Lue keskustelun säännöt.
Rankasta lapsuudesta selvinneet, miten sen teitte?
27.05.2017 |
Te, joilla on lapsuus ollut jostain syystä raskas, oli se sitten vanhempien päihdeongelmat, vanhemmuuden ongelmat yms., miten olette toipuneet, millä keinoin? Kauanko siihen kesto ja kuinka vanha olitte? Mikä on suhteenne lapsuuteenne, oletteko pystyneet antamaan anteeksi?
Kommentit (180)
Päästämällä irti vanhasta, eli suomeksi sanottuna katkomalla välit kaikkiin omaisiin ja pysymällä erossa kaikesta, mikä yhtään viittaa päihdeongelmiin, mielisairauksiin tai luonnehäiriöihin. Moni rankan lapsuuden kokenut tekee sen virheen, että alitajuisesti hakeutuu takaisin ongelmiin esimerkiksi seurustelemalla ongelmaisten tyyppien kanssa. Itse olen täysin ehdoton: jos on mitään epäillyttäviä ongelmia, ei minun lähelleni. Tällä on pärjätty, vaikka karsinta on ollut kovaa ja vain ehdottoman luotettavat ja täysijärkiset ihmiset ovat saaneet jäädä lähelleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työtä, työtä, työtä. Itsetutkiskelua niin että pää savuaa. Peiliin katsomista, opettelua ja virheistä oppimista. Self-help-kirjoja ja brutaalia rehellisyyttä. Poismuutto lapsuuden seuduilta, täysin uusi alku.
Aikanaan huonojen lähtökohtien vuoksi en ollut edes työkykyinen. Nykyään musta ei ikinä uskoisi, etten ole ollut näin vahva aina. Pumpulissa kasvaneeksikin on väitetty. Hah. Olin noin 25-v kun aloin olla jo "normaali".
Sama kokemus. Normaalia elämää, opiskelua ja työtä ja sosialisointia. Pahimmassa kunnossa ovat ne, jotka jäävät sairaseläkkeelle masennuslääkkeineen ja vatvovat vuosikausia terapeutille menneitä osaamatta luopua haavoistaan ja aloittaa toipumisprosessia. Uudet, korjaavat kokemukset ja normaali elämä parantaa traumoista paremmin kuin mikään muu.
Eli traumoja ei siis kuuluisi käsitellä?
Monilla se "käsittely" pahentaa sitä tilannetta.
Esim. suuronnettomuuksista selvinneitä on tutkittu ja parhaiten oli pärjänneet psyykkisesti ne, jotka ei olleet käyneet asian takia terapiassa.
Myös itselleni on sopinut parhaiten vain arkipäivän rutiinit, keskittyminen hetkeen. Terapia teki minusta melkein toimintakyvyttömän.
Juuri näin. Nämä asioita "käsittelemään" jäävät ovat juuri niitä, jotka eivät toivu, koska omaksuvat uhrimentaliteetin ja pitävät itseään ikuisesti uhreina, edes pyrkimättä menemään eteenpäin tai parantumaan. Uhriudesta tulee manipulointikeino ja suojakuori, jonna käpertyä.
Kävin erään traumasta selviytymistä käsittelevän kurssin jossa kerrottiin tutkimuksista, että parhaiten traumoista selviävät ne, jotka mahdollisimman pian traumojen jälkeen pyrkivät elämään normaalia elämää, eivätkä jää sairauslomalle.
Caroline Myssin kuuluisa luento kannattaa katsoa, josa toipuminen kiinnostaa: https://www.youtube.com/watch?v=pzVyNoFA9Es
Mutta mitä jos ei ole koskaan ollut sitä normaalia elämää tai normaaleja toimintakeinoja? Jos ei ole mitään normaalia arkea, mihin palata? Entä jos tämän vuoksi ei kykene muodostamaan tai elämään nprmaalia elämää?
