Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
tuntuu etten rakasta toista lastani
05.03.2017 |
Tämä on vaikea aihe enkä ole koskaan puhunut näistä tunteista kenellekään. Mies jollain tapaa tietää tunteeni muttei ehkä ymmärrä miten todellista se on. Tiedän että tämä on kauhean väärin mutta en voi sille mitään. Tuntuu että täytyy purkaa tätä kuitenkin jonnekin.
Kyseessä on siis vanhempi lapseni, nyt 10 vuotias. Nuorempi on 6v. Nuorempaan syttyi heti hänen synnyttyään se paljon puhuttu äidin rakkaus ja häneen tunnen rakkautta ja kiintymystä nykyäänkin aivan toisella tapaa. Esikoiseen nämä tunteet ei koskaan heränneet ja osittain tajusin tämän vasta kun nuorempi syntyi. Toki esikoiseen jollain tavalla kiinnyin hänen ollessa pieni mutta jotenkin mitä isommaksi kasvoi niin sitä enemmän tuli niitä ajatuksia etten oikein edes välitä hänestä, en haluaisi olla lähellä tai tehdä mitään ylimääräistä hänen kanssa.
Joskus tulee semmoinen sääli häntä kohtaan ja yritän pakottaa itseni välittämään hänestä mutta suurimmaksi osaksi en tunne mitään. Kyseinen lapsi on todella raivostuttava luonteeltaan, tyytymätön, tottelematon ja muutenkin sellainen josta ei ole helppo pitää.
Uutena tunteena on jonkinlainen vastenmielisyys häntä kohtaan. Tiedostan muutenkin että "inhoan" tuon ikäisiä tyttölapsia ja heissä on jotain kuvottavaa. En todellakaan tiedä miksi. Jotenkin esikoisen tulo tähän ikään on pahentanut negatiivisia tunteita. Toivon ihan oikeasti ettei häntä edes olisi. Mietin tätä joka päivä ja tuntuu että elämä on ihan pilalla.
Tiedän että minut haukutaan täällä enkä odota että kaikki ymmärtää. Ehkä se on sitten oikein minulle.
Kommentit (327)
Tuo on yleisempää kuin tiedetäänkään. Minulla oli hieno äitisuhde ja kamala isäsuhde lapsena. Tästä huolimatta vihaan tyttöjä enkä ikinä koskaan halua tyttöä. Tuskin pystyisin rakastamaan. En haluaisi imettää ja luultavasti haluaisin äkkiä töihin takaisin. Minulla on poika ja voi olla etten halua enempää lapsia koska riski saada tyttö on kuitenkin aika suuri!
Tämä kuulostaa kamalalta mutta tältä minusta tuntuu :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En todellakaan lukenut koko ketjua, mutta ota ero miehestäsi ja jätä molemmat lapset hänelle.
Q kirjoitti:
Näyttää siltä, että ap täällä haukkuu kaikki arvostelijat. Koska häntä pitää sääliä, koska hän on se jolla on vaikeaa. Tämä saa minut niin kiukkuiseksi, kun muistelen kuinka kammmottava oma äitini ja lapsuuteni oli ja miten se on vaikuttanut minuun.
Toinen teoria on se, että täällä on hälyyttävän paljon sekopäisiä äitejä joiden pitäisi hoitaa itsensä kuntoon. Eikä ainakaan hankkia lapsia!
Ap:kin tunnisti omat tunteensa tyttölapsia kohtaan jo ennen lapsen hankkimista ja päätti silti ottaa riskin. Jos joku on syyllinen, niin se on tasan tälläiset äidiksi itseään kutsuvat.
En tosiaan ymmärrä, mitä yrität voittaa arvostelemalla aloittajaa. Hänen elämänsä ja tilanteensa on olemassa joka tapauksessa, olit sinä siitä mitä mieltä hyvänsä, joten asia ei maton alle mene, vaikka sitä kuinka lakaisisit. Kannustava asenne on ainoa oikea joka toimii meiltä maallikoilta. Ammattilaiset siis psykologi, joka auttaisi perhettä, sitten arvioikoot tilanteen sen mukaan mikä se on, sinä et sitä täältä pastalta saakka näe. Näet vain omat ennakkoluulosi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on joitakin traumoja oman naiseutesi kanssa jos pieni tyttölapsi ihan kuvottaa. Käy terapeutin juttusilla. Nuorimmainen on sitten poika vai?
