tuntuu etten rakasta toista lastani

Jos se ois niin helppoo,että nämä mammat sanomalla muuttuu,ois maailma parempi paikka.

Mutta ei.tämänkin äidin käytöksessä joku muuttuu,jos,ja vain jos,joku ulkopuolinen henkilö siihen puuttuu paikanpäällä ja konkreettisesti.

Ja näinhän ei tule tapahtumaan.tälläisten kuin ap,tärkein asia on kulissit.ja nehän pysyvät pystyssä niin kauan kuin tällä sairaalla ihmisellä henki pihisee..ja sen jälkeenkin,koska on varmistanut,että lapsestaan on ihmisille jäänyt vinksahtunut ja väärä mielikuva.

Vierailija kirjoitti:

Pösö kirjoitti:

Kamalia kommentteja täällä! Oletteko kaikki ihan hirviöitä? On rohkeaa myöntää tällainen asia. "Kaikkia rakastavan äidin" myytti on vahva ja tuntuu varmasti hirveältä poiketa siitä. 

Moni muukin varmasti on samassa tilanteessa, mutta ei uskalla sanoa tunteistaan mitään. Täällä moni on valmis heittämään ensimmäisen kiven, mutta miksi? Pelkäättekö itse omia kielteisiä tunteitanne?

Toivottavasti saat tilanteeseen parannusta. Varmasti keskusteluapu tai vertaistuki auttaisi. Olisiko Ensi- ja turvakotien liitolla jotain aiheeseen liittyvää apua?

Voimia ja onnea matkaan!

Mielestäni sinä sekoitat kaksi asiaa. Äidit eivät varmaankaan aina rakasta kaikkea mitä lapset tekevät ja miten käyttäytyvät mutta rakastavat silti lapsiaan. Se rakkaus on pysyvä tila, tunne, joka ei katoa koskaan. Se että välillä on vaikea pitää lapsestaan ja siitä miten hän käyttäytyy täytyisi erottaa tuo rakkauden pysyvyys johon lapsen tulisi voida luottaa, ettei se koskaan häviä.

Olenko ainoa jonka mielestä tuo on se ykköasia joka rakentuu jo vauva- aikana, kiintymyssuhde, se että lapsi tietää ettei hylätä vaikka mitä tapahtuisi? Ja sen puuttuminen on "normaalia" ja että moni muka tuntee niin?

Anteeksi ap mutta tässä asiassa ei hyssyttely auta. En heitä kiveä vaan tarvitset apua lapsesi takia. Tuo ei ole normaalia että rakkauden tunne puuttuu kokonaan. Aivan hirveä tilanne lapselle. Oikeasti tulee paha olo kun ajattelen miltä hänestä tuntuu.

Voitko ollenkaan tajuta, että kaikki eivät ole saaneet tuntea tuota "ei hylätä, vaikka mikä olisi"?

Silti ilmeisesti oletat, että kaikki nämäkin aikuisiksi kasvaneet kokevat olevansa niin arvokkaita.

Mietipä, mille tuntuu, kun ei koe? Kun tuollainen ei kuulu elämään ollenkaan.

Vaaditko heiltäkin lapsensa rakastamista? Ei sitä vain voi vaatia :) Se on sama kuin vaatisit etiopilaista nälkäänäkevää esittelemään vatsamakkaroita ja samalla kieltäytyisit antamasta ruokaa (=arvosteleminen).

Aina ei tiedä etukäteen, mitä rakkaus lapseen voisi olla tai miten se pikemminkin ei-ole, koska siitä ei ole kokemusta, luulee omaa kokemistaan normaaliksi :)

Vierailija kirjoitti:

Ikävä tosi asia on että ap ei tule tekemään mitään.jatkaa menoaan samaan malliin.

Hän on saanut avautumisellaan kokemuksen,että onhan tälläistä muillakin!

