Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapseton, mikä SINUA järkyttää eniten lapsiperhearjessa?
22.07.2017 |
Vanhemmilta kysyttiin tätä jo, joten kysytään lapsettomiltakin.
Minua eniten on järkyttänyt, miten sotkuista ja äänekästä on ihan kahden lapsen normaalitaloudessakin, ja miten kaksi introverttivanhempaa voivat olla aivan helisemässä vilkkaan ja tarvitsevan pikkulapsen kanssa.
Myös päivähoitomaksujen suuruus yllätti.
Kommentit (471)
Esimerkiksi kun yrittää olla yhdynnässä ja lapset tulee aina keskeyttämään!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se, että lapset laitetaan jo alle vuoden ikäisenä järkyttävän meluisaan päiväkotiin, koska kuvitellaan, että lapsesta ei kehity normaalia ellei hän saa varhaiskasvatusta laitoksessa.
Joillekin päivähoito on luonnollisesti ainut vaihtoehto, jos ei ole taloudellisesti mahdollista jäädä kotihoitoon. Se on sitten eri asia. Mutta pelkästään varhaiskasvatuksen "välttämättömyyden" vuoksi en päiväkotiin laittamista ymmärrä.
Ohis: En tiedä olenko poikkeus, mutta mua taas on aina harmittanut ettei mua laitettu päiväkotiin, vaan äiti hoiti kotona (sen minkä masennukseltaan jaksoi). Totuin niin olemaan omissa oloissani ja puuhailemaan itsekseni, että oli ihan kaamea shokki mennä eskariin ja ala-asteelle kun en tuntenut ketään, kaveriporukat olivat pitkälti jo muotoutuneet ja ympärillä oli yhtäkkiä kamalasti hälinää. Tunsin itseni vuosia ihan outolinnuksi kaikessa ujoudessani.
Aiheeseen: Johtuu ehkä osittain noista lapsuusajan kokemuksista, mutta olen edelleen aika introvertti ja ahdistaa ajatus, että jaloissa pyörisi vuosikausia joku sellainen joka tarvitsee mua niin kokonaisvaltaisesti. Ei raukeita aamu-unia, ei rauhallisia lukuhetkiä, ei spontaaneja reissuunlähtöjä, ei hiljaisuutta, rajoitetummin mahdollisuuksia nauttia läheisyydestä ja seksistä. Ikuisesti lapsen kautta sidoksissa ihmisiin, joihin ei välttämättä jossakin kohtaa enää haluaisi. Eksponentiaalisesti kotitöitä ja huolehtimista, että Sirkka-Pekalla on koulussa oikeina päivinä lelu, sukset tai kurahousut. Puhumattakaan kaikista kasvatuspaineista, kun tuntuu etten oikein saanut kummaltakaan vanhemmalta eväitä tai mallia hyvään vanhemmuuteen. En ota riskiä, että toisin maailmaan lapsen jolle en sitten kuitenkaan jaksaisi tai kykenisi olemaan sellainen äiti kuin mielestäni pitäisi.
Joo, minä olin kyllä hoidossa, mutta muutettiin toiselle paikkakunnalle kun minä olin menossa kouluun, mun aikana ei eskaria ollut kuin joku tutustumishomma kouluun, muutama päivä kun tehtiin jotain tehtäviä. Kun minä menin ekalle pieneen kouluun niin ne tunsi toisensa kaikki kerhosta, suurin osa ei ollut ollut hoidossa ollenkaan mutta jossain mystisessä kerhossa olivat olleet. No ei se mitään, selvisin silti kunnialla koulusta vanhoista (vanhanaikaisista) opettajistakin huolimatta.
