tuntuu etten rakasta toista lastani

Rakastaako lasta kukaan? Mitä isä tuntee lasta kohtaan? Minkälaiset välit lapsilla on keskenään? Kauheaa ajatella lasta, jota kukaan ei rakastavasti kosketa tai katso. Ei ihme, jos käyttäytyy huonosti. Vähemmästäkin sekoaa.

Nyt menee jo vähän yli :( en missään sanonut että hekumoin lapsen kuolemalla!! Sanoin että synkimpinä hetkinä on käynyt mielessä tämäkin että voi kun lasta ei olisi ja en ehkä surisi jos kuolisi. En toivo kenenkään kuolemaa ja korostan etten IKINÄ ole käyttänyt väkivaltaa lastani kohtaan vaikka tunteita olisi ollut minkälaisia. Ja olen hoitanut lapsen hyvin siitä huolimatta että tunteeni ovat ikäviä häntä kohtaan. Ja myönnön että on todella iso puute jos ei saa läheisyyttä minulta tarpeeksi.

Kiitos vaan kaikille jotka kommentoi asiallisesti. Aijon hakeutua terapiaan ihan jo siksi että voin purkaa mahdollisen oman lapsuus traumani. Tajusin näillä nyt jonkinlaisen mahdollisen yhteyden.

Minun puolesta tämä keskustelu voisi nyt loppua

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Q kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Q kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Q kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Q kirjoitti:

Näyttää siltä, että ap täällä haukkuu kaikki arvostelijat. Koska häntä pitää sääliä, koska hän on se jolla on vaikeaa. Tämä saa minut niin kiukkuiseksi, kun muistelen kuinka kammmottava oma äitini ja lapsuuteni oli ja miten se on vaikuttanut minuun.

Toinen teoria on se, että täällä on hälyyttävän paljon sekopäisiä äitejä joiden pitäisi hoitaa itsensä kuntoon. Eikä ainakaan hankkia lapsia!

Ap:kin tunnisti omat tunteensa tyttölapsia kohtaan jo ennen lapsen hankkimista ja päätti silti ottaa riskin. Jos joku on syyllinen, niin se on tasan tälläiset äidiksi itseään kutsuvat.

No asioista, vaikeistakin voi selvitä, enkä tarkoita nyt sinua, koska äidilläsi ei ollut halua eikä ymmärrystä miettiä käytöstään, vaan tarkoitan aloittajaa. Ja aloittaja on laittanut kaikkiin alle ap, täällä on muitakin äitejä, kuin vain hän.

Että en ymmärrä pointtiasi, luuserin asenne. Asioista voi SELVITÄ. MIETI.

Nimenomaan siksi kirjoitin että toinen teoria on se jne. Joskus mietin että sisäistävätkö kaikki lukemaansa? Tarkoitus ei ole haukkua aloittajaa, mutta on aivan päivänselvää että lasten ja eläimien (viattomien) kaltoinkohtelu nostattaa ihmisissä negatiivisia tunteita ja arvostelua. Ja sille altistaa itsensä kun tänne kirjoittaa. Kaikki ovat arvosteluistaan huolimatta kehoittaneet hakemaan apua.

Itse käsittelen kaikki tunteeni, joten tiedän (kokemuksestanikin) että negatiiviset tunteet kannattaa hyväksyä ja käsitellä ne. Ei se silti tarkoita että ne olisivat hyväksyttäviä tai terveitä tunteita.

Minulle ei avautunut luuseri-lause, se oli aika huonoa suomea.

Asioista voi selvitä kyllä, mutta kuten minullakin: olen vain olemassa, mutta en elä. Ja kyllä, suurin syy siihen on lapsuuteni.

Lapsia en ole hankkinut, koska epäilen itseäni. Todellisuudessa olisin varmasti oikein hyvä äiti, parempi kuin omani koskaan. 

Mutta selviämisellä en tarkoita olemassa oloa, vaan sitä, että elää hyvää elämää traumoistaan vapaana. Jos lapsuus sen estää, niin itse olet vastuussa siitä.

Ymmärsin kyllä. Näytä minulle yksikin sellainen traumaattisen lapsuuden elänyt ehjä aikuinen? Onnellinen voi toki pystyä olemaan, mutta traumasta vapaa, epäilen todella vahvasti. Et selvästikään ole kokenut ikinä mitään traumaattista lapsuudessa? Se on aivan eri asia kuin kohdata trauma aikuisena. Kummastakin on kokemusta.

