Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen menettämässä mieheni.
07.04.2017 |
Olen viimeisilläni raskaana ja mies on näköjään täynnä kiukutteluani. Olen aika usein huonolla päällä. Tämä on ensimmäinen lapsemme. Olen yrittänyt olla kivempi, mutta en ole pystynyt siihen kovin pitkiä aikoja. Mies lähti pois noin viikko sitten. Olen täysin murtunut ja koen ettei mies ole hyvä kestämään vastoinkäymisiä. Joten ehkä ero ei olekaan huonoin valinta. Silti en itse tekisi sellaista päätöstä. Uskon vahvasti kun raskaus on ohi ja kaikki sen tuomat vaivat, pystyn taas olemaan oma itseni. Mutta nyt näyttää siltä ettei tämä riitä miehelle. Mitä voisin sanoa hänelle?
Kommentit (112)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin vaan kuvitella miten paljon miehet kiukuttelis jos olisivat raskaana. Kun nyt pelkkä viikon pikkuflunssa on kuolemaksi. Kuinka ne kestäis 10kk. Ei mitenkään.
Omien havaintojeni mukaan naiset valittavat huomattasti enemmän. Armeijassa oli muutama nainen ja oi voi sitä valittamista, vaikka olivat siellä vapaaehtoisesti. Muutenkin nuorten naisten suusta usein kuulee:
-mul on kylmä
-mua ärsyttää
-mua ahdistaa
-mua harmittaa
-oon hämmentyny
Miehet eivät juuri tuollaisista asioista valita.
Oman kokemukseni mukaan miehet painuu petiin välittömästi flunssan iskiessä. Siellä ne makaa ja vaatii passausta. Jos eivät saa niin ruikuttavat. Kuolema on tulossa. Mitään ei voi tehdä, paitsi katsoa kännystä/telkkarista videoita. Tai pelata.
Kun nainen sairastuu flunssaan hän ottaa buranaa ja jatkaa elämäänsä. Hoitaa lapset, siivoaa, pyykkää ja laittaa ruokaa.
Armeijasta en puhuisi, mun veli lihoi siellä 10kg. Joten ei se nyt niin kovin raskasta voi olla. Muuten tuo ei olis mahdollista.
Mun mies ei ole yhtään tuollainen ja minusta ap menettää miehensä ihan syystä. Mun mies ei valita flunssassa, eikä muutnkaan tirhasta, enkä katso oikeudekseni olettaa hänen katselevan mun paskamaista käytöstäni häntä kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
HEL-NYC kirjoitti:
Haluatko sinä miehen, joka jättää viimeisillään raskaana olevan naisen - ihan sama minkä vuoksi? En ikimaailmassa ottaisi rinnalleni tuollaista miestä ja toivon ettet sinäkään. Tue kuitenkin lapsen isäsuhdetta äläkä puhu isästä pahaa lapsen kuullen, mutta älä päästä muuten moista ällötystä takaisin elämääsi.
En kyllä halua. Mies ei tosin ainakaan vielä ole jättänyt. Ap
Toivottavasti jättää.
AP, keskustelussa on keskenkasvuisia ilkeitä trollaajia. Älä välitä niistä.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen nainen joka on yleensä ollut aika tasainen ihminen. Raskaudetkin meni ihan mukavasti, ilman kummempia kiukutteluja. Oikeastaan ihmettelin näitä naisten hormonit puheita. Kunnes mulle laitettiin hormonikierukka. Pari viikkoa laiton jälkeen huomasin olevani aivan raivona koko ajan. Teki mieli purra lapsilta ja mieheltä päät irti. Kaikki ärsytti ja kaikki vitutti. En edes tiennyt mistä olin vihainen, olin vaan. Onneks tätä ei kestänyt kuin pari viikkoa, sillä se oli väsyttävää. Oli väsyttävää hillitä koko ajan itseään. Ja oli väsyttävää olla vihainen koko ajan. Sitten kai hormonit tasoittui ja raivo laantui. Mutta sen jälkeen tajusin, että kyllä ne hormonit oikeesti saa tuollaista aikaan. Että ehkä ne eivät olekaan mikään tekosyy, sillä myönnän että olin niin ajatellut.
