Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
tuntuu etten rakasta toista lastani
05.03.2017 |
Tämä on vaikea aihe enkä ole koskaan puhunut näistä tunteista kenellekään. Mies jollain tapaa tietää tunteeni muttei ehkä ymmärrä miten todellista se on. Tiedän että tämä on kauhean väärin mutta en voi sille mitään. Tuntuu että täytyy purkaa tätä kuitenkin jonnekin.
Kyseessä on siis vanhempi lapseni, nyt 10 vuotias. Nuorempi on 6v. Nuorempaan syttyi heti hänen synnyttyään se paljon puhuttu äidin rakkaus ja häneen tunnen rakkautta ja kiintymystä nykyäänkin aivan toisella tapaa. Esikoiseen nämä tunteet ei koskaan heränneet ja osittain tajusin tämän vasta kun nuorempi syntyi. Toki esikoiseen jollain tavalla kiinnyin hänen ollessa pieni mutta jotenkin mitä isommaksi kasvoi niin sitä enemmän tuli niitä ajatuksia etten oikein edes välitä hänestä, en haluaisi olla lähellä tai tehdä mitään ylimääräistä hänen kanssa.
Joskus tulee semmoinen sääli häntä kohtaan ja yritän pakottaa itseni välittämään hänestä mutta suurimmaksi osaksi en tunne mitään. Kyseinen lapsi on todella raivostuttava luonteeltaan, tyytymätön, tottelematon ja muutenkin sellainen josta ei ole helppo pitää.
Uutena tunteena on jonkinlainen vastenmielisyys häntä kohtaan. Tiedostan muutenkin että "inhoan" tuon ikäisiä tyttölapsia ja heissä on jotain kuvottavaa. En todellakaan tiedä miksi. Jotenkin esikoisen tulo tähän ikään on pahentanut negatiivisia tunteita. Toivon ihan oikeasti ettei häntä edes olisi. Mietin tätä joka päivä ja tuntuu että elämä on ihan pilalla.
Tiedän että minut haukutaan täällä enkä odota että kaikki ymmärtää. Ehkä se on sitten oikein minulle.
Kommentit (327)
Tunteitasi ei ehkä voi muuttaa,mutta saisit terapiasta tukea toimia oikein ja tasapuolisesti.Tarvitset konkreettisia ohjeita.Turha odotella mitään "rakkauden heräämistä",jos niin ei ole käynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun äidilläni on ollut joskus aika ikäviä tunteita isosiskoani kohtaan joista on minulle avautunut: esim. Toi vastenmielisyys. Mullakin on ollut välillä siskoa kohtaan. Hänellä on aspergerin syndrooma, ja osaa olla todella kiittämätön valittaja yms. On kuitenkin hyvin rakas meille, vaikka noita kausia onkin. Ehkä teidänkin esikoisella asperger?
Ja joku joka kommentoi että rakastaisin kuitenkin jollain tapaa koska tunnen sääliäkin niin voihan se olla niin mutta ehkä se on enemmän sellaista velvollisuuden tuntoa ja säälin lasta kun tiedän että häntä pitäisi rakastaa mutten rakasta.
Jos mietin tilanteita jolloin olisin tuntenut jotain mitä voisi ajatella välittämiseksi niin pari juttua tulee mieleen. Esim koulun hiihdossa mono oli hiertänyt jalan ihan verelle. Kotona näytti sitä ja tunsin huonoa omaa tuntoa kun en tajunnut monojen olevan noin pieneksi jääneet ja lisäksi ajattelin että tuntui varmaan pahalta hiihtää ja olla loppupäivä jalka verisenä. Tuntui siis jotenkin pahalta, puhdistin jalan ja laitoin laastarin. Toinen kerta kun yksi kaveri oli kiusannut koulussa jostain pienestä jutusta mutta josta lapseni oli pois tolaltaan. Tuntui että haluan lyödä sitä kiusannutta tyttöä. Sanoin lapselle ettei kukaan saa sanoa niin kun kyseinen tyttö oli sanonut. Tunsin sääliä lasta kohtaa. En tiedä onko nuo pienet tunteet aitoja vai niitä joita tiedän normaalin äidin tuntevan ja tunnen näin velvollisuudesta.