Olet väärässä. Vanhempani ovat vastuussa lapsuudestani ja traumastani. Minä olen vastuussa vain siitä, etten laita sitä eteenpäin. Siksi en lapsia ole hankkinut, en häpeä siis sitä etten ole uskaltanut. Minusta kuvitteellisen lapseni ei tarvitse leikkiä koekaniinia sen takia.

Joskus trauma aktivoituu vasta lapsen tultua. Mites neiti besserwisser sen tilanteen ratkaise? Ihme puuttumista toisten asioihin. Ehkä tää ketju ei ollut sulle.

Jos trauma aktivoituu lapsen tultua, niin pitäähän se ratkaista ja siihen apua hakea. Niin sinä haukut sitä, jolla se trauma on, vaikka tämä hakee apua. Inhottava ihminen, hyvä, ettet lisäänny.

Kyllä täällä on aivan joku muu kuin minä, ketä on inhottava. Nyt todellakin se koira älähtää kehen kalikka kalahtaa, aivan ilmiselvää. Itsekkyyttähän tuo on. Minustakin on hyvä etten hanki lapsia, teen sen epäitsekkäistä syistä, toisin kuin varmasti sinä (oletan että sinulla on lapsi/lapsia ja olet juuri tälläinen nk. äiti).

Minusta alkaa vaikuttamaan siltä, että sinä olet väärässä ketjussa. Koittaisit nyt edes sisäistää mitä olet lukenut? Avun hakemistahan olen moneen otteeseen painottanut ja itsensä tutkimista ja hyväksymistä. Sinuakin kehottaisin hankkimaan apua. Ei ole normaalia haukkua tuntemattomia ihmisiä ja olla hyvillään heidän lisääntymättömyydestään. Mitä se sun rectumia edes kutittaa? Ja se muuten on selkeästi myös sen lapsen trauma, ei pelkästään aloittajan, niinkuin asian esitit.

Onhan se lapsenkin trauma, mutta sinä et asu ap:n kotona, sinä et voi silittää ap:n lapsen päätä. Sinun on autettava ap:n lasta ap:n auttamisen kautta, jos jotain yrität. Koita ymmärtää se. Ja siihen ei haukkumiset kuulu.

Ei persoonallisuushäiriöiset hae apua.

Häh? Ap:han oli miettinyt sitä, ja kiitti Maria akatemia -vinkistä.

Vierailija kirjoitti:

Ap! Otit todellakin aikamoisen tabun puheeksi. Hienoa että uskalsit. En jaksanut kaikkia kommentteja lukea, mutta luin kaikki sinun kommenttisi ja jollain tasolla ymmärrän sinua.

Minäkään en ole koskaan halunnut tyttölasta, aikalailla samoista syistä kuin et sinäkään. Tyttölapset ovat minustakin ärsyttäviä, diivailevia ja huomionhakuisia, kieroilevia. Oma äitisuhteeni on huono ja rakkaudeton, uskon että tämä vaikuttaa valtavasti asiaan. Miten voisin antaa sellaista rakkautta jota en koskaan ole itse saanut (sama ongelma omalla äidilläni, hänen äitinsä joutui mt-ongelmien takia sairaalaan äitini ollessa hyvin pieni)? En koskaan muista olleeni äidin sylissä, koskaan ei hiuksiani letitetty, koskaan ei kehuttu kauniiksi, tms vaan juuri päinvastoin. Kahdelle veljelleni äitini on ollut täysin erilainen äiti. Minulla kävi tuuri ja sain kaksi poikaa, pelkäsin myös kovasti saavani tytön koska tiesin etten ilman terapiaa kykenisi olemaan hänelle hyvä äiti.

Mutta, eivät nuo tunteesi ihan terveitä ole. Varmasti tyttäresi aistii tämän ja testaa sinua, rakastatko vai et. Hyvä että kuitenkin tiedostat missä mennään, nyt seuraavaksi terapiaan. Tyttäresi, mutta myös itsesi takia. En tuomitse sinua koska tiedän että hyvin suurella todennäköisyydellä tuntisin tilanteessasi tismalleen samoin!

Kiteyttäisin asian kyllä näin: miten voit antaa rakkautta, jota et ole koskaan saanut? En siis usko että kykenet rakastamaan poikiasikaan pyyteettömästi, jos asia on näin. Et vain tee tästä samanlaista ongelmaa, koska kyseessä ovat pojat.

sääliksi käy lastasi. Kuvottaa tuollaiset vanhemmat. Toivon että on provo.