Kyllähän ne ovat tekosyy. Jos sulla on paha olla, niin onko pakko levittää se kaikille muillekin?? Mene vuorille itkemään, jos on paha olla saatanan paskakasa. Äläkä aiheuta muille pahaa oloasi.
Mies ei välttämättä ole sen "lapsellisempi", kuin että kokee, että kiukuttelusi on hänen syytään. Niin että kumpihan tässä nyt se lapsellisempi on, hän, vai sinä, joka annat aihetta miehen uskoa niin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pyytäkää jostain keskusteluapua parisuhteeseenne, jotta opitte nyt äkkiä kommunikoimaan toisillenne. Vielä pystytte tekemään molemmat töitä sen eteen, jotta lapsellanne olisi turvallinen ja tasapainoinen koti ja rakastavat vanhemmat. Kirkko tarjoaa parisuhteeseen apua ja varmaan moni muukin taho ja on ilmaisia avioliittopäiviä yms., joista pääsette alkuun jos ei ole varaa maksaa terapeutille. Kirjastosta saa myös kirjoja, joita voitte lukea yhdessä. Jos nyt molemmat sitoutuu tekemään töitä, niin myöhemmin voitte olla kiitollisia yhteisestä arjestanne ja toisistanne.
Pakko tulla kertomaan, etten ole sortunut haukkumaan miestä muutenkuin mistä käytöksestä en tykkää. Enkä ole huutanut. Kun taas mieheni korottaa ääntään useinkin. Loukkaannun tästä paljon. Olen pyytänyt omaa rauhaa kun riita tulee päälle. Etten sano mitään pahaa ja en edes yhtään jaksa/ halua riidellä. Miehen mielestä tämä on väärin ja silti hän itse lähti eikä ole ollut valmis selvittämään asioita monen päivän hiljaisuuden jälkeen. En ole siis nalkuttava/huutava/pihtaava akka. Vaan väsynyt raskausvaivoineni. Kyllä käyttäydyn välillä lapsellisesti, suutun helposti, mökötän. Mutta en ole mikään mahdoton ihminen. Miehen mielestä en saisi käyttäytyä erilailla raskauden tekosyyllä. En vaan mahda mitään kun olen jotenkin stressaantunut tästä kaikesta. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, jos oma mieheni jättäisi minut yksin selviämään lasten kanssa, tuosta vaan vaikka viikoksikin, en varmasti takaisin kyselisi. Viikossa minä ehtisin laittaa eron vireille, vaihtaa lukot ja tehdä selkeät suunnitelmat yksinhuoltajuudelle. Siten saisi edes yksinhuoltajan edut ja avut, eikä epävarmaa ukkoa tarvitse ottaa huoioon taloudellisestikaan.
Ja en ole keskenkasvuinen nuori, vaan nelikymppinen viiden lapsen äiti.
Jos meillä kävisi noin, mies Ihan vapaasti voisi olla isä lapsilleen, mutta parisuhteen osalta alkaisi jääkausi.
Mieti nyt Ap kunnolla, miten pärjäätte kun vauva syntyy: helppokin vauva on jonkinasteinen "kriisi" parisuhteelle. Jos miehelläsi ei hermo kestä nyt, ei se hyvää tiedä jatkossakaan. Ajattele jos saatte koliikkivauvan: voiko mies lähteä vaan, kun ei halua kuunnella vauvan huutoa? Tai kun lapsi uhmiksena kiukuttelee, voiko taas vain lähteä, kun ei halua katsoa? Vanhemmuus on vastuuta, eikä teillä enää ole kummallakaan varaa olla kovin itsekäs. Sinun pitää nyt vetää raja, jos miehesi on noin kypsymätön itse.
Welcome to parenthood :)
Olet kyllä keskenkasvuinen vauva, etkä mikään selviytyjä. Säälittävä muihin tukeutuva epäitsenäinen vauva.
Kuin niin? Pitäisikö äidin aina vaan uhrautua, olla äitinä miehelleenkin ja katsella vain sivusta hyväksyen miehen lapselliset pakenemiset? Voisiko äiti tehdä noin? Hyväksyisitekö sen samalla tavalla, niin että isi vaan hoitaa mukisematta hommat kotona ja odottaa, kun äiti hummaa jossain?