Tänään taas itkin pitkään kun tunsin niin suurta pettymystä ja vihaa tuota kiukuttelevaa lasta kohtaan. Tässä on talviloman aikana tehty kaikkea perheenä ja on saanut huomiota kyllä mutta käytös on edelleen kauheaa ja omat tunteet ehkä tavallistakin huonompia kun oltu enemmän yhdessä
Ap
Ainiin ja oisko ollu vaihtoehto että oisit antanu vaikean lapsen adoptioon? Ei sunkaan tarvi ihan mitä vaan kestää sentakia että olet sen synnyttänyt. Kerro jollee mukavalle lasu-ihmiselle tilanne, varmasti saisit nuoremman pitää :)
Vierailija kirjoitti:
Q kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Q kirjoitti:
Näyttää siltä, että ap täällä haukkuu kaikki arvostelijat. Koska häntä pitää sääliä, koska hän on se jolla on vaikeaa. Tämä saa minut niin kiukkuiseksi, kun muistelen kuinka kammmottava oma äitini ja lapsuuteni oli ja miten se on vaikuttanut minuun.
Toinen teoria on se, että täällä on hälyyttävän paljon sekopäisiä äitejä joiden pitäisi hoitaa itsensä kuntoon. Eikä ainakaan hankkia lapsia!
Ap:kin tunnisti omat tunteensa tyttölapsia kohtaan jo ennen lapsen hankkimista ja päätti silti ottaa riskin. Jos joku on syyllinen, niin se on tasan tälläiset äidiksi itseään kutsuvat.
No asioista, vaikeistakin voi selvitä, enkä tarkoita nyt sinua, koska äidilläsi ei ollut halua eikä ymmärrystä miettiä käytöstään, vaan tarkoitan aloittajaa. Ja aloittaja on laittanut kaikkiin alle ap, täällä on muitakin äitejä, kuin vain hän.
Että en ymmärrä pointtiasi, luuserin asenne. Asioista voi SELVITÄ. MIETI.Nimenomaan siksi kirjoitin että toinen teoria on se jne. Joskus mietin että sisäistävätkö kaikki lukemaansa? Tarkoitus ei ole haukkua aloittajaa, mutta on aivan päivänselvää että lasten ja eläimien (viattomien) kaltoinkohtelu nostattaa ihmisissä negatiivisia tunteita ja arvostelua. Ja sille altistaa itsensä kun tänne kirjoittaa. Kaikki ovat arvosteluistaan huolimatta kehoittaneet hakemaan apua.
Itse käsittelen kaikki tunteeni, joten tiedän (kokemuksestanikin) että negatiiviset tunteet kannattaa hyväksyä ja käsitellä ne. Ei se silti tarkoita että ne olisivat hyväksyttäviä tai terveitä tunteita.
Minulle ei avautunut luuseri-lause, se oli aika huonoa suomea.
Asioista voi selvitä kyllä, mutta kuten minullakin: olen vain olemassa, mutta en elä. Ja kyllä, suurin syy siihen on lapsuuteni.
Lapsia en ole hankkinut, koska epäilen itseäni. Todellisuudessa olisin varmasti oikein hyvä äiti, parempi kuin omani koskaan.
Mutta selviämisellä en tarkoita olemassa oloa, vaan sitä, että elää hyvää elämää traumoistaan vapaana. Jos lapsuus sen estää, niin itse olet vastuussa siitä.
Ymmärsin kyllä. Näytä minulle yksikin sellainen traumaattisen lapsuuden elänyt ehjä aikuinen? Onnellinen voi toki pystyä olemaan, mutta traumasta vapaa, epäilen todella vahvasti. Et selvästikään ole kokenut ikinä mitään traumaattista lapsuudessa? Se on aivan eri asia kuin kohdata trauma aikuisena. Kummastakin on kokemusta.
Olet väärässä. Vanhempani ovat vastuussa lapsuudestani ja traumastani. Minä olen vastuussa vain siitä, etten laita sitä eteenpäin. Siksi en lapsia ole hankkinut, en häpeä siis sitä etten ole uskaltanut. Minusta kuvitteellisen lapseni ei tarvitse leikkiä koekaniinia sen takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Q kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Q kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Q kirjoitti:
Näyttää siltä, että ap täällä haukkuu kaikki arvostelijat. Koska häntä pitää sääliä, koska hän on se jolla on vaikeaa. Tämä saa minut niin kiukkuiseksi, kun muistelen kuinka kammmottava oma äitini ja lapsuuteni oli ja miten se on vaikuttanut minuun.
Toinen teoria on se, että täällä on hälyyttävän paljon sekopäisiä äitejä joiden pitäisi hoitaa itsensä kuntoon. Eikä ainakaan hankkia lapsia!
Ap:kin tunnisti omat tunteensa tyttölapsia kohtaan jo ennen lapsen hankkimista ja päätti silti ottaa riskin. Jos joku on syyllinen, niin se on tasan tälläiset äidiksi itseään kutsuvat.
No asioista, vaikeistakin voi selvitä, enkä tarkoita nyt sinua, koska äidilläsi ei ollut halua eikä ymmärrystä miettiä käytöstään, vaan tarkoitan aloittajaa. Ja aloittaja on laittanut kaikkiin alle ap, täällä on muitakin äitejä, kuin vain hän.
Että en ymmärrä pointtiasi, luuserin asenne. Asioista voi SELVITÄ. MIETI.Nimenomaan siksi kirjoitin että toinen teoria on se jne. Joskus mietin että sisäistävätkö kaikki lukemaansa? Tarkoitus ei ole haukkua aloittajaa, mutta on aivan päivänselvää että lasten ja eläimien (viattomien) kaltoinkohtelu nostattaa ihmisissä negatiivisia tunteita ja arvostelua. Ja sille altistaa itsensä kun tänne kirjoittaa. Kaikki ovat arvosteluistaan huolimatta kehoittaneet hakemaan apua.
Itse käsittelen kaikki tunteeni, joten tiedän (kokemuksestanikin) että negatiiviset tunteet kannattaa hyväksyä ja käsitellä ne. Ei se silti tarkoita että ne olisivat hyväksyttäviä tai terveitä tunteita.
Minulle ei avautunut luuseri-lause, se oli aika huonoa suomea.
Asioista voi selvitä kyllä, mutta kuten minullakin: olen vain olemassa, mutta en elä. Ja kyllä, suurin syy siihen on lapsuuteni.
Lapsia en ole hankkinut, koska epäilen itseäni. Todellisuudessa olisin varmasti oikein hyvä äiti, parempi kuin omani koskaan.
Mutta selviämisellä en tarkoita olemassa oloa, vaan sitä, että elää hyvää elämää traumoistaan vapaana. Jos lapsuus sen estää, niin itse olet vastuussa siitä.
Ymmärsin kyllä. Näytä minulle yksikin sellainen traumaattisen lapsuuden elänyt ehjä aikuinen? Onnellinen voi toki pystyä olemaan, mutta traumasta vapaa, epäilen todella vahvasti. Et selvästikään ole kokenut ikinä mitään traumaattista lapsuudessa? Se on aivan eri asia kuin kohdata trauma aikuisena. Kummastakin on kokemusta.
Olet väärässä. Vanhempani ovat vastuussa lapsuudestani ja traumastani. Minä olen vastuussa vain siitä, etten laita sitä eteenpäin. Siksi en lapsia ole hankkinut, en häpeä siis sitä etten ole uskaltanut. Minusta kuvitteellisen lapseni ei tarvitse leikkiä koekaniinia sen takia.
Joskus trauma aktivoituu vasta lapsen tultua. Mites neiti besserwisser sen tilanteen ratkaise? Ihme puuttumista toisten asioihin. Ehkä tää ketju ei ollut sulle.
Jos trauma aktivoituu lapsen tultua, niin pitäähän se ratkaista ja siihen apua hakea. Niin sinä haukut sitä, jolla se trauma on, vaikka tämä hakee apua. Inhottava ihminen, hyvä, ettet lisäänny.
Otan selvää aspergeristä. En tiedä olisiko se helpotus vai ei jos joku syy käytökseen löytyisi.
Kyllä itsestäni juuri esim kiittämättömyys tuntuu tosi pahalta. Vaikkapa joulu. Esikoinen avaa paketit naama väärällään ja sanoo tylsille lahjoille vaan pyh ja paiskaa sivuun. Lopuksi luettelee mitä ei saanut mutta olisi halunnut. Nuorempi avaa ihan riemusta kiljuen jokaisen kalsari ja villasukkapaketinkin. Molemmat sai ihan yhtä paljon ja saman arvoisia lahjoja. Ja kiitollisuutta opetettu molemmille samalla tavalla. Silti vain toinen käyttäytyy noin. Ja isomman luulisi juuri jo ymmärtävän mikä on epäkohteliasta lahjan antajaa kohtaan. Ei tämä voi johtua vain siitä etten ole rakastanut tarpeeksi vai voiko?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi ap. Ymmärrän sinua. Minulla on ollut jo vuosia samanlainen vastenmielisyys vanhinta lastani, nyt 18v kohtaan, joka on muuten tyttö. Minulla on toinen tyttö (selvästi nuorempi) ja lisäksi 2 poikaa. Näitä kolmea rakastan sydämeni pohjasta, vanhinta kohden tunnen pelkkää vastenmielisyyttä. Hän on todella vaikea ja tyytymätön luonne. Kun hän oli 6 viikkoa pois viime kesänä kesätyökeikalla toisessa kaupungissa, olin niin onnellinen ja helpottunut. Olen halannut häntä viimeksi n 2v sitten. En oikein tiedä mistä tämä johtuu, mutta en asialle voi mitään.
Vierailija kirjoitti:
Voi ap. Ymmärrän sinua. Minulla on ollut jo vuosia samanlainen vastenmielisyys vanhinta lastani, nyt 18v kohtaan, joka on muuten tyttö. Minulla on toinen tyttö (selvästi nuorempi) ja lisäksi 2 poikaa. Näitä kolmea rakastan sydämeni pohjasta, vanhinta kohden tunnen pelkkää vastenmielisyyttä. Hän on todella vaikea ja tyytymätön luonne. Kun hän oli 6 viikkoa pois viime kesänä kesätyökeikalla toisessa kaupungissa,
olin niin onnellinen ja helpottunut. Olen halannut häntä viimeksi n 2v sitten. En oikein tiedä mistä tämä johtuu, mutta en asialle voi mitään.
Kiva kuulla että joku muukin tuntee näin vaikka eihän tämä tietenkään kivaa oikeasti ole. Osaatko sanoa mistä tunteesi johtuvat? Tunsitko noin jo hänen ollessa pieni? Olen itsekin epäillyt ettei nämä tunteet mene ohi lapsen kasvaessa vaan ehkä sitten helpottaa kun hän muuttaa pois joskus. Jos silloinkaan... On tämä kyllä surullista kuitenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Edellinen siis ap kommentti sinulle
Vierailija kirjoitti:
Q kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Q kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Q kirjoitti:
Näyttää siltä, että ap täällä haukkuu kaikki arvostelijat. Koska häntä pitää sääliä, koska hän on se jolla on vaikeaa. Tämä saa minut niin kiukkuiseksi, kun muistelen kuinka kammmottava oma äitini ja lapsuuteni oli ja miten se on vaikuttanut minuun.
Toinen teoria on se, että täällä on hälyyttävän paljon sekopäisiä äitejä joiden pitäisi hoitaa itsensä kuntoon. Eikä ainakaan hankkia lapsia!
Ap:kin tunnisti omat tunteensa tyttölapsia kohtaan jo ennen lapsen hankkimista ja päätti silti ottaa riskin. Jos joku on syyllinen, niin se on tasan tälläiset äidiksi itseään kutsuvat.