"kykenisi olemaan sellainen äiti kuin mielestäni pitäisi" Tuo on se suurin paradoksi nykyään. Jokainen kuvittelee minkälainen pitäisi olla, hirveän yksityiskohtaisesti, jotta lapsella olisi täydellinen lapsuus, eli sellainen mitä meillä ei ollut. Jokainen sukupolvi on yrittänyt antaa lapselleen jotain mitä itsellä ei ollut, milloin vapautta ja milloin kuria, milloin tavaraa ja milloin huomiota liiallisuuksiin asti. Nyt kun on tämä netti, pääsee liian hyvin ottamaan selvää minkälainen pitäisi olla, eikä enää lapsia kasvateta oman maun mukaan maalaisjärjellä, niillä resursseilla mitä sattuu olemaan. Nyt on muka kaikki pyrkimässä kynsinhampain kohti täydellistä vanhemmuutta, mutta silti lapsettomat (ja perheellisetkin) sanovat että lapsiperhe-elämä on helvettiä, lapset on kurittomia, sotkuisia, huutavat ja vaativat.
Miksi ihmeessä lapset on pahempia kuin koskaan vaikka vanhemmat tekevät enemmän lastensa eteen kuin koskaan ennen? Ei ennen puhuttu edes mitään sellaista että lasten ehdoilla, jotkut toki elivät lastensa kautta kun muutakaan ei ollut, mutta ei se ollut mitenkään yleistä kun naisetkin menivät palkkatöihin, sitä ennenkään naisilla ei ollut töistä pulaa, hyvä jos ehtivät töiden lomassa synnyttää.
Minä en tunnista näistä kauhukuvauksista omaa perhettäni, en lapsuuden perhettä enkä nykyistä. Ei meillä ole jatkuva huuto, ei kersat tahmaa käsillään joka paikkaa (koska niille ei anneta mitään sotkevaa käsiin) en minä koskaan hokenut äidille että äitiäitiäitiäiti... eikä mun lapsetkaan juuri koskaan niin tee, joskus joutuvat sanomaan useamman kerran jos keskityn vaikka kirjoittamaan nettipalstalle jotain tärkeää. Minä kuuntelen lapsiani, ja lopun aikaa saan olla rauhassa, ei mun lapset ole "vaativia" ei mulla ole olo että mua koko ajan joku tarvitsee. Meillä jos kersa ei tottele, se laitetaan tottelemaan, meillä huutaa myös vanhemmat tarpeen vaatiessa. Vaikka on rento kasvatustyyli, niin raja tulee vastaan aina jossain, ja lapset tietää sen koska on tosi kyseessä. Lapset on perheenjäseniä, ihan samalla tavalla kuin vanhemmatkin, kehittyvät ja itsenäistyvät joka päivä vähän lisää. En ymmärrä miksi monet puhuu lapsista kuin ne olisi jotain humanoideja, vaikka meistä jokainen on ollut lapsi, ja meistä jokainen on elänyt lapsiperhearkea, ei mun lapsuudessa ollut kauheaa lapsiperhearkea eikä ole ollut aikuisenakaan, ja esikoinen on jo aikuinen.
Ns. metatyöt. Metatöitä, eli kaikkia "huomaamattomia" kotitöitä, kuten lapsen liikuntavaatteiden pakkaamista kouluun, likaisten pyyhkeiden vaihtamista, lapsen hiustenleikkausajan varaamista tms tekevät 99,9 % naiset, se järkyttää. Mitä ne miehet sit tekee?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kakaroiden kiljunta ja hötkyily joka paikkaan !!
Olitko sinä sellainen lapsena? 0-16 vuotiaana? Etkö osannut olla hiljaa? Jos olit, niin ei kande tehdä noilla geeneillä lapsia, niistä tulisi samanlaisia kiljujia.
En ole tuo edellinen, mutta vastaan silti, koska sama järjetön metelöinti ja kirkuminen ärsyttää ja rasittaa lapsissa. Itse olin hiljainen ja rauhallinen lapsi - samoin kuin hyvin moni oman ikäluokkani (70-luvulla syntyneet) edustaja. Meitä nimittäin kiellettiin möykkäämästä ja käskettiin suoraan olemaan hiljaa, jos metelöimme. Nykyvanhemmat ilmeisesti pelkäävät pahoittavansa kakaroittensa mielen, jos nämä eivät saa vapaasti tyrannisoida muuta maailmaa tai jotain.