En tiedä. Muistan kyllä että oli vaikeuksia hyväksyä naiseksi kasvamista ja häpesin sitä. Toivoin esikoisesta poikaa koska ahdisti tytöt ja tunsin silloinkin jo kuvotusta. Pahinta että pelkoni tytön äitiydestä kävi toteen ja se on juuri niin kauheaa kun pelkäsin.
Toinen lapseni on poika.
Hellin kyllä esikoista kun oli pienempi mutta jotenkin isommaksi tultuaan sekin on vaikeampaaAp
Ap, olet tosi rohkea kun uskallat myöntää nämä tunteet itsellesi ja myös tänne palstalle. Ei varmasti ole helppoa. Mä uskoisin, että olet oikeilla jäljillä tässä, ja suhteesi äitiin ja naiseuteen on sun ja tyttäresi suhteen tiellä. On vaikeaa tuntea rakkautta sellaista kohtaan mikä aiheuttaa ahdistusta.
Mene puhumaan terapeutille. Jos sulla on varaa, yksityiselle pääsee nopeasti. Etsi sellainen joka on erikoistunut pitkiin terapioihin ja esim. vanhemmuuden ongelmiin. Jos yksityiseen ei ole varaa, voit koettaa terveyskeskusta tai työterveyshuoltoa, nuorimmaisen iän vuoksi ehkä myös perheneuvolaa.
Mä olen lapseton osaksi siitä syystä että pelkäsin että mulle käy juuri noin ja aika samoista syistä. Oon käynyt noin 8 v terapiassa (välillä tiheämmin välillä harvemmin) ja nyt tuntuu että asiat ovat ratkeneet. Suhde elämään ylipäätään ja myös seksiin on sen myötä myös parantunut ja nyt uskoisin, että voisin olla hyvä äiti myös tytölle. Onneksi ei ihan liian myöhäistä ole vielä (olen 35 v).
Jos ap:n arvostelijat, äitinne olisi koittanut hakea apua palstalta rakaastaakseen teitä ja ymmärtääkseen itseään paremmin, niin noinko haluaisitte että hänelle siis vastattaisiin? Että hän häveten jatkaisi siitä missä oli, eikä kokisi kenenkään haluavan tukea häntä pois siitä? Aika luusereita!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oot kyl sellanen tapaus, että miks oot alunperin rupenut lapsia hankkimaan? Jos inhoat tyttölapsia tuossa iässä, kuvittelitko että he jotenkin taianomaisesti skippaavat tuon tietyn iän? Oot kyl ihan kammottava äiti, tollasta en sois kellekään. Mene työstämään tunteistas johonkin ammattiauttajalle, en tajua miten et ole vielä sitä tehnyt kun ryvet tuollaisten tunteiden kanssa lasta kohtaan joka päivä, ja jo niin pitkään. Saa sulla olla omassa päässä vikaa, kun tollasen kohtalon lapselles suot. Mun mielestä aivan vituttavaa.
Sinä olet vittumainen paska, etkä salli toisille tummia tunteita, vaan olet heti huutamassa kuvottavaa. Anna toisten puhua ja käsitellä vaikeaa aihetta rauhassa! Kukaan ei kaipaa mielipiteitäsi täällä. Ei kukaan.
Sulla on vissiin jäänny joku levy pyörimään, ku kattoo näitä kommentteja. Taidat vaan pukea sanoiksi tunteita itsestäsi.
Äläkä hae apua kognitiivisesta terapiasta!! Se on surkeaa tunnetyöskentelyn kannalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei lapsen käytös välttämättä johdu äidistä, ei voi tietää! Minulla on kaksi tyttöä, joista vanhempi on myös 10-vuotias. Oli jo vauvana tyytymätön, nykyään kiukuttelee pienemmästäkin, menettää hermonsa ja lyö siskoaan. Lapsilla on tosi erilaiset luonteet, nuorempi on tullut enemmän minuun, vanhempi isäänsä, jonka aikana ei edes uskalla kiukuta, koska pelkää isänsä reaktiota. Minulle kiukkuaa juuri siksi, että olen turvallinen ja tietää minun rakastavan vaikka mitä tapahtuisi.