No asioista, vaikeistakin voi selvitä, enkä tarkoita nyt sinua, koska äidilläsi ei ollut halua eikä ymmärrystä miettiä käytöstään, vaan tarkoitan aloittajaa. Ja aloittaja on laittanut kaikkiin alle ap, täällä on muitakin äitejä, kuin vain hän.
Että en ymmärrä pointtiasi, luuserin asenne. Asioista voi SELVITÄ. MIETI.Nimenomaan siksi kirjoitin että toinen teoria on se jne. Joskus mietin että sisäistävätkö kaikki lukemaansa? Tarkoitus ei ole haukkua aloittajaa, mutta on aivan päivänselvää että lasten ja eläimien (viattomien) kaltoinkohtelu nostattaa ihmisissä negatiivisia tunteita ja arvostelua. Ja sille altistaa itsensä kun tänne kirjoittaa. Kaikki ovat arvosteluistaan huolimatta kehoittaneet hakemaan apua.
Itse käsittelen kaikki tunteeni, joten tiedän (kokemuksestanikin) että negatiiviset tunteet kannattaa hyväksyä ja käsitellä ne. Ei se silti tarkoita että ne olisivat hyväksyttäviä tai terveitä tunteita.
Minulle ei avautunut luuseri-lause, se oli aika huonoa suomea.
Asioista voi selvitä kyllä, mutta kuten minullakin: olen vain olemassa, mutta en elä. Ja kyllä, suurin syy siihen on lapsuuteni.
Lapsia en ole hankkinut, koska epäilen itseäni. Todellisuudessa olisin varmasti oikein hyvä äiti, parempi kuin omani koskaan.
Mutta selviämisellä en tarkoita olemassa oloa, vaan sitä, että elää hyvää elämää traumoistaan vapaana. Jos lapsuus sen estää, niin itse olet vastuussa siitä.
Ymmärsin kyllä. Näytä minulle yksikin sellainen traumaattisen lapsuuden elänyt ehjä aikuinen? Onnellinen voi toki pystyä olemaan, mutta traumasta vapaa, epäilen todella vahvasti. Et selvästikään ole kokenut ikinä mitään traumaattista lapsuudessa? Se on aivan eri asia kuin kohdata trauma aikuisena. Kummastakin on kokemusta.
Olet väärässä. Vanhempani ovat vastuussa lapsuudestani ja traumastani. Minä olen vastuussa vain siitä, etten laita sitä eteenpäin. Siksi en lapsia ole hankkinut, en häpeä siis sitä etten ole uskaltanut. Minusta kuvitteellisen lapseni ei tarvitse leikkiä koekaniinia sen takia.
Joskus trauma aktivoituu vasta lapsen tultua. Mites neiti besserwisser sen tilanteen ratkaise? Ihme puuttumista toisten asioihin. Ehkä tää ketju ei ollut sulle.
Jos trauma aktivoituu lapsen tultua, niin pitäähän se ratkaista ja siihen apua hakea. Niin sinä haukut sitä, jolla se trauma on, vaikka tämä hakee apua. Inhottava ihminen, hyvä, ettet lisäänny.
Kyllä täällä on aivan joku muu kuin minä, ketä on inhottava. Nyt todellakin se koira älähtää kehen kalikka kalahtaa, aivan ilmiselvää. Itsekkyyttähän tuo on. Minustakin on hyvä etten hanki lapsia, teen sen epäitsekkäistä syistä, toisin kuin varmasti sinä (oletan että sinulla on lapsi/lapsia ja olet juuri tälläinen nk. äiti).
Minusta alkaa vaikuttamaan siltä, että sinä olet väärässä ketjussa. Koittaisit nyt edes sisäistää mitä olet lukenut? Avun hakemistahan olen moneen otteeseen painottanut ja itsensä tutkimista ja hyväksymistä. Sinuakin kehottaisin hankkimaan apua. Ei ole normaalia haukkua tuntemattomia ihmisiä ja olla hyvillään heidän lisääntymättömyydestään. Mitä se sun rectumia edes kutittaa? Ja se muuten on selkeästi myös sen lapsen trauma, ei pelkästään aloittajan, niinkuin asian esitit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koska ap olet halannut tyttöäsi viimeksi ? Lapsihan hakee huomion tavalla tai toisella ap:n tapauksessa toisella eli pettymyksellä. Tytön pitäisi saada tuntea, että kelpaa äidille myös vajavaisena ja huonosti käyttäytyvänä, vasta sen jälkeen tulee hyvä käytös ja jossain kaukan edessä siintää kiitollisuus. Lapsi oirehtii rakkaudettomuutta ja kadehtii pikkuveljen saamaa homiota ja rakkautta. Mene nyt terapiaan, jottei tästä tule ihan iankaikkinen trauma teidän sukunne naisille.
Vierailija kirjoitti:
Koska ap olet halannut tyttöäsi viimeksi ? Lapsihan hakee huomion tavalla tai toisella ap:n tapauksessa toisella eli pettymyksellä. Tytön pitäisi saada tuntea, että kelpaa äidille myös vajavaisena ja huonosti käyttäytyvänä, vasta sen jälkeen tulee hyvä käytös ja jossain kaukan edessä siintää kiitollisuus. Lapsi oirehtii rakkaudettomuutta ja kadehtii pikkuveljen saamaa homiota ja rakkautta. Mene nyt terapiaan, jottei tästä tule ihan iankaikkinen trauma teidän sukunne naisille.
Kyllä haluaisin terapiaan. Jotenkin olen pelännyt tunnustaa tätä kenellekään. Kauhea kysymys tuosta halaamisesta koska en muista milloin olisin oma aloitteisesti halannut. Tyttö halasi minua ehkä pari viikkoa sitten. Nyt tuntuu vielä pahemmalta :( en kuitenkaan koe että äitini olisi tuntenut näin minua kohtaan vaan lapsuuteni muuten ahdistava mutta en tiedä onko se kuitenkin syynä näihin tunteisiin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Menkää perheneuvolaan hakemaan apua tilanteeseen. Yksin tai yhdessä. Ei tuollaisia tunteita pidä jäädä yksin pitemmän.
Tarkoitus ei ollut huonontaa oloasi, mutta tuo fyysinen läheisyys on ihmisen perustarve, niinkuin tiedät. Opettelisin sinuna nyt alkuun halaamaan lasta vaikka joka aamu ja ilta ihan rutiinisti ja sanomaan jotain mukavaa hänelle. Se ei poista tarvettasi terapiaan ja voi olla että myös lapsi tarvitsee myös apua.
Täällä sut ap tuomitaan mutta ihan syyttä. Itselläni on kaksospojat ja toista poikaa rakastan ihan älyttömästi mutta toista kohtaan en vain tunne mitään. Ovat kuin yö ja päivä molempia on aina kohdeltu ja kasvatettu samallalailla. Nyt ovat 16 vuotiaita ja toinen suunnittelee kotoa pois muuttamista mikä ei ole yhtään huono asia sillä hänen takiaan koko muu perhe on joutunut kärsimään. Häntä ei kiinnosta yhteiset säännöt yhtään vaan herra huitelee ja tekee miten tykkää eikä mikään rangaistus tunnu missään. On ihan pienestä asti ollut sietämätön mm. Hakannut pienempiä sisaruksia, veljeään, rikkonut paikkoja, haistattaa vaan vittua kun ojentaa. Siinä missä muut lapset ovat ymmärtäneet tehneensä väärin ja katuneet niin tämä on vain nauranut ja vittuillut lisää. Ihan hänen syntymästään asti mulla on ollut tämä tunne ja se on vain voimistunut vuosien varrelle. Kaiken olen tehnyt samoin kuin muidenkin kanssa mutta tämä lapsi on sellainen ihminen ollut aina jota en vain voi sietää ja olen oikeasti tosi onnellinen kun hän muuttaa pois eikä tarvitse olla enää tekemisissä niin paljoa.
Kuulostaa kamalalta TIEDÄN!
