Rankasta lapsuudesta selvinneet, miten sen teitte?

Vierailija kirjoitti:

Minullakin on sukulainen joka ei halua "vatvoa" menneitä jne ja päällisin puolin menee ihan hyvin mutta tiedän että hän on vain sulkenut mielestään vaikka miten pahoja asioita jotka vaikuttaa edelleen monissa asioissa eli elää kuitenkin elämäänsä edelleen menneisyyden uhrina koska menneisyys estää häneltä monia asioita. Minusta se ei ole sen parempi kuin tirdostaa mitä kaikkea on kokenut ja pyrkiä sitä kautta vapaaksi, vaikka se ei aina hyvältä tunnukaan. Joku sanonut että kukaan ei ole niin vanki kuin se joka luulee olevansa vapaa. Suorittaa elämää pystyy kuka vain. Ei tarklita että esim terapia on ainoa ratkaisu vaan jos esim oma lapsuus on sellainen ettei sitä pysty edes ajattelemaan niin se kertoo vain että traumat on edelleen ratkaisematta ja elää niiden ehdoilla.

On tämä minusta silti parempi kuin märehtiä mennyttä ja olla katkera. Olen aidosti kiitollinen jokaisesta hyvästä (normaalista) päivästä, hyvistä ystävyyssuhteista, työkyvystä jne.

Yksi ystäväni tiedostaa erittäin hyvin kaikki vääryydet, mutta hänellä on vaikeuksia päästää niistä irti ja ne pilaavat nykyhetkenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työtä, työtä, työtä. Itsetutkiskelua niin että pää savuaa. Peiliin katsomista, opettelua ja virheistä oppimista. Self-help-kirjoja ja brutaalia rehellisyyttä. Poismuutto lapsuuden seuduilta, täysin uusi alku.

Aikanaan huonojen lähtökohtien vuoksi en ollut edes työkykyinen. Nykyään musta ei ikinä uskoisi, etten ole ollut näin vahva aina. Pumpulissa kasvaneeksikin on väitetty. Hah. Olin noin 25-v kun aloin olla jo "normaali".

Sama kokemus. Normaalia elämää, opiskelua ja työtä ja sosialisointia. Pahimmassa kunnossa ovat ne, jotka jäävät sairaseläkkeelle masennuslääkkeineen ja vatvovat vuosikausia terapeutille menneitä osaamatta luopua haavoistaan ja aloittaa toipumisprosessia. Uudet, korjaavat kokemukset ja normaali elämä parantaa traumoista paremmin kuin mikään muu.

Eli traumoja ei siis kuuluisi käsitellä?

Monilla se "käsittely" pahentaa sitä tilannetta.

Esim. suuronnettomuuksista selvinneitä on tutkittu ja parhaiten oli pärjänneet psyykkisesti ne, jotka ei olleet käyneet asian takia terapiassa.

Myös itselleni on sopinut parhaiten vain arkipäivän rutiinit, keskittyminen hetkeen. Terapia teki minusta melkein toimintakyvyttömän. 

Juuri näin. Nämä asioita "käsittelemään" jäävät ovat juuri niitä, jotka eivät toivu, koska omaksuvat uhrimentaliteetin ja pitävät itseään ikuisesti uhreina, edes pyrkimättä menemään eteenpäin tai parantumaan. Uhriudesta tulee manipulointikeino ja suojakuori, jonna käpertyä.

Kävin erään traumasta selviytymistä käsittelevän kurssin jossa kerrottiin tutkimuksista, että parhaiten traumoista selviävät ne, jotka mahdollisimman pian traumojen jälkeen pyrkivät elämään normaalia elämää, eivätkä jää sairauslomalle.

Caroline Myssin kuuluisa luento kannattaa katsoa, josa toipuminen kiinnostaa: https://www.youtube.com/watch?v=pzVyNoFA9Es

Mutta mitä jos ei ole koskaan ollut sitä normaalia elämää tai normaaleja toimintakeinoja? Jos ei ole mitään normaalia arkea, mihin palata? Entä jos tämän vuoksi ei kykene muodostamaan tai elämään nprmaalia elämää?

En ymmärrä, miksi sinulla on niin kova tarve lytätä toisten ihmisten selviytysmiskeinoja? Eikä tärkeintä ole, että jokainen löytää omat keinonsa toipua. Terapiaankaan tarkoitus ei ole se, että menneeseen jäädään vain vellomaan. Terapia vaatii tietenkin hyvän terapiasuhteen ja sen, että ihminen kykenee itserefleksoimaan.

Sori jos sanon suoraan, mutta olet koulukirjaesimerkki uhrimentaliteetista ja opitusta avuttomuudesta. Katso tuo linkittämäni luento ja ota muutenkin selvää traumasta toipumisesta. Netistä ja kirjastosta löytyy jo paljon. Sanon tämän ihan hyvällä, vaikka uhrimentaliteetti saa varmasti tähänkin reagoimaan torjuvasti ja vihamielisesti. Olen itse toipunut todella hirveistä asioista ja toivon aidosti, että muutkin voivat toipua.

Minun on nyt pakko sanoa tästä sivusta että ensinnäkään en huomannut mitään uhrimentaliteettia edellisessä. Mutta sen sijaan minun silmiin sinä olet voinut päästä näennäisesti elämässä eteenpäin mutta siihen se valitettavasti jääkin. Ja moni näennäisesti eteenpäin päässyt ei ymmärrä millään tasolla että huono lapsuus voi näkyä muutenkin kuin selvinä mielenterveysongelmina, työkyvyttömyytenä jne. Sinusta huokuu kovuus ja empatian puute. Ja päästäkseen käsittelemään näitä ihmisen täytyy olla todella vahva ja katsoa itseään niin rehellisesti että pahaa tekee. Todennäköisesti tähän saan vastaukseksi vähättelevää pilkkausta mutta en oikeastaan muuta odotakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava ketju. Laskisin itseni selviytyneeksi, mulla on ammatti, (pätkä)töitä ja ystäviä ja kyky noin ylipäätään enimmäkseen iloita elämästä ja hallita arkea. Mä myös koen, että pystyn ainakin jossain määrin luottamaan ihmisiin, mutta vain joihinkin hyvin tarkkaan valittuihin ihmisiin, ja vain vuosien tuntemisen jälkeen. Bongaan erisortin hulluja ja persoonallisuushäiriöisiä kaikkialta, ja varmaan välillä tutka osuu epäreilusti pieleen, mutta on se usein osoittautunut myös hyödylliseksi. Karvat nousee pystyyn tosi herkästi, jos joku alkaa käyttäytyä rajattomasti mun seurassa tai esimerkiksi etsii musta tukea ongelmiinsa.