Vierailija kirjoitti:
Q kirjoitti:
Näyttää siltä, että ap täällä haukkuu kaikki arvostelijat. Koska häntä pitää sääliä, koska hän on se jolla on vaikeaa. Tämä saa minut niin kiukkuiseksi, kun muistelen kuinka kammmottava oma äitini ja lapsuuteni oli ja miten se on vaikuttanut minuun.
Toinen teoria on se, että täällä on hälyyttävän paljon sekopäisiä äitejä joiden pitäisi hoitaa itsensä kuntoon. Eikä ainakaan hankkia lapsia!
Ap:kin tunnisti omat tunteensa tyttölapsia kohtaan jo ennen lapsen hankkimista ja päätti silti ottaa riskin. Jos joku on syyllinen, niin se on tasan tälläiset äidiksi itseään kutsuvat.
No asioista, vaikeistakin voi selvitä, enkä tarkoita nyt sinua, koska äidilläsi ei ollut halua eikä ymmärrystä miettiä käytöstään, vaan tarkoitan aloittajaa. Ja aloittaja on laittanut kaikkiin alle ap, täällä on muitakin äitejä, kuin vain hän.
Että en ymmärrä pointtiasi, luuserin asenne. Asioista voi SELVITÄ. MIETI.
Nimenomaan siksi kirjoitin että toinen teoria on se jne. Joskus mietin että sisäistävätkö kaikki lukemaansa? Tarkoitus ei ole haukkua aloittajaa, mutta on aivan päivänselvää että lasten ja eläimien (viattomien) kaltoinkohtelu nostattaa ihmisissä negatiivisia tunteita ja arvostelua. Ja sille altistaa itsensä kun tänne kirjoittaa. Kaikki ovat arvosteluistaan huolimatta kehoittaneet hakemaan apua.
Itse käsittelen kaikki tunteeni, joten tiedän (kokemuksestanikin) että negatiiviset tunteet kannattaa hyväksyä ja käsitellä ne. Ei se silti tarkoita että ne olisivat hyväksyttäviä tai terveitä tunteita.
Minulle ei avautunut luuseri-lause, se oli aika huonoa suomea.
Asioista voi selvitä kyllä, mutta kuten minullakin: olen vain olemassa, mutta en elä. Ja kyllä, suurin syy siihen on lapsuuteni.
Lapsia en ole hankkinut, koska epäilen itseäni. Todellisuudessa olisin varmasti oikein hyvä äiti, parempi kuin omani koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuo on yleisempää kuin tiedetäänkään. Minulla oli hieno äitisuhde ja kamala isäsuhde lapsena. Tästä huolimatta vihaan tyttöjä enkä ikinä koskaan halua tyttöä. Tuskin pystyisin rakastamaan. En haluaisi imettää ja luultavasti haluaisin äkkiä töihin takaisin. Minulla on poika ja voi olla etten halua enempää lapsia koska riski saada tyttö on kuitenkin aika suuri!
Tämä kuulostaa kamalalta mutta tältä minusta tuntuu :(
Uskalsit silti hankkiutua raskaaksi, vaikka todennäköisyys saada tyttö oli 50/50? Mulla on sama fiilis mutta eri päin, en osaa kuvitella itseäni pojan äidiksi millään, vaikea ajatella että kiintyisin poikalapseen. En toki "vihaa" poikia, en vain jotenkin osaa suhtautua, lapsuudessani minulla oli lähes ainoastaan tyttökavereita.. Itselläni ei ole lapsia, enkä tiedä haluanko, tai "uskallanko" nimenomaan tämän takia.
Ap:lle voimia, hankkiudu terapiaan.
Vierailija kirjoitti:
Q kirjoitti:
Näyttää siltä, että ap täällä haukkuu kaikki arvostelijat. Koska häntä pitää sääliä, koska hän on se jolla on vaikeaa. Tämä saa minut niin kiukkuiseksi, kun muistelen kuinka kammmottava oma äitini ja lapsuuteni oli ja miten se on vaikuttanut minuun.
Toinen teoria on se, että täällä on hälyyttävän paljon sekopäisiä äitejä joiden pitäisi hoitaa itsensä kuntoon. Eikä ainakaan hankkia lapsia!
Ap:kin tunnisti omat tunteensa tyttölapsia kohtaan jo ennen lapsen hankkimista ja päätti silti ottaa riskin. Jos joku on syyllinen, niin se on tasan tälläiset äidiksi itseään kutsuvat.
