikään aika, vaiva tai taikatemput, että kunnon talon siihen saat.

Vierailija kirjoitti:

Korostan, että kerron nyt vain yhdestä perheestä jonka aikoinani tunsin. En siis yleistä kaikkia lapsiperheitä. Eli lemmikkien kohtelu oli törkeää. Arat marsut otettiin väkisin syliin ja sitten kun ne kusivat alleen, annettiin "piiskaa" eli marsuja läimittiin koivun oksilla takapuoleen. Kun koira pyysi ulos hädällensä, huudettiin "älä vingu siinä" ja lyötiin remmillä. No, meni vähän ohi aiheen mutta kuitenkin.

Valitettavan yleistä on tämä, että turhautuminen lapsiperhearkeen puretaan lemmikkeihin. Lapsiaan ei saa nykyisin piestä -> piestään lemmikkejä.

On karmeaa miten arkoja kissoja ja koiria on tullut vastaan perheellisten tuttavien kodeissa. Osasyynä tähän on varmaan se, ettei vanhemmat kiellä lapsiaan satuttamasta eläimiä.

Se, että lapset (iät 1-11 v) kommunikoivat pääosin huutamalla. Ei osata puhua normaalisti, normaalilla äänellä. Ei tarvitse kuiskaili tai mitään, mutta se jatkuva kuorohuuto saisi minut napsahtavat aika pian.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan 75% kaikista täällä kerrotuista järkytyksenaiheista johtuu vanhempien kyvyttömyydestä kasvattaa lapsiaan ja siitä, että vanhemmat itse ovat luopuneet omasta elämästä ja alkaneet elämään lapsensa kautta. Toinen ääripää ei taas ole miettinyt mitä lapsen hankkiminen vaatii ja siksi burnoutissa itkevät oman elämän menetystä ja eivät jaksa tehdä mitään, joka näkyy lasten häiriökäyttäytymisenä.

...

Mutta sitähän se on kyse, omien voimavarojen siirtämistä ja viitseliäisyydestä. Jos on luonteeltaan laiskempaa sorttia ja on mukavempaa herätä myöhään, keskittää rahansa ja aikansa itseen, niin parempi on siinä tilanteessa olla tekemättä niitä lapsia. Niistä niitä mölyäviä, huonokäytöksisiä kouluhäirikkönatiaisia kasvaa.

Itse ainakin tiedän, ettei minusta olisi kasvattaman täyspäistä lasta. Olisin hirveä, hermoheikko natsiäiti, jonka lapset saisi näkyä, mutta ei kuulua. Eikä mielellään kyllä näkyäkään. En sallisi lapsen kavereiden vierailuja, ja tekisin lapsesta hermoheikon jatkuvalla määräilyllä ja hermostumisella. Pidän hyvin todennäköisenä, että olisin myös väkivaltainen, sillä etenkin huonosti nukkuneena pinnani on todella lyhyt.

Eli "itsehän sen päättää kuinka kasvattaa" on todella pöljästi sanottu, sillä väitän että harvalla sellaisella, joka ei lapsia aidosti halua, olisi vähäisintäkään kykyä niitä kasvattaa. Koska se kyky vaatii myös sen suuren tunnesiteen ja tahtotilan, jonka HALUTUN lapsen tekeminen saattaa aiheuttaa (ei aiheuta kaikille lapsia halunneillekaan). Jos kokee että lapsi on jotain mitä ei olisi edes halunnut, ei varmasti kykene uhrautumaan tarpeeksi ja esim. omaa tarpeeksi pitkiä hermoja...

Vierailija kirjoitti:

Järkyttää miten hyvä, välittävä ja ihana ihminen voi olla niin huono kasvattamaan lapsiaan. Ja se miten kurittomia tuholaisia voi olla muuten kivat lapset. Erään tuttuni lapset rutiininomaisesti kaatavat tahallaan isoja pullollisia juomia lattialle, heittävät karkkia vessanpönttöön ja lyövät toisiaan. Eivät tottele millään. Tuttuni sortuu passiivis-aggressiivisuuteen eikä osaa pitää minkäänlaista kuria. Toivoisin hänen oppivan parempia kasvatuskeinoja lasten hyvinvoinnin vuoksi, mutta eihän toisen kasvatustapaa voi mennä suoraan kritisoimaan ellei tahdo kokonaan tuhota suhdetta kyseiseen ihmiseen.

Sama. Ystäväni, entinen työkaverini ja työpaikan luotetuin ja järkevin, rauhallinen ja aikaansaapa nainen, on kuin varjo itsestään nykyisin. Aivan pulassa villin pikkupojan kanssa ja täysin poikki. Poika taas on niin raisu, että oikein hirvittää.

Lapset sotkee, meluaa ja haisevat pahalle.

Vierailija kirjoitti:

Mut on yllättänyt se, missä mittakaavassa mun lapsia saaneista ystävistä on tullut itsekkäitä (erityisesti äidit). Ystävyys todella koetuksella. Ja toisena asiana se, kuinka ison numeron äidit tekee lapsen vaatteista, lapsen ruoasta ja erityisesti imetyksestä.