Ei kokemus siitä anna laittaa hanskoja tiskiin, vaan se helpottaa tuskaa, joka taas jättää paremmin ja enemmän voimavaroja hoitaa vaikeaa asiaa.

Kyllä joitakin lapsia on vaikeampi rakastaa. Täyttä myyttiä se että kyllä äiti rakastaa aina omaansa ja jokaista yhtä paljon. Ei äitiys ole mitään pelkkää pilvenhattaraa kuten joillekin supermammoille. Luin joskus kirjan nimeltä äidin kielletyt tunteet. Siinä oli juuri tästä että usein äideillä on suosikkilapsi jota rakastaa enemmän. Myös lapsissa on hankalia tyyppejä joiden kanssa ei tule toimeen kun taas toisen kanssa tulee. Hankalaa on jos oma lapsi on Tälläinen jonka kanssa ei suju. Tietenkään tällöin ei toimita tunteiden mukaan vaan käsitellään asia joko itse tai ammattiavun avulla niin että lapsella on hyvä lapsuus. Tämä se äitiyden vaikeus on. Ei tietty kaikki joudu tätä kohtaamaan.

Lisäksi huomautan että joskus välit jää etäiseksi vaikka lapsuus olisi ollut hyvä jne. Ihmiset vaan on erilaisia. Meitä oli 5 lasta perheessäni lapsena. Ikinä en huomannut äidin suosivan ketään. Olin keskimmäinen lapsi. Meillä oli perushyvä lapsuus. Halattiin ja huomiota sai. Silti minä ja yksi veli ollaan aina oltu vähän etäisempiä kun kaksi siskoa ja veli. He soittelee äidin kanssa päivittäin mutta itse en koe että olisi edes joka viikko asiaa. En kerro isoista asioista elämässäni ensin äidille toisin kun sisarukset. Minulla ei ole mitään äitiä vastaan ei mitään traumaa ja tuntui että hän rakasti jokaista samalla tavalla mutta olemme luonteeltamme todella erilaisia. Varmasti äiti kokee myös eri tavalla läheisyyttä sisarusteni kanssa kuin minun. Voi olla että nöin oli jo lapsena.

Tahdoin vain sanoa ettei se ole niin selvää että lapsista tykkää yhtä paljon vain siksi että ne on omia. Toinen juttu on sitten miten kohtelee tästä huolimatta lapsiaan.

Minulla vasta yksi lapsi ja kyllä välillä ajattelen että hitsi vie ei olis pitänyt tuota edes tehdä. Mutta sitten taas välitän ja rakastan lasta niin paljon. Kyllä tunteita saa olla ja ap hienosti yrittää tavoittaa ongelman ytimen eikä näytä tunteita lapselle. En sano että tuo olisi oikein mutta ymmärrän kyllä nuo tunteet.

Niin kuin eräässä kotimaisessa elokuvassa sanotaan: siinähän se elämä menee, lapsuudesta toipuessa.

Jotta isien (tai paremminkin äitien) synnit eivät kostautuisi kolmanteen ja neljänteen polveen, tulisi traumaattisen lapsuuden saaneilla vanhemmilla reflektoida erityisen tarkkaan omaa lapsuuttaan, jotta ei veisi kokemiaan kasvatusmalleja omiin lapsiinsa, vaan tiedostaisi sen mikä omassa lapsuudessa on mennyt pieleen, ja yrittäisi tarjota kaikkea muuta omalle jälkikasvulleen.

Tällä tiellä on aloittaja hyvällä alulla - kunhan oikeasti nyt hakisi apua ja tiedostaisi, miten voimakkaita ja kauaskantoisia seurauksia hänen nykyisellään harjoittamalla kasvatuksella on. Nyt alkaa olla jo todella kiire tehdä kurssinmuutos. Onneksi sentään tiedostat ongelman ja haluat tehdä sille jotakin! On kuitenkin niitä, patologisesti vaurioituneita vanhempia jotka eivät edes pysty näkemään omassa toiminnassaan mitään vikaa.

Mennyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuuteen voit vaikuttaa juuri nyt, tarttumalla tosissaan tähän ongelmaan, joka on lapsen kannalta katsottuna todella vakava.

Minulla on aina ollut samantapaisia tuntemuksia esikoisestani. Itse epäilen, että tämä johtuu synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, josta kärsin tytön syntymän jälkeen (ei diagnosoitu ikinä enkä osannut/kehdannut pyytää silloin apua). Lapsi jotenkin ärsytti aina, ja kahta vuotta nuorempaa siskoaan osasin kuitenkin rakastaa ihan varauksetta alusta asti.

Meillä tilanne on ollut ehkä jossain määrin helpompi, koska esikoinen on aina ollut ns. helppo, kiltti ja fiksu lapsi, ja olen parhaani mukaan pyrkinyt kohtelemaan molempia tasapuolisesti. Nyt esikoinen on jo 17, ja ihme kyllä teini-iän myötä meidän suhteemme on parantunut ja lähentynyt todella paljon. Nykyään nautin tytön seurasta ihan oikeasti, enkä vain teeskentele kiinnostusta ja rakkautta.

Eli tsemppiä ap:lle. Olet lapsellesi velkaa sen, että edes yrität parhaasi mukaan luoda hänelle mahdollisimman kannustavan ja rakastavan ilmapiirin kotona (jos et muuten tähän kykene, hae keskusteluapua heti). Ajan kanssa saatat jopa oppia rakastamaan lastasi.

Kuulostaa ihan minun kirjoittamalta. Ainut ero vaan että minun lapset ovat 1,5v ja 1kk. Esikoinen siis tyttö ja kuopus poika. Rakastan toki myös esikoistani mutta en todellakaan niin paljon kun tätä nuorempaa, tajusin asian kunnolla vasta kun poika syntyi.

Sairastuin esikoisen syntymän jälkeen melko vaikeaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen joten omalla kohdallani asia johtuu todennäköisesti siitä, kunnon kiintymyssuhdetta ei koskaan päässyt syntymään. Harmittaa kovasti että näin on, olen koittanut korjata asiaa mutta tunteelle vaan ei voi mitään. :( en ole ääneen uskaltanut sanoa tätä kenellekään.

Arvostan sitä, että ap haluaa apua. Ja minusta näistäkin asioista pitää saada puhua, mutta silti laitoin alapeukkua moneen ap:n kommenttiin. Jotenkin se hylkääminen loistaa jopa viesteistä. Se tuntuu ihan älyttömän pahalle, että se on jonkun lapsen elämää.

Ap, hae apua. Turha pelätä mitään lasuja tai mt-ongelmia. Kyse on sun molempien lapsien lapsuudesta. Jos et välitä esikoisestasi niin välitä edes kuopuksesta. Sekin "kasvaa kieroon". Lapsi näkee kyllä sen kaiken mitä yrität peitellä.

Sä saat tuntea kaikkea mitä tunnet, mutta sä et vain pysty ilman apua hoitamaan sun äidin tehtävää. Eikä se tee susta paskaa äitiä. Se tekee jos et hae apua ilmiselvään ongelmaan joka vaikuttaa sun lapsien koko loppu elämään.

Mä epäilen, että minä olen ollut "vähemmän rakastettu". En muista yhtäkään muistoa siitä, että vanhemmat olisi auttanut mua hankalissa asioissa (esim koulussa olin surkea, mutta en uskaltanut pyytää apua, eikä sitä tarjottu). Ainut halaus minkä muistan on se kun pappani kuoli.

Ehkäpä sen yksinäisyyden ja kaiken vuoksi olin lähes täysin tunteeton vielä vanhempanakin. En pystynyt seurustelemaan vaikka tunsin kyllä vahvaa kiintymystä ja lähes rakastumista. En uskonut että mikään suhde toimisi tai että joku voisi oikeasti jaksaa katsella minua tyttöystävänä.