Minä tosin olen aina inhonnut muutenkin kovia ääniä, enkä kamalasti pitänyt muista lapsista edes silloin, kun olin itse lapsi. Opin lukemaan kolme-neljävuotiaana ja viihdyin mainiosti itsekseni kirjojen parissa. Viihdyn edelleenkin. <3
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti osaatte asettua sen pienen ihmisen asemaan, joka yrittää opetella elämään tässä maailmassa ja yhteiskunnassa. Aikuiset vaan vihaa eikä kukaan opasta tai auta vaikka ei vielä osaa kulkea bussilla tai tiedä miten julkisilla paikoilla käyttäydytään.
Surku tulee tästä lapsivihaketjusta, hävetkää ;(
No voi voi, kun tuli surku. Yhyy tai jotain. :p
Mitä opastamiseen tai auttamiseen tai neuvomiseen tulee, niin hyvä ettei turpiinsa saa jos menee tuntemattomien lapsille sanomaan, että noin ei saa tehdä. Kyllä jokaisen jannika-edwardin pitää rauhassa saada tehdä ihan mitä vain, muuten tulee karmeat traumat. Ja meidän purjopertikki on muutenkin sellainen erikoistapaus, individualisti jonka täytyy kasvaa vapaasti! :p
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kunka lopulta on niin paljon vanhemmista kiinni, millaisia lapsista tulee. Tähän sopii hyvin esimerkki kahdesta hyvin erilaisesta ystäväperheestäni. Toisessa perheessä vanhemmat tykkäävät juhlia paljon, käyvät vähintään kerran kuukaudessa irtiottoviikonlopulla ja harrastavat itse enemmän kuin lapsensa. Huomaa hyvin, ettei vanhemmat oikein ole läsnä arjessa ja muutenkin lapset ovat todella paljon hoidossa joko päiväkodissa tai mummolassa. Lapset ovat tässä perheessä aivan kauhukakaroita. Alkeellisiakaan käytöstapoja ei ole opetettu. Kuvittelin ennen siis että kaikki lapset ovat lähtökohtaisesti tällaisia. Kylässä ollessaan lapset sotkevat tarjottavilla, lappavat lautasen täyteen ja jättävät puolet syömättä, sitten lähtevät leikkimään tai pelaamaan tabletilla. Kiitos ja anteeksi on aivan vieraita käsitteitä.
Toisessa perheessä taas vanhemmat ovat oikeasti kiinnostuneita lapsistaan, lapset harrastavat liikuntaa ja joka päivä kysellään kuulumiset ja lapset istuvat rauhassa paikoillaan ruokapöydässä kunnes saavat luvan poistua. Mehusta aina kiitetään ja pyydetään nätisti, jos jotain tarvitaan. EN olisi ikinä uskonut, että kahden perheen välillä voi olla ero kuin yöllä ja päivällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se miten äidit ovat persoonattomia miehen omistamia synnytyskoneita jotka tekevät ilmaista paskaduunia joka ei näy ikinä missään ja sitä omaa identiteettiä rikotaan vielä ottamalla miehen nimi ja antamalla miehen nimi aina ja poikkeuksetta lapsille kaikissa perheissä.
En ikinä halua äidiksi kun tajusin miten irvokasta ja naista alistavaa se on.
Olen jotenkin tosi helpottunut, etten ole ainut joka ajattelee näin! Missään muualla kuin täällä palstalla anonyymisti en tätä oikein voi myöntää - paitsi omalle miehelle onneksi. Jännä juttu muuten noi lasten sukunimet, miksi ne tulee aina mieheltä, vaikka naisella olis oma sukunimensä? Ihan oikeasti ihmetyttää, vaikka nyt sinänsä hyvin merkityksetön juttu kaiken muun rinnalla onkin.
