tuntuu etten rakasta toista lastani

Vierailija kirjoitti:

"yleensäkin esim fantasiat lapsensa vahingoittamisesta ym ovat yleisiä. Ne kuitenkin ovat tabuja."

Olisiko tähän joku lähde? Vähän vaikea uskoa että yleisesti ajatellaan että hitsi olisipa mahtava vahingoittaa omaa lastani.

En ole yhtä sairasta lukenut, kun täältä palstalta hetki sitten 305:n kirjoittamana. Ehkä 305 kirjoittaa persoonallisuushäiriöisen tai narsistisen äidin ajatuksia, omiaan.

Vierailija kirjoitti:

Voin sanoa suoraan että kun mulla on kaksi lasta, niin heistä se ei-erityinen on rakkaampi.

Kukaan, joka ei joudu olemaan vaativan ja ns. syntymänarsistisen lapsen äiti, ei tätä ymmärrä.

Luulin pitkään olevani paska äiti vaikka tein kaiken parhaani mukaan ja käytin lasta kuntoutuksissa jne., mutta vasta kun nuorempi syntyi, sain "takaisin" kiintymystä ja rakkautta. Erityislapseni ei sellaista juuri osoita muita kohtaan, kohtelee toisia ihmisiä kuin tavaroita...

Kukaan ei synny narsistisena. Tämä on faktaa. Sinulla voi olla erityislapsi, mutta oikeasti se vika on yleensä siellä vanhemmissa. Katso peiliin, kuulostat uskomattoman tyhmälle leimatessasi lastasi.

Kyllä lapsi vaistoaa jos ei äiti rakasta. Itsekin tälläisen äidin tyttärenä sain kärsiä koko lapsuuteni henkisestä ja osittain fyysisestäkin väkivallasta. Toipuminen siitä on kesken vieläkin ja täytän 34v. En tiedä voinko ikinä antaa anteeksi.

Nyt ap hae itsellesi apua ja tee lapselle palvelus, Anna hänet sellaiseen perheeseen jossa häntä oikeasti rakastetaan.

Vierailija kirjoitti:

Yleensäkin esim fantasiat lapsensa vahingoittamisesta ym ovat yleisiä. Ne kuitenkin ovat tabuja.

Täälläkin huudetaan: "Ota vastuu!". Tunteiden tiedostaminen ja käsittely on vastuun ottamista. Tunteet ja ajatukset eivät vahingoita ketään. Jokainen vanhempi myös vihaa lastaan, suurin osa ei sitä tiedosta.

Pärjäisit varmaan hyvin terapiassa juuri siksi, koska myönnät tunteesi. Tsemppiä!

Kuulostat ihan mun epavakaalta aidilta, joka oli oikeasti sita mielta etta a) suurin osa naisista suunnittelee aviomiehensa tappamista (tama vain esimerkkina paattomasta logiikasta, kun makin niin muutkin) b) monet aidit haluaisivat eroon lapsistaan. Vaikka itsellani ei terveen perheen mallia ole tai edes omia lapsia, tiedan AIVAN hyvin yleisen ihmiskokemuksen perusteella etta tuo on taytta roskaa. Lahes kaikkia lapset rasittavat ja arsyttavatkin joskus taatusti, mutta se on aivan eri asia kuin etta vihaisivat heita. Ja luulisin etta lapsen vahingoittamiseen liittyvat pinttyneet fantasiat ovat varsin harvinaisia (puolisoon ehka riidellessa tai aviokriisin aikana saattaa kohdistua jopa hetkittaisesti suoranaista vihaa, mutta pitaisin siinakin tapauksessa jatkuvaa vakivallasta fantasioimista sairaana, ei sellaisen puolison kanssa pida olla joka aiheuttaa moista). Mutta kylla niista kannattaa terapiassa puhua.