ONNEKSI tapasin nykyisen mieheni silloin kun olin ihan pohjalla itseni kanssa. Ekaa kertaa elämässä tunsin olevani onnellinen ja siitä se elämä alkoi. Nykyään minulla on lapsi ja halailen, pussailen ja hellin häntä läpi päivän ja enkä ikinä aijo jättää häntä yksin. Haluan antaa hänelle rakastetun alun elämään.

Vierailija kirjoitti:

Hah, ap on paska äiti. Oikea ihmishirviö. Toivottavasti molemmat lapset viedään häneltä pois, ja seuraavaksi sterilisaatio ettei uusiakaan enää voi saada. Kammottavaa miten kukaan voi olla noin kylmä ja paha ihminen.

Onneksi sinä olet noin empaattinen, lämmin, ymmärtäväinen ja kaikesta huolimatta kaikille vain hyvää toivova ihminen.

Juuri sain luettua romaanin nimeltä Kellari. Siinä on äiti joka ei rakasta toista lastaan. Kylmää, miten kylmästi hän kohtelee pienempää. Suosittelen lukemaan!

Jotenkin tuntuu niin käsittämättömältä ap.n tilanne. Itselläni on monta lasta ja rakastan heistä jokaista yhtäpaljon. Antaisin henkeni heti jokaisen puolesta,jos tilanne niin vaatisi.En tullut tänne tätä "kehuskelemaan" ja ap.ta moittimaan,vaan minusta tuntuu ,että ap.kin sisimmässään rakastaa esikoistaan.Sinulla on joku tunnelukko ja se pitäisi sinun saada auki. Ole viisas ja hae apua.Jo tämä aloituksesi oli ensimmäinen askel. Jotenkin noilla "uhmakkailla"- toivon että hän kuolisi-kommenteilla haluat ikäänkuin "herättää"muita huomaamaan miten paha olo sinulla on.

Hakekaa nyt apua äkkiä! Et nyt kertonut esimerkkejä mistään kohtauksista, mutta selvää on, että tytöllä on mt-ongelmia, syyn niille arvaa varmaan jokainen.

 Salaa toivot, että tyttö kuolisi, joten voitko olla varma, ettei nuppisi viimein nyrjähdä ja kättä pidempi heilahda hänen ollessa teini-iässä, jolloin meno saattaa olla jo ties kuinka hurjaa. Lapsihan on kaikkein seesteisimmillään juurikin nyt tyttäresi iässä, joten voin vakuuttaa, että paljon, paaljon pahempaa on vielä tulossa aika piankin tulevaisuudessa, jos jatkatte tuohon malliin. Päihteet, rikollisuus, ja syrjäytyminen ei olisi mikään yllätys tuon tytön kohdalla, kun kerran isä on ainoa ihminen maailmassa, joka häntä edes sietää (kun kerta ei kukaan muu siitä tykkää "ku se on nii tyhmä"), eikä mahdotonta ole sekään, että sinä menetät malttisi kohtalokkain seurauksin.

En voi ymmärtää miten aikuinen/vanhempi voi sanoa noin omasta lapsestaan. Ei voi olettaa että lapsen kasvatus on kuin ruusuilla tanssimista ja mahdollisimman helppoa. Ja itse 14-vuotiaana voin sanoa, että kotonani ei näytetä rakkautta kovin vahvasti varsinkaan minulle ja 12-vuotiaalle pikkusiskolleni (neljä lasta) ja se vaikuttaa meihin eri tavalla. Pikkusisko on usein vihainen ja hankala, minä taas enemmän sulkeutunut enkä näytä tunteitani yhtä vahvasti kuin hän. Ehkä annan anteeksi äidille koska tiedän hänellä olevan hankalaa muutenkin, enkä halua stressata lisää.

Mutta vaikka 12-vuotias ja 8-vuotias pikkusisko ovatkin joskus vaikeita, en usko että äiti ei heitä rakastaisi. En ikinä edes ole tullut ajatelleeksi asiaa.

JA älkää tuomitko ikäni perusteella, ihmetytti vain niin paljon koko aihe että oli pakko sanoa oma näkökulmani.

Ei auta kuin laittaa tyttö adoptioon.

Vierailija kirjoitti:

Ei auta kuin laittaa tyttö adoptioon.

Mutta eihän se käy, kun menee maine.

Vierailija kirjoitti:

Ei auta kuin laittaa tyttö adoptioon.

Tai isä hankkii lapsilleen tervepäisen äidin. Kunhan äiti olisi avoin ja rehellinen puolisolleen. Mutta ei, mieluummin äiti vahingoittaa omaa lastaan, sairasta! Henkistä väkivaltaa tyttöä kohtaan. Lasu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei auta kuin laittaa tyttö adoptioon.

Mutta eihän se käy, kun menee maine.

Näinhän se menee.

En tiedä aspergeristä mutta muuten köytös ja luonne todella vaikeat. Eniten ehkä vihaa nostaa pintaan tällä hetkellä ainainen valitus kaikesta. Lapsi on kiittämätön ja ilkeä. Pelkään millainen on sitten teini ikäisenä kun nytkin käytös aivan kamalaa. Koulussa ei näitä ongelmia ole ja muutenkin osaa esittää tarvittaessa mukavaa kunnes menettää taas hermonsa ja on kun paholaisen riivaama. Antaisin hänet pois jos kehtaisin.

Ap

Oletko keskustellut mistä käytös johtuu? Minullakin on kiukkuinen, temperamenttinen, valittava ja negatiivinen tytär joka on kodin ulkopuolella kuin pikkuenkeli. Kun keskustelemme raivokohtauksista, syyksi saattaa paljastua esimerkiksi se että joukon sanonut jotain ikävää koulussa tai että lapsi pelkää äidin häviävän (me vanhemmat olemme eronneet). Nämä asiat purkautuvat raivokohtauksina, koska hänellä ei ole muita keinoja käsitellä niitä ja sitä harjoitellaan koko ajan. Lisäksi tytöllä on hieman tarkkaavaisuusongelmia, jonka vuoksi hyvä käytös muualla rasittaa niin paljon että se purkautuu kotona huonona käytöksenä. Kyllä mä myönnän sen, että tästä lapsesta on välillä hankala pitää, mutta minä olen kuitenkin hänen äitinsä ja on mun tehtäväni auttaa häntä selviämään ja pärjäämään tässä maailmassa. Vailla itse olenkin luonteeltani täysin erilainen ja mun näkökulmastani turha kiukuttelu ärsyttää, niin se on mun ongelmani eikä lapsen.

Minulla on tosi haastava 8-vuotias poika. Olen niin väsynyt hänen käytökseensä, että tunteetkin laimenneet. 2-vuotias tyttö taas suloinen ja hyväkäytöksinen, joten rakkaus tuntuu suuremmalta. Tiedostan kuitenkin, että tämä johtuu tuosta väsymyksestä. Luultavasti sinullakin!! Tilanne paranee varmasti kun lapsesi käytös paranee!

Voin sanoa suoraan että kun mulla on kaksi lasta, niin heistä se ei-erityinen on rakkaampi.

Kukaan, joka ei joudu olemaan vaativan ja ns. syntymänarsistisen lapsen äiti, ei tätä ymmärrä.

Luulin pitkään olevani paska äiti vaikka tein kaiken parhaani mukaan ja käytin lasta kuntoutuksissa jne., mutta vasta kun nuorempi syntyi, sain "takaisin" kiintymystä ja rakkautta. Erityislapseni ei sellaista juuri osoita muita kohtaan, kohtelee toisia ihmisiä kuin tavaroita...