Mulla kyllä autto terapia. Mutta siis, hakeuduin terapiaan siinä vaiheessa kun en kerta kaikkiaan pärjännyt ilman. Sillon tilanne oli suht ok, olin saanut opiskelupaikan ja päässyt muuttamaan kauas lapsuudenkodista, mutta masennusoireet iski päälle niin, ettei opiskelusta tullut mitään. Kuvaavaa on musta se, että pysyin ihan toimintakykyisenä niin kauan kuin oli pakko, eli kun olin taloudellisesti ja muutenkin riippuvainen vanhemmistani. Sitten kun olin saanut taisteltua itselleni riittävän turvallisen elinympäristön, luhistuin.

Uskoisin, ettei terapiaan kannata hakeutua vain siksi, että on ollut kauhea lapsuus. Just työ ja turvalliset ihmissuhteet ja tasainen arki auttaa, ja jos mieli hautaa traumat, ei niitä todellakaan kannata väkisin kaivaa esille. Mutta jos traumat puskee pintaan ja tietoiseen mieleen ja lamaannuttaa, niin sitten on aika käsitellä niitä.

Ihan hätkähdin ja mietin hetken, olenko kirjoittanut tämän itse, sillä tämä teksti voisi olla suoraan omilta näppiksiltäni. Tosin itse olen saanut opintoja vietyä eteen päin, mutta se on ollut aivan valtavan taistelun takana ja toisaalta tuntui, että opinnot ja yliopisto olivat ainoa, jotka pitivät järjissään ja kiinni arjessa. Menin terapiaan itsekin siinä kohtaa vasta, että pää hajoa tähän paikkaan ja jo ensimmäisellä tapaamiskerralla vuodatin ulos vaikka kuinka  paljon.

Nykyään olen melkein ehjä, kokonaisempi. Kykenen luottamaan hyviin ystäviini, enkä pelkää enää, että he hylkäävät minut. Olen tasapainoisempi ja onnellisempi. Vielä matka on kesken, mutta toivoa on.

Ekan lainaamani viestin kohdalla mietin, että oho, aikalailla kuin minä! ... sitten luin siihen vastatun viestin ja silmät meinasivat tipahtaa päästä, aivan kuin minä... minäkin selvisin lapsuuteni ja nuoruuteni siihen saakka, kunnes en ollut enää riippuvainen vanhemmistani (eli lukion loppuun). Olin todella masentunut ja itsetuhoinen, kotona oli helvettiä mutta jostain minä revin sen pienen toivonpilkahduksen, jota vaalin... ajattelin, että selviän, pakko selvitä, kaikki järjestyy kunhan jaksan vielä vähän. Niin minä sitten jaksoin, abivuonna olin jo äärettömän lähellä tuhoutumista, olin tehnyt kaikki valmistelut itsemurhaa varten jne. Sitten pääsin pois vanhempien luota, en ole heihin sen koommin pitänyt mitään yhteyttä. Se auttoi vähän, sillä ei sain siten poistettua sairaat ihmiset elämästäni. Mutta ei elämä helpottunut; kun kaikki voimat eivät enää menneet päivittäiseen selviytymiseen, koko paletti hajosi. Traumat alkoivat purkautua hallitsemattomasti, masennus, ahdistus ja syömishäiriö painoivat harteilla enemmän kuin aiemmin. Päädyin ensin psykologille ja jossain kohtaa aloitin terapian. Terapeuttini kanssa meillä synkkaa todella hyvin ja luotan häneen kyllä, en vain osaa puhua itseäni auki yhä vieläkään kunnolla. Kaiken romahtamisen ja muun keskellä olen kuitenkin edennyt opinnoissani. Kunnianhimoisesti ja suorittanut enemmän kuin olisi tarvinnut. Hukutan itseni ja elämäni työhön, se on ollut aina yksi parhaista selviytymiskeinoistani jonka avulla olen poistanut kaiken ympärilläolevan...Kai se on ollut myös aina se "portti" jonka olen nähnyt lupauksena toivosta ja paremmasta elämästä. Että jos kouluttaudun riittävästi, on suuremmat mahdollisuudet selvitä elämästä.  Ihmissuhteista ei sitten tulekaan mitään, en luota kehenkään ja liian usein tulee aikoja kun en siedä kenenkään seuraa.

En tiedä toivunko koskaan kunnolla. Olen vielä nuorehko, kaikki edellytykset selviämiseen kai pitäisi jo olla. Kun terapiaakin olen saanut. Minä vaan en taida olla kovin resilientti ihminen. Sisarukset ovat pärjänneet ja menestyneet, minua pidetään mustana lampaana. Kukaan ei näe perheoloissamme mitään vikaa, kun muut ovat selvinneet niin hyvin. Muilla sisaruksilla on kuitenkin elämässään ollut aina joku perheen ulkopuolinen aikuinen. Harrastusten kautta, koulussa, tuttujen vanhempia... joku on aina ottanut heidät siipiensä suojiin. Minulla ei ollut ketään, mikä on varmasti iso syy siihen, ettei minulle kehittynyt kykyä uskoa siihen, että ihmiset ovat hyviä, haluavat minulle hyvää ja uskovat minuun. Kaikki kiintymisen kohteeni ovat osoittautuneet pahoiksi ja hylänneet.

Toivon, että terapiassa aivot osaisivat ottaa vastaan sen tarjoamat korjaavat kokemukset.

Olen se, jota lainasit, se joka on nyt ehjempi. Minulla kesti kaksi vuotta, ennen kuin pystyin todella luottamaan terapeuttiini ja todella puhumaan asioista. Koko ajan asiat menivät parempaan, mutta oikeasti vasta sen jälkeen, kun pystyin todella alkaa puhumaan vaikeista asioista, olo helpotti. Ei se ole helppoa ja varsinkin kun on kova tausta kuten meillä, luottamuksen synnyssä kestää aikansa ja varsinkin siihen, että pystyy alkaa puhua niistä todella vaikeista asioista. Terapia on ollut elämäni paras päätös ja sijoitus, mutta itselleen pitää antaa aikaa, olla lempeä ja ymmärtää, että se on vaikeaa, haastavaa ja välillä ihan hirveää, kuin repisi nahkaansa auki. Minua helpotti ajatus, että terapeutillani on vaitiolovelvollisuus eli hän ei koskaan se kertoa sitä mitä sanon eteen päin.