Itse ainakin olen ottanut miehen nimen koska oma oli niin ruma. Jos miehellä olisi ollut ruma nimi ja minulla hieno niin koko perheelle olisi tullut se. Ei se nyt varmaan lähtökohtaisesti ole naista alistavaa parisuhteessa :D
Älkää oikeasti jaksako kieltää asiaa. Kaikissa kulttuureissa nimi tulee mieheltä, ihan kaikissa. Käytännössä jokainen avioliitossa nimenvaihtava on nainen. Mikään "mutq oli nätimpi" ei asiaa muuta. Se että välität enemmän estetiikasta kuin omista juuristasi ja identiteetistäsi on juuri naiseuden ja äitiyden irvikuva. Kaikki naiset vaihtavat nimensä, älkää jaksako kieltää asiaa ja kierrellä.
Naiset ottavat myös vaikeampia nimiä, pidempiä nimiä, ääkkös-öökösnimiä, täysin etunimeen sopimattomia nimiä. Koska alistuvat miehelle. Jos se nimi valittaisiin estetiikan mukaan se ei todellakaan tulisi mieheltä KAIKISSA tapauksissa.
Onko naisille kokonaisuuksien hahmottaminen vaikeaa kun aina "minäminä" selityksiä eikä mitään kykyä hahmottaa ilmiötä kokonaisuudessa.
Vain naisilla on tyttönimet ja rouvanimet. Miehistä vain prosentti osallistuu nimenvaihtoon. Naiset alistuvat, miehillä on oma nimi kuolemaan asti.
Ja sen koko perinteen ydin on siirtää nainen mieheltä miehelle.
Mahdat olla yllättynyt sitten kun törmäät ensimmäistä kertaa elämässäsi esim. espanjalaisiin: https://fi.wikipedia.org/wiki/Sukunimi#Espanjalaiset_nimet
Myöskään mm. Kiinassa naiset eivät todellakaan ota miehen sukunimeä vaikka lapsi sen saisikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se arkirumba ja sen jaksaminen. Itse olen täysin iltavirkku, ja aamuvuorot on mulle kauhistus. Aamuvuoroissa ja varsinkin niiden jälkeen olen ihan koomassa, enkä tajua miten voisin jaksaa hakea lapsen hoidosta, laittaa ruuan, pestä pyykit, hoitaa kodin, harrastaa yms.yms. mitä siihen nyt kuuluukin. Lasettomana voin hyvin tehdä sen mitä jaksan. Ja tehdä pääosin ilta-/yövuoroja. Lapsen myötä olisi "pakko" pakottautua aamurytmiin, koska sillä tavalla se yhteiskunta ja koulut nyt vaan pyörii. Lapsettomana saan olla irralaan siitä. Ja tiedän, että myös lasten kanssa voisi tehdä vuorotyötä, mutta luulen että olisin kuitenkin sellainen vanhempi joka haluaisi ola läsnä lapsen elämässä eikä aina eri aikaan töissä. Mutta tiedän että en vaan jaksaisi sitä.
Henkilökohtaisella tasolla eniten järkyttää se oman ajan vähyys (ja siihen liittyvä vastuu). Siis se, kuinka paljon lapset tavitsevat sinua. Jopa silloin kun lapset esim. nukkuvat päiväunia, pitää pienten lasten kanssa olla koko ajan olla kuuloetäisyyden päässä varmuuden vuoksi. Eikä lapsen tarvitse olla edes hankala ollakseen aikasyöppö. Jopa kauppaan kävellessä joutuu jatkuvasti kiinnittämään lapseen huomiota. Kiltti lapsi ehkä pysyy vierellä eikä ryntää auton alle, mutta silti lapsi kärttää huomiota koko ajan, kyselee koko matkan, sille saa koko ajan olla selittämässä miksi vastaantulijalla on vaate x tai jotain muuta, mitä nyt lapset ihmettelevätkään, eli kaikkea. Ei yhtään sijaa sille, että kävelee vain omissa ajatuksissaan. Ja tietenkins e tajuaminen, ettei tämä ole lapsen vika, vaan lapsi vain ihmettelee kun ei tiedä, ja oppii kun kertoo. Mutta en kestäisi sitä silti. Ja siitäkin saisin sujuvasti huonon omantunnon. No vanhemman lapsen tietysti uskaltaa päästää jo ilman valvontaa/kaverin kanssa ulos, mutta silloinkin pitää olla koko ajan tavoitettavissa ja takaraivossa se huoli, että mitä jos jotain sattuu. Ja ennen tätä pistettä joutuu olemaan aika monta vuotta niin, että on vähintäänkin sillä kuuloetäisyydellä. Ja helpotus voi olla se yksi viikonloppu kuukaudessa, kun isovanhemmat ottavat hoitoon. Jos ottavat. Jos ylipäätään on isovanhempia mille viedä hoitoon.
