tuntuu etten rakasta toista lastani

Vierailija kirjoitti:

Minulla on tosi haastava 8-vuotias poika. Olen niin väsynyt hänen käytökseensä, että tunteetkin laimenneet. 2-vuotias tyttö taas suloinen ja hyväkäytöksinen, joten rakkaus tuntuu suuremmalta. Tiedostan kuitenkin, että tämä johtuu tuosta väsymyksestä. Luultavasti sinullakin!! Tilanne paranee varmasti kun lapsesi käytös paranee!

Ei juma, että ollaan pihalla. Ap on kirjoittanut täällä että on alkanut kaiken inhonsa jälkeen pitää lastaan vastenmielisenä ja sä kuvittelet että lapsen käytös jotenkin parantuisi tuon "sokean" äidin vallassa?? Kenen käytös paranee, tai oikeammin kuka voi hyvin henkisen väkivallan uhrina, ei kukaan. Lapsi vaan ei voi pakata laukkujaan, vuokrata asuntoa ja silleen. Eikä osaa ilmaista asiota aikuisten kielenkäytöllä, ei edes ymmärrä mitä on henkinen väkivalta.

Tekisitte vain yhden lapsen ja keskittyisitte opettelemaan vanhemmuutta, muutakin kuin sääntöjä ja palkitsemismetodeja. Kuten esim. aidon välittämisen osoitusta, avoimuutta vuorovaikutukseen, turvallisuuden tunteen luomista, empatian osoittamista jne.

Vierailija kirjoitti:

Voin sanoa suoraan että kun mulla on kaksi lasta, niin heistä se ei-erityinen on rakkaampi.

Kukaan, joka ei joudu olemaan vaativan ja ns. syntymänarsistisen lapsen äiti, ei tätä ymmärrä.

Luulin pitkään olevani paska äiti vaikka tein kaiken parhaani mukaan ja käytin lasta kuntoutuksissa jne., mutta vasta kun nuorempi syntyi, sain "takaisin" kiintymystä ja rakkautta. Erityislapseni ei sellaista juuri osoita muita kohtaan, kohtelee toisia ihmisiä kuin tavaroita...

Että oiken syntymänarsistinen lapsi, äidin ikioma diagnoosi omalle tyhmyydelleen.

Ap, en ehtinyt lukea koko ketjua, mutta minulla on esikoinen, joka on hyvin arka, menee herkösti paniikkiin ja on herkkä marisemaan ja valittamaan, ja reipas ja iloinen kuopus. Minulla ei ole sinun ongelmaasi, olen rakastunut molempiin lapsiin ensi silmäyksellä, mutta esikoisen kasvattaminen on kyllä ollut vaikeaa. Olen kysynyt neuvoja vuosien varrella esimerkiksi lasten psykoterapeuteilta ja kehityspsykologian tutkijoilta, joita ammattini takia tunnen, ja neuvot ovat olleet aina pääosin samoja: salli esikoiselle hänen negatiiviset tunteensa. Ole läsnä, lohduta, tarjoa turvaa, auta hänet tunteiden läpi. Näin olemme toimineet, olemme suorastaan hukuttaneet hänet rakkauteen ja turvallisuuteen ja vaikka esikoisen perustemperamentti ei ole muuttunut, hän on nyt koululaisena iloinen, innostuva, hauskaa seuraa ja hänellä on todella paljon ystäviä. Kuulostaa siltä että haluan kehua itseäni vanhempana mutta kerroin tämän siksi, että lapsen synnynnäisesti hankalaan luonteeseen voi vaikuttaa kasvatuksella eli sinun vastenmielisyytesi om voinut tehdä esikoisestasi sellaisen kuin hän nyt on. Voit vielä muuttaa asioita ja se on velvollisuutesi. Mene terapiaan ja etsi kunnes löydät kunnollisen terapeutin joka ottaa sinut todesta ja oikeasti auttaa.

Mikään ei ole niin hirveä asia kuin se, ettei oma äiti rakasta ja jopa toivoo kuolemaasi.

Ettekö voi miehesi kanssa puhua, että hän viettäisi enemmän aikaa tämän vanhemman tyttäresi kanssa, tekisivät jotain kivaa mistä tytär tykkää. Olisko joku kiva harrastus, esim ratsastus joka kiinnostaisi tytärtä? Isästä voisi tulla läheisempi tyttärellesi ja siten kompensoisi tätä äidin rakkaudettomuutta.

Puhukaa ja tehkää! Älä jätä tilannetta ennelleen, sinun on vastuu!

Erittäin rohkea avaus rankalle aiheelle - ja valitettavasti ongelma on paljon yleisempi kuin voisi kuvitellakaan.

Kuten tiedämme enemmän kuin hyvin että rakkaudettomuus lapsuudessa on tuhoavaa ja se on oiva maaperä psyykkisille ongelmille. Kun aiheesta ei puhuta, tai se kielletään, tai solvataan äitiä kokemuksensa takia, kuten nyt täällä tapahtuu, kehitys on mahdotonta. Kyseinen nimimerkki uskaltaa sentään myöntää ongelman, mikä on huikea suoritus ja ansaitsee siinä mielessä sulan hattuunsa. Voimia hänelle ja rohkeutta jatkossakin. Itse olen lapseton, mutta olen kokenut omassa lapsuudessani vastaavaa onnettomuutta.

Suosittelen muuten aihetta pikkuisen sivuavaa kirjaa Poikani Kevin. Se on rankka kuin mikä, mutta kuvaa asioita ensisijaisesti äidin näkökulmasta.

Vierailija kirjoitti:

Erittäin rohkea avaus rankalle aiheelle - ja valitettavasti ongelma on paljon yleisempi kuin voisi kuvitellakaan.

Kuten tiedämme enemmän kuin hyvin että rakkaudettomuus lapsuudessa on tuhoavaa ja se on oiva maaperä psyykkisille ongelmille. Kun aiheesta ei puhuta, tai se kielletään, tai solvataan äitiä kokemuksensa takia, kuten nyt täällä tapahtuu, kehitys on mahdotonta. Kyseinen nimimerkki uskaltaa sentään myöntää ongelman, mikä on huikea suoritus ja ansaitsee siinä mielessä sulan hattuunsa. Voimia hänelle ja rohkeutta jatkossakin. Itse olen lapseton, mutta olen kokenut omassa lapsuudessani vastaavaa onnettomuutta.

Suosittelen muuten aihetta pikkuisen sivuavaa kirjaa Poikani Kevin. Se on rankka kuin mikä, mutta kuvaa asioita ensisijaisesti äidin näkökulmasta.

Poikani Kevin -elokuvassakin näkökulma oli äidin. Mutta katsojalle välittyi, miten poika kärsi koko lapsuutensa äidin etäisyydestä ja mitkä seuraamukset oli. Äitien kannattaisi selvittää ensin omat traumansa, ennenkun lapsen tekevät.

Vierailija kirjoitti:

Itse tunnen äidin, jolla on myös kaksi lasta ja toista kohtaan hänellä on kielteisiä tunteita. Ilmeisesti nämä tunteet heijastuu lapsuuden traumoista.

Hän on leimannut tämän lapsen hankalaksi kaikille läheisilleen. Todellisuudessa lapsi on kaikkea muuta: sydämmellinen, kiltti ja ihana. Tämä äiti kuitenkin aina jaksaa mainita lapsen hankalasta temperamentista ja toitottaa sitä oikeastaan koko ajan. Ei jää varmasti lapselle epäselväksi, että ei ole hyväksytty omana itsenään.

Helposti lapsi vain alkaa käyttäytyä äidin asettaman muotin mukaisesti, hankalasta lapsesta tulee hankala lapsi. Hän tiedostaa, että häntä pidetään hankalana ja tiedostaa sen, että hänestä ei pidetä ja silloin käytös ikään kuin myötäilee tätä äidin asettamaa hankalan lapsen mainetta.

Kannattaa todellakin hankkia apua. Lapsen oikeutena on tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi. Lapsi aistii sen pahuuden ilmapiirin.

Itse tiedän myös täysin samanlaisen tapauksen. Kyseinen äiti on hankkinut lapset aivan väärällä motiivilla, eikä alun perin rakastanut ensimmäistäkään lastaan. Olen järkyttynyt nuoremman lapsen täysin eriarvoisesta kohtelusta, jota perhe peittelee. Silti päiväkodilta nämä asiat eivät jää piiloon peittelystä huolimatta, mm. siksi että lapset ovat jo sen ikäisiä että osaavat kertoa mitä kotona tapahtuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, haista pitkä vittu ja kaikkea pahaa elämäsi varrelle. Olet sen ansainnut. 

Sinulla ainakin näkyy olevan paha olla. Kaikkea hyvää sinulle, toivottavasti sinä saat nopeasti apua.