Tsemppiä ja voimia sinulle! Hyvä elämä ja onnellisuus on mahdollista.

Laitan vielä, että meidänkään perheestä kukaan ei arvannut mitä siellä pinnan alla oli. Kaikki me lapset olemme ulkoisesti pärjänneet, mutta sisäisesti olemme hyvin rikki menneet. Moni on hyvä pitämään kulissit yllä.

Voi, kiitos. <3 Toivoisin niin kovasti, että onnellisuus on mahdollista, mutta enpä tiedä. Kaikilla korteilla voi pelata, mutta joillakin on vain tuomittu häviämään. Jossakin kohtaa ei ehkä enää kannata yrittää... Saanko kysyä, miten pitkään terapiasi kesti? Olen tuntenut terapeuttini nyt jo muutamia vuosia - kuten sanottua, luotan kyllä, mutta kykyni alkaa itseohjautuvasti puhua elämääni auki on edelleen olematon, tarvitsen aina pitkän johdattelun ja silloinkaan en osaa taata itselleni, että osaan asettaa sanat oikeaan järjestykseen. :-/

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Selvisin, kun ymmärsin, etteivät vanhempani tehneet sitä minulle. He vain ovat laiskoja, itsekkäitä, välinpitämättömiä ja rikkinäisiä ihmisiä. Millaisia vanhempia heidän pitäisi olettaa olevan?

Isäni on ainoa lapsi, joka ei ole koskaan tehnyt oman hyvinvointinsa eteen mitään. Saanut kaiken valmiina. Lyhyt temperamentti, kyvytön vastustamaan kiusauksia ja todella vääristynyt omakuva. Minut hän kasvatti syyllistämällä ja pelottelulla. Minun piti osata ja tietää, koska olen esikoinen. En saanut pyytää mitään, koska sama olisi pitänyt luvata sisaruksillekkin. En myöskään saanut osoittaa tunteitani, koska ne ovat naurettavia. Lastenhoitajaksi ja siivoojaksi kelpasin siihen asti, kunnes isä kyllästyi ja jätti meidät kaikki.

Äitini taas on marttyyri, itsekäs ja avuton. Kaikki on aina jonkun muun vika ja muiden onni on häneltä pois. Hän on välttelevä ja ennalta-arvaamaton, ainoastaan vihaisena rehellinen. En ole koskaan voinut turvata äitiin, en ole varma, tiedänkö mikä äiti on. Toisen luokan talvella talvikenkäni olivat jääneet pieniksi. Olin kävellyt samoilla kengillä jo kaksi talvea. Mainitsin asiasta äidille, joka puuskahti kiukkuisena, että kaikkihan te (lapset) tarvitsisitte kengät. Jatkoin pienillä kengillä kävelyä, kunnes jalkani kipeytyivät niistä. Pyysin uudelleen kenkiä. Sain kuulla huutoa, kuinka koko ajan haluan jotakin ja enkö nyt helvetti ymmärrä, että raha ei kasva puissa. Kuitenkin äitini on aina polttanut 2 askia tupakkaa per päivä. Vaihdoin talvikengät lenkkareihin ja villasukkiin. Lenkkareissa oli pohjassa reikä ja lumi tuli siitä sisään. Sain paleltuman jalkaani ja äiti vei minut lääkäriin. En kertonut lääkärille kenkien puutteesta. Kuitenkin sain huudot ja tukkapöllyä kotona, koska nolasin äidin. "Millainen helvetin kakara muka vahingossa palelluttaa jalkansa?" Niinpå vaihdoin lenkkarit kumisaappaisiin ja kaksiin villasukkiin. Onneksi talvi loppui jossakin vaiheessa ja sain taas kävellä paljain jaloin häpeämättä rumia kenkiä.

Ymmärsin textistä, että aika moisia sontiaisia ja ihmispeppuja sinulla on ollut "vanhempina", mutta en saanut ihan selville miten muka selvisit?

Miten niin eivät tehneet sitä sinulle? Tekiväthän. Ja olivat itsekkäitä hirviöitä.

En ole tuo, kenelle kommentoit, mutta ajattelen samoin. Vanhempani toimivat kyvyttömyyttään ja sairauttaan, eivät pahuuttaan juuri minua kohtaan. Se on helpompi niellä ja päästää irti ja antaa anteeksi.

Olen tuo alkuperäinen. Elämäni helpottui välittömästi kun lakkasin ajattelemasta itseäni uhrina. Minä vain jouduin läpikäymään sen kaiken, oma valintani on, kuinka jatkan. Selviämisellä tarkoitin, että ensiksikin pääsin siitä kodista pois ja pystyin edesauttamaan sisaruksienkin pois muuttoa. Toiseksi olen pärjännyt omillani, kouluttautunut, hankkinut asunnon, harrastanut asioita, hemmotellut itseäni. Kolmanneksi voin hyvin henkisesti ja fyysisesti. Elän vakaassa parisuhteessa, osaan riidellä, en pelkää yksin jäämistä enkä häpeä itseäni. Miksi häpeäisin kun selvisin siitä kaikesta? Ainoa pysyvä vaikutus on päätökseni olla tekemättä lapsia. Koska olen käytännössä kasvattanut pienimmät sisarukseni, olen omasta mielestä jo hoitanut lapseni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut todella vaikea lapsuus. Perheessämme oli talous-, päihde- ja mielenterveysongelmia, ja lopulta minut ja sisarukseni sijoitettiin. Olen kuitenkin pärjännyt, jopa menestynyt elämässä. Minulla on hyvä koulutus, vakituinen työ arvostetulla alalla, oma perhe ja läheisiä ystäviä, joilla heilläkin on elämä kunnossa. Sisarukseni sen sijaan ovat silmin nähden traumatisoituneet minua enemmän. Heillä on ollut ongelmia päihteiden ja talouden kanssa, opiskeluista ja työnteosta ei ole tullut oikein mitään, ja parisuhteetkin kaatuvat aina muutaman kuukauden jälkeen. Humalassa he jauhavat aina vain kurjasta lapsuudestamme.

Miksi juuri minulle sitten on käynyt hyvin? Luulen, että satun olemaan ns. resilientti ihminen. Vastoinkäymiset eivät ole koskaan lannistaneet minua, ja luottamus omaan pärjäämiseeni on aina ollut korkea. Jo lapsena muistan nähneeni itseni tavallaan ulkopuolisena perheessäni. Ajattelin, että minun elämäni tulee aikuisena olemaan aivan erilaista kuin perheeni elämä, ja määrätietoisesti ponnistelin tätä kohti. En ole koskaan murehtinut menneitä. Joskus kun joku tuttava vaikka valittaa kymmenen vuoden takaista eroaan katkerana, en osaa yhtään samaistua tuntemuksiin. En tunne menneisyydessä minua huonosti kohdelleita henkilöitä kohtaan oikein mitään. Pääsen asioista yli luullakseni tavallista helpommin. En näe painajaisia, en koe katkeruutta, minun ei ole vaikea luottaa ihmisiin. Ainoa heikkouteni asiaan liittyen on ehkä se, että vaadin ihmisiltä tiedostamattani joskus liikaa. Koska olen itse selvinnyt vaikeista kokemuksista, en osaa aina suhtautua myötätuntoisesti niihin, jotka valittavat minun näkökulmastani pienistä asioista. Kaikilla ei kuitenkaan ole samoja voimavaroja, ja yritän kehittyä tämän huomaamisessa.

Huh, itsekkyydellä pärjää? "Olen resilienstti ihminen". Kyllä se yleensä on niin, että sinulla on ollut joku tekijä vähän suotuisammin kuin sisaruksesi. Ihan kiva että pärjäät, mutta en oikein tykkää tästä "olen kestävämpi ja parempi kuin muut"-asenteesta.

Juurikin näin. On hirvittävän helppo ajatella että on jotenkin parempi ihminen ja itse vastuussa siitä että elämä on ollut helpompaa kuin sisaruksilla. Synnynnäinen temperamentti, suojaavat tekijät, turvalliset aikuiset jne. Nämä kaikki voi saman perheen lapsilla olla aivan erilaisia eikä niitä itse asiassa voi edes yrittää verrata. Se näkyvästi mt-ongelmainen voi lopulta olla sisältä ehjempi, myötätuntoisempi, terveempi kuin se näennäisesti pärjäävä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava ketju. Laskisin itseni selviytyneeksi, mulla on ammatti, (pätkä)töitä ja ystäviä ja kyky noin ylipäätään enimmäkseen iloita elämästä ja hallita arkea. Mä myös koen, että pystyn ainakin jossain määrin luottamaan ihmisiin, mutta vain joihinkin hyvin tarkkaan valittuihin ihmisiin, ja vain vuosien tuntemisen jälkeen. Bongaan erisortin hulluja ja persoonallisuushäiriöisiä kaikkialta, ja varmaan välillä tutka osuu epäreilusti pieleen, mutta on se usein osoittautunut myös hyödylliseksi. Karvat nousee pystyyn tosi herkästi, jos joku alkaa käyttäytyä rajattomasti mun seurassa tai esimerkiksi etsii musta tukea ongelmiinsa.

Mulla kyllä autto terapia. Mutta siis, hakeuduin terapiaan siinä vaiheessa kun en kerta kaikkiaan pärjännyt ilman. Sillon tilanne oli suht ok, olin saanut opiskelupaikan ja päässyt muuttamaan kauas lapsuudenkodista, mutta masennusoireet iski päälle niin, ettei opiskelusta tullut mitään. Kuvaavaa on musta se, että pysyin ihan toimintakykyisenä niin kauan kuin oli pakko, eli kun olin taloudellisesti ja muutenkin riippuvainen vanhemmistani. Sitten kun olin saanut taisteltua itselleni riittävän turvallisen elinympäristön, luhistuin.

Uskoisin, ettei terapiaan kannata hakeutua vain siksi, että on ollut kauhea lapsuus. Just työ ja turvalliset ihmissuhteet ja tasainen arki auttaa, ja jos mieli hautaa traumat, ei niitä todellakaan kannata väkisin kaivaa esille. Mutta jos traumat puskee pintaan ja tietoiseen mieleen ja lamaannuttaa, niin sitten on aika käsitellä niitä.

Ihan hätkähdin ja mietin hetken, olenko kirjoittanut tämän itse, sillä tämä teksti voisi olla suoraan omilta näppiksiltäni. Tosin itse olen saanut opintoja vietyä eteen päin, mutta se on ollut aivan valtavan taistelun takana ja toisaalta tuntui, että opinnot ja yliopisto olivat ainoa, jotka pitivät järjissään ja kiinni arjessa. Menin terapiaan itsekin siinä kohtaa vasta, että pää hajoa tähän paikkaan ja jo ensimmäisellä tapaamiskerralla vuodatin ulos vaikka kuinka  paljon.

Nykyään olen melkein ehjä, kokonaisempi. Kykenen luottamaan hyviin ystäviini, enkä pelkää enää, että he hylkäävät minut. Olen tasapainoisempi ja onnellisempi. Vielä matka on kesken, mutta toivoa on.

Ekan lainaamani viestin kohdalla mietin, että oho, aikalailla kuin minä! ... sitten luin siihen vastatun viestin ja silmät meinasivat tipahtaa päästä, aivan kuin minä... minäkin selvisin lapsuuteni ja nuoruuteni siihen saakka, kunnes en ollut enää riippuvainen vanhemmistani (eli lukion loppuun). Olin todella masentunut ja itsetuhoinen, kotona oli helvettiä mutta jostain minä revin sen pienen toivonpilkahduksen, jota vaalin... ajattelin, että selviän, pakko selvitä, kaikki järjestyy kunhan jaksan vielä vähän. Niin minä sitten jaksoin, abivuonna olin jo äärettömän lähellä tuhoutumista, olin tehnyt kaikki valmistelut itsemurhaa varten jne. Sitten pääsin pois vanhempien luota, en ole heihin sen koommin pitänyt mitään yhteyttä. Se auttoi vähän, sillä ei sain siten poistettua sairaat ihmiset elämästäni. Mutta ei elämä helpottunut; kun kaikki voimat eivät enää menneet päivittäiseen selviytymiseen, koko paletti hajosi. Traumat alkoivat purkautua hallitsemattomasti, masennus, ahdistus ja syömishäiriö painoivat harteilla enemmän kuin aiemmin. Päädyin ensin psykologille ja jossain kohtaa aloitin terapian. Terapeuttini kanssa meillä synkkaa todella hyvin ja luotan häneen kyllä, en vain osaa puhua itseäni auki yhä vieläkään kunnolla. Kaiken romahtamisen ja muun keskellä olen kuitenkin edennyt opinnoissani. Kunnianhimoisesti ja suorittanut enemmän kuin olisi tarvinnut. Hukutan itseni ja elämäni työhön, se on ollut aina yksi parhaista selviytymiskeinoistani jonka avulla olen poistanut kaiken ympärilläolevan...Kai se on ollut myös aina se "portti" jonka olen nähnyt lupauksena toivosta ja paremmasta elämästä. Että jos kouluttaudun riittävästi, on suuremmat mahdollisuudet selvitä elämästä.  Ihmissuhteista ei sitten tulekaan mitään, en luota kehenkään ja liian usein tulee aikoja kun en siedä kenenkään seuraa.

En tiedä toivunko koskaan kunnolla. Olen vielä nuorehko, kaikki edellytykset selviämiseen kai pitäisi jo olla. Kun terapiaakin olen saanut. Minä vaan en taida olla kovin resilientti ihminen. Sisarukset ovat pärjänneet ja menestyneet, minua pidetään mustana lampaana. Kukaan ei näe perheoloissamme mitään vikaa, kun muut ovat selvinneet niin hyvin. Muilla sisaruksilla on kuitenkin elämässään ollut aina joku perheen ulkopuolinen aikuinen. Harrastusten kautta, koulussa, tuttujen vanhempia... joku on aina ottanut heidät siipiensä suojiin. Minulla ei ollut ketään, mikä on varmasti iso syy siihen, ettei minulle kehittynyt kykyä uskoa siihen, että ihmiset ovat hyviä, haluavat minulle hyvää ja uskovat minuun. Kaikki kiintymisen kohteeni ovat osoittautuneet pahoiksi ja hylänneet.

Toivon, että terapiassa aivot osaisivat ottaa vastaan sen tarjoamat korjaavat kokemukset.

Olen se, jota lainasit, se joka on nyt ehjempi. Minulla kesti kaksi vuotta, ennen kuin pystyin todella luottamaan terapeuttiini ja todella puhumaan asioista. Koko ajan asiat menivät parempaan, mutta oikeasti vasta sen jälkeen, kun pystyin todella alkaa puhumaan vaikeista asioista, olo helpotti. Ei se ole helppoa ja varsinkin kun on kova tausta kuten meillä, luottamuksen synnyssä kestää aikansa ja varsinkin siihen, että pystyy alkaa puhua niistä todella vaikeista asioista. Terapia on ollut elämäni paras päätös ja sijoitus, mutta itselleen pitää antaa aikaa, olla lempeä ja ymmärtää, että se on vaikeaa, haastavaa ja välillä ihan hirveää, kuin repisi nahkaansa auki. Minua helpotti ajatus, että terapeutillani on vaitiolovelvollisuus eli hän ei koskaan se kertoa sitä mitä sanon eteen päin.

Tsemppiä ja voimia sinulle! Hyvä elämä ja onnellisuus on mahdollista.

Laitan vielä, että meidänkään perheestä kukaan ei arvannut mitä siellä pinnan alla oli. Kaikki me lapset olemme ulkoisesti pärjänneet, mutta sisäisesti olemme hyvin rikki menneet. Moni on hyvä pitämään kulissit yllä.

Voi, kiitos. <3 Toivoisin niin kovasti, että onnellisuus on mahdollista, mutta enpä tiedä. Kaikilla korteilla voi pelata, mutta joillakin on vain tuomittu häviämään. Jossakin kohtaa ei ehkä enää kannata yrittää... Saanko kysyä, miten pitkään terapiasi kesti? Olen tuntenut terapeuttini nyt jo muutamia vuosia - kuten sanottua, luotan kyllä, mutta kykyni alkaa itseohjautuvasti puhua elämääni auki on edelleen olematon, tarvitsen aina pitkän johdattelun ja silloinkaan en osaa taata itselleni, että osaan asettaa sanat oikeaan järjestykseen. :-/

Olepa hyvä! Terapia on kestänyt kauan ja olen vieläkin terapiassa, matka on siis vielä hieman kesken. Nyt on menossa viides vuosi. Olemme yksilöitä ja terapiasuhteet ovat yksilöitä, siksi en voikaan valitettavasti sanoa, että kun olet käynyt terapiassa X vuotta, voit paremmin... Minäkään en uskonut pitkään aikaan, että onnellisuus on mahdollista, ajattelin että elämäni  on tuomittu epäonnistumaan, tulen aina olemaan yksin, ilman kumppania, surullinen ja yksinäinen, tai että kuolen tai haluan kuolla. Vieläkin ajoittain huomaan samankaltaisia ajatuksia vaikeissa elämäntilanteissa, mutta nykyään pärjään niiden kanssa ja pystyn osoittamaan niille, että ne ovat väärässä. Ulkoisesti elämäni ei ole valtavasti muuttunut, mutta sisäisesti sitäkin enemmän.

Ole lempeä itsellesi, kaikille puhuminen ei ole helppoa tai vaivatonta. Sinulla on takana vuosikymmeniä kestänyt trauma, joten minusta on todellakin luonnollista, ettei siitä tai muista asioista ole helppo puhua. Itselleen pitää olla armollinen, minä ainakin itse olin ennen vain vihainen itselleni ja moitin itseäni kykenemättömyyksistäni, mutta (terapeuttini avulla) ymmärsin, ettei se auta mitään.

Minä uskon, että sinäkin kykenet onnellisuuteen. Olet tällä hetkellä pitkäkestoisessa hoitosuhteessa, joka on ilmeisesti hyvä ja kykenet jo ainakin jonkinverran luottamaan terapeuttiin, toiseen ihmiseen. Luot itsellesi koulutusta, joka mahdollistaa tulevaisuudessa työskentelyn. Tiedostat ja myönnät itsellesikin, että sinulla on vaikeaa ja tarvitset apua. Kirjoituksistasi saan kuvan, että kykenet analysoimaan itseäsi. En tietenkään tunne sinua, eikä muutamasta kirjotuksesta voi valtavasti päätellä, mutta vaikka sinulle on jaettu lapsuuden huonot kortit, sinulla kuitenkin kuulostaa olevan kädessäsi myös avaimet siihen hyvään elämään.

t. se, jota lainasit

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt meni tunteisiin :D Ei se multa ole pois, jos haluatte velloa lapsuudessanne. Ihan vapaasti!

Voi lapsirakas sinua... Tunnen jostain syystä voimakasta sääliä sinua kohtaan ja olen todella pahoillani puolestasi. En tiedä mitä hirveyksiä olet kohdannut lapsena, mutta pahaa ne ainakin ovat tehneet. Toivon, että voit elää elämäsi onnellisena.

Vau. Sä olet harvinaisen ilkeä tapaus.

Ehkä sitten niin, mutta tunnen ihan todella empatiaa tätä ihmistä kohtaan. Olen itsekin nimittäin nuorena ollut hänen kaltaisensa. Siksi toivon ihan oikeasti ja todella, että hän saisi elää onnellisen elämän, ihan niin kuin toivon sitä samaa jokaiselle, joka on joutunut elämään pahan ja kammottavan lapsuuden. Se on vähän niin kuin hyvitys vaikeasta lapsuudesta.

Jotenkin mua hyytää vielä enemmän.

Tiedoksi, että kyseessä on kolmekymppinen, onnellisesti naimisissa, paljon ystäviä, mukava työ eikä terveys-, mielenterveys-, tai elämänhallintaongelmia. Mutta sääli rauhassa :D

Enkä ole kirjoittanut näitä viestejä mitä ilmeisesti luulet. T.6

Hmm, mitenkähän edes ilmaisisin itseäni? Tuntuu jotenkin tosi hurjalta että ollaan suunnilleen samanikäisiä, minä olen se "menneisyyttä vatvova" sairas ja sinä se jolla ei ole mitään ongelmia. Oma toipuminen on vieläkin vaiheessa mutta en ikinä heittäisi kommentteja joita sinä heitit. Ehkä tämän voisi kiteyttää niin että kuka meistä on edes lopulta terve ja kuka sairas? Miten se määritellään?

Tunnen että olen selvinnyt, mutta mistäs voin olla varma. No kerron omasta näkökulmastani asian ja miten koen. Lapsuuskodissa eli persoonallisuushäiriöinen isä, joka joi erittäin rankasti. Joka viikonloppu sain pelätä, sillä hän uhkaili aina tappavansa itsensä ja meidät muut. Näin ja kuulin ja joskus sain myös osakseni väkivaltaa. Jossain vaiheessa jo lapsena opin hakeutumaan kavereille yökylään jne. Tunsin itseni aikamoiseksi hyväksikäyttääksi, mutta selviytymistaisteluahan se oli. Koko lapsuuteni oli pelkoa ja häpeää, koskaan  en viitsinyt ketään pyytää kylään. Nyt tajuan että oikea nimi tunteelle on ollut myötähäpeä isääni kohtaan.

Parikymppisenä käsittelin näitä asioita hirveästi. Puhuin ystävieni kanssa niistä, hankin lastensuojelupaperit jne. Mietin noistakin miten paljon paskaa isäni oli kertonut viranomaisille. Toisaalta tunsin katkeruutta kun auttaminen oli vaan  jäänyt siihen eikä viranomaiset olleet tajunut millainen meno meillä oli. Ensimmäinen lastensuojeluilmoitus oli tullut naapureilta, kun olin ollut 5 kuukautinen vauva. Isällä lyhyeen aikaan muutama putkapidätys silloin, josta aina ollut lastensuojelu käymässä. Joskus 11-13 -vuotiaana olisin  halunut muuttaa sukulaiselle, mutta lastensuojelun kokouksessa isäni lupasi kuun taivaalta eli lopettaa  juomisen. No hän taisi kuukauden olla silloin juomatta ja sehän tuntui pitkältä ajalta. Muistan miettineeni vakavasti itsemurhaa 9-vuotiaana ja haluavani kuolla. Psykoterapiaa kävin kolme vuotta, niin että se loppui 27-vuotiaana. Itse asiassa tuon terapian olisin voinut käydä päälle pari kymppisenä, mutta kun tulin raskaaksi, asiantuntijat sanoivat että lykkää..

No nyt tunnen että on ihan hyvä olla. En juurikaan juo ja uskon oikeasti myös  esimerkin vaikuttavan lasten alkoholin käyttöön. Meidän suvussa  on paljon riippuvuutta.. Joskus sanon lapsilleni pahasti mitä pyydän anteeksi.. joskus  tajuan meluavani  lapsille ja yritän parantaa käytöstäni. Tajuan että se johtuu lapsuuden mallista, isäni vaan huusi. Huomaan että minulta puuttuu paljon ns. vanhemmuuden malleja tai sitten ne  ovat kuin äitini.. äitini on ollut aina aika kiltti, niin itsekin olen vähän auktoriteetiton lapsiani kohtaan. Nuo lapsuusasiat olen käsitellyt tällä hetkellä siihen tasoon, että  ei hirveästi  huvita jauhaa niistä. Olen nyt lähemmäksi neljääkymppiä. Aika laiska olen luonteeltani, työni tuntuu aika raskaalta niin pää lyö tyhjää oman perheen kanssa. En oikein keksi mitään tekemistä, paitsi liikun aika paljon. Sitten tuhlaan aika paljon aikaa kaikkeen jonniinjoutavaan (varmaan  tämän viestinkin kiroittaminen?). Joskus  aiemmin lueskelin lääkäreiden papereita omiin juttuihini liittyen ja etsin netistä tietoa persoonallisuushäiriöstä. Olin  aiemmin  tosi vässykkä ja  annoin itseäni kohdella miehen huonosti, nyt en niin enää. Saman miehen kanssa olen kuin joka kohteli huonosti, mutta nykyisin melko hyvä mies. En tiedä olen varmaan sellainen  semi vahva?

Isäni ei tule pyytämään anteeksi, sillä hänen  mielestään hän ei ole  ollut väkivaltainen. Isällä vähän brutaalimpi käsitys väkivallasta. Ehkä pari kertaa vuodessa olen isäni kanssa tekemisissä. Kaikken hassuinta on ehkä se että antaisin hänelle heti anteeksi, jos hän pyytäisi. Jännä myös  että  vaikka  tiedän että anteeksipyyntöä ei tule, jollain tavalla elättelen toiveita  siitä.

Ja noista lapsuusasioista ei tosiaankaan tee  mieli enää kertoa kellekään, vaikka työskentelen nykyisin alalla jossa käsitellään vähän samantyylisiä ongelmia.

Olen vatvonut menneitä ihan kyllästymiseen asti. Ihmetellyt mikä meni pieleen enkä ole löytänyt vastausta. Nyt en jaksa enää vatvoa. Olkoon mikä on. Iässä 45v

Olen käynyt terapiassa mutta en enää viimeiseen 10 vuoteen. Perhe on sekä työpaikka. Olen pärjännyt ihan hyvin kaikesta huolimatta. Koen selviytyneeni ihan hyvin.

Muutin 16-vuotiaana pois kotoa opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, että pääsisin irti kaikesta. Pohja oli jo tippunut alta, ja olin pudonnut masennushelvetissä vielä syvemmälle, mutta valoa oli silti tunnelin päässä, sillä pääsisin pois ja kaikki alkais alusta. Katoin YouTube videoita paljon, ja näin miten ne ihmiset eli omaa elämäänsä, ja miten ne oli saavuttanu paljon. Yks niistä tärkeimmistä oli PewDiePie, ja KYLLÄ, hänen videot ja kaikki sai mut uskomaan, että mä olen niin paljon arvokkaampi kuin muut antaa olettaa, ja että mun pitää saada tehdä niitä asioita joita rakastan. Kuulostaa typerältä, mutta ajattelin, että jos pewds on noin onnellinen ja tasapainoinen, ja sellainen ihminen, kuin minä itse haluaisin olla (samat kiinnostuksenkohteet ja tyyli puhua, multa vaan oltiin lapsuudessa viety se ääni ja itsetunto) niin totta helvetissä minusta on siihen. ja näin videoissa miten hän ja Marzia oikeesti rakastaa toisiaan, ja miten tukeva perhe hällä on. Se sai mut ajattelemaan, että mun ei tarvitse haluta mitään räkispoikaa, sillä oon paljon enemmän kun joku wt kersan tyttis. (ei sillä että ikinä olisin pystynytkään seurustelemaan) Ja paljon enemmän kuin joku masentunu itkupilli vetämässä viinaa ja luovuttamassa elämän suhteen.

Mä aloin keräämään esineitä joilla pystyin toteuttamaan itteäni niin paljon enemmän kuin ennen (kitara, kamera, pleikkari (olen aina rakastanut pelaamista, ja se on ollut intohimo, mutten uskaltanut ostaa konsolia sillä äitini tuomitsi rajusti kun olin nuori, vaikka veljeni oli pelannut koko ikänsä)

Otin itseäni niskasta kiinni, ja aloin puhumaan kaikille. Entisessä koulussa sain tuntea olevani vastenmielinen kuvotus, joka pitäisi hirttää, ja mulle naurettiin. Tiesin kuitenkin että mä oon hyvä ihminen, ja niinhän mä olin, sillä ei kukaan ollut samanlainen vittupää kuin entisessä koulussa. Olin osa luokkaa, mikä oli uutta. Mulle tuli kokoajan lisää unelmia joita saavutella, ja jäin pois uhrin roolista, ja pidin hauskaa oikeasti läheisten ihmisten kanssa, vaikka aluksi se oli vaikeaa, sillä en luottanut täysin, ja en ennen ollut kokenut tuommoista läheisyyttä kavereiden kesken, että voitas vaan jutella ja jutella ja jutella asioista. Koulu toki oli todella, todella, todella rankkaa, ja tuli semmosia kuukausia, että ei vaan pystynyt eikä voimat riittänyt. Mutta menin sillä asenteella, että 4 vuotta tätä, ja olen valmis ylioppilas ja minulla on ammatti, ja voin hankkia töitä, ja muuttaa sitten ulkomaille, mennä au pairiksi .. avoimet ovet elämään. Ja mä selvisin sen kaiken läpi, voin ylpeänä sanoa, että olen kolmoistutkinnon suorittanut, ja työssäkäyvä, itsenäisesti elävä aikuinen ihminen, joka nousi sieltä suosta. 

Lyhyesti: tajusin etten ole ihminen, joka miellyttää muita ihmisiä, jotka eivät ole minusta kiinnostuneita, enkä minäkään juuri heistä. Unohdin vanhempani, ja vietin kotona niin vähän aikaa kuin mahdollista tuon ikäiselle oli. Jätin kaiken pahan taakseni, ja avasin uudet ovet. Keräsin ympärilleni asioita jotka tuottavat oikeaa iloa ja taitojen kehittymistä, tavoittelin suuria, nautin kavereistani ja tein vapaa-ajalla luovia juttuja, ilman että vanhempani olivat lähelläkään minua. Tein töitä itseni, koulun ja rahan eteen ja kartutin CV:tä. 

Mulla on kavereita, oma kaunis pieni vuokrakämppä, uusia tuulia tulossa kesällä, taito laulaa ja soittaa, pelaamisen ja tietokonehömpän iloa.. kaikki mitä lapsuudessa ei ollut. Ja mä olen niin saatanan ylpeä itsestäni.

Aivan upea ketju, kiitos. Itsekin olen rankasta väkivaltalapsuudesta ulkoisesti hyvin selvinnyt ns. yhteiskunnan mittareilla (perhe, mapsia, akateeminen, johtotehtävissä jne) mutta sisältä silti vaurioitunut. Ei nuo yhteiskunnan mittarit klrjaa sitä fysiologista vauriota mitä lapsuuden jatkuva pelko ja kauhu lapselle tekevät.

Jatkokysymys kaikille vastanneille: oletteko antaneet anteeksi vanhemmillenne? Yritättekö? Tai ylipäätään haluatteko? Itse haluaisin mutta en pysty, osin siksi että anteeksi eivät pyydä eivätkä tunnusta mitään tapahtuneenkaan, osin siksi että asia on ehkä käsittelemättä vielä näin 40+ ikäisenäkin.

Up! Lisää vastauksia tähän ketjuun!

Noh, olen yli kolmekymppinen "vatvoja" :D. Käyn vieläkin terapiassa. Kotona rankaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa, etenkin henkistä joka ikinen päivä. Lisänä vuosikausien koulukiusaaminen. Terapeuttini on kuvaillut äitipuoltani sadistiseksi, mikä taitaa pitää paikkansa.

Nykyään voin jo ihan hyvin, sen "vatvomisen" ansiosta. Koen että opin vuosi vuodelta aina vain uusia taitoja ja selviytymiskeinoja, en ole enää menneisyyteni vanki, vaan pystyn vaikuttamaan omaan käytökseeni, tunteisiini ja valintoihini. Monet "minua ei kiinnosta vatvoa menneitä, minä ole selviytyjä"-ihmiset päätyvät toistamaan menneisyyttään kuolemaansa asti, sillä he tiedostamattaan käyttäytyvät samalla tavalla, mitä vanhempansa, joten he joutuvat kohtaamaan kerta toisensa jälkeen vaikeita tilanteita suhteessa muihin. Tunnekylmyys, persoonallisuushäiriöt ja empatianpuute - en kutsuisi näitä selviytymiseksi, vaan mielestäni ihminen kamppailee edelleen. Moni "selviytyjä" kohtelee muita törkeästi ja vahingoittaa omia lapsiaan, hukuttaa itsensä töihin ja romahtaa, kun eläkeikä koittaa. Sairastuu alkoholismiin, tai päätyy muulla tavalla vahingoittamaan itseään.

Minä haluan vatvoa ja opetella aivan uudenlaisia toimintamalleja, sillä haluan elämästäni oman näköiseni. En halua vahingoittaa muita kuten minua ollaan vahingoitettu, enkä halua paeta tunteitani ja ajatuksiani pakonomaisesti työhön, harrastuksiin, pelaamiseen tai mihinkään muuhun. En halua vahingoittaa itseäni, enkä muita. Terapeuttini ovat sanoneet, että kykenen ottamaan hämmästyttävän hyvin vastuuta omasta elämästäni ja valinnoistani, sillä teen töitä itseni ja menneisyyteni kanssa joka päivä. Joka ikinen päivä olen taas vapaampi.

Olen ja en ole antanut anteeksi. Sanotaanko että ymmärrän minua vahingoittaneita ihmisiä. On vaikea antaa kauhalla, jos itse on saanut lusikalla. En ole juurikaan tekemisissä, sillä ihmiset käyttäytyvät vieläkin sairaalla tavalla.

Riippuu monesta tekijästä miten itse kukin selviytyy. Perintötekijöistä ja suojaavista tekijöistä. Ihminen kehittyy vuorovaikutuksessa muiden kanssa, joten on harhaluuloa, että kaikesta voi selviytyä ja kasvaa ihan yksin ilman mitään apua. Me ollaan lajina riippuvaisia toinen toisistamme eikä siinä ole mitään pahaa, tai hävettävää.

Loppujen lopuksi tilanne meni niin pahaksi että yritin itsemurhaa. Sen jälkeen jouduin osastolle josta sain hoitosuhteen. Kävin juttelemassa psykiatrian pkl:llä 1,5 vuoden ajan ensin kerran viikossa, sitten kerran kahdessa viikossa. Ei kai tuosta paskasta koskaan pääse kunnolla yli, katkeruudesta nimittäin, mutta paljon paremmin mulla menee nyt.

Minuakin kiinnostaa tuo anteeksianto. Miten se onnistuu, kun 'paha jatkaa pahuuttan' eli vanhemmat vieläkin jatkavat rajatonta ja väkivaltaista käytöstään. Oma isäni on ollessani 35-40v käynyt useammankin kerran käsiksi ja yrittänyt "kurittaa" typerää "lastaan". Ei enää aikuiseen lapseen voisi väkivaltaa käyttää, mutta napsauttipa tässä tannoin luunapin kolmevitosen sisarenikin otsaan..

Hyväksymällä sen, että vanhempani eivät ole mukavia ihmisiä. Kaikki vaan eivät ole. Mulla kävi tässä arvonnassa huono onni.

Olen myös huomannut, että jollain toisella käy sitten jossain muussa asiassa huono onni. Esim. erittäin rakastavan ja onnellisen lapsuuden kokenut ystäväni on joutunut kokemaan parisuhteessaan ja lapsensa kanssa aivan hirveitä juttuja.

Kellään muulla kokemusta siitä että henkinen/fyysinen väkivalta jatkuu aikuisenakin eikä yodellakaan jäänyt lapsuuteen?

Kärsin aina vaan traumoista ja kroppani on kipeä.

Oikeaa apua ei meinaa saada.

Up! En haluaisi että näin tärkeä ketju hautautuu. Tämä on ollut mahtavaa vertaistukea samaa kokeneilta kohtalotovereilta.

Minun kokemukseni ovat selvästi vähempiä ja lievempiä kuin monilla täällä, nimittäin "vain" jatkuvaa vähättelyä, pilkkaa ja kyttäämistä. Esim. vanhemmat siskoni päättivät milloin olin syönyt tarpeeksi ja kiusasivat minua lihavaksi (en ollut lihava vaan kouluterkkarinkin mielestä liian laiha), vanhemmat kehottivat minua pysymään pois perhejuhlissa jo lapsena ettei minua tarvitsisi hävetä, isä kertoi nauraen kaikille etten osannut juosta enkä heittää palloa, muutenkin kaikkea mitä sanoin tai tein naurettiin ja pilkattiin.

Selvisin varmaan siksi, koska tajusin jo hyvin nuorena että minua kohtaan oltiin epäreiluja ja epäloogisia. Huomasin että minä sain aivan erilaisen vastaanoton samassa asiassa kuin siskoni vaikka siinä, kun näytimme todistuksia. Siskoa kehuttiin ja minua haukuttiin vaikka olin pärjännyt paremmin. Ehkä minulle ei jäänyt sen takia mitään itsetunnon ongelmia, koska huomasin kaikista tuollaisista jutuista että vika oli vanhemmissa eikä minussa. Uskon että tässä auttoi myös se, että luin paljon ja minulla oli sen takia laaja taju eri asioista ikäisekseni.

Yritän taistella sitä vastaan etten puhuisi kenellekään vähättelevästi ja pilkkaa asti, vaan päinvastoin. Huomaan kyllä että ensimmäisenä mieleen tulee usein silti, miten inhottavasti äiti olisi reagoinut johonkin tilanteeseen. Saatan sanoa lapselleni "ihana piirustus" ja mielessäni mietin että äiti olisi kyllä sanonut minulle että "parempi kun et tuhlaa paperia tuollaisiin"