Huh, onpas pitkä ketju. Muutaman sivun lukaisin itse. Minusta on rohkeaa, että ap uskaltaa avautua näin. Jos hän tunteidensa takia kohtelisi tarkoituksella toista lasta huonosti, olisi se tietysti väärin, mutta en ihan todella tiedä, voiko tunteilleen mitään, käytökselleen voi. Ehkä taustalla on jokin äiti-tytär-suhteen ongelma, jokin trauma ap:n lapsuudesta tai jotakin, mistä sen tietää. Minulla on kaksi poikaa, teini-ikäisellä on Asperger, alakoululainen ns. normaali lapsi. Rakastan kumpaakin yhtä paljon, myönnän, mutta toisaalta kun rehellisesti ajattelen, niin kyllä tuon pienemmän kanssa mieluummin asioita teen. Asperger on yleisilmeeltään hapan, ei puhu juuri mitään, suhtautuu asioihin vihamielisesti, haluaisi vain pelata tietokoneella, ei pysty noudattamaan ohjeita, saa holtittomia raivokohtauksia. Nuorempi on luonteeltaan ajatteleva, puhelias, filosofinen, diplomaattinen. Kumman kanssa mieluummin olet? Vaikka kumpaakin yhtä paljon rakastat? Eikä tarvitse olla edes erityislapsi, kyllä perustemperamentiltaan haastava lapsi riittää sekin tekemään elämästä jatkuvaa puurtamista ja kivireen perässä vetämistä. Vähän armoa, kiitos.

Terapiaan kannattaa hakeutua, jos osaa olla rehellinen ja avoin. Ja todella haluaa parempaa muutosta suhtautumisessaan lastaan kohtaan. Valitettavasti pahasti vinksahtanut potilas voi puhua täyttä potaskaa terapeutille, jotta saisi vain huomiota ja tukea väärälle toiminnalleen. Tällaisen henkilön puheita kuuntelin joskus, mitä terapeutti oli (muka) sanonut. Puheet olivat epärealistisia, terapeutti tai psykologi, mikä olikin, oli diagnisoinnut edesmenneen terveen henkilönkin, jota ei ollut ikinä tavannut. Kun halusin tietää, kuka kallonkutistaja puhuu sellaista potaskaa, niin hups, ei nimeä ollutkaan. En voi uskoa, että kukaan mielenterveyden ammattilainen puhuisi sellaisia. Ehkä tämä narsistinen henkilö ei ollut käynytkään missään ja valehteli ammattilaisen olevan samaa mieltä kanssaan. Motiivi olisi se, ettei hänen tarvitsisi kokea vastuuta teoistaaan eikä katsoa peillin. Tulee mieleen, että mistä täällä olevat lauseet "jokainen vanhempi vihaa lastaan, fantasiat lapsen vahingoittamisesta ovat yleisiä, ns. syntymänarsistinen lapsi" kupruavat. Onko käyty terapiassa ja haluttu ymmärtää väärin terapeuttia vai olisiko korkea aika hakeutua terapiaan kertomaan faktoja, ei fiktioita.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lapsi vaistoaa jos ei äiti rakasta. Itsekin tälläisen äidin tyttärenä sain kärsiä koko lapsuuteni henkisestä ja osittain fyysisestäkin väkivallasta. Toipuminen siitä on kesken vieläkin ja täytän 34v. En tiedä voinko ikinä antaa anteeksi.

Nyt ap hae itsellesi apua ja tee lapselle palvelus, Anna hänet sellaiseen perheeseen jossa häntä oikeasti rakastetaan.

Halaus sinulle, olet sen arvoinen. Pitkä on traumojen tie. Toivoin yli kaiken lapsena ja nuorena, että äiti olisi joskus jutellut minulle, tehnyt kanssani jotain. Olin näkymätön syntipukki, roska, mykkäkoulun keskellä, väkivallan uhri. Toivoin, että joku aikuinen olisi tullut ja vienyt minut mukanaan toiseen perheeseen, olinhan kiltti, fiksu, nätti ja koulussa pärjäävä. Epäilin aina, että minut on adoptoitu, tukeuduin siihen ajatuksen ja päätin, että etsin biologiset vanhempani aikuisena. Mikä järkytys ja pettymys olikaan, kun sain selvitettyä, ettei muita vanhempia minulla ollutkaan. Näen vieläkin 40 vuoden jälkeen painajaisia äidistä.

Yleensä puhutaan parisuhteen henkisestä väkivallasta, mykkäkoulusta. Lasta kohtaan se on todella julmaa, vielä muun syrjimisen, alistamisen ja haukkumisen lisäksi.

AP, olet oikealla tiellä kun uskallat itsellesi näitä tunteita eritellä. Tunteet itsessään eivät ole oikeita tai vääriä, mutta niihin reagointia pystyy ohjailemaan. Suositan vahvasti keskustelua jonkun kanssa, esim. perheneuvolan työntekijän. Hän osannee ohjailla kysymyksillään asian ytimeen ja pääset ehkä jotenkin kärryille, mistä tunteesi syntyvät. 