On paha olla myös kun luin ketjua. Oletko ap kuullut, että terveet alkavat voida pahoin sairaassa ympäristössä? Entä, että narsistinen äiti ei ikinä ymmärrä että hän on se ongelma ja paha siemen?

Rakastan lastani ja se on minusta terve luontainen reaktio, ja ihmetyttää miten jotkut hurraavat kun ap:n kaltainen luonnonoikku ja vanhemmaksi epäsopiva friikki julistaa ettei rakastaa lastaan. Itseäni ällöttää että lapsi joutuu olemaan tuollaisen ihmisen mielivallan alla. En ymmärrä äitiä, joka ei rakasta omaa lastaan. Edes kovan suuttumuksen hetkellä se ei ole omassa mielessä käynyt vaikka käytös olisi saanut näkemään punaista. 

Tarkoitan, että tämä menee kyllä niillä helposti tunteisiin jotka ajattelevat sitä lapsen näkökulmasta, jota kukaan ei rakasta. Vaikka ap väittää mitä, on selvää että arjen tilanteissa aloittaja suosii pientä lastaan luultavasti päivittäin, ehkä kurittaa isompaa kovakouraisesti.. Nähty on!

En tietenkaan voi tietaa millaisia aloittajan lapset ovat, mutta voin sanoa, etta oma aitini oli varmasti lapsuudessamme sita mielta (minka myos sanoi aaneen, raivoten ja vahemman raivoten) etta olimme aivan kauheita, epaempaattisia, itsekkaita, suorastaan paholaisen sikioita ja paljon pahempia ja huonompia kuin muut lapset. Tosiasia on se, etta tuossa ei ollut totuuden hiventakaan, kaikki oli hanen oman turhautumisensa ja elamaankyllastymisensa seka epavakaan persoonallisuushairionsa varittamaa harhaa. Olimme itse asiassa huomattavasti keskivertolasta helpompia, tietysti aidin haukkuessa ja raivotessa meitakin itketti, mutta jalkeenpain olen tietysti tajunnut etta se on normaali reaktio eika osoitus meidan "itsekkyydestamme". jos emme olisi itkeneet niin sekin olisi varmasti ollut aidin mielesta merkki tunnekylmyydestamme. Tuollaiselle aidille ei vaan voi olla mieliksi, koska ongelmien syy on joku aivan muu kuin lapsi. Sanottakoon etta jossain vaiheessa aloimme reagoida vain olemalla reagoimatta mitenkaan (itse asiassa dissosiatiivista kaytosta), mista aiti tietysti sai lisaa vetta myllyyn siita, etta olemme jotenkin hairiintyneita.

Varmasti jos lapsella on oikea neurologinen hairio se voi olla haastavaa. Kallistuisin kuitenkin sille kannalle mita muutkin kirjoittajat ovat sanoneet, etta ainakin osa kaytoksesta on varmasti lapsen reagointia. Oli syy sitten mika tahansa, aidin pitaa hakea apua myos itselleen eika vain yrittaa diagnosoida lasta. Ongelmien projisointi itsensa ulkopuolelle on melko tavallista, mutta saattaa aaritapauksessa olla hyvin vaarallista. Eras tapaamani lastenpsykiatri sanoi, etta ei ole mitenkaan tavatonta, etta vanhemmat raahaavat lapsen vastaanotolle saadakseen vahvistuksen uskolleen etta lapsi on hullu, mutta lahemmin tarkasteltuna on aika selvaa, etta hulluja ovat vanhemmat itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, haista pitkä vittu ja kaikkea pahaa elämäsi varrelle. Olet sen ansainnut. 

Sinulla ainakin näkyy olevan paha olla. Kaikkea hyvää sinulle, toivottavasti sinä saat nopeasti apua.

On paha olla myös kun luin ketjua. Oletko ap kuullut, että terveet alkavat voida pahoin sairaassa ympäristössä? Entä, että narsistinen äiti ei ikinä ymmärrä että hän on se ongelma ja paha siemen?

Rakastan lastani ja se on minusta terve luontainen reaktio, ja ihmetyttää miten jotkut hurraavat kun ap:n kaltainen luonnonoikku ja vanhemmaksi epäsopiva friikki julistaa ettei rakastaa lastaan. Itseäni ällöttää että lapsi joutuu olemaan tuollaisen ihmisen mielivallan alla. En ymmärrä äitiä, joka ei rakasta omaa lastaan. Edes kovan suuttumuksen hetkellä se ei ole omassa mielessä käynyt vaikka käytös olisi saanut näkemään punaista. 