Näin introverttina olen ihan loppu jo siitä, jos paras kaverini joutuu tilanteen pakosta olemaan esim. neljä yötä putkeen luonani, vaikka ehdottomasti rakastan kyseistä ihmistä ja hänen seuraansa, ja olemme olleet kavereita lapsista saakka. Voisin kuvitella, että jos työpäivän päätteeksi alkaisi "toinen työmaa" kotona, olisin loppu alle viikossa. Töissä jaksan ihmisiä vaikka 10 tuntia putkeen, mutta siihen vastapainoksi minun on pakko saada se oma aika. Muuten olen väsynyt, kiukkuinen ja ahdistunut koko ajan.
Ja tässä huomio: vika ei siis ole lapsissa. Minun luonteiseni ihminen ei vain sovellu vanhemmaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitipuoli kirjoitti:
Esimerkiksi kun yrittää olla yhdynnässä ja lapset tulee aina keskeyttämään!
On oikea ongelma myös meidän uusio perheessä! Monta kertaa miehen lapset huutaneet tilanteissa mm kaupan kassalle ja päiväkodin tädeille että isillä oli ilmapallo pippelissä! ottaneet myös ja levitelleet käytettyjä yöpöydältä vaikka monet kerrat sanottu että ei kosketa aikuisten tavaroihin.. nyt on muu ehkäisy niin eivät ainakaan sitä huomaa niin kuin kumi sukat!
Siis mikä järkytti omassa lapsuudenkodissa? Muiden arkeen on vaikea nähdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen todella tyytyväinen että lapsella alkaa olla sen verran ikää, ettei tarvitse koko ajan olla vahtimassa, vaan pärjää itsenäisesti. Lisää ei ole tulossa, tämä riitti.
yh m
Tosiaankin se, miten sitä taaperoa täytyy vahtia oikeasti ihan koko ajan tai se on tapattamassa itseään, rikkomassa tavaroita tai sotkemassa. Myös se, miten päivän tekemiset täytyy suurin piirtein suunnitella sen lapsen päiväuni- ja syömisrytmin ympärille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki järkytti/järkyttää edelleen kun tuttava pariskunnat ovat tehneet lapsia. Jo parin tunnin vierailun jälkeen olen aivan rättiväsynyt kun olen kuunnellut ja katsellut heillä pikkulasten menoa. En ymmärrä miten tuttavani jaksavat. Lapset ovat kaiketi ihan normaaleja, iloisia ja ihan hauskojakin ja vanhemmat pitävät heistä hyvää huolta. Mutta meno on silti minulle aivan liikaa. Tämä on vahvistanut näkemystäni siitä että itse en aio hankkia lapsia. Tiedän, että en pystyisi luopumaan omista harrastuksistani lasten takia enkä jaksaisi pyörittää edes yhden lapsen huushollia.
Minkälaisia harrastuksia sulla on kun niistä pitäisi lapsen takia luopua??? Ryyppääminen? Yksinpurjehdusmaailmanympäri? No senkin ajan voi ukko olla lapsen kanssa.
Liikuntaharrastukset. Paksun mahan tai pienen lapsen kanssa ei pääse juoksemaan, pyöräilemään, tenniskentälle, uimaan tai jumppaan. Saati sitten hevosen selkään. Näitä ei vaan voi yhdistää lapsiperhe-elämään.
Minua ahdistaisi, että yrittäisin olla tiedostava ja kannustava, hyvin kasvattava vanhempi, mutta silti yhtäkkiä hätkähtäisin siihen, että olen kasvattanut lapsen aivan "väärin" ja hänestä onkin kuoriutunut täysi luuseri, moniongelmainen, tyhmä, tyyli- ja tilannetajuton...
Lisäksi introverttinä huolestuttaisi, että mitä jos yhtäkkiä haluankin todella paljon rauhaa ja yksinoloa? Olisin kuin vankilassa.
Kaikki. Ja miksi mammat tulee tänne puolustelemaan itseään?
Vierailija kirjoitti:
Äitipuoli kirjoitti:
Esimerkiksi kun yrittää olla yhdynnässä ja lapset tulee aina keskeyttämään!
On oikea ongelma myös meidän uusio perheessä! Monta kertaa miehen lapset huutaneet tilanteissa mm kaupan kassalle ja päiväkodin tädeille että isillä oli ilmapallo pippelissä! ottaneet myös ja levitelleet käytettyjä yöpöydältä vaikka monet kerrat sanottu että ei kosketa aikuisten tavaroihin.. nyt on muu ehkäisy niin eivät ainakaan sitä huomaa niin kuin kumi sukat!
Wtf teillä tapana säilöä käytettujä kortsuja yöpöydällä?
Se, että lapsia ei komenneta, vaikka olisi aihetta. Lapset siis esim riehuu ja huutaa ja sotkee vaikka kaupassa tai kylässä ja sille ei tehdä yhtään mitään.(Eikö oikeasti voi opettaa/kieltää ettei ihan kaikkialla saa riehua ja sotkea?)
Ja se, että suostutaan loputtomasti ihan pienenkin lapsen "hyppyytettäväksi". Esim lahjotaan lasta pukemaan, syömään, lähtemään ulos, joka kerta luvataan jotain palkintoa em asioista tai maanitellaan että "olisit kulta nyt kiltti ja..." (Eikö voi vaan sanoa, että nyt mennään ja sillä selvä tms)
Voi miten paljon mä tulen saamaan alapeukkuja nyt tälle tekstille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki järkytti/järkyttää edelleen kun tuttava pariskunnat ovat tehneet lapsia. Jo parin tunnin vierailun jälkeen olen aivan rättiväsynyt kun olen kuunnellut ja katsellut heillä pikkulasten menoa. En ymmärrä miten tuttavani jaksavat. Lapset ovat kaiketi ihan normaaleja, iloisia ja ihan hauskojakin ja vanhemmat pitävät heistä hyvää huolta. Mutta meno on silti minulle aivan liikaa. Tämä on vahvistanut näkemystäni siitä että itse en aio hankkia lapsia. Tiedän, että en pystyisi luopumaan omista harrastuksistani lasten takia enkä jaksaisi pyörittää edes yhden lapsen huushollia.
Minkälaisia harrastuksia sulla on kun niistä pitäisi lapsen takia luopua??? Ryyppääminen? Yksinpurjehdusmaailmanympäri? No senkin ajan voi ukko olla lapsen kanssa.
Liikuntaharrastukset. Paksun mahan tai pienen lapsen kanssa ei pääse juoksemaan, pyöräilemään, tenniskentälle, uimaan tai jumppaan. Saati sitten hevosen selkään. Näitä ei vaan voi yhdistää lapsiperhe-elämään.
Sivusta lisään että ei meillä ainakaan "ukko" voisi lasta vahtia, koska harrastaa vähintään yhtä paljon. Kun molempien päivä töineen ja liikuntaharrastuksineen kestää noin 7-17, pitäisi molempien luopua puolesta harrastusajasta, että lapsen ehtisi viedä ja hakea tarhasta. Ei ne siellä varmaan yli kymmentä tuntia pidä... Ja ei taida ekaluokkalaistenkaan hyvä noin pitkään yksin olla joka päivä. Käytännössä siis lapsi vähintään puolittaisi harrastusmäärän molemmilta vanhemmilta ainakin noin kymmeneksi vuodeksi.
Alue: Aihe vapaa
Minuakin aina ihmetyttää tuo "et saa tehdä mitään rauhassa ja lapsi tarvitsee sinua koko ajan!" saan tietysti, lapsi leikkii myös välillä omiaan Ja hänellä on myös isä.