En ymmärrä, miksi sinulla on niin kova tarve lytätä toisten ihmisten selviytysmiskeinoja? Eikä tärkeintä ole, että jokainen löytää omat keinonsa toipua. Terapiaankaan tarkoitus ei ole se, että menneeseen jäädään vain vellomaan. Terapia vaatii tietenkin hyvän terapiasuhteen ja sen, että ihminen kykenee itserefleksoimaan.
Sori jos sanon suoraan, mutta olet koulukirjaesimerkki uhrimentaliteetista ja opitusta avuttomuudesta. Katso tuo linkittämäni luento ja ota muutenkin selvää traumasta toipumisesta. Netistä ja kirjastosta löytyy jo paljon. Sanon tämän ihan hyvällä, vaikka uhrimentaliteetti saa varmasti tähänkin reagoimaan torjuvasti ja vihamielisesti. Olen itse toipunut todella hirveistä asioista ja toivon aidosti, että muutkin voivat toipua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työtä, työtä, työtä. Itsetutkiskelua niin että pää savuaa. Peiliin katsomista, opettelua ja virheistä oppimista. Self-help-kirjoja ja brutaalia rehellisyyttä. Poismuutto lapsuuden seuduilta, täysin uusi alku.
Aikanaan huonojen lähtökohtien vuoksi en ollut edes työkykyinen. Nykyään musta ei ikinä uskoisi, etten ole ollut näin vahva aina. Pumpulissa kasvaneeksikin on väitetty. Hah. Olin noin 25-v kun aloin olla jo "normaali".
Sama kokemus. Normaalia elämää, opiskelua ja työtä ja sosialisointia. Pahimmassa kunnossa ovat ne, jotka jäävät sairaseläkkeelle masennuslääkkeineen ja vatvovat vuosikausia terapeutille menneitä osaamatta luopua haavoistaan ja aloittaa toipumisprosessia. Uudet, korjaavat kokemukset ja normaali elämä parantaa traumoista paremmin kuin mikään muu.
Eli traumoja ei siis kuuluisi käsitellä?
Monilla se "käsittely" pahentaa sitä tilannetta.
Esim. suuronnettomuuksista selvinneitä on tutkittu ja parhaiten oli pärjänneet psyykkisesti ne, jotka ei olleet käyneet asian takia terapiassa.
Myös itselleni on sopinut parhaiten vain arkipäivän rutiinit, keskittyminen hetkeen. Terapia teki minusta melkein toimintakyvyttömän.
Juuri näin. Nämä asioita "käsittelemään" jäävät ovat juuri niitä, jotka eivät toivu, koska omaksuvat uhrimentaliteetin ja pitävät itseään ikuisesti uhreina, edes pyrkimättä menemään eteenpäin tai parantumaan. Uhriudesta tulee manipulointikeino ja suojakuori, jonna käpertyä.
Kävin erään traumasta selviytymistä käsittelevän kurssin jossa kerrottiin tutkimuksista, että parhaiten traumoista selviävät ne, jotka mahdollisimman pian traumojen jälkeen pyrkivät elämään normaalia elämää, eivätkä jää sairauslomalle.
Caroline Myssin kuuluisa luento kannattaa katsoa, josa toipuminen kiinnostaa: https://www.youtube.com/watch?v=pzVyNoFA9Es
Mutta mitä jos ei ole koskaan ollut sitä normaalia elämää tai normaaleja toimintakeinoja? Jos ei ole mitään normaalia arkea, mihin palata? Entä jos tämän vuoksi ei kykene muodostamaan tai elämään nprmaalia elämää?
En ymmärrä, miksi sinulla on niin kova tarve lytätä toisten ihmisten selviytysmiskeinoja? Eikä tärkeintä ole, että jokainen löytää omat keinonsa toipua. Terapiaankaan tarkoitus ei ole se, että menneeseen jäädään vain vellomaan. Terapia vaatii tietenkin hyvän terapiasuhteen ja sen, että ihminen kykenee itserefleksoimaan.