En tosiaan ymmärrä, mitä yrität voittaa arvostelemalla aloittajaa. Hänen elämänsä ja tilanteensa on olemassa joka tapauksessa, olit sinä siitä mitä mieltä hyvänsä, joten asia ei maton alle mene, vaikka sitä kuinka lakaisisit. Kannustava asenne on ainoa oikea joka toimii meiltä maallikoilta. Ammattilaiset siis psykologi, joka auttaisi perhettä, sitten arvioikoot tilanteen sen mukaan mikä se on, sinä et sitä täältä pastalta saakka näe. Näet vain omat ennakkoluulosi.
Ihminen joka käyttäytyy väärin tai huonosti, niin sellaista kohtaan ei tarvitse olla kannustava. Itse asiassa sellainen on aivan vinoutunutta, eikä auta ketään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin ja en yritä voittaa mitään, koska ei ole mitään voitettavaa. Yritän antaa lapsille äänen. Ja ap:hän tässä lakaisee asioita maton alle (ja muut hänen kaltaisensa), kun hankkii kaikesta koetusta huolimatta lapsia, eikä ole tähän päivään mennessä hankkinut itselleen tai lapselleen apua.
Kai sellaiset nk. äidit sormet ristissä sitten toivoo saavansa pojan (tai tytön).
Kuulostaa aivan kamalalta. Voisitteko löytää jotain yhteistä mukavaa tekemistä, ihan mitä tahansa, jotta saisitte mukavia kokemuksia? Uskon, että siitä olisi paljon apua molemmille. Tuntuu erittäin vieraalta ajatus, ettei omasta lapsestaan pidä, saati ettei löytäisi tästä mitään hyvää. Kyllähän nyt jokaisessa jotakin. Ota tehtäväksesi löytää se hyvä. Mistä lapsesi pitää? Epäilen, että lapsikin tiedostaa jollain tasolla vaikean suhteenne ja käyttäytyy sen mukaisesti. Voi kestää aikansa ennen kuin löydätte sen teidän juttunne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Helppoa lasta on helppo rakastaa, haastavampi lapsi laittaa vanhempansa käymään aivan erilaisia tunneskaaloja läpi. Tämän voi sanoa ääneen, ehkä tämän ymmärtäminen helpottaa myös käsittelemään niitä vaikeita tunteita? Lapsille sinun on kuitenkin oltava tasapuolinen ja rakastava. Yritä "ulkoistaa" tunteesi ja toimia mahdollisimman rationaalisesti. Tasapuolisesti. Kaikkien ihmisten väliset kemiat ja temperamentit ei aina kohtaa, ei edes äitien ja lasten. Vastuu on kuitenkin vanhemmalla, ei lapsella. Vanhempana sinun tulee kyetä hallitsemaan tunteesi ja käytöksesi. Tiedosta tilanne, toimi oikein.
Ja ei, äidin rakkaus ei ole aina sokea. Mutta sitä äidin rakkautta ne lapset tarvitsevat, erityisesti ne haastavat lapset.
Q kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Q kirjoitti:
Näyttää siltä, että ap täällä haukkuu kaikki arvostelijat. Koska häntä pitää sääliä, koska hän on se jolla on vaikeaa. Tämä saa minut niin kiukkuiseksi, kun muistelen kuinka kammmottava oma äitini ja lapsuuteni oli ja miten se on vaikuttanut minuun.
Toinen teoria on se, että täällä on hälyyttävän paljon sekopäisiä äitejä joiden pitäisi hoitaa itsensä kuntoon. Eikä ainakaan hankkia lapsia!
Ap:kin tunnisti omat tunteensa tyttölapsia kohtaan jo ennen lapsen hankkimista ja päätti silti ottaa riskin. Jos joku on syyllinen, niin se on tasan tälläiset äidiksi itseään kutsuvat.
No asioista, vaikeistakin voi selvitä, enkä tarkoita nyt sinua, koska äidilläsi ei ollut halua eikä ymmärrystä miettiä käytöstään, vaan tarkoitan aloittajaa. Ja aloittaja on laittanut kaikkiin alle ap, täällä on muitakin äitejä, kuin vain hän.