Arki ei aina ole mukavaa, mutta aikuinen nielee senkin laskeutumatta uhmiksen tasolle. Tuollainen vastuunpakoilu kummaltakaan vanhemmalta ei ole hyvä esimerkki lapsillekaan, eikä tuo minkäänlaista pysyvyyden tai turvallisuuden tunnetta. Joskus yksinhuoltajuus on oikeasti parempi vaihtoehto ja sitäkin on ajateltava. Lapsi ei kestä toistuvia hylkäyksiä, vain koska on lapsi ja hankala. Hän syyttää helposti itseään. Nythän mies teki sen vasta vaimolleen, mutta kohta siinä on lapsikin. Jos et voi luottaa puolisosi tukeen ja läsnäoloon vanhempana, mitä pointtia on yhteen jäädä?
Vierailija kirjoitti:
Pakko tulla kertomaan, etten ole sortunut haukkumaan miestä muutenkuin mistä käytöksestä en tykkää. Enkä ole huutanut. Kun taas mieheni korottaa ääntään useinkin. Loukkaannun tästä paljon. Olen pyytänyt omaa rauhaa kun riita tulee päälle. Etten sano mitään pahaa ja en edes yhtään jaksa/ halua riidellä. Miehen mielestä tämä on väärin ja silti hän itse lähti eikä ole ollut valmis selvittämään asioita monen päivän hiljaisuuden jälkeen. En ole siis nalkuttava/huutava/pihtaava akka. Vaan väsynyt raskausvaivoineni. Kyllä käyttäydyn välillä lapsellisesti, suutun helposti, mökötän. Mutta en ole mikään mahdoton ihminen. Miehen mielestä en saisi käyttäytyä erilailla raskauden tekosyyllä. En vaan mahda mitään kun olen jotenkin stressaantunut tästä kaikesta. Ap
Teillä on molemmilla vielä kasvupaikkaa. Muista kuitenkin, että itseään ei pidä rikkoa - jos todella pahalta alkaa tuntua, seinä vastassa, niin on parempi erota. Ei väkisin lapsen takia edes pidä jatkaa - jos ette pääse yhteisymmärrykseen. Vähän huolettaa kyllä tuo miehesikin ymmärtämättömyys, sillä sinä olet sitten kyllä vasta tooooodella väsynyt, kun vauva on syntynyt ja yövalvottaa. Saisitteko esim. isovanhemmista vähän tukiverkkoa, hoitoapua alkuun? Se vauva-aika on aika raskasta, etenkin kun on kaikki niin uuttakin vielä.
Pitäähän miehesti lakisääteiset vapaat vauvan syntymän vuoksi? Eli hoitaa vauvaa kanssasi yhdessä? Muista, että hänkin saattaa olla mustasukkainen sinusta (kun joutuukin jakamaan huomiosi vauvan kanssa; tämä on naurettavaa, mutta ihmiselämää).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
HEL-NYC kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nainen äksyilee ja kiukuttelee tulossa olevan lapsensa isälle. Mies ei halua enää kuunnella tyhmää rätkytystä ja jatkuvaa sättimistä, joten hän poistuu toistaiseksi naisen seurasta.
Palstan mammat näkevät vian miehessä, syyttävät ja syyllistävät hänet kypsymättömäksi ja vaativat kasvamista isälliseen rooliin. Mutta tämähän juuri onkin naisten logiikkaa kaikkein puhtaimmillaan!
Sinä et taida ymmärtää mitä tarkoittaa kasvattaa kokonainen uusi ihminen kahdesta solusta vartalollasi. Se ei ole mikään pikkujuttu, vaan naisen elämän vaarallisin hetki. Sen lisäksi että se on hengelle vaarallista ja vartaloa kokonaisvaltaisesti tuhoavaa, se myös muokkaa peruuttamattomasti hormoneita (oletteko ikinä kuulleet vaikka bodarien roid ragesta, hormonista siinäkin kyse...) löystyttää psyykeä vastaanottamaan vauvan tarpeet.
Siinä vaiheessa kun hormonit ovat sekoittaneet mielen totaalisesti, joka saatanan paikkaan sattuu koko ajan, oksettaa ja närästää kurkku verellä, lantioluusi erkaantuvat toisistaan natisten liitoksissaan ja pelkäät kuolevasi pian koittavaan synnytykseen, pelkäät vauvasi kuolevan synnytyksessä tai vähintään vammautuvan pahasti - on aika v*tun pikkujuttu suuttua jostain saamarin äksyilystä. Ihan oikeasti. Jos mieheni olisi päästänyt tuollaista bs:iä suustaan, niin olisi ex-mies. Miehen osa raskaudessa on kuitenkin tukea sitä tulevaa äitiä ja pyrkiä ymmärtämään, että toinen on antanut henkensä alttiiksi ja antaa vartalonsa yhteisen lapsen edestä. Vähän perspektiiviä.
Ja Kolkatan Olka -palkinnon voittaja on löytynyt!
HEL-NYC kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nainen äksyilee ja kiukuttelee tulossa olevan lapsensa isälle. Mies ei halua enää kuunnella tyhmää rätkytystä ja jatkuvaa sättimistä, joten hän poistuu toistaiseksi naisen seurasta.
Palstan mammat näkevät vian miehessä, syyttävät ja syyllistävät hänet kypsymättömäksi ja vaativat kasvamista isälliseen rooliin. Mutta tämähän juuri onkin naisten logiikkaa kaikkein puhtaimmillaan!
Sinä et taida ymmärtää mitä tarkoittaa kasvattaa kokonainen uusi ihminen kahdesta solusta vartalollasi. Se ei ole mikään pikkujuttu, vaan naisen elämän vaarallisin hetki. Sen lisäksi että se on hengelle vaarallista ja vartaloa kokonaisvaltaisesti tuhoavaa, se myös muokkaa peruuttamattomasti hormoneita (oletteko ikinä kuulleet vaikka bodarien roid ragesta, hormonista siinäkin kyse...) löystyttää psyykeä vastaanottamaan vauvan tarpeet.
Siinä vaiheessa kun hormonit ovat sekoittaneet mielen totaalisesti, joka saatanan paikkaan sattuu koko ajan, oksettaa ja närästää kurkku verellä, lantioluusi erkaantuvat toisistaan natisten liitoksissaan ja pelkäät kuolevasi pian koittavaan synnytykseen, pelkäät vauvasi kuolevan synnytyksessä tai vähintään vammautuvan pahasti - on aika v*tun pikkujuttu suuttua jostain saamarin äksyilystä. Ihan oikeasti. Jos mieheni olisi päästänyt tuollaista bs:iä suustaan, niin olisi ex-mies. Miehen osa raskaudessa on kuitenkin tukea sitä tulevaa äitiä ja pyrkiä ymmärtämään, että toinen on antanut henkensä alttiiksi ja antaa vartalonsa yhteisen lapsen edestä. Vähän perspektiiviä.
Voi hyvä helvetti mitä ylidramaattista uhriutumista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
No mutta, ap ei nähdäkseni ole hengenvaarassa vaan pelkästään kiukuttelee ja on koko ajan pahantuulinen.
Varmaan hänen miehensäkään ei olisi poistunut, jos kyse olisi hengenvaarasta.
Kyllä minä tiedän, millainen ponnistus raskaus ja synnytys ovat. Ekassa oksensin niin pitkään ja paljon, että olin sairaalassa tiputuksessa. Tässä tosiaan hormonit heitelleet niin että olen ollut aikamoinen itkupilli, raivotar ja alakuloinen vuoronperään. En silti oleta mieheni olevan minun sylkykuppini ja moneen asiaan auttaa jos edes yrittää nähdä humoristiset puolet. Onhan minun täytynyt pystyä kontrolloimaan itseäni töissä ja esikousen kanssa, niin miksi oma rakas puoliso olisi täysin poikkeus?
Minusta myös miehellä on oikeus viheltää peli poikki, jos nainen menee liian pitkälle, olipa nyt sitten raskaana tai ei. Ei se tee miehestä automaattisesti huonoa tai "keskenkasvuista nulikkaa". Ihmisiä ne miehetkin vain ovat ja ainutlaatuinen persoona jokainen.