Saitko itse lapsena ilmaista samoja asioita käytökselläsi, mitä vanhempi lapsesi nyt ilmaisee? Itse olen huomannut, että sisäistä kiukkua ja voimattomuutta herää niissä tilanteista, joissa oma lapsi toimii niin kuin minä itse en lapsena olisi uskaltanut tai saanut. Sitten primitiivinen ajatuskulku itseni sisällä on tyyliä "epäreilua, etten itse ole voinut lapseni käyttäytyä noin ja nyt kuitenkin minua kohtaan käyttäydytään noin". Se on osin myös pettymystä - näinkö käyttäytyy minun kasvattama minun oma jälkeläiseni? Vanhempana on tosi rasittavaa ottaa vastaan negatiivista käytöstä ja suhtautumista lapselta. 

Tsemppiä, tilanteen ei tarvi olla umpikuja ja uskon, että teilläkin löytyy vielä positiivinen sävy!

Vierailija kirjoitti:

Yleensä puhutaan parisuhteen henkisestä väkivallasta, mykkäkoulusta. Lasta kohtaan se on todella julmaa, vielä muun syrjimisen, alistamisen ja haukkumisen lisäksi.

Mun äitini käytti minuun lapsena tota mykkäkoulua ja se oli ihan kamalaa! Myöhemmin vasta aikuisena mulle kerrottiin, että se on henkistä väkivaltaa.

Hei Äiti,

Näyttää olevan pitkä ketju vastauksia, joukossa varmasti ihan asiallisiakin, mutta myös paljon muita luultavasti. Jätä ne asiattomat täysin pois mielestä. En ole ketjun tekstejä lukenut. Esikoislapsellani on diagnosoitu NLD tässä nykypäivän kirjainviidakossa. Perhettämme tuetaan sekä nuorten tukiryhmä-toiminnalla, että erilaisten toimintatapojen pohtimisessa moniammatillisen työryhmän kanssa.

On ilmiselvää, että välität lapsestasi, vaikka et koe osaavasi hänen kanssaan tulla toimeen. Itselleni on ollut erittäin tärkeää saada ammattilaisten neuvoja siihen, miten voin äitinä sekä hyväksyä että rakastaa lastani juuri sellaisena pänkkäpäänä kuin hän on, mutta silti saada keinoja ohjata arjen tilanteita siten, että lopulta saadaan asiat hoidettua. Toivon, että vaadit sekä tutkimuksia, että ammattiapua että etsit vielä vertaistukea itsellesi ja perheellesi, jotta pääsette luomaan yhteistä perhe-elämää johon löytyisi hetkittäin iloakin ja saisit kokea sen ylitsevuotavan pyyteettömän rakkauden tunteen myös esikoiseesi.

NLD:n äiti

Itse olen myöskin äitini "uhri" ja todella kärsinyt siitä psyykkisesti kasvaessani aikuiseksi. Meillä vaan se erotus että isoveljeni oli ihan mahdoton lapsena ja äitini ei kestänyt sitä, minä olin hiljainen, rauhallinen enkelilapsi, mutta äitini "vihaama". Vanhempani erosivat onneksi kun olin 6, se riitelyn kuunteleminen ja painostavassa ilmapiirissä eläminen oli kamalaa. Veljeni muutti isälleni ja minä jäin äidilleni. Aina tuntui että tein jotain väärin, en ikinä ollut hyvä sellaisena kuin olin, olin liian herkkä ym. Äidilläni on yksi sairaus jonka kohtauksien aikana hänet jatkuvasti pelastin, ambulanssia ei saanut soittaa tai äiti suuttui, yksin piti selvitä. Aina sai haistella ilmapiiriä, äitini käytti paljon mykkäkoulua minuun, se oli erittäin ahdistavaa pienelle lapselle. Joskus äitini jopa sanoi että olisi parempi jollei minua olisi. Tapasin isääni säännöllisesti,mutta en saanut tykätä isästäni koska äitini inhosi häntä. Äitini suuttui useasti täysin äkkinäisesti ilman logiikkaa ja ennustettavuutta, sekin oli kamalaa. Elin jatkuvasti tuntosarvet pystyssä ahdistavassa ilmapiirissä. Myöhemmin kävi ilmi että äitini oli ollut masentunut.

Jatkuu...

Meillä esikoinen alkoi käyttäytyä hankalasti ja ärsyttävästi kun nuorempi sisarus syntyi. Purki ja käsitteli varmaan siten tunteitaan. Homma korjaantui kun etsin esikoiselle harrastuksen mihin se lähtee aina yhdessä äidin kanssa ja saa viettää omaa aikaa äidin kanssa. Ehkä ap:tä auttaisi jokin yhteinen juttu mistä molemmat pitävät (myös äiti, ettei ole naama norsunvitulla ) ja lapsi kokisi silloin saavansa huomiota ja olevansa tärkeä myös ja välit lähenisi.