Sori jos sanon suoraan, mutta olet koulukirjaesimerkki uhrimentaliteetista ja opitusta avuttomuudesta. Katso tuo linkittämäni luento ja ota muutenkin selvää traumasta toipumisesta. Netistä ja kirjastosta löytyy jo paljon. Sanon tämän ihan hyvällä, vaikka uhrimentaliteetti saa varmasti tähänkin reagoimaan torjuvasti ja vihamielisesti. Olen itse toipunut todella hirveistä asioista ja toivon aidosti, että muutkin voivat toipua.
Oletpa ystävällinen persoona, lämmin ja empaattinen. Kiitos ystävällisistä sanoistasi ja ymmärryksestäsi.
Ihmettelen vain, mikset kykene ymmärtämään, että ihmisiä on erilaisia, tilanteita on erilaisia ja siksi keinojakin on erilaisia? Koetko jotenkin pelottavana tai uhkaavana, että jotkut meistä ovat tarvinneet sen "vuosien vatvomisen" toipuakseen? Miksi et salli sitä muille, jos aidosti haluat että muutkin toipuvat.
Ja kyllä, minä olen ollut uhri. Sen sanominen ei tee kenestäkään heikkoa. Minä olen ollut seksuaalisen hyväksikäytön ja väkivallan uhri. Useamman rikoksen uhri. Pelottaako sana uhri sinua jollakin tavalla?
Kuusi vuotta terapiaa. Psykoottinen kaksisuuntainen mielialahäiriö ja pitkäaikainen posttraumaattinen stressireaktio jäi kavereiksi. Lääkkeillä ja psykiatrisella kontaktilla selviän hyvin. Minulla on perhe, talo lähellä ison kaupungin keskustaa, oma yritys, josta tienestit 4000-6000 kuukaudessa. Lapset pärjäävät hienosti ja ovat hyvin suosittuja kavereita. Välit isääni katkaisin. Pärjään, koska olen nöyrän kiitollisena ottanut vastaan ihan kaiken tarjotun avun.
En uskoa, että kukaan, joka on aidosti toipunut, kokee tarpeelliseksi toisen ihmisen tai tämän toipumiskeinojen vähättelyn tai nimittelyn. Toipunut ihminen on sinut itsensä ja muiden ihmisten kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuusi vuotta terapiaa. Psykoottinen kaksisuuntainen mielialahäiriö ja pitkäaikainen posttraumaattinen stressireaktio jäi kavereiksi. Lääkkeillä ja psykiatrisella kontaktilla selviän hyvin. Minulla on perhe, talo lähellä ison kaupungin keskustaa, oma yritys, josta tienestit 4000-6000 kuukaudessa. Lapset pärjäävät hienosti ja ovat hyvin suosittuja kavereita. Välit isääni katkaisin. Pärjään, koska olen nöyrän kiitollisena ottanut vastaan ihan kaiken tarjotun avun.
Tässä toinen menneessä velloja ja uhri. Terapia ei oikeasti auta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työtä, työtä, työtä. Itsetutkiskelua niin että pää savuaa. Peiliin katsomista, opettelua ja virheistä oppimista. Self-help-kirjoja ja brutaalia rehellisyyttä. Poismuutto lapsuuden seuduilta, täysin uusi alku.
Aikanaan huonojen lähtökohtien vuoksi en ollut edes työkykyinen. Nykyään musta ei ikinä uskoisi, etten ole ollut näin vahva aina. Pumpulissa kasvaneeksikin on väitetty. Hah. Olin noin 25-v kun aloin olla jo "normaali".
Sama kokemus. Normaalia elämää, opiskelua ja työtä ja sosialisointia. Pahimmassa kunnossa ovat ne, jotka jäävät sairaseläkkeelle masennuslääkkeineen ja vatvovat vuosikausia terapeutille menneitä osaamatta luopua haavoistaan ja aloittaa toipumisprosessia. Uudet, korjaavat kokemukset ja normaali elämä parantaa traumoista paremmin kuin mikään muu.
Eli traumoja ei siis kuuluisi käsitellä?
Monilla se "käsittely" pahentaa sitä tilannetta.
Esim. suuronnettomuuksista selvinneitä on tutkittu ja parhaiten oli pärjänneet psyykkisesti ne, jotka ei olleet käyneet asian takia terapiassa.
Myös itselleni on sopinut parhaiten vain arkipäivän rutiinit, keskittyminen hetkeen. Terapia teki minusta melkein toimintakyvyttömän.
Juuri näin. Nämä asioita "käsittelemään" jäävät ovat juuri niitä, jotka eivät toivu, koska omaksuvat uhrimentaliteetin ja pitävät itseään ikuisesti uhreina, edes pyrkimättä menemään eteenpäin tai parantumaan. Uhriudesta tulee manipulointikeino ja suojakuori, jonna käpertyä.
Kävin erään traumasta selviytymistä käsittelevän kurssin jossa kerrottiin tutkimuksista, että parhaiten traumoista selviävät ne, jotka mahdollisimman pian traumojen jälkeen pyrkivät elämään normaalia elämää, eivätkä jää sairauslomalle.
Caroline Myssin kuuluisa luento kannattaa katsoa, josa toipuminen kiinnostaa: https://www.youtube.com/watch?v=pzVyNoFA9Es
Mutta mitä jos ei ole koskaan ollut sitä normaalia elämää tai normaaleja toimintakeinoja? Jos ei ole mitään normaalia arkea, mihin palata? Entä jos tämän vuoksi ei kykene muodostamaan tai elämään nprmaalia elämää?
En ymmärrä, miksi sinulla on niin kova tarve lytätä toisten ihmisten selviytysmiskeinoja? Eikä tärkeintä ole, että jokainen löytää omat keinonsa toipua. Terapiaankaan tarkoitus ei ole se, että menneeseen jäädään vain vellomaan. Terapia vaatii tietenkin hyvän terapiasuhteen ja sen, että ihminen kykenee itserefleksoimaan.
Sori jos sanon suoraan, mutta olet koulukirjaesimerkki uhrimentaliteetista ja opitusta avuttomuudesta. Katso tuo linkittämäni luento ja ota muutenkin selvää traumasta toipumisesta. Netistä ja kirjastosta löytyy jo paljon. Sanon tämän ihan hyvällä, vaikka uhrimentaliteetti saa varmasti tähänkin reagoimaan torjuvasti ja vihamielisesti. Olen itse toipunut todella hirveistä asioista ja toivon aidosti, että muutkin voivat toipua.
Oletpa ystävällinen persoona, lämmin ja empaattinen. Kiitos ystävällisistä sanoistasi ja ymmärryksestäsi.
Ihmettelen vain, mikset kykene ymmärtämään, että ihmisiä on erilaisia, tilanteita on erilaisia ja siksi keinojakin on erilaisia? Koetko jotenkin pelottavana tai uhkaavana, että jotkut meistä ovat tarvinneet sen "vuosien vatvomisen" toipuakseen? Miksi et salli sitä muille, jos aidosti haluat että muutkin toipuvat.
Ja kyllä, minä olen ollut uhri. Sen sanominen ei tee kenestäkään heikkoa. Minä olen ollut seksuaalisen hyväksikäytön ja väkivallan uhri. Useamman rikoksen uhri. Pelottaako sana uhri sinua jollakin tavalla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ketjun uhrit ovat nyt pahoittaneet mielensä. Tässä ei kukaan ole syyllistänyt tai lytännyt ketään.
Huomatkaa ero: toipuneet vs uhrin aseman omaksuneet. Täysin erilainen tapa lähestyä.
Vierailija kirjoitti:
Ketjun uhrit ovat nyt pahoittaneet mielensä. Tässä ei kukaan ole syyllistänyt tai lytännyt ketään.
Huomatkaa ero: toipuneet vs uhrin aseman omaksuneet. Täysin erilainen tapa lähestyä.
On se jännä, että kirjoitetaan että ihmiset, jotka vatvovat menneitä -> uhrimentaliteetti -> pitävät itseään uhreina -> manipulointikeino ja tänä ei ihmisistä mukavalta tunnu. Empaattisena ihmisenä, joka toivoo toisten toipuvan, kykenet tämän varmaan ymmärtämään? Koita nyt edes seistä sanojesi takana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ketjun uhrit ovat nyt pahoittaneet mielensä. Tässä ei kukaan ole syyllistänyt tai lytännyt ketään.
Huomatkaa ero: toipuneet vs uhrin aseman omaksuneet. Täysin erilainen tapa lähestyä.
On se jännä, että kirjoitetaan että ihmiset, jotka vatvovat menneitä -> uhrimentaliteetti -> pitävät itseään uhreina -> manipulointikeino ja tänä ei ihmisistä mukavalta tunnu. Empaattisena ihmisenä, joka toivoo toisten toipuvan, kykenet tämän varmaan ymmärtämään? Koita nyt edes seistä sanojesi takana.
Jonkun toisen sanojen? Olen keskustelun ulkopuolinen huomioija.
"Sanon suoraan, että olet oppikirjaesimerkki uhrimentaliteetista (jota ylempänä kutsuivat uhriksi tekeytymiseksi) sekä oppikirja avuttomuudesta."
Aika rankkoja yleistyksiä sekä diagnosointia tietämättä toisesta mitään muutamaa viestiä enempää. Sanoisin jopa, että aika yököttävästi kirjoitettu. Ei tunnu mukavalta. Empaattiselle ihmiselle tätä ei varmaan tarvitsisi kirjoittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ketjun uhrit ovat nyt pahoittaneet mielensä. Tässä ei kukaan ole syyllistänyt tai lytännyt ketään.
Huomatkaa ero: toipuneet vs uhrin aseman omaksuneet. Täysin erilainen tapa lähestyä.
On se jännä, että kirjoitetaan että ihmiset, jotka vatvovat menneitä -> uhrimentaliteetti -> pitävät itseään uhreina -> manipulointikeino ja tänä ei ihmisistä mukavalta tunnu. Empaattisena ihmisenä, joka toivoo toisten toipuvan, kykenet tämän varmaan ymmärtämään? Koita nyt edes seistä sanojesi takana.
Jonkun toisen sanojen? Olen keskustelun ulkopuolinen huomioija.
Totta kai.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ketjun uhrit ovat nyt pahoittaneet mielensä. Tässä ei kukaan ole syyllistänyt tai lytännyt ketään.
Huomatkaa ero: toipuneet vs uhrin aseman omaksuneet. Täysin erilainen tapa lähestyä.
On se jännä, että kirjoitetaan että ihmiset, jotka vatvovat menneitä -> uhrimentaliteetti -> pitävät itseään uhreina -> manipulointikeino ja tänä ei ihmisistä mukavalta tunnu. Empaattisena ihmisenä, joka toivoo toisten toipuvan, kykenet tämän varmaan ymmärtämään? Koita nyt edes seistä sanojesi takana.
Jonkun toisen sanojen? Olen keskustelun ulkopuolinen huomioija.
No kannattaisikohan lukea se ketju, ennen kuin tulee tekemään huomioita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäpuoleni haukkui minua vuosikaudet, kun olin 12-19 -vuotias. Olin tyhmä, laiska, ruma läski, joka ei osannut mitään.
Olin kiltti, ahkera ja luokkani priimus.
Elän yksin ja tulen todennäköisesti elämään loppuelämäni yksin, koska pidän miehiä julmina ja pahantahtoisina. Huomaahan heidän käytöksensä jo palstan monista viesteistä.
Käyn tapaamassa muistisairautta sairastavaa iäkästä isäpuoltani säännöllisesti.
Nyt meni tunteisiin :D Ei se multa ole pois, jos haluatte velloa lapsuudessanne. Ihan vapaasti!
Jännä muuten tuo uhrijuttu. Mulla hyvin samankaltaisia kokemuksia. Omaa äitiäni pahoinpideltiin lapsena ja hän hoki aina meille, että hän ei ole uhri, hän ei suostu uhriksi. Äiti sitten kyllä mm hakkasi minua lapsena tiilellä, mursi käteni, löi remmillä niin että veri lensi, heitti kiehuvaa vettä päälle jne.