Tavallaan ymmärrän, mutta toisaalta tää todella on saanut mut miettimään että musta ei kyllä taida olla äidiks.

Tuo on juuri tuota nykyäitien hömpötystä, mihin ei ole mikään pakko mennä mukaan. Tämä somen yleistyminen on tehnyt tuon viimeisen kymmenen vuoden aikana, 20 vuotta sitten ei kukaan puhunut lastenvaatteista eikä ruuista, imetyksestä puhuttiin naisten kesken silloin kun oli jotain ongelmia. 

Tuntuu että joillain nuorilla on muutenkin elämä mennyt siihen että yritetään elää kuin joku muu on määrittänyt että pitäisi elää, ei uskalleta elää oman maalaisjärjen mukaan. Lasten kasvatus on tärkeä asia, mutta ei sen tarvi olla mitään rakettitiedettä, lapsi ei mene pilalle vaikka käyttää vaippoja kolmevuotiaaksi, ei ulkoile kaksi kertaa päivässä säässä kuin säässä, eikä vanhemmat leikitä aamusta iltaan, ei tarvi nukkua perhepedissä eikä saada tissiä kaksivuotiaaksi. Varsinkaan merkkivaatteilla pikkulapsi tekee tasan saman mitä kala polkupyörällä.

Lapset on perheenjäseniä, ei mitään projekteja.

Ei mua tavallisessa lapsiperhearjessa mikään järkytä. Mutta usein kiinnitän huomiota siihen, että kovasti perheissä näyttää olevan kiirettä ja aikataulutusta ja säätöä, kun jokin asia ei menekään suunnitelmien mukaan. Lapseton seuraa hengästyneenä vierestä, kun yrittää vaikkapa sopia lapsiperheen kanssa jotain menoa.

Mä teen töitä epäsäännöllisinä aikoina ja vaihtuvissa paikoissa, joten omakin elämä on säätämistä, puolisolla samoin. En mitenkään pysty kuvittelemaan, että saisimme tähän soviteltua vielä lapsen tai pari, päivähoidot, harrastukset, lasten kaverit ja sairastelut...

Toivottavasti osaatte asettua sen pienen ihmisen asemaan, joka yrittää opetella elämään tässä maailmassa ja yhteiskunnassa. Aikuiset vaan vihaa eikä kukaan opasta tai auta vaikka ei vielä osaa kulkea bussilla tai tiedä miten julkisilla paikoilla käyttäydytään.

Surku tulee tästä lapsivihaketjusta, hävetkää ;(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Korostan, että kerron nyt vain yhdestä perheestä jonka aikoinani tunsin. En siis yleistä kaikkia lapsiperheitä. Eli lemmikkien kohtelu oli törkeää. Arat marsut otettiin väkisin syliin ja sitten kun ne kusivat alleen, annettiin "piiskaa" eli marsuja läimittiin koivun oksilla takapuoleen. Kun koira pyysi ulos hädällensä, huudettiin "älä vingu siinä" ja lyötiin remmillä. No, meni vähän ohi aiheen mutta kuitenkin.

Valitettavan yleistä on tämä, että turhautuminen lapsiperhearkeen puretaan lemmikkeihin. Lapsiaan ei saa nykyisin piestä -> piestään lemmikkejä.

On karmeaa miten arkoja kissoja ja koiria on tullut vastaan perheellisten tuttavien kodeissa. Osasyynä tähän on varmaan se, ettei vanhemmat kiellä lapsiaan satuttamasta eläimiä.

Vain sairas ihminen on paha eläimille tai sallii lastensa olla. Meillä käy joskus naapurin poika joka roikotti meidän kissaa joka oli ulkona narussa kiinni, meidän omat pojat eivät oikein tienneet mitä olisivat tehneet asialle, onneksi minä ja mieheni nähtiin tilanne ja sanottiin suoraan että eläimiä ei kohdella noin. Kauhisteltiin kyllä asiaa sitten kun kuultiin että tämän pojan kotiin oli otettu kissa, ainoa lapsi, ja sen todella huomaa negatiivisessa mielessä, tekee mitä huvittaa ja esim. kiroilee meilläkin, ja oli kyse vielä alle kouluikäisestä. Häpeäisin kyllä aika lailla jos tietäisin että omat lapset kailottaa toisten pihalla vitut ym. sanat.

Se, että tuntemattomien määrä, jota joutuu sietämään, kasvaa eksponentiaalisesti sitten kun saat lapsen. Töissä tottakai siedän sellaisiakin ihmisiä, joista en pidä, mutta että vapaa-ajallakin pitäisi sietää.. joo ei kiitos. Nytkin mulla on vaikeuksia sietää joitakin miehen sukulaisia (ja joitakin omiakin sukulaisia), joten pelkkä ajatuskin lapsen/lasten kavereista ja heidän vanhemmistaan saa mut värisemään inhosta.