Jatkuu...

Kun kasvoin, minusta tuli itseäni arvostamaton helposti vietävissä oleva, helposti hyväksikäytettävä nuori nainen, masennuin parikymppisenä ja sairastuin paniikkihäiriöön. Menin suhteeseen ja tein lapsen narsistisen alkoholistin kanssa. Saimme tytön. Erosimme kun tyttö oli pieni joten hän ei ole isänsä ryyppäämisestä sen kummemmin kärsinyt. Suhteesta oli todella vaikea lähteä ja annoin kohdella itseäni pitkään todella huonosti koska en tuntenut enkä arvostanut itseäni tippaakaan.

Vielä aikuisenakin äitini jaksaa kertoa kuinka herkkä olin lapsena ja että minun kanssani oli sen takia vaikea tulla toimeen. Isoveljeni, joka myöhemmin alkoi harrastaa rikollisuutta ja käytti huumeita, ei koskaan tapaa äitiäni ja jos lupaa mennä kylään, lupaukset eivät koskaan pidä. Tämä on äidilleni ihan ok, päinvastoin hän haukkuu minua siitä, miksi "haukun" isoveljeäni em asioista. Itsehän olen kouluttautunut ja aina tehnyt töitä enkä ole käyttänyt huumeita ikinä, mutta minä en ole mitään muuta kuin se paska lapsi perheessämme. Äitini pyytää apuani ja autan häntä, käymme lapsen kanssa kylässä, mutta äitini haukkuu jos teen jonkun jutun väärin tai kasvatan lastani hänen mielestään väärin. Kerran jopa haukkui lapseni hänen kuultensa "saatanan kakaraksi", rasittavaksi sellaiseksi, koska oli ostanut lapselleni pehmolelun jonka tämä oli kaupasta halunnut?! Minut haukkuin tässä yhteydessä lapselliseksi kun vein lapsen pois tilanteesta. Minulle saattoi lapsena suuttua siitä että jonkun kaverini äiti letitti hiukseni?! Tai että sanoin jonkun asian hänelle väärin ts ei ollut asiasta samaa mieltä kanssani jne jne jne.

Edelleen tapaan äitiäni velvollisuudesta ja siksi että Lapsellani olisi mummi. Mutta äitiäni vihaan, useasti toivon että hän saisi kohtauksen yksin ollessaan ja kuolisi pois. En tunne äitiäni kohtaan oikeastaan mitään, en edes sitä vihaa vaan jonkinlaista kuvotusta.

Koko aikuisuuteni olen näitä asioita käsitellyt na tyttöni kanssa joudun tekemään joka päivä töitä, koska ne samat asiat joista olen jäänyt lapsena paitsi (läheisyys, hellyys, ymmärräväisyys, empaattisuus), tekevät minulle nyt vaikeaa oman tyttöni kanssa, tiedostan sen ja teen sen kanssa kovasti töitä joka ainut päivä. Nämä asiat ovat tulleet eteen vasta kun lapsi täytti 6, sieltä samoilta ajoilta omat lapsuuden muistoni alkavat. Minulla on kova tarve ja halu katkaista kierre, olen raskaana ja seuraava tyttö tulossa ja en missään nimessä halua siirtää lapsuuden traumojani eteenpäin. Tosin minulla on lastani kohtaan hirveä menettämisen pelko ja tunnen huonoa omaatuntoa todella helposti. Niin ja tyttöni on myöskin todella haastava tapaus, olen hänen elinvuosiensa aikana joutunut kohtaamaan itseni ja vajavaisuuteni moneen kertaan.

Todellakin. Äitini mennessä uusiin naimisiin isäpuoleni ja isoveljeni välit olivat todella kireät. Minä olen aina ollut sosiaalinen ja kenties jopa hieman toisia mielistelevä luonteeltani joten minulla ja hänellä ei ollut kuin yksi ongelma. Hänen käytös veljeäni kohtaan. Hän on lähes kaksi metrinen tukeva mies mutta jotain siinä oli kun kerran hän meni liian pitkälle puheissaan. Ei hän ole missään vaiheessa tainnut käydä oikeasti fyysisesti kiinni veljeeni, mutta kerran seisoi aivan liian lähellä suuttuessaan veljelleni, äitini ollessa muualla silloin niin kyllä siinä tilanteessa juoksin siihen väliin naama punaisena huutamaan hänelle. Asiallisia asioita siis, "kauemmas mun veljestä" ja "tule puhumaan asiasta sitten kun oot rauhottunut" tyylisiä. Jos olisi ollut erilainen henkilö vastassa olisi voinut käydä huonosti, mutta en itse tunne ainoitakaan sisaruksia, jotka eivät puolustaisi toisiiaan kynsin hampain vaikka omilta vanhemmiltaan.

(Asiat ovat nykyään rennommat eikä näitä ongelmia ole kuin harvoin, ja silloin kun on niistä puhutaan)

Itse kannatan, että teet asialle jotakin. Puhu terapeutille, soita johonkin anonyymiin puhelimeen tai ihan mitä vain. Tai yksinkertaisesti suck it up ja opeta lapsellesi käytöstapoja ja opettele pitämään lapsistasi. Kukaan lapsi ei kuitenkaan ansaitse elää perheessä, jossa häntä ei rakasteta.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sisarukset ovat lojaaleja toisilleen. Harva suosikkilapsi on itse nauttinut tilanteestaan jos sisaruksia on samalla selvästi sorrettu. Kyllä tuollainen perhetilanne on kaltoinkohtelua sille pojallekin.

Todellakin. Äitini mennessä uusiin naimisiin isäpuoleni ja isoveljeni välit olivat todella kireät. Minä olen aina ollut sosiaalinen ja kenties jopa hieman toisia mielistelevä luonteeltani joten minulla ja hänellä ei ollut kuin yksi ongelma. Hänen käytös veljeäni kohtaan. Hän on lähes kaksi metrinen tukeva mies mutta jotain siinä oli kun kerran hän meni liian pitkälle puheissaan. Ei hän ole missään vaiheessa tainnut käydä oikeasti fyysisesti kiinni veljeeni, mutta kerran seisoi aivan liian lähellä suuttuessaan veljelleni, äitini ollessa muualla silloin niin kyllä siinä tilanteessa juoksin siihen väliin naama punaisena huutamaan hänelle. Asiallisia asioita siis, "kauemmas mun veljestä" ja "tule puhumaan asiasta sitten kun oot rauhottunut" tyylisiä. Jos olisi ollut erilainen henkilö vastassa olisi voinut käydä huonosti, mutta en itse tunne ainoitakaan sisaruksia, jotka eivät puolustaisi toisiiaan kynsin hampain vaikka omilta vanhemmiltaan.

(Asiat ovat nykyään rennommat eikä näitä ongelmia ole kuin harvoin, ja silloin kun on niistä puhutaan)

Itse kannatan, että teet asialle jotakin. Puhu terapeutille, soita johonkin anonyymiin puhelimeen tai ihan mitä vain. Tai yksinkertaisesti suck it up ja opeta lapsellesi käytöstapoja ja opettele pitämään lapsistasi. Kukaan lapsi ei kuitenkaan ansaitse elää perheessä, jossa häntä ei rakasteta.

Lapselle on erittäin traumatisoivaa se että oma vanhempi ei rakasta häntä. Ja sen rakkaudettomuuden lapsi aistii mutta ei tietenkään ymmärrä että mistä on kyse. Hae kiireesti itsellesi apua terapiasta ja samoin lapselle jotta hänen elämä ei menisi ihan pilalle. Terapia vie kauan joten aloita jo tänään sanomalla lapsellesi jotain positiivista joka päivä ja yritä olla välittämättä huonosta käytöksestä niin varmasti lapsen käytös paranee. Voimia

Voisiko tyttö välillä viettää aikaa jonkun tutun "äitihahmon" kanssa (täti tms sukulainen) joka pitäisi hänestä?

Tietenkin olet vaihtanut sukupuolet ja iät ja kuvaamasi lapsi on todennäköisesti poika ja nuorempi veljeksistä. On aivan oikein, että sait vaikeahkon lapsen. Hänen yksi tehtävänsä on kasvattaa sinua ihmisenä, ja siinä on toden teolla työtä. Niin suvaitsematon, jyrkkä ja katkera olet. Luulet voivasi määritellä muut ihmiset ja hallitsevasi elämää. Se ei mene niin, mutta sitähän sinä et edelleenkään ymmärrä, vaikka lapsesi kasvua seuratessasi voisit oppia tärkeitä asioita elämästä ja muiden kohtaamisesta.

Up