Vierailija kirjoitti:
Päästämällä irti vanhasta, eli suomeksi sanottuna katkomalla välit kaikkiin omaisiin ja pysymällä erossa kaikesta, mikä yhtään viittaa päihdeongelmiin, mielisairauksiin tai luonnehäiriöihin. Moni rankan lapsuuden kokenut tekee sen virheen, että alitajuisesti hakeutuu takaisin ongelmiin esimerkiksi seurustelemalla ongelmaisten tyyppien kanssa. Itse olen täysin ehdoton: jos on mitään epäillyttäviä ongelmia, ei minun lähelleni. Tällä on pärjätty, vaikka karsinta on ollut kovaa ja vain ehdottoman luotettavat ja täysijärkiset ihmiset ovat saaneet jäädä lähelleni.
Tässä on hyviä neuvoja. Se koettu vanhempien pahoinvointi on se tila joka vetäisi kuin magneetti puoleensa. Joka päivä pitää taistella. Jos vanhemmilla on paskaa ja purkavat sen johonkin lapsistaan, niin sillä on ihan varmasti monin verroin vanhempiaan vaikeampaa, koska ei ole saanut kokea tärkeinä kehitysvuosinaan turvaa.
Vierailija kirjoitti:
Nyt meni tunteisiin :D Ei se multa ole pois, jos haluatte velloa lapsuudessanne. Ihan vapaasti!
Voi lapsirakas sinua... Tunnen jostain syystä voimakasta sääliä sinua kohtaan ja olen todella pahoillani puolestasi. En tiedä mitä hirveyksiä olet kohdannut lapsena, mutta pahaa ne ainakin ovat tehneet. Toivon, että voit elää elämäsi onnellisena.
Vierailija kirjoitti:
Ketjun uhrit ovat nyt pahoittaneet mielensä. Tässä ei kukaan ole syyllistänyt tai lytännyt ketään.
Huomatkaa ero: toipuneet vs uhrin aseman omaksuneet. Täysin erilainen tapa lähestyä.
Olen kanssasi samaa mieltä. Itse olen päihdeperheestä, jossa oli myös mielisairauksia. Asia on ollut raskas taakka aikuisuuteen saakka, eikä tietysti lähde mielestä koskaan pois, mutta en ole asiasta kellekään puhunut. Sillä se ei auta paskaakaan. Loppujen lopuksi ketään ei kiinnosta siinä määrin toisten traumat, että niistä kannattaisi alkaa valittamaan tai kuvitella lapsellisesti saavansa mitään apua. Olet yksin kokemustesi kanssa, hyväksy se. Voit aina mennä psykoterapiaan, mutta on hyvä muistaa, ettei se terapeutti kuuntelisi sinua, ellei saisi istunnoista maksua. Vertaistukea ei sitäkään kannata etsiä, koska suurin osa kovan lapsuuden kokeneista ei pelaa täydellä pakalla ja on täysin toivottomia ongelmatapauksia läheis- ja päihderiippuvuuksineen sekä mielenterveysongelmineen. Sellainen porukka vetää alas, kun pitää olla kova ja ponnistaa ylös. Siksi tulee hakeutu normaaleiden ihmisten seuraan, mutta pitää suu supussa, koska hekään eivät ymmärrä eikä heitä kiinnosta.
Minä jään aina miettimään, oliko lapsuuteni rankka vai ei, koska olen selvinnyt siitä niinkin hyvin. Toinen vanhempi oli normaali, hänen viakseen lasken vain kyvyttömyyden suojata toiselta ja käsitellä asiaa mitenkään ja sellaisen suomalaisen perusjäyhyyden eli ei sanota mitään kaunista, halata tms.
Olen varmaan melko resilientti, koska olen kestänyt aika hyvin molempien vanhempien menetykset.
Kävin terapiassa, en kokenut sitä hyödylliseksi. Hyödyllisintä olisi ollut kuulla, mikä kokemastani on ok ja mikä ei ja miten se ei-ok vaikuttaa ihmiseen. Siellä piti vain höpistä itsekseen.