Että en ymmärrä pointtiasi, luuserin asenne. Asioista voi SELVITÄ. MIETI.Nimenomaan siksi kirjoitin että toinen teoria on se jne. Joskus mietin että sisäistävätkö kaikki lukemaansa? Tarkoitus ei ole haukkua aloittajaa, mutta on aivan päivänselvää että lasten ja eläimien (viattomien) kaltoinkohtelu nostattaa ihmisissä negatiivisia tunteita ja arvostelua. Ja sille altistaa itsensä kun tänne kirjoittaa. Kaikki ovat arvosteluistaan huolimatta kehoittaneet hakemaan apua.
Itse käsittelen kaikki tunteeni, joten tiedän (kokemuksestanikin) että negatiiviset tunteet kannattaa hyväksyä ja käsitellä ne. Ei se silti tarkoita että ne olisivat hyväksyttäviä tai terveitä tunteita.
Minulle ei avautunut luuseri-lause, se oli aika huonoa suomea.
Asioista voi selvitä kyllä, mutta kuten minullakin: olen vain olemassa, mutta en elä. Ja kyllä, suurin syy siihen on lapsuuteni.
Lapsia en ole hankkinut, koska epäilen itseäni. Todellisuudessa olisin varmasti oikein hyvä äiti, parempi kuin omani koskaan.
Mutta selviämisellä en tarkoita olemassa oloa, vaan sitä, että elää hyvää elämää traumoistaan vapaana. Jos lapsuus sen estää, niin itse olet vastuussa siitä.
Q kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Q kirjoitti:
Näyttää siltä, että ap täällä haukkuu kaikki arvostelijat. Koska häntä pitää sääliä, koska hän on se jolla on vaikeaa. Tämä saa minut niin kiukkuiseksi, kun muistelen kuinka kammmottava oma äitini ja lapsuuteni oli ja miten se on vaikuttanut minuun.
Toinen teoria on se, että täällä on hälyyttävän paljon sekopäisiä äitejä joiden pitäisi hoitaa itsensä kuntoon. Eikä ainakaan hankkia lapsia!
Ap:kin tunnisti omat tunteensa tyttölapsia kohtaan jo ennen lapsen hankkimista ja päätti silti ottaa riskin. Jos joku on syyllinen, niin se on tasan tälläiset äidiksi itseään kutsuvat.
En tosiaan ymmärrä, mitä yrität voittaa arvostelemalla aloittajaa. Hänen elämänsä ja tilanteensa on olemassa joka tapauksessa, olit sinä siitä mitä mieltä hyvänsä, joten asia ei maton alle mene, vaikka sitä kuinka lakaisisit. Kannustava asenne on ainoa oikea joka toimii meiltä maallikoilta. Ammattilaiset siis psykologi, joka auttaisi perhettä, sitten arvioikoot tilanteen sen mukaan mikä se on, sinä et sitä täältä pastalta saakka näe. Näet vain omat ennakkoluulosi.
Ihminen joka käyttäytyy väärin tai huonosti, niin sellaista kohtaan ei tarvitse olla kannustava. Itse asiassa sellainen on aivan vinoutunutta, eikä auta ketään.
Ei kannustava lapsen syrjimistä kohtaan tietenkään, vaan siihen, että kannattaa hakea apua ja tuostakin kauheasta tunteesta voi selviytyä voittajaksi.
Vanhempien tulee hyväksyä lapsensa oli hänen luonteenpiirteensä tai ulkonäkönsä mikä hyvänsä. Negatiivisia tunteita voi toki olla omaa lasta kohtaan hetkittäin, mutta jos rakastaa lastaan ja välittää hänestä, silloin haluaa löytää hänestä positiivisia asioita. Tämä löytäminen vaatii työtä ja myös itsetutkiskelua joskus kipeimmän kautta. Kaikista meistä löytyy hyviä ja huonoja puolia. Ei vanhemmuudessa olla läheskään aina saamapuolella, siinä koetellaan ihmisyyttä, omia arvoja kaikin tavoin, jaksatko antaa, vaikka et saisikaan mitään takaisin. Kavereita,ystäviä ja kumppania etsiessä voi sitä valintaa tehdä omien mieltymysten mukaan, etsiä sielunkumppania, ihmistä, jonka kanssa kemiat sopii yhteen jne. Oman lapsen kanssa on toisin, vanhemman velvollisuus on hyväksyä lapsensa ja auttaa häntä mahdollisimman hyvin elämässä eteenpäin kohti aikuisuutta ja tukea aikuisuudessakin lastaan, lapsen oikeus on tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi.
Q kirjoitti:
Niin ja en yritä voittaa mitään, koska ei ole mitään voitettavaa. Yritän antaa lapsille äänen. Ja ap:hän tässä lakaisee asioita maton alle (ja muut hänen kaltaisensa), kun hankkii kaikesta koetusta huolimatta lapsia, eikä ole tähän päivään mennessä hankkinut itselleen tai lapselleen apua.
Kai sellaiset nk. äidit sormet ristissä sitten toivoo saavansa pojan (tai tytön).
No mitä hittoa ap lakaisee mitään maton alle?? Hänellä on lapsi jo, ei voi enää lakaista maton alle! Eikä ap niin teekään. Sinä et edes uskalla hankkia lapsia!
Onpa täällä ikävän sävyiseksi mennyt keskustelu. En kyllä tavallaan muuta olettanutkaan. Yhtään itseäni puolustelevaa kommenttia en ole kirjoittanut. Sanoin jo aiemmin että vihaan itseäni ja tunteitani mutten voi niille mitää. Ne vaan tulee kun joku synkkä pilvi varjostamaan joka ikistä päivää.
Kävin juuri laittamassa nuoremman nukkumaan. Isompi lukee huoneessaan ja kun huomasi veljen menevän nukkumaan alkoi potkia seinää jolloin kauhea kumina kuului nuoremman huoneeseen eikä tietty saanut nukuttua. Sanoin isolle monta kertaa asiasta ja lopulta meni taas huudoksi. Sitten alkoi kirkuminen että päätä särkee, haluaa vettä ja haluaa sitä ja tätä ja kirkui ihan suoraa huutoa ihan kun pikkukakara. Tuntuu että alan itkeä oikeasti en vaan jaksa enkä kestä. Hän osaisi itsekin mennä ottamaan juomista mutta kirkuu huoneessaan ja potkii seinää? Ja nämäkin vaan pieniä esimerkkejä miksi vihan tunne kumpuaa joka päivä tuota lasta kohtaan.
Joku kysyi miksi edes hankin lapsen niin jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää eli että saan ton lapsen niin olisin jättänyt lapset tekemättä. Kai kuvittelin että ne tunteet menee kyllä ohi kun kyseessä oma lapsi jota tietenki rakastaa. Vaan ei se mennyt niin.
En osaa selittää tätä inhon tunnetta. Se on muitakin tuon ikäisiä tyttöjä kohtaan ja jotenki häpeän että mulla on tuommoinen lapsi. Luulen että ihmisetkin säälii kun kuljen jossain tuon kanssa. Lasten sukupuolia ei ole käännetty tässä kuten joku epäili vaan tämä esikoinen on nimenomaan tyttö. Jotenkin tyttö lapset on vastenmielisiä, semmoinen huomionhakuisuus ja esittäminen ja tuossa iässä alkava varhaisteineys on oksettavaa. Kuitenkin jotenkin se tämän lapsen vaikea luonne on se suurempi syy kun sukupuoli sinänsä. Hän vaan sattuu olemaan juuri semmoinen vastenmielinen tyttö kun pelkäsin.
Haluan kyllä tähän apua mutta en oikeasti tiedä voiko kukaan auttaa. Tässä on 10v mennyt ja olen tätä prosessoinut ja tilanne on vaan pahentunut.
Ja siis todella vihaan itseäni ja elämääni tämän takia. Rakastan miestä ja nuorempaa mutta esikoisen takia tuntuu ettei missään ole mitään järkeä
Ap
Alue: Aihe vapaa
Valittaja? Onko sinussa itsessäsi niitä ärsyttäviä piirteitä, joita näet lapsessa...ehkä peittelet ne itsessäsi...tukahdutat omasi ja sitten "vihaat... (se välinpitämättömyys kai on tukahdutettua vihaaa) lasta, joka tuo ne asiat esiin.
Ehkä sinulla on oman itsesi kanssa selvittämättömiä asioita? Psykologille suosittelisin sinun menevän juttelemaan tai johonkin.
Ehkä lapsi opettaa sinulle itsestäsi jotain, kun uskallat avata tunteitasi itsellesi. Luulen, että tarvitset siihen kanavoimiseen koulutettua apua.