Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En kestä kun mies osoittaa fyysistä hellyyttää tyttärelleen
19.12.2016 |
Tästä alkaa paskamyrsky, se on varma.
Mutta onko muita äitipuolia, jotka kyllä tulevat toimeen ja tykkäävätkin lapsipuolistaan, mutta isän tyttärelleen osoittama fyysinen hellyys, joskus sanallinenkin, aiheuttaa alkukantaisen refleksin ja ällöttää ja oksettaa...?
Kommentit (369)
Voi luoja mitä tyyppejä täällä on, av:lle kokoontuu muutenkin kaikki sekopäät, mutta siltikin alan ehkä vähän ymmärtää, miksi monet pysyvät yhdessä vain lasten takia...
Olette pienelle lapselle mustasukkaisia, koette läheisyyden jotenkin seksuaalisena, jne. *oksennusrefleksi*
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tästä alkaa paskamyrsky, se on varma.
Mutta onko muita äitipuolia, jotka kyllä tulevat toimeen ja tykkäävätkin lapsipuolistaan, mutta isän tyttärelleen osoittama fyysinen hellyys, joskus sanallinenkin, aiheuttaa alkukantaisen refleksin ja ällöttää ja oksettaa...?
Vitun sekopää, mene hoitoon. Oikeasti.
Ja toivottavasti miehesi älyää lempata sinut ennekuin teet psykooseillasi mitään pysyvää vahinkoa hänelle tai hänen tyttärelleen.
Edellinen lisää: Eli se AJATUS tulee syvältä alitajunnasta. Alkuelukat toimivat aikoinaan puhtaasti vaiston varassa, mutta nykyihminen on sen verran kehittynyt, että osaa tarvittaessa toimia järkevästi (alempana olevat poikkeukset erikseen). Eli ap:n tapauksesssa ei tuo niitä negatiivisia AJATUKSIA esiin. Paitsi jos kyse on oikeasta hätätilanteesta, kuten siitä palavasta talosta, niin silloin ihminen toimii vielä nykypäivänäkin sen alkukantaisen vaistonsa mukaan. Ei siinä tilanteessa ole aikaa tietoiseen ajatteluun kun mökki palaa. Nämä biologiaan liittyvät asiat eivät ole mielipidekysymyksiä vaan faktoja. Joten äitipuolten turha syyllistäminen heidän inhimillisistä AJATUKSISTA voitanee lopettaa tähän. Tottakai, jotkut äitipuolet ovat edelleen niin epäkypsiä apinoita, että antavat tunteidensa näkyä ja kuulua tai jopa järjestelmällisesti kiusaavat lapsipuoliaan. Sitä en minäkään missään nimessä hyväksy. Mutta esim. itse en kuulu niihin äitipuoliin.
Vierailija kirjoitti:
Se vaan yrittää iskeä kiilaa sinun ja miehesi väliin kiehnäämällä ja kerjäämällä tuota käpälöintiä. Usein nähty juttu rikkonaisissa uusioperheissä. Pikkulutka luulee olevansa koko maailman kuningatar ja saa muut mukaansa keimailullaan. Puhu asiasta miehesi kanssa ja sano että voi valita joko sinut tai hänet. Eiköhän asia ole sillä taputeltu.
Heheh, olis kyllä. Jos mulle yksikään nainen ehdottaisi tuota niin toteaisin suoraan että voit pakata laukkusi ja häipyä, tuossa on ovi. Yksikään oikea mies ei laita ketään tusinalorttoa oman lapsensa edelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.
Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.
Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.
Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.
Olen tuo, jolle vastasit. Minulla on pari teiniä. En aio toista pikkulapsielämää elämään. Olen jo yhden elänyt. Sitä paitsi, ei ne lapset minua tule katsomaan, vaan isäänsä. Tulevat joka toinen vkl.
Minä sanoin tämän miljoona kertaa miehelle, kun seurustelimme. Kieltäydyin ensimmäisestä kosinnastakin lasten vuoksi. Mies silti kosi uudestaan.
Meillä tämä on selkeää: en hoida lapsia, enkä kanna mitään vastuuta. Auttaa voin.
Ymmärrän kantasi. Ja sitten toisaalta en ymmärrä yhtään. Ymmärrän sen että sinä olet omat lapsesi tehnyt ja hoitanut. Mutta se menee yli hilseen, miksi ylipäätään lyöttäydyit yhteen ihmisen kanssa jolla niin erilainen elämäntilanne omasi kanssa, ettei teillä käytännössä pysty muodostumaan mitään yhteistä historiaa. Ei naureta yhdessä lasten hassutuksille, tai muutenkaan muistella kivoja juttuja mitä on yhdessä tehty. Te olette erillisiä vaikka kuitenkin olette olevinaan yhdessä. Jaatte mukamas elämänne ja sitten ette kuitenkaan oikeasti jaa. Jäät vieraaksi noille lapsille, he sinulle, ja tietyllä tasolla pysytte miehesi kanssa vieraina toisillenne. Jaatte vain parisuhteenne, mutta ette elämäänne. Tajuatko sen ratkaisevan eron?
Asuuko nuo omat teinisi teillä? Miten miehesi sitten suhtautuu heihin, onko samalla kannalla että hän ei osallistu. Kun teinit tarttee kyytejä yms niin vain sinä hoidat.
Minusta teillä on jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä siitä mitä parisuhde käytännössä merkitsee. Eli sitä että elämä jaetaan ihmisen kanssa, jonka rinnalla on valittu kulkea. Varmaan sulle olisi löytynyt sellainenkin mies jolla myös jo isommat lapset, ja vastaavasti miehesi olisi saanut lapsiperhe-elämän jonkun sellaisen kanssa joka olisi ollut siihen valmis osallistumaan.
Meistä kumpikaan ei ole ihminen, joka muistelee menneitä. Siis ihmiset on jaettavissa kolmeen ryhmään: toiset elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa. Me harvat elämme nykyisyydessä. Olimme molemmat tavatessamme 42-43 v, meillä molemmilla on historiamme.
Jaamme nykyisyytemme keskenämme, mutta emme historiaa. Meillä on tulevaisuuden suunnitelmia. Jos hyvin käy, ehdin olla tässä avioliitossa yhtä kauan kuin ensimmäisessä, eli 20 vuotta.
Toinen minun teinini asuu kanssamme, toinen on vuoroviikkolapsi. Meillä asuu myös miehen teinipoika koko ajan. Hän on samalla viivalla omien lasteni kanssa. Mutta ketään en hoida. Eikä mieheni tarvitse hoitaa minun teinejäni. Periaatteessa minä kyyditsen. Mutta hädässä autamme ... harvoin on tullut mitään hätää.
Me molemmat uskomme, että rakkaus ei vaadi toiselta mitään. Me emme vaadi toisiltamme mitään. Siksi rakkautemme kukoistaa.
En yhtään ymmärrä, miksi minun pitäisi olla osa miehen pienempiä lapsia? Miehen mielestä on aivan sama, haluanko olla mukana vai en. Juuri eilen mies sanoi ajatelleensa, kun meillä oli vuosipäivä, ettei haluaisi muuttaa minussa yhtäkään asiaa... enkä minäkään halua muuttaa miehessä mitään. Hän on täydellinen, ja ylsi syy on se, että hän antaa minun elää juuri sellaista elämää kuin haluan.