Vierailija kirjoitti:

Q kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä menee ymmärrys vähän yli. Kyllä,on monenlaisia tunteita mutta jos pysyvänä tunteena on se ettei välitä lapsestaan,kokee tämän ällöttävänä ja toivoo tämän kuolemaa niin ei,se ei ole normaalia. Sitä ei pidä hyssytellä. Äidillä on mt-ongelmia,jotka tulisi hoitaa eikä vain jotain "tummia,hyväksyttäviä tunteita".

Tämä! Jos lapsi todella on niin vaikea ja häiriintyneen oloinen, taustalla voi olla neurologisia häiriöitä. Silloin pitäisi hakeutua lapsen kanssa tutkimuksiin. Ei asperger-lapsen kanssa päde samat säännöt, kun lapset ovat jo itsessäänkin erilaisia.

Persoonallisuushäiriökään on harvoin pelkästään geeneissä, eli siihen tarvitaan lapsuudessa tietyt olosuhteet. Joku on jopa esittänyt jossain vaiheessa tapahtunutta päävammaa, siis kaiken muun lisäksi. Ei ole mitenkään outoa, että sellainen saattaa kehittyä jos et saa lapsena rakkautta tai läheisyyttä ja äidistä huokuu viha lasta kohtaan. Silloin ongelma on äidin. Harvoin kukaan syntyy pahaksi. Jos äiti on vauvan syntymästä asti vihannut tätä, eikä osannut rakastaa niin kuka tahansa alkaa oireilemaan.

Ei persoonallisuushäiriö ole koskaan geeneissä. Ihmisen persoonallisuus kehittyy vasta hänen kasvaessaan ja silloin siitä voi kasvaa ehjä tai "rikkinäinen". Kukaan ei synny persoonallisuushäiriöisenä.

Käsittääkseni temperamentti on jo kehittynyt ihmiselle hänen syntyessään. Ja ne piirteet voivat olla jo alun alkaen antisosiaalisia joita saatetaan kasvatuksella syventää. Siitä saattaako joku olla persoonallisuushäiriöinen jo syntyessään, ei ole tietääkseni tieteellistä näyttöä?

Mutta jos vauvalla on rakenteellisia virheitä/ puutteita aivojen rakenteessa, niin on aivan loogisesti pääteltävissä että tälläinen ihminen voi syntyä ns. persoonallisuushäiriöisenä.

Minullakin on yksi lapsi joka on 100x hankalampi kuin kaksi muuta. Ärsyttävä, kiittämätön, röyhkeä, epärehellinen, ällöttävä joskus. Todella vaikea rakastaa.

En ikinä voisi näyttää hänelle sitä. Kaivan vaikka kiven kolosta jotain hyvää sanottavaa. Halaan ja silitän aina kun on tilaisuus. Kehun joka risahduksesta ja ilman risahdustakin. Joka aamu puren hammasta ja uudelleen päätän että tänään menee paremmin. Suutun ja riitelen toki päivittäin, mutta yritän sopia ja olla reilu joka tilanteessa.

Minä näen sen niin että kun olen tuon lapsen tähän maailmaan itse tehnyt ja halunnut niin en voi nostaa käsiä pystyyn. Mistä muusta se voi oppia paremmaksi kuin minun ja isänsä esimerkistä? Jos et ap rakasta niin ala perkele teeskennellä. Ja hanki apua.

Sama täällä. En tiedä johtuuko siitä, että toinen lapseni on niin erinäköinen ja luoneinen kuin esikoinen??Tämä lapsi josta en oikein pidä on tummatukkainen, jossa laineita, ruskeat silmät ja välimeren tummahko iho. Vaimoni ja minä olemme kuitenkin kummatkin kirkassilmäisiä ja vaaleita. Ensimmäinen lapsi oli vihreäsilmäinen ja vaalea. Jännä miten noin geenit voikin pomppia suvussa!!

Tänään kun laitoit pienempää nukkumaan ja isompi alkoi kerjätä huomiota niin mitä teit? Ilmaisitko että on rasittava kakara kun koittaa jotain vettä (huomiota) pyytää. Vai annoitko huomiota ja läheisyyttä?

Tavallaan voisin uskoa että lapsella on neurologinen ongelma tms, mutta jos äiti jo ennen lapsen syntymää tiesi että tulisi sitä sukupuolen vuoksi inhoamaan niin ehkä kiukuttelu voisi helpottua jo sillä läheisyydellä ja äidin hoitoon hakeutumisella.

Ap hyvä, kirjoitit todella vaikeasta aiheesta, mikä herätti voimakkata tunteita ja kieltoreaktioita niissä äideissä, jotka eivät ole moista koskaan kokeneet. En minäkään ole, mutta ymmärrän kyllä, ettei negatiivisten tuntemusten kieltäminen poista niiden olemassa oloa. Teit hyvän ja rakastavan teon lapsillesi, kun kerroit näistä tunteistasi ja olet hakemassa apua. Lapsi varmasti oireilee osin tuntemuksistaan johtuen, mutta oma osansa voi olla edellä esitetyillä neurologisilla ongelmilla. Tai voihan lapsikin olla masentunut..? Rakkauden teeskentely vain siirtää tulevaa romahdusta.

Toisaalta olen siinä eri mieltä joidenkin kirjoittajien kanssa, että jokainen lapsi olisi "puhdas" syntyessään ja vain traumat tekisivät heistä persoonallisuushäiriöisiä tai psykopaatteja. Äkkiä tulee mieleen Deborah Spungenin Nancy-kirja, jossa tytär oli taaperosta lähtien jopa vaarallinen ja jälkeenpäin ajateltuna väärinymmärretty. Jos tällaisille lapsille ei saada apua ajoissa, ei voida pitää suurena ihmeenä myöhempiä surmatöitä, sadismia, rikosrekisteriä ja muita vastaavia. Aina ei voida siis syyttää vanhempia rakkauden puutteestakaan.

Älä ap loukkaannu näistä herjoista, mitä olet saanut osaksesi. Äidin rakkaus on todella vahva tunne, mitä provosoiva tekstisi pääsi tökkäisemään. Negatiivisia tunteita ja ajatuksia ei tarvitse hyväksyä tai ymmärtää, mutta niiden olemassa olo ei tee kenestäkään epäihmistä. Ja olet ap viisas, kun ymmärrät noiden tunteiden olevan epäterveitä ja haluat muutoksen siihen. Kaikki tulee menemään vielä hyvin, mutta helposti tai ilman työtä (koko perheen osalta) se ei tule tapahtumaan.

Ei läheisyyttä ja rakkautta voi teeskennellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap! Otit todellakin aikamoisen tabun puheeksi. Hienoa että uskalsit. En jaksanut kaikkia kommentteja lukea, mutta luin kaikki sinun kommenttisi ja jollain tasolla ymmärrän sinua.

Minäkään en ole koskaan halunnut tyttölasta, aikalailla samoista syistä kuin et sinäkään. Tyttölapset ovat minustakin ärsyttäviä, diivailevia ja huomionhakuisia, kieroilevia. Oma äitisuhteeni on huono ja rakkaudeton, uskon että tämä vaikuttaa valtavasti asiaan. Miten voisin antaa sellaista rakkautta jota en koskaan ole itse saanut (sama ongelma omalla äidilläni, hänen äitinsä joutui mt-ongelmien takia sairaalaan äitini ollessa hyvin pieni)? En koskaan muista olleeni äidin sylissä, koskaan ei hiuksiani letitetty, koskaan ei kehuttu kauniiksi, tms vaan juuri päinvastoin. Kahdelle veljelleni äitini on ollut täysin erilainen äiti. Minulla kävi tuuri ja sain kaksi poikaa, pelkäsin myös kovasti saavani tytön koska tiesin etten ilman terapiaa kykenisi olemaan hänelle hyvä äiti.

Mutta, eivät nuo tunteesi ihan terveitä ole. Varmasti tyttäresi aistii tämän ja testaa sinua, rakastatko vai et. Hyvä että kuitenkin tiedostat missä mennään, nyt seuraavaksi terapiaan. Tyttäresi, mutta myös itsesi takia. En tuomitse sinua koska tiedän että hyvin suurella todennäköisyydellä tuntisin tilanteessasi tismalleen samoin!

Kiteyttäisin asian kyllä näin: miten voit antaa rakkautta, jota et ole koskaan saanut? En siis usko että kykenet rakastamaan poikiasikaan pyyteettömästi, jos asia on näin. Et vain tee tästä samanlaista ongelmaa, koska kyseessä ovat pojat.

Kiitos tästä "rohkaisusta". Olet varmasti oikeassa, rakkaudeton lapsuus (onneksi kuitenkin isäni rakasti minua, mutta mikään ei korvaa huonoa äitisuhdetta) ei varmasti ole tehnyt minusta maailman parasta tai täydellistä äitiä. Koen kuitenkin itse olevani pojilleni hyvä äiti ja rakastavani heitä ylitse kaiken kun taas tyttölapsen kohdalla tiedän että se olisi ollut erittäin haasteellista. Omasta lapsuudestani olin oppinut että tyttö on äidilleen uhka, jotain vihattavaa ja mollattavaa, pahaa. Eli nimenomaan, koska kyseessä ovat pojat, asia ei ole samanlainen ongelma. Näiden asioiden (omien lapsuudentraumojen) tunnistaminen, tiedostaminen ja työstäminen voi kuitenkin kehittää ihmistä suuresti (terkut Ap!). Mutta sitä ei välttämättä kykene itse ymmärtämään jos ei ole kokenut vastaavaa. Onneksi vaikutat muuten varsin empaattiselta ihmiseltä ja olet itse varmasti loistava äiti ❤

Minä en voi muuta sanoa kuin että mielestäni olet sairas ja oksettava ihminen kun toivot ettei toista olisikaan ja se inhottaa sinua. Tuskin sinua auttaa täällä kirjoittelu kun tarvitsisin oikeasti ammattiauttajaa. Sinun lapsesi oksettaa sinua mutta minua oksettaa sinä!

Vierailija kirjoitti:

Oot kyl sellanen tapaus, että miks oot alunperin rupenut lapsia hankkimaan? Jos inhoat tyttölapsia tuossa iässä, kuvittelitko että he jotenkin taianomaisesti skippaavat tuon tietyn iän? Oot kyl ihan kammottava äiti, tollasta en sois kellekään. Mene työstämään tunteistas johonkin ammattiauttajalle, en tajua miten et ole vielä sitä tehnyt kun ryvet tuollaisten tunteiden kanssa lasta kohtaan joka päivä, ja jo niin pitkään. Saa sulla olla omassa päässä vikaa, kun tollasen kohtalon lapselles suot. Mun mielestä aivan vituttavaa.

Harva ihminen kai tietää etukäteen, miten tulee suhtautumaan omiin lapsiinsa tietyissä ijissä. Toivottavaa tietysti on, että joka ikävaihetta auttaisi vanhemman rakkaus taustalla, mutta kuitenkin jokainen aikuinenkin kasvaa lapsensa myötä vanhemmuuteen siinä lapsensa rinnalla. Voihan vanhemman negatiivisten tunteiden taustalla olla sekin, että lapsi tunteineen muistuttaa liikaa omaa itseä. Niitä negatiivisia puolia, mitä näkee siinä lapsessa, on vaikea hyväksyä.

Lapsi vaistoaa ettei hänestä pidetä ja se heijastuu hänen käytöksessään. Jos hyvin käy, niin toiveenne toteutuu ja jonain päivänä häntä ei enää ole. Sitten voitte jatkaa elämäänne onnellisena pikkuperheenä ja kiittää tuurianne, että esikoinen älysi kadota elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Minä en voi muuta sanoa kuin että mielestäni olet sairas ja oksettava ihminen kun toivot ettei toista olisikaan ja se inhottaa sinua. Tuskin sinua auttaa täällä kirjoittelu kun tarvitsisin oikeasti ammattiauttajaa. Sinun lapsesi oksettaa sinua mutta minua oksettaa sinä!

Ei tuohon ap:n haukkumiseen ole mitään syytä. Ap hakee apua ja luulen,että tämä aihe, on herättänyt muitakin miettimään tunteitaan omiin lapsiinsa. Eihän esim. sitä murkkuikäistä ole aina niin helppo rakastaa, se joka toista sanoo, ei ole rehellinen itselleen. Ap:n tytär on vasta tulossa murrosikään, joten nyt on vielä hyvää aikaa hakea apua.

Voi kyllä se lapsi sen vihan vaistoaa. Minäkin vaistosin. Meni vuosia saada itsensä hoidettua siihen kuntoon etten enää ole se pieni ressukka joka on "vaan koko ajan tiellä". Edelleen tosin pelottaa että entäs jos minäkin saan tytön ja pilaan hänenkin lapsuutensa, loppuelämän.

Ap:n pitäisi antaa molemmat lapset pois. Kun nuorempi tulee samaan ikään missä vanhin on nyt, hän tulee vihaamaan nuorempaakin. Suojele lapsiasi itseltäsi 😡

Ap, haista pitkä vittu ja kaikkea pahaa elämäsi varrelle. Olet sen ansainnut. 

Vierailija kirjoitti:

Ap, haista pitkä vittu ja kaikkea pahaa elämäsi varrelle. Olet sen ansainnut. 

Sinulla ainakin näkyy olevan paha olla. Kaikkea hyvää sinulle, toivottavasti sinä saat nopeasti apua.