Lapset aistivat äärimmäisen helposti vanhempien fiiliksiä. Jos on kymmenen vuoden ajan joka päivä tuntenut itsensä riittämättömäksi ja huonoksi, miten voisikaan olla iloinen, tyytyväinen ja kiitollinen? Hanki itsellesi apua.
Ihmisillä menee ymmärrys vähän yli. Kyllä,on monenlaisia tunteita mutta jos pysyvänä tunteena on se ettei välitä lapsestaan,kokee tämän ällöttävänä ja toivoo tämän kuolemaa niin ei,se ei ole normaalia. Sitä ei pidä hyssytellä. Äidillä on mt-ongelmia,jotka tulisi hoitaa eikä vain jotain "tummia,hyväksyttäviä tunteita".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi ap. Ymmärrän sinua. Minulla on ollut jo vuosia samanlainen vastenmielisyys vanhinta lastani, nyt 18v kohtaan, joka on muuten tyttö. Minulla on toinen tyttö (selvästi nuorempi) ja lisäksi 2 poikaa. Näitä kolmea rakastan sydämeni pohjasta, vanhinta kohden tunnen pelkkää vastenmielisyyttä. Hän on todella vaikea ja tyytymätön luonne. Kun hän oli 6 viikkoa pois viime kesänä kesätyökeikalla toisessa kaupungissa,
olin niin onnellinen ja helpottunut. Olen halannut häntä viimeksi n 2v sitten. En oikein tiedä mistä tämä johtuu, mutta en asialle voi mitään.Kiva kuulla että joku muukin tuntee näin vaikka eihän tämä tietenkään kivaa oikeasti ole. Osaatko sanoa mistä tunteesi johtuvat? Tunsitko noin jo hänen ollessa pieni? Olen itsekin epäillyt ettei nämä tunteet mene ohi lapsen kasvaessa vaan ehkä sitten helpottaa kun hän muuttaa pois joskus. Jos silloinkaan... On tämä kyllä surullista kuitenkin.
Itseasiassa aloin ajattelemaan asiaa ekan kerran vasta vuosi sitten. Että olenko aina tuntenut näin. Vastaus on etten tiedä, mutta kaiketi minulla oli aikajakso jolloin en tuntenut ainakaan näin negatiivisesti. En tunnistettavuuden vuoksi kerro yksityiskohtia, mutta hänen vauva-aika ja varhaislapsuutensa oli tietyistä syistä erittäin uuvuttavaa ja vaikeaa aikaa. Vielä kun hän oli 5 vuotias, olin sitä mieltä etten enää milloinkaan halua lasta. Mies puhui minut ympäri (on aina halunnut ison perheen) ja saimme sitten vielä kolme lasta ( yhdet tuplat)
Muistelen että kun vanhimmaiseni oli 6-8 -vuotias, minulla oli myönteisiä tunteita häntä kohtaan. Tosin en tiedä, onko aika kullannut muistot ja onko tunteeni ollut enemmän velvollisuudentuntoa/huonoa omatuntoa siitä, että pikkusisarukset on vienyt huomiotani niin paljon. Mieheni tietää että minulla on vaikea suhde tyttäreen, mutta ajattelee sen johtuvan perus äiti-tytärsuhteesta, joka on teini-iässä hankala. Jos jotain voi sanoa, niin nyt on helpompaa sen kannalta että lapsi on niin paljon poissa kotoa. Lasken päiviä siihen, että hän muuttaa kotoa. Onhan sitä vaikea hyväksyä itseään ja tunnen häpeää tunteistani. Esimerkkinä voin sanoa, kun hänelle vastikään tapahtui pieni onnettomuus, jossa loukkaantui lievästi; ainoa mitä tunsin oli ärtymys.. ("no yllätys, että taas järjesti lisävaivaa")
Alue: Aihe vapaa
Ap on satavarmasti "äitihullu" ja hänen alter egonsa tuo raivoava nimittelijä. On todella vaikeasti häiriintynyt ihminen, kumpa joku tunnistaisi hänet ja puuttuisi perheen elämään.