Tarkoitan, että tämä menee kyllä niillä helposti tunteisiin jotka ajattelevat sitä lapsen näkökulmasta, jota kukaan ei rakasta. Vaikka ap väittää mitä, on selvää että arjen tilanteissa aloittaja suosii pientä lastaan luultavasti päivittäin, ehkä kurittaa isompaa kovakouraisesti.. Nähty on!

Kirjoitin tuon kommentin " Sinulla ainakin näkyy olevan paha olla" ja edelleen olen sitä mieltä, että terve aikuinen ei haistattele keskusteluketjussa v****a ja toivo toiselle pahaa.

Ap pohti omia tunteitaan suhteessa lapsiinsa. Tätä pohjintaa on kaikkien vanhempien ja ammattikasvattajienkin hyvä tehdä.  Jokainen lapsi herättää meissä erilaisia tuntemuksia, toisen temperamentti voi olla kovinkin haastava ja toinen taas "helppo lapsi", joka ei koskaan aiheuta mitään hämminkiä. Päiväkodissa voi olla ihan sama tilanne, toisesta lapsesta on helppo pitää mutta toinen taas on hankalampi. Ap kirjoitti, että tunnistaa itsessään tämän vaikeuden ja kiinnittää siihen huomiota. Kertoi myös, ettei kurita lastaan fyysisesti. Hän kyseli täällä neuvoja ja saikin esim neuvon terapiaan hakeutumisesta ja ehkä myös vertaistukea.

Itsekin olen jo aikuisten lasten äiti ja eivät kaikki lapseni ole olleet "helppoja", jokainen lapsi on myös kasvattanut minua. Rakkaus omiin lapsiin vie yleensä hankalien hetkien yli, mutta onhan tämä ollut ajatuksia herättävä ketju, sen pituudesta päätellen.

Voisikohan syy sille, että lapsi käyttäytyy hyvin kodin ulkopuolella olla siinä, että ongelma ei ole läsnä kouluympäristössä?

Kotona on huonoa käytöstä, joka sitten aiheutuu kodin huonosta ilmapiiristä...

Ole Ap rehellinen itsellesi ja koita tarkkailla itseäsi ulkopuolisen silmin. Onko niin, että toinen lapsesi on kultalapsi ja toinen syntipukki?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onkohan esikoisesi aspergerpiirteinen tai jotain? Meillä esikoispoika on ja onhan hän sellainen ilonpilaaja verrattuna pikkusiskoon, että. Ei kiinnostaisi kuin olla tietokoneella ja kaikkeen muuhun tulee kiukkua ja raivoa, eikä osaa leikkiä mitään enää itse sitten täytettyään 5 vuotta. Pikkusisko sen sijaan leikkii omiaan ja kuulee mitä hänelle puhutaan ja on kaikin puolin normaali pikkukoululainen. Voimia! Äläkä välitä noista häiriintyneistä huutelijoista, heitä varmaan heidän äitinsä inhonneet.

En tiedä aspergeristä mutta muuten köytös ja luonne todella vaikeat. Eniten ehkä vihaa nostaa pintaan tällä hetkellä ainainen valitus kaikesta. Lapsi on kiittämätön ja ilkeä. Pelkään millainen on sitten teini ikäisenä kun nytkin käytös aivan kamalaa. Koulussa ei näitä ongelmia ole ja muutenkin osaa esittää tarvittaessa mukavaa kunnes menettää taas hermonsa ja on kun paholaisen riivaama. Antaisin hänet pois jos kehtaisin.

Ap

Kuulostaa aspergerilta. Tutulla juuri tuollainen lapsi ja asperger todettu. Lapsi osaa olla tosi ärsyttävä.

Kaikille lapsi huostaan -huutelijoille: Muistakaa nyt herran tähden että noilla mukuloilla on myös ISÄ. Ei ole mitenkään välttämätöntä, että molemmat lapset saa täsmälleen samanlaista rakkautta äidiltään; välttämätöntä on, että jokainen lapsi saa rakkautta joltakulta aikuiselta.

Meillä minä olin isän tyttö ja siskoni äidin tyttö, aina. Se oli aivan luontevaa, koska temperamentit menivät sillä tavalla yksiin. Oletan että äitini varmaan rakasti minua mutta hänen energiansa meni siskoni (joka oli se hankala osapuoli) kanssa tappelemiseen enkä esim. muista että äiti olisi minua pahemmin sylitellyt. Mutta isä huolehti sitten minusta ja homma toimi hyvin.

Ap:ta neuvoisin näin: keskustele miehesi kanssa ja sopikaa, että esikoinen on jatkossa "Isin tyttö". Tietysti sinäkin huolehdit hänen tarpeistaan ja osoitat välittämistä niin paljon kuin pystyt, mutta että isä on ensisijaisesti vastuussa tästä esikoisesta, jos he kerran paremmin juttuun tulevat.

Äiti ei ole yksin vastuussa lapsistaan tai näiden emotionaalisesta kehityksestä. Ei koskaan, ei ainakaan niin kauan kuin lapsilla on isä. Ap on ilmeisesti ollut riittävän fiksu tehdäkseen lapsensa kunnon miehen kanssa, nyt hän voi antaa isälle tilaa täyttää lapsen emotionaalisia tarpeita siinä, missä hän ei itse siihen pysty. Tämä on aivan oikein ja hyväksyttävää.

^^Ja jos tyttö sattuu oikeasti olemaan assi hän luultavasti tulee paremmin juttuun miehen kuin naisen kanssa. Terv. nimim. kokemusta on. Oli se nainen sitten vaikka oma äiti, naispuolisilla asseilla kun on usein "miehen aivot" jo lapsena...

http://narskulandia.blogspot.fi/2014/02/narsisti-aiti.html

Narsisti äiti nöyryyttää, kritisoi ja mustamaalaa sinua. Hän antaa sinun ymmärtää, että pitää enemmän siskostasi tai kenestä tahansa vieraasta henkilöstä. Jos kerrot jonkun kohdelleen sinua kaltoin, hän tulee puolustelemaan tätä henkilöä, vaikkei hän edes tuntisi tätä. Hän haluaa, että et tunne koskaan olevasi oikeassa, et osaa tulkita toisia oikein. Hän piikittelee siten, etteivät muut huomaa. "Olet aina ollut vaikea lapsi, sinua on vaikeaa rakastaa, aiheutat aina ongelmia jne." Hän vihjailee ja kritisoi epäsuorasti, jotta tuntisit itsesi huonoksi. Hän vihjailee miten hauskaa on aina jonkun muun seurassa, jos hän tekee jotain kanssasi tai lähtee jonnekin, missä on käynyt tämän toisen kanssa. Hän antaa ymmärtää, että hänellä on aivan mahtava ihmissuhde jonkun toisen kanssa. Hän antaa ymmärtää, että sinä et merkitse hänelle mitään. Hän mitätöi tai aliarvioi mielipiteitäsi, kokemuksiasi ja elämääsi. Hän mitätöi mielipiteesi, vaikka olisit asiantuntija suuri siinä asiassa. Jos olet sanonut jotain viisasta tai tärkeää, hän saattaa käyttäytyä ikäänkuin ei olisi kuullut.

Vierailija kirjoitti:

Kaikille lapsi huostaan -huutelijoille: Muistakaa nyt herran tähden että noilla mukuloilla on myös ISÄ. Ei ole mitenkään välttämätöntä, että molemmat lapset saa täsmälleen samanlaista rakkautta äidiltään; välttämätöntä on, että jokainen lapsi saa rakkautta joltakulta aikuiselta.

Meillä minä olin isän tyttö ja siskoni äidin tyttö, aina. Se oli aivan luontevaa, koska temperamentit menivät sillä tavalla yksiin. Oletan että äitini varmaan rakasti minua mutta hänen energiansa meni siskoni (joka oli se hankala osapuoli) kanssa tappelemiseen enkä esim. muista että äiti olisi minua pahemmin sylitellyt. Mutta isä huolehti sitten minusta ja homma toimi hyvin.

Ap:ta neuvoisin näin: keskustele miehesi kanssa ja sopikaa, että esikoinen on jatkossa "Isin tyttö". Tietysti sinäkin huolehdit hänen tarpeistaan ja osoitat välittämistä niin paljon kuin pystyt, mutta että isä on ensisijaisesti vastuussa tästä esikoisesta, jos he kerran paremmin juttuun tulevat.

Äiti ei ole yksin vastuussa lapsistaan tai näiden emotionaalisesta kehityksestä. Ei koskaan, ei ainakaan niin kauan kuin lapsilla on isä. Ap on ilmeisesti ollut riittävän fiksu tehdäkseen lapsensa kunnon miehen kanssa, nyt hän voi antaa isälle tilaa täyttää lapsen emotionaalisia tarpeita siinä, missä hän ei itse siihen pysty. Tämä on aivan oikein ja hyväksyttävää.

Mitä pitäisi tehdä, kun äiti valehtelee isälle, syyttäen toista lasta joka asiasta (olemassolosta)? Miten lapsi voi vaikuttaa tilanteeseen? Mitä voi tehdä, kun äiti manipuloi työkseen isän vihaamaan lapsiaan ja isä rankaisee lapsia väkivallalla, eikä itsekään näytä ymmärtän että miksi. Koska äiti käski. Narsistiperheen ongelmia.

Jotenkin tuntuu niin käsittämättömältä ap.n tilanne. Itselläni on monta lasta ja rakastan heistä jokaista yhtäpaljon. Antaisin henkeni heti jokaisen puolesta,jos tilanne niin vaatisi.En tullut tänne tätä "kehuskelemaan" ja ap.ta moittimaan,vaan minusta tuntuu ,että ap.kin sisimmässään rakastaa esikoistaan.Sinulla on joku tunnelukko ja se pitäisi sinun saada auki. Ole viisas ja hae apua.Jo tämä aloituksesi oli ensimmäinen askel. Jotenkin noilla "uhmakkailla"- toivon että hän kuolisi-kommenteilla haluat ikäänkuin "herättää"muita huomaamaan miten paha olo sinulla on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsesi oireilee kiintymyssuhteen vajavaisuutta. Hän kasvaa juuri niin kieroon, kun annetaan kasvaa.

Tuntuu tosi pahalle lapsesi puolesta.

T.psyk.sh

Tämä on tällainen mitään osaamaton valehoitaja täällä pasltalla, jos olisit oikeasti psykiatrinen sh, niin tietäisit, että kielletyistä tunteista ei pääse eroon kuin tunnistamalla ne ja käsittelemällä ne, ja havaitsisit, että juuri siihen ap nyt pyrkii. Ja sä haukut hänet? Hienoa! Not.

Juuri näin.

On lukemattomia äitejä, jotka omien traumojensa vuoksi vihaavat tytärtään, mutta eivät tiedosta sitä. He luulevat rakastavansa mutta kohtelevat huonosti. Heillä ei ole hajuakaan omasta käytöksestään.

Ap tiedostaa tunteensa. Kun ne tiedostaa, pystyy paremmin vahtimaan käytöstään ja tekee vähemmän pahaa.

Tiedostamattomat vihantunteet monesti johtavat hirveään käytökseen.

Et ole paha, ap. Olet täysin inhimillinen. Olet ehkä jäänyt vaille jotain omassa lapsuudessasi, mikä nyt nousee pintaan. Mitä ei ole itse aikanaan saanut, sitä on vaikea antaa omalle tyttärelleen.

Hakeudu terapiaan. Kerro, että sinua vaivaa se, ettei sinulla ole rakkaudentunteita tytärtäsi kohtaan ja haluaisit kohdella häntä hyvin. Sinun ei ole pakko sanoa, että toivoisit, ettei tytärtäsi olisi olemassa. Voit sanoa näin rajummin myöhemmin, kun olet tullut tutummaksi terapeutin kanssa ja luotat häneen. Alussa kannattaa olla varovainen. Ei toki valehdella.

Yleensäkin esim fantasiat lapsensa vahingoittamisesta ym ovat yleisiä. Ne kuitenkin ovat tabuja.

Täälläkin huudetaan: "Ota vastuu!". Tunteiden tiedostaminen ja käsittely on vastuun ottamista. Tunteet ja ajatukset eivät vahingoita ketään. Jokainen vanhempi myös vihaa lastaan, suurin osa ei sitä tiedosta.

Pärjäisit varmaan hyvin terapiassa juuri siksi, koska myönnät tunteesi. Tsemppiä!

305 -mistä olet saanut päähäsi, että jokainen vanhempi myös vihaa lastaan? Ei pidä paikkansa!

"yleensäkin esim fantasiat lapsensa vahingoittamisesta ym ovat yleisiä. Ne kuitenkin ovat tabuja."

Olisiko tähän joku lähde? Vähän vaikea uskoa että yleisesti ajatellaan että hitsi olisipa mahtava vahingoittaa omaa lastani.