Kukin tavallaan. Parisuhteelta ja perheeltä saa sen mitä sille antaa. Jos ei anna kaikkea, ja perusta oikeaa perhettä, miehen lapset tuntuvatkin varmaan toisen naisen lapsilta. Minusta et ole hyväksynyt kaikkia tosiasioita, vaan luot keinotekoisia raja-aitoja ja väistät tosiasioiden kohtaamista. Näin olleen et myöskään ole ihan oikeasti sitoutunut tuohon perheeseen. Eikä sulla siis ole oikeaa, toimivaa perhettä. Ja siksi sinulla myös herää tuollaisia väheksyviä tunteita viattomia lapsia kohtaan. Elät puolitotuudessa, eli valheessa. Et ole hyväksynyt todellisuutta sellaisena kuin se on. Ja mitä tulee menneisyydessä elämiseen, ihminen joka elää puolitotuuksien kanssa, on täysin sidottu omaan menneisyyteensä ja sen selvittämättömiin ongelmiin. Niinkuin sinä olet. Suhteenne ja rakkautenne tuskin tulee olemaan pitkä ja syvä. Nuo tunteesi ovat hälytysmerkki siitä, etteivät asiasi ole itsesi kanssa kunnossa.
Huh huh, aika paksua tekstiä sinulta... Enpä ole vastaavaa edes av:lta lukenut pitkään aikaan.
En yhtään ymmärrä, että sinä et ymmärrä minua. Meidän elämänfilosofia me on kuin yö ja päivä:
- minä ajattelen, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta - sinä ajattelet olevan ja vielä tietäväsi sen
- minä ajattelen, ettei kukaan ulkopuolinen tiedä, miten toisen ihmisen tulee elää - sinä ajattelet tietäväsi kaikkien muidenkin asiat
- minä ajattelen, ettei kenellekään meillä ole varaa sanoa ylläolevaa toiselle ihmiselle - sinä sanot
- minä en edes halua perhettä, haluan vain parisuhteen - sinä ajattelet, että kaikki haluavat perheen
- jne...vaikka mitä...
Kaikkea hyvää sinulle jatkossa. Toivon, että saat kokea itsekin samanlaisen rakkauden, mitä minä koen tässä suhteessa. Rakkaus ei vaadi, ei tuomitse, eikä nosta itseään toisen ihmisen yläpuolelle,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On aivan normaalia, että isä osoittaa tyttärelleen fyysistä hellyyttä (en nyt kirjoita siitä promillen osasta isiä, joilla on jotain muita ajatuksia, se on marginaalista). Se on myös tyttärelle tärkeää, koska sitä kautta hän saa myös hyväksyntää, turvaa. Jos aviopuolisona olet tästä asiasta mustasukkainen, sinun tulee tutkiskella omia ajatuksiasi. Hulluinta, mitä voisit tehdä, olisi kieltää nämä hellyyden osoitukset mieheltäsi. SIlloin tökkäisit muurahaispesään. Ja on muistettava, että vanhempien rakkaus lapsiinsa on aivan erilaista rakkautta, mitä aviopuolisoitten välillä on. Sana vain on jostain syystä sama, vaikka tunne on eri. Se aviosiippasi lapselleen osoittama hellyys ei ole sinulta poissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.
Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.
Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.
Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.
Olen tuo, jolle vastasit. Minulla on pari teiniä. En aio toista pikkulapsielämää elämään. Olen jo yhden elänyt. Sitä paitsi, ei ne lapset minua tule katsomaan, vaan isäänsä. Tulevat joka toinen vkl.
Minä sanoin tämän miljoona kertaa miehelle, kun seurustelimme. Kieltäydyin ensimmäisestä kosinnastakin lasten vuoksi. Mies silti kosi uudestaan.
Meillä tämä on selkeää: en hoida lapsia, enkä kanna mitään vastuuta. Auttaa voin.
Ymmärrän kantasi. Ja sitten toisaalta en ymmärrä yhtään. Ymmärrän sen että sinä olet omat lapsesi tehnyt ja hoitanut. Mutta se menee yli hilseen, miksi ylipäätään lyöttäydyit yhteen ihmisen kanssa jolla niin erilainen elämäntilanne omasi kanssa, ettei teillä käytännössä pysty muodostumaan mitään yhteistä historiaa. Ei naureta yhdessä lasten hassutuksille, tai muutenkaan muistella kivoja juttuja mitä on yhdessä tehty. Te olette erillisiä vaikka kuitenkin olette olevinaan yhdessä. Jaatte mukamas elämänne ja sitten ette kuitenkaan oikeasti jaa. Jäät vieraaksi noille lapsille, he sinulle, ja tietyllä tasolla pysytte miehesi kanssa vieraina toisillenne. Jaatte vain parisuhteenne, mutta ette elämäänne. Tajuatko sen ratkaisevan eron?
Asuuko nuo omat teinisi teillä? Miten miehesi sitten suhtautuu heihin, onko samalla kannalla että hän ei osallistu. Kun teinit tarttee kyytejä yms niin vain sinä hoidat.
Minusta teillä on jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä siitä mitä parisuhde käytännössä merkitsee. Eli sitä että elämä jaetaan ihmisen kanssa, jonka rinnalla on valittu kulkea. Varmaan sulle olisi löytynyt sellainenkin mies jolla myös jo isommat lapset, ja vastaavasti miehesi olisi saanut lapsiperhe-elämän jonkun sellaisen kanssa joka olisi ollut siihen valmis osallistumaan.
Meistä kumpikaan ei ole ihminen, joka muistelee menneitä. Siis ihmiset on jaettavissa kolmeen ryhmään: toiset elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa. Me harvat elämme nykyisyydessä. Olimme molemmat tavatessamme 42-43 v, meillä molemmilla on historiamme.
Jaamme nykyisyytemme keskenämme, mutta emme historiaa. Meillä on tulevaisuuden suunnitelmia. Jos hyvin käy, ehdin olla tässä avioliitossa yhtä kauan kuin ensimmäisessä, eli 20 vuotta.
Toinen minun teinini asuu kanssamme, toinen on vuoroviikkolapsi. Meillä asuu myös miehen teinipoika koko ajan. Hän on samalla viivalla omien lasteni kanssa. Mutta ketään en hoida. Eikä mieheni tarvitse hoitaa minun teinejäni. Periaatteessa minä kyyditsen. Mutta hädässä autamme ... harvoin on tullut mitään hätää.
Me molemmat uskomme, että rakkaus ei vaadi toiselta mitään. Me emme vaadi toisiltamme mitään. Siksi rakkautemme kukoistaa.
En yhtään ymmärrä, miksi minun pitäisi olla osa miehen pienempiä lapsia? Miehen mielestä on aivan sama, haluanko olla mukana vai en. Juuri eilen mies sanoi ajatelleensa, kun meillä oli vuosipäivä, ettei haluaisi muuttaa minussa yhtäkään asiaa... enkä minäkään halua muuttaa miehessä mitään. Hän on täydellinen, ja ylsi syy on se, että hän antaa minun elää juuri sellaista elämää kuin haluan.
Kukin tavallaan. Parisuhteelta ja perheeltä saa sen mitä sille antaa. Jos ei anna kaikkea, ja perusta oikeaa perhettä, miehen lapset tuntuvatkin varmaan toisen naisen lapsilta. Minusta et ole hyväksynyt kaikkia tosiasioita, vaan luot keinotekoisia raja-aitoja ja väistät tosiasioiden kohtaamista. Näin olleen et myöskään ole ihan oikeasti sitoutunut tuohon perheeseen. Eikä sulla siis ole oikeaa, toimivaa perhettä. Ja siksi sinulla myös herää tuollaisia väheksyviä tunteita viattomia lapsia kohtaan. Elät puolitotuudessa, eli valheessa. Et ole hyväksynyt todellisuutta sellaisena kuin se on. Ja mitä tulee menneisyydessä elämiseen, ihminen joka elää puolitotuuksien kanssa, on täysin sidottu omaan menneisyyteensä ja sen selvittämättömiin ongelmiin. Niinkuin sinä olet. Suhteenne ja rakkautenne tuskin tulee olemaan pitkä ja syvä. Nuo tunteesi ovat hälytysmerkki siitä, etteivät asiasi ole itsesi kanssa kunnossa.
Huh huh, aika paksua tekstiä sinulta... Enpä ole vastaavaa edes av:lta lukenut pitkään aikaan.
En yhtään ymmärrä, että sinä et ymmärrä minua. Meidän elämänfilosofia me on kuin yö ja päivä:
- minä ajattelen, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta - sinä ajattelet olevan ja vielä tietäväsi sen
- minä ajattelen, ettei kukaan ulkopuolinen tiedä, miten toisen ihmisen tulee elää - sinä ajattelet tietäväsi kaikkien muidenkin asiat
- minä ajattelen, ettei kenellekään meillä ole varaa sanoa ylläolevaa toiselle ihmiselle - sinä sanot
- minä en edes halua perhettä, haluan vain parisuhteen - sinä ajattelet, että kaikki haluavat perheen
- jne...vaikka mitä...Kaikkea hyvää sinulle jatkossa. Toivon, että saat kokea itsekin samanlaisen rakkauden, mitä minä koen tässä suhteessa. Rakkaus ei vaadi, ei tuomitse, eikä nosta itseään toisen ihmisen yläpuolelle,
En ole tuon ketjun vastapuoli. Kaikenlaiset järjestelyt on ok niin kauan kun ne KAIKILLE osapuolille vilpittömästi (eli ei kenenkään toisen mieliksi) sopii! Eikä ne kuulu ulkopuolisille. Ennen meidän yhteisiä lapsia olin paljon töissä tai muualla miehen lapsen ollessa meillä. Tämä sopi lapselle vallan hyvin kun sai laatuaikaa kahdestaan isänsä kanssa. Mieheni mielipide oli puolestaan neutraali eli molempi parempi. Nyt yhteistenkin lapsien ollessa olemassa, mies ja hänen esikoisensa tapaavat kerran viikossa. Minun (aatella, pahan äitipuolen) mielestä heidän tulee saada olla välillä keskenään ja siten tukea sitä ihmissuhdetta. (Annamme myös yhteisille lapsillemme aikaa erikseen mahdollisuuksien mukaan.) Näin miehen esikoinen ei koe minua ja lapsia uhaksi vaan aidosti viihtyy meillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ylipäänsäkin miehen kannattaa aina. Siis aina panostaa vain lapsiinsa. Lapset ovat niitä, jotka kantavat sinut hautaan sitten joskus aikanaan...ehkä tirauttavat muutaman kyyneleenkin kunniaksesi. Naisia taas tulee ja menee...parisuhteiden yllä kummittelee tilapäisyyden henki.... Omalla kohdallani tämä on johtanut siihen, että panostan isänä parhaani vain lapsiini. Sen sijaan naiset on tilapäistä huvia....ihan kivaa jos on, ,mutta ei mitenkään välttämätöntä.
Minä olen nainen, ja ajattelen, että lapset ovat meillä vain lainassa. Minun tärkein tehtäväni on saada heidät sellaisiksi, että pärjäävät elämässä.
Mieheni ei ole minulle tilapäinen hupi, vaan kumpaanin, sielunystäväni. Uskon ja toivon, että hön on rinnallani, kun lapset jättävät minut ja lähtevät maailmalle - tullakseen sitten kantamaan minut hautaan. Mies on kuitenkin se, jonka kanssa elän elämäni viimeiset 30 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Ylipäänsäkin miehen kannattaa aina. Siis aina panostaa vain lapsiinsa. Lapset ovat niitä, jotka kantavat sinut hautaan sitten joskus aikanaan...ehkä tirauttavat muutaman kyyneleenkin kunniaksesi. Naisia taas tulee ja menee...parisuhteiden yllä kummittelee tilapäisyyden henki.... Omalla kohdallani tämä on johtanut siihen, että panostan isänä parhaani vain lapsiini. Sen sijaan naiset on tilapäistä huvia....ihan kivaa jos on, ,mutta ei mitenkään välttämätöntä.
On vähintään yksi nainen aika lailla välttämätön jos ylipäätään isäksi haluaa tai on jo sellaiseksi tullut :D Anteeksi, oli ihan pakko! :D Viisastelu sikseen. Olipa perhe ydinperhe tai uusperhe niin kyllä parisuhde on se koko perheen kantava voima. Jos parisuhde toimii, se heijastaa lapsiinkin ja heillä on hyvä olla. Puoliso on myöskin se, joka jää saman katon alle silloin kun lapset aikanaan muuttavat kotoa. Lapset eivät ole sen jälkeen enää 24/7 läsnä eikä välttämättä aina tavoiteltavissakaan, heillä on isä-lapsi-suhteen lisäksi myös omat erilliset elämät. Sen jälkeen on tietyllä tapaa yksinäinen. Jos on ihan täysin varma, ettei se tule aiheuttamaan katkeruutta, niin sitten. Nimittäin jos lapset ovat oppineet saamaan jakamattoman huomion aikuisuuteensa saakka, niin tuskin senkään jälkeen enää hyväksyvät isukille uutta kumppania, tyttäret ainakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.
Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.
Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.
Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.
Olen tuo, jolle vastasit. Minulla on pari teiniä. En aio toista pikkulapsielämää elämään. Olen jo yhden elänyt. Sitä paitsi, ei ne lapset minua tule katsomaan, vaan isäänsä. Tulevat joka toinen vkl.
Minä sanoin tämän miljoona kertaa miehelle, kun seurustelimme. Kieltäydyin ensimmäisestä kosinnastakin lasten vuoksi. Mies silti kosi uudestaan.
Meillä tämä on selkeää: en hoida lapsia, enkä kanna mitään vastuuta. Auttaa voin.
Ymmärrän kantasi. Ja sitten toisaalta en ymmärrä yhtään. Ymmärrän sen että sinä olet omat lapsesi tehnyt ja hoitanut. Mutta se menee yli hilseen, miksi ylipäätään lyöttäydyit yhteen ihmisen kanssa jolla niin erilainen elämäntilanne omasi kanssa, ettei teillä käytännössä pysty muodostumaan mitään yhteistä historiaa. Ei naureta yhdessä lasten hassutuksille, tai muutenkaan muistella kivoja juttuja mitä on yhdessä tehty. Te olette erillisiä vaikka kuitenkin olette olevinaan yhdessä. Jaatte mukamas elämänne ja sitten ette kuitenkaan oikeasti jaa. Jäät vieraaksi noille lapsille, he sinulle, ja tietyllä tasolla pysytte miehesi kanssa vieraina toisillenne. Jaatte vain parisuhteenne, mutta ette elämäänne. Tajuatko sen ratkaisevan eron?
Asuuko nuo omat teinisi teillä? Miten miehesi sitten suhtautuu heihin, onko samalla kannalla että hän ei osallistu. Kun teinit tarttee kyytejä yms niin vain sinä hoidat.
Minusta teillä on jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä siitä mitä parisuhde käytännössä merkitsee. Eli sitä että elämä jaetaan ihmisen kanssa, jonka rinnalla on valittu kulkea. Varmaan sulle olisi löytynyt sellainenkin mies jolla myös jo isommat lapset, ja vastaavasti miehesi olisi saanut lapsiperhe-elämän jonkun sellaisen kanssa joka olisi ollut siihen valmis osallistumaan.
Meistä kumpikaan ei ole ihminen, joka muistelee menneitä. Siis ihmiset on jaettavissa kolmeen ryhmään: toiset elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa. Me harvat elämme nykyisyydessä. Olimme molemmat tavatessamme 42-43 v, meillä molemmilla on historiamme.
Jaamme nykyisyytemme keskenämme, mutta emme historiaa. Meillä on tulevaisuuden suunnitelmia. Jos hyvin käy, ehdin olla tässä avioliitossa yhtä kauan kuin ensimmäisessä, eli 20 vuotta.
Toinen minun teinini asuu kanssamme, toinen on vuoroviikkolapsi. Meillä asuu myös miehen teinipoika koko ajan. Hän on samalla viivalla omien lasteni kanssa. Mutta ketään en hoida. Eikä mieheni tarvitse hoitaa minun teinejäni. Periaatteessa minä kyyditsen. Mutta hädässä autamme ... harvoin on tullut mitään hätää.
Me molemmat uskomme, että rakkaus ei vaadi toiselta mitään. Me emme vaadi toisiltamme mitään. Siksi rakkautemme kukoistaa.
En yhtään ymmärrä, miksi minun pitäisi olla osa miehen pienempiä lapsia? Miehen mielestä on aivan sama, haluanko olla mukana vai en. Juuri eilen mies sanoi ajatelleensa, kun meillä oli vuosipäivä, ettei haluaisi muuttaa minussa yhtäkään asiaa... enkä minäkään halua muuttaa miehessä mitään. Hän on täydellinen, ja ylsi syy on se, että hän antaa minun elää juuri sellaista elämää kuin haluan.
Kukin tavallaan. Parisuhteelta ja perheeltä saa sen mitä sille antaa. Jos ei anna kaikkea, ja perusta oikeaa perhettä, miehen lapset tuntuvatkin varmaan toisen naisen lapsilta. Minusta et ole hyväksynyt kaikkia tosiasioita, vaan luot keinotekoisia raja-aitoja ja väistät tosiasioiden kohtaamista. Näin olleen et myöskään ole ihan oikeasti sitoutunut tuohon perheeseen. Eikä sulla siis ole oikeaa, toimivaa perhettä. Ja siksi sinulla myös herää tuollaisia väheksyviä tunteita viattomia lapsia kohtaan. Elät puolitotuudessa, eli valheessa. Et ole hyväksynyt todellisuutta sellaisena kuin se on. Ja mitä tulee menneisyydessä elämiseen, ihminen joka elää puolitotuuksien kanssa, on täysin sidottu omaan menneisyyteensä ja sen selvittämättömiin ongelmiin. Niinkuin sinä olet. Suhteenne ja rakkautenne tuskin tulee olemaan pitkä ja syvä. Nuo tunteesi ovat hälytysmerkki siitä, etteivät asiasi ole itsesi kanssa kunnossa.
Huh huh, aika paksua tekstiä sinulta... Enpä ole vastaavaa edes av:lta lukenut pitkään aikaan.
En yhtään ymmärrä, että sinä et ymmärrä minua. Meidän elämänfilosofia me on kuin yö ja päivä:
- minä ajattelen, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta - sinä ajattelet olevan ja vielä tietäväsi sen
- minä ajattelen, ettei kukaan ulkopuolinen tiedä, miten toisen ihmisen tulee elää - sinä ajattelet tietäväsi kaikkien muidenkin asiat
- minä ajattelen, ettei kenellekään meillä ole varaa sanoa ylläolevaa toiselle ihmiselle - sinä sanot
- minä en edes halua perhettä, haluan vain parisuhteen - sinä ajattelet, että kaikki haluavat perheen
- jne...vaikka mitä...Kaikkea hyvää sinulle jatkossa. Toivon, että saat kokea itsekin samanlaisen rakkauden, mitä minä koen tässä suhteessa. Rakkaus ei vaadi, ei tuomitse, eikä nosta itseään toisen ihmisen yläpuolelle,
Tässä se joka alkuperäisesti kirjoitti että ymmärsi ja ei ymmärtänyt. En tuomitse tapaasi elää, mutta ihmettelen miten noin pinnallisen rusinat pullasta suhteen saa toimimaan. Ehkä et vain ole äitityyppiä, ja odotat vain että ne biolapsetkin lähtevät pesästä niin saat keskittyä vain siihen parisuhteeseesi, joka sinulle on elämässäsi se ainoa "juttu". Jos tämä teille molemmin puolin toimii ja miehesi ei sinussa hepsankeikassa mitään muuttaisi, niin hienoa. Itse en ymmärrä. Kun itse tapasin puolisoni, oli hän jo vakiintuneessa viikko-viikko systeemissä. Mies veti jalat alta, joten piti miettiä, tahdonko miehen ja samaan pakettiin äitipuolen roolin, koska ilman muuta kävi selväksi että lapset ovat miehen elämässä ykkösiä, heillä aikanaan pitkän yrittämisen tuloksia. Ja minähän tahdoin koko paketin, koska meidän luonteille ei sopisi sellainen, että suhteemme olisi katkolla joka toinen viikko. Me nimenomaan EMME elä menneisyydessä, vaan tätä päivää. Nyt nautitaan lapsettomasta viikosta, sitten taas nautitaan lapsiarjesta kun he tulevat tänne, jokaisesta päivästä tehdään mukava ja mennään tilanteiden mukaan. Ei niin, että pystyttelemme näkymättömiä raja-aitoja merkkaamaan sitä mihin olemme tämän suhteen eteen valmiita ja mihin emme, ja rakkautemme kukoistaa edelleen vuosien jälkeen, kiitos vaan. Enkä usko että meillä menisi näin hyvin, jos käyttäytyisin kuten sinä, että lasten pyytäessä välipalaa, sanoisin että pyydä isältäsi, tai pyytäessä kokoamisapua legojutuissa, en auttaisi. Päinvastoin se on minulle ihana asia, että lasten silmissä me olemme tasavertaisia vanhempia, vaikka biologisuutta ei olekaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.
Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.
Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.
Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.
Olen tuo, jolle vastasit. Minulla on pari teiniä. En aio toista pikkulapsielämää elämään. Olen jo yhden elänyt. Sitä paitsi, ei ne lapset minua tule katsomaan, vaan isäänsä. Tulevat joka toinen vkl.
Minä sanoin tämän miljoona kertaa miehelle, kun seurustelimme. Kieltäydyin ensimmäisestä kosinnastakin lasten vuoksi. Mies silti kosi uudestaan.
Meillä tämä on selkeää: en hoida lapsia, enkä kanna mitään vastuuta. Auttaa voin.
Ymmärrän kantasi. Ja sitten toisaalta en ymmärrä yhtään. Ymmärrän sen että sinä olet omat lapsesi tehnyt ja hoitanut. Mutta se menee yli hilseen, miksi ylipäätään lyöttäydyit yhteen ihmisen kanssa jolla niin erilainen elämäntilanne omasi kanssa, ettei teillä käytännössä pysty muodostumaan mitään yhteistä historiaa. Ei naureta yhdessä lasten hassutuksille, tai muutenkaan muistella kivoja juttuja mitä on yhdessä tehty. Te olette erillisiä vaikka kuitenkin olette olevinaan yhdessä. Jaatte mukamas elämänne ja sitten ette kuitenkaan oikeasti jaa. Jäät vieraaksi noille lapsille, he sinulle, ja tietyllä tasolla pysytte miehesi kanssa vieraina toisillenne. Jaatte vain parisuhteenne, mutta ette elämäänne. Tajuatko sen ratkaisevan eron?
Asuuko nuo omat teinisi teillä? Miten miehesi sitten suhtautuu heihin, onko samalla kannalla että hän ei osallistu. Kun teinit tarttee kyytejä yms niin vain sinä hoidat.
Minusta teillä on jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä siitä mitä parisuhde käytännössä merkitsee. Eli sitä että elämä jaetaan ihmisen kanssa, jonka rinnalla on valittu kulkea. Varmaan sulle olisi löytynyt sellainenkin mies jolla myös jo isommat lapset, ja vastaavasti miehesi olisi saanut lapsiperhe-elämän jonkun sellaisen kanssa joka olisi ollut siihen valmis osallistumaan.
Meistä kumpikaan ei ole ihminen, joka muistelee menneitä. Siis ihmiset on jaettavissa kolmeen ryhmään: toiset elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa. Me harvat elämme nykyisyydessä. Olimme molemmat tavatessamme 42-43 v, meillä molemmilla on historiamme.
Jaamme nykyisyytemme keskenämme, mutta emme historiaa. Meillä on tulevaisuuden suunnitelmia. Jos hyvin käy, ehdin olla tässä avioliitossa yhtä kauan kuin ensimmäisessä, eli 20 vuotta.
Toinen minun teinini asuu kanssamme, toinen on vuoroviikkolapsi. Meillä asuu myös miehen teinipoika koko ajan. Hän on samalla viivalla omien lasteni kanssa. Mutta ketään en hoida. Eikä mieheni tarvitse hoitaa minun teinejäni. Periaatteessa minä kyyditsen. Mutta hädässä autamme ... harvoin on tullut mitään hätää.
Me molemmat uskomme, että rakkaus ei vaadi toiselta mitään. Me emme vaadi toisiltamme mitään. Siksi rakkautemme kukoistaa.
En yhtään ymmärrä, miksi minun pitäisi olla osa miehen pienempiä lapsia? Miehen mielestä on aivan sama, haluanko olla mukana vai en. Juuri eilen mies sanoi ajatelleensa, kun meillä oli vuosipäivä, ettei haluaisi muuttaa minussa yhtäkään asiaa... enkä minäkään halua muuttaa miehessä mitään. Hän on täydellinen, ja ylsi syy on se, että hän antaa minun elää juuri sellaista elämää kuin haluan.
Kukin tavallaan. Parisuhteelta ja perheeltä saa sen mitä sille antaa. Jos ei anna kaikkea, ja perusta oikeaa perhettä, miehen lapset tuntuvatkin varmaan toisen naisen lapsilta. Minusta et ole hyväksynyt kaikkia tosiasioita, vaan luot keinotekoisia raja-aitoja ja väistät tosiasioiden kohtaamista. Näin olleen et myöskään ole ihan oikeasti sitoutunut tuohon perheeseen. Eikä sulla siis ole oikeaa, toimivaa perhettä. Ja siksi sinulla myös herää tuollaisia väheksyviä tunteita viattomia lapsia kohtaan. Elät puolitotuudessa, eli valheessa. Et ole hyväksynyt todellisuutta sellaisena kuin se on. Ja mitä tulee menneisyydessä elämiseen, ihminen joka elää puolitotuuksien kanssa, on täysin sidottu omaan menneisyyteensä ja sen selvittämättömiin ongelmiin. Niinkuin sinä olet. Suhteenne ja rakkautenne tuskin tulee olemaan pitkä ja syvä. Nuo tunteesi ovat hälytysmerkki siitä, etteivät asiasi ole itsesi kanssa kunnossa.
Huh huh, aika paksua tekstiä sinulta... Enpä ole vastaavaa edes av:lta lukenut pitkään aikaan.
En yhtään ymmärrä, että sinä et ymmärrä minua. Meidän elämänfilosofia me on kuin yö ja päivä:
- minä ajattelen, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta - sinä ajattelet olevan ja vielä tietäväsi sen
- minä ajattelen, ettei kukaan ulkopuolinen tiedä, miten toisen ihmisen tulee elää - sinä ajattelet tietäväsi kaikkien muidenkin asiat
- minä ajattelen, ettei kenellekään meillä ole varaa sanoa ylläolevaa toiselle ihmiselle - sinä sanot
- minä en edes halua perhettä, haluan vain parisuhteen - sinä ajattelet, että kaikki haluavat perheen
- jne...vaikka mitä...Kaikkea hyvää sinulle jatkossa. Toivon, että saat kokea itsekin samanlaisen rakkauden, mitä minä koen tässä suhteessa. Rakkaus ei vaadi, ei tuomitse, eikä nosta itseään toisen ihmisen yläpuolelle,
Tässä se joka alkuperäisesti kirjoitti että ymmärsi ja ei ymmärtänyt. En tuomitse tapaasi elää, mutta ihmettelen miten noin pinnallisen rusinat pullasta suhteen saa toimimaan. Ehkä et vain ole äitityyppiä, ja odotat vain että ne biolapsetkin lähtevät pesästä niin saat keskittyä vain siihen parisuhteeseesi, joka sinulle on elämässäsi se ainoa "juttu". Jos tämä teille molemmin puolin toimii ja miehesi ei sinussa hepsankeikassa mitään muuttaisi, niin hienoa. Itse en ymmärrä. Kun itse tapasin puolisoni, oli hän jo vakiintuneessa viikko-viikko systeemissä. Mies veti jalat alta, joten piti miettiä, tahdonko miehen ja samaan pakettiin äitipuolen roolin, koska ilman muuta kävi selväksi että lapset ovat miehen elämässä ykkösiä, heillä aikanaan pitkän yrittämisen tuloksia. Ja minähän tahdoin koko paketin, koska meidän luonteille ei sopisi sellainen, että suhteemme olisi katkolla joka toinen viikko. Me nimenomaan EMME elä menneisyydessä, vaan tätä päivää. Nyt nautitaan lapsettomasta viikosta, sitten taas nautitaan lapsiarjesta kun he tulevat tänne, jokaisesta päivästä tehdään mukava ja mennään tilanteiden mukaan. Ei niin, että pystyttelemme näkymättömiä raja-aitoja merkkaamaan sitä mihin olemme tämän suhteen eteen valmiita ja mihin emme, ja rakkautemme kukoistaa edelleen vuosien jälkeen, kiitos vaan. Enkä usko että meillä menisi näin hyvin, jos käyttäytyisin kuten sinä, että lasten pyytäessä välipalaa, sanoisin että pyydä isältäsi, tai pyytäessä kokoamisapua legojutuissa, en auttaisi. Päinvastoin se on minulle ihana asia, että lasten silmissä me olemme tasavertaisia vanhempia, vaikka biologisuutta ei olekaan.
Kyllä minä koko porukalle ruokaa teen, mutta siinäpä se. Ja menen mukaan, jos tarvitaan kaksi aikuista.
Ja kuten sanoin, niin autan tarvittaessa. Jos lapsi minulta jotain pyytää, niin teen sen. Mutta harvemmin pyytävät, koska en ole paikalla. Minä käyn silloin salilla, käyn kasikymppisten vanhempieni luona, käyn ystäväni kanssa kävelyllä....
Tässä voittavat kaikki: lasten ei tarvitse jakaa isäänsä kenenkään kanssa, minä saan hoidettua omat asiani ja oman sosiaalisen elämäni. Ja miehelle se on samantekevää.
Jos toimisin toisin ja olisin läsnä lasten kanssa, niin minä olisin tylsistynyt, en ehtisi hoitaa ihmissuhteitani, en nähdä niin paljoa vanhempiani. Ja miehelle olisi vieläkin samantekevää.
Mies on lastensa kanssa läsnä, mutta ei muutoin osaa olla heidän kanssaan. En näe mitään positiivista kenenkään kannalta, että istun heidän kanssaan viisi tuntia telkkaria katsomassa tai hoplopin kahvipöydässä.
Minä en ole toiminut, enkä toimisi omieni lasteni kanssa noin. Kuten sanoin, en ota niistä lapsista yhtään vastuuta. (Uskon monen uusperheen menevän pieleen siinä, että nainen alkaa ottamaan vastuuta ja mies sitten sysää lapsensa naisen harteille kokonaan. Ja sitten on soppa valmis.)
Ei, en todellakaan ole emotyyppi. Eikä mies ole Isätyyppi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaaha, ketjusta alkaa viestejä poistua jos niissä on kritikkiä onko NAISEN tämän kaltaiset tunteet mitenkään terveitä. Eipä yllätä miesvihaisella palstalla. Jopa naisten sairaat ajatukset saavat suojelua.
Olisiko puolustelijoista ok että miehenne ajattelisi samoin teidän lapsistanne? Mua kylmää ajatuskin että on valmiiksi mietitty että kenet mieluummin pelastaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.
Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.
Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.
Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.
Olen tuo, jolle vastasit. Minulla on pari teiniä. En aio toista pikkulapsielämää elämään. Olen jo yhden elänyt. Sitä paitsi, ei ne lapset minua tule katsomaan, vaan isäänsä. Tulevat joka toinen vkl.
Minä sanoin tämän miljoona kertaa miehelle, kun seurustelimme. Kieltäydyin ensimmäisestä kosinnastakin lasten vuoksi. Mies silti kosi uudestaan.
Meillä tämä on selkeää: en hoida lapsia, enkä kanna mitään vastuuta. Auttaa voin.
Ymmärrän kantasi. Ja sitten toisaalta en ymmärrä yhtään. Ymmärrän sen että sinä olet omat lapsesi tehnyt ja hoitanut. Mutta se menee yli hilseen, miksi ylipäätään lyöttäydyit yhteen ihmisen kanssa jolla niin erilainen elämäntilanne omasi kanssa, ettei teillä käytännössä pysty muodostumaan mitään yhteistä historiaa. Ei naureta yhdessä lasten hassutuksille, tai muutenkaan muistella kivoja juttuja mitä on yhdessä tehty. Te olette erillisiä vaikka kuitenkin olette olevinaan yhdessä. Jaatte mukamas elämänne ja sitten ette kuitenkaan oikeasti jaa. Jäät vieraaksi noille lapsille, he sinulle, ja tietyllä tasolla pysytte miehesi kanssa vieraina toisillenne. Jaatte vain parisuhteenne, mutta ette elämäänne. Tajuatko sen ratkaisevan eron?
Asuuko nuo omat teinisi teillä? Miten miehesi sitten suhtautuu heihin, onko samalla kannalla että hän ei osallistu. Kun teinit tarttee kyytejä yms niin vain sinä hoidat.
Minusta teillä on jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä siitä mitä parisuhde käytännössä merkitsee. Eli sitä että elämä jaetaan ihmisen kanssa, jonka rinnalla on valittu kulkea. Varmaan sulle olisi löytynyt sellainenkin mies jolla myös jo isommat lapset, ja vastaavasti miehesi olisi saanut lapsiperhe-elämän jonkun sellaisen kanssa joka olisi ollut siihen valmis osallistumaan.
Meistä kumpikaan ei ole ihminen, joka muistelee menneitä. Siis ihmiset on jaettavissa kolmeen ryhmään: toiset elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa. Me harvat elämme nykyisyydessä. Olimme molemmat tavatessamme 42-43 v, meillä molemmilla on historiamme.
Jaamme nykyisyytemme keskenämme, mutta emme historiaa. Meillä on tulevaisuuden suunnitelmia. Jos hyvin käy, ehdin olla tässä avioliitossa yhtä kauan kuin ensimmäisessä, eli 20 vuotta.
Toinen minun teinini asuu kanssamme, toinen on vuoroviikkolapsi. Meillä asuu myös miehen teinipoika koko ajan. Hän on samalla viivalla omien lasteni kanssa. Mutta ketään en hoida. Eikä mieheni tarvitse hoitaa minun teinejäni. Periaatteessa minä kyyditsen. Mutta hädässä autamme ... harvoin on tullut mitään hätää.
Me molemmat uskomme, että rakkaus ei vaadi toiselta mitään. Me emme vaadi toisiltamme mitään. Siksi rakkautemme kukoistaa.
En yhtään ymmärrä, miksi minun pitäisi olla osa miehen pienempiä lapsia? Miehen mielestä on aivan sama, haluanko olla mukana vai en. Juuri eilen mies sanoi ajatelleensa, kun meillä oli vuosipäivä, ettei haluaisi muuttaa minussa yhtäkään asiaa... enkä minäkään halua muuttaa miehessä mitään. Hän on täydellinen, ja ylsi syy on se, että hän antaa minun elää juuri sellaista elämää kuin haluan.
Kukin tavallaan. Parisuhteelta ja perheeltä saa sen mitä sille antaa. Jos ei anna kaikkea, ja perusta oikeaa perhettä, miehen lapset tuntuvatkin varmaan toisen naisen lapsilta. Minusta et ole hyväksynyt kaikkia tosiasioita, vaan luot keinotekoisia raja-aitoja ja väistät tosiasioiden kohtaamista. Näin olleen et myöskään ole ihan oikeasti sitoutunut tuohon perheeseen. Eikä sulla siis ole oikeaa, toimivaa perhettä. Ja siksi sinulla myös herää tuollaisia väheksyviä tunteita viattomia lapsia kohtaan. Elät puolitotuudessa, eli valheessa. Et ole hyväksynyt todellisuutta sellaisena kuin se on. Ja mitä tulee menneisyydessä elämiseen, ihminen joka elää puolitotuuksien kanssa, on täysin sidottu omaan menneisyyteensä ja sen selvittämättömiin ongelmiin. Niinkuin sinä olet. Suhteenne ja rakkautenne tuskin tulee olemaan pitkä ja syvä. Nuo tunteesi ovat hälytysmerkki siitä, etteivät asiasi ole itsesi kanssa kunnossa.
Huh huh, aika paksua tekstiä sinulta... Enpä ole vastaavaa edes av:lta lukenut pitkään aikaan.
En yhtään ymmärrä, että sinä et ymmärrä minua. Meidän elämänfilosofia me on kuin yö ja päivä:
- minä ajattelen, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta - sinä ajattelet olevan ja vielä tietäväsi sen
- minä ajattelen, ettei kukaan ulkopuolinen tiedä, miten toisen ihmisen tulee elää - sinä ajattelet tietäväsi kaikkien muidenkin asiat
- minä ajattelen, ettei kenellekään meillä ole varaa sanoa ylläolevaa toiselle ihmiselle - sinä sanot
- minä en edes halua perhettä, haluan vain parisuhteen - sinä ajattelet, että kaikki haluavat perheen
- jne...vaikka mitä...Kaikkea hyvää sinulle jatkossa. Toivon, että saat kokea itsekin samanlaisen rakkauden, mitä minä koen tässä suhteessa. Rakkaus ei vaadi, ei tuomitse, eikä nosta itseään toisen ihmisen yläpuolelle,
Tässä se joka alkuperäisesti kirjoitti että ymmärsi ja ei ymmärtänyt. En tuomitse tapaasi elää, mutta ihmettelen miten noin pinnallisen rusinat pullasta suhteen saa toimimaan. Ehkä et vain ole äitityyppiä, ja odotat vain että ne biolapsetkin lähtevät pesästä niin saat keskittyä vain siihen parisuhteeseesi, joka sinulle on elämässäsi se ainoa "juttu". Jos tämä teille molemmin puolin toimii ja miehesi ei sinussa hepsankeikassa mitään muuttaisi, niin hienoa. Itse en ymmärrä. Kun itse tapasin puolisoni, oli hän jo vakiintuneessa viikko-viikko systeemissä. Mies veti jalat alta, joten piti miettiä, tahdonko miehen ja samaan pakettiin äitipuolen roolin, koska ilman muuta kävi selväksi että lapset ovat miehen elämässä ykkösiä, heillä aikanaan pitkän yrittämisen tuloksia. Ja minähän tahdoin koko paketin, koska meidän luonteille ei sopisi sellainen, että suhteemme olisi katkolla joka toinen viikko. Me nimenomaan EMME elä menneisyydessä, vaan tätä päivää. Nyt nautitaan lapsettomasta viikosta, sitten taas nautitaan lapsiarjesta kun he tulevat tänne, jokaisesta päivästä tehdään mukava ja mennään tilanteiden mukaan. Ei niin, että pystyttelemme näkymättömiä raja-aitoja merkkaamaan sitä mihin olemme tämän suhteen eteen valmiita ja mihin emme, ja rakkautemme kukoistaa edelleen vuosien jälkeen, kiitos vaan. Enkä usko että meillä menisi näin hyvin, jos käyttäytyisin kuten sinä, että lasten pyytäessä välipalaa, sanoisin että pyydä isältäsi, tai pyytäessä kokoamisapua legojutuissa, en auttaisi. Päinvastoin se on minulle ihana asia, että lasten silmissä me olemme tasavertaisia vanhempia, vaikka biologisuutta ei olekaan.
Kyllä minä koko porukalle ruokaa teen, mutta siinäpä se. Ja menen mukaan, jos tarvitaan kaksi aikuista.
Ja kuten sanoin, niin autan tarvittaessa. Jos lapsi minulta jotain pyytää, niin teen sen. Mutta harvemmin pyytävät, koska en ole paikalla. Minä käyn silloin salilla, käyn kasikymppisten vanhempieni luona, käyn ystäväni kanssa kävelyllä....
Tässä voittavat kaikki: lasten ei tarvitse jakaa isäänsä kenenkään kanssa, minä saan hoidettua omat asiani ja oman sosiaalisen elämäni. Ja miehelle se on samantekevää.
Jos toimisin toisin ja olisin läsnä lasten kanssa, niin minä olisin tylsistynyt, en ehtisi hoitaa ihmissuhteitani, en nähdä niin paljoa vanhempiani. Ja miehelle olisi vieläkin samantekevää.Mies on lastensa kanssa läsnä, mutta ei muutoin osaa olla heidän kanssaan. En näe mitään positiivista kenenkään kannalta, että istun heidän kanssaan viisi tuntia telkkaria katsomassa tai hoplopin kahvipöydässä.
Minä en ole toiminut, enkä toimisi omieni lasteni kanssa noin. Kuten sanoin, en ota niistä lapsista yhtään vastuuta. (Uskon monen uusperheen menevän pieleen siinä, että nainen alkaa ottamaan vastuuta ja mies sitten sysää lapsensa naisen harteille kokonaan. Ja sitten on soppa valmis.)Ei, en todellakaan ole emotyyppi. Eikä mies ole Isätyyppi.
Ai että kun nämä 6-9 vuotiaat joka toinen vkl teillä käyvät niin jos sen aikaa olisit läsnä, et ehtisi hoitaa omia ystävyyssuhteitasi? Sullehan jää kahden viikon jaksoissa peräti 12 päivää ihan itseesi käyttämiseen. Ai niin pyöriihän teillä ne teinit jaloissa, pakon sanelemana. Miksi hankit lapsia jos et ole emotyyppiä etkä halua perhettä, vain parisuhteen, kuten mainitset itse yllä. Silloin kyllä elämä on laadukkaampaa jos pysyy lapsettomana.
Jos et mitenkään osallistu hoitamiseen, niin sehän tarkoittaa että vaikka näet että lähdetään ilman pipoa pakkasella, tai koulurepussa ei ole oikeita tavaroita, et sano mitään, koska periaatteesi on se ettet halua lapsia, pelkän miehen. Tuo on jo borderline heitteillejättöä. Eikä kukaan katso viittä tuntia telkkaria, ei yhdessäolo sitä ole. Meillä pelataan vaikkapa lautapelejä, ja täytyy sanoa että aivan jokainen, mieheni ja lapset, pitäisi sitä kummallisena jos en osallistuisi.
Säälin noita reppanoita, joiden isäkin on tyyppiä ei vois perhe vähempää kiinnostaa, tärkeintä on että naiselta saa pillua.
Vierailija kirjoitti:
Jaaha, ketjusta alkaa viestejä poistua jos niissä on kritikkiä onko NAISEN tämän kaltaiset tunteet mitenkään terveitä. Eipä yllätä miesvihaisella palstalla. Jopa naisten sairaat ajatukset saavat suojelua.
Niin kauan kun ne on esitetty epäasialliseen sävyyn ja joissa viitataan Suomen rikoslain mukaisiin rikoksiin, niin kyllä. Vaikka asioista ollaan eri mieltä, ne voi tuoda ilmi asiallisestikin. Kaikki nämä v**u mene hoitoon -tyyliset kommentoijat ovat usein niitä, jotka sitä terapiaa kaikkein kipeimmin tarvitsevat. Ovat selkeästi traumatisoituneita jollain tapaa kun kokevat, että hyökkäys on paras puolustus eivätkä kykene perustelemaan rakentavasti väitteitään sekä eriäviä mielipiteitään. Vakaasti oman asiansa takana seisovan ei tarvii reuhata. Ja tasapainossa oleva ihminen kykenee käsittelemään niitä vaikeitakin tunteita, missä tässäkin ketjussa on kysymys, rakentavasti.
Mainitsemasi asiat ovat Suomen rikoslain mukaan rikoksia eivätkä liity asian kontekstiin millään tavalla, joten teksti oli täysin asiaton. Jatkossakin v**'u mee hoitoon -tyylisille viesteille ja/tai sellaisille, joissa puhutaan selkeästi Suomen rikoslain mukaan olevista rikoksista, tulen varmasti pyytämään tässä ketjussa poistoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.
Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.
Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.
Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.
Olen tuo, jolle vastasit. Minulla on pari teiniä. En aio toista pikkulapsielämää elämään. Olen jo yhden elänyt. Sitä paitsi, ei ne lapset minua tule katsomaan, vaan isäänsä. Tulevat joka toinen vkl.
Minä sanoin tämän miljoona kertaa miehelle, kun seurustelimme. Kieltäydyin ensimmäisestä kosinnastakin lasten vuoksi. Mies silti kosi uudestaan.
Meillä tämä on selkeää: en hoida lapsia, enkä kanna mitään vastuuta. Auttaa voin.
Ymmärrän kantasi. Ja sitten toisaalta en ymmärrä yhtään. Ymmärrän sen että sinä olet omat lapsesi tehnyt ja hoitanut. Mutta se menee yli hilseen, miksi ylipäätään lyöttäydyit yhteen ihmisen kanssa jolla niin erilainen elämäntilanne omasi kanssa, ettei teillä käytännössä pysty muodostumaan mitään yhteistä historiaa. Ei naureta yhdessä lasten hassutuksille, tai muutenkaan muistella kivoja juttuja mitä on yhdessä tehty. Te olette erillisiä vaikka kuitenkin olette olevinaan yhdessä. Jaatte mukamas elämänne ja sitten ette kuitenkaan oikeasti jaa. Jäät vieraaksi noille lapsille, he sinulle, ja tietyllä tasolla pysytte miehesi kanssa vieraina toisillenne. Jaatte vain parisuhteenne, mutta ette elämäänne. Tajuatko sen ratkaisevan eron?
Asuuko nuo omat teinisi teillä? Miten miehesi sitten suhtautuu heihin, onko samalla kannalla että hän ei osallistu. Kun teinit tarttee kyytejä yms niin vain sinä hoidat.
Minusta teillä on jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä siitä mitä parisuhde käytännössä merkitsee. Eli sitä että elämä jaetaan ihmisen kanssa, jonka rinnalla on valittu kulkea. Varmaan sulle olisi löytynyt sellainenkin mies jolla myös jo isommat lapset, ja vastaavasti miehesi olisi saanut lapsiperhe-elämän jonkun sellaisen kanssa joka olisi ollut siihen valmis osallistumaan.
Meistä kumpikaan ei ole ihminen, joka muistelee menneitä. Siis ihmiset on jaettavissa kolmeen ryhmään: toiset elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa. Me harvat elämme nykyisyydessä. Olimme molemmat tavatessamme 42-43 v, meillä molemmilla on historiamme.
Jaamme nykyisyytemme keskenämme, mutta emme historiaa. Meillä on tulevaisuuden suunnitelmia. Jos hyvin käy, ehdin olla tässä avioliitossa yhtä kauan kuin ensimmäisessä, eli 20 vuotta.
Toinen minun teinini asuu kanssamme, toinen on vuoroviikkolapsi. Meillä asuu myös miehen teinipoika koko ajan. Hän on samalla viivalla omien lasteni kanssa. Mutta ketään en hoida. Eikä mieheni tarvitse hoitaa minun teinejäni. Periaatteessa minä kyyditsen. Mutta hädässä autamme ... harvoin on tullut mitään hätää.
Me molemmat uskomme, että rakkaus ei vaadi toiselta mitään. Me emme vaadi toisiltamme mitään. Siksi rakkautemme kukoistaa.
En yhtään ymmärrä, miksi minun pitäisi olla osa miehen pienempiä lapsia? Miehen mielestä on aivan sama, haluanko olla mukana vai en. Juuri eilen mies sanoi ajatelleensa, kun meillä oli vuosipäivä, ettei haluaisi muuttaa minussa yhtäkään asiaa... enkä minäkään halua muuttaa miehessä mitään. Hän on täydellinen, ja ylsi syy on se, että hän antaa minun elää juuri sellaista elämää kuin haluan.
Kukin tavallaan. Parisuhteelta ja perheeltä saa sen mitä sille antaa. Jos ei anna kaikkea, ja perusta oikeaa perhettä, miehen lapset tuntuvatkin varmaan toisen naisen lapsilta. Minusta et ole hyväksynyt kaikkia tosiasioita, vaan luot keinotekoisia raja-aitoja ja väistät tosiasioiden kohtaamista. Näin olleen et myöskään ole ihan oikeasti sitoutunut tuohon perheeseen. Eikä sulla siis ole oikeaa, toimivaa perhettä. Ja siksi sinulla myös herää tuollaisia väheksyviä tunteita viattomia lapsia kohtaan. Elät puolitotuudessa, eli valheessa. Et ole hyväksynyt todellisuutta sellaisena kuin se on. Ja mitä tulee menneisyydessä elämiseen, ihminen joka elää puolitotuuksien kanssa, on täysin sidottu omaan menneisyyteensä ja sen selvittämättömiin ongelmiin. Niinkuin sinä olet. Suhteenne ja rakkautenne tuskin tulee olemaan pitkä ja syvä. Nuo tunteesi ovat hälytysmerkki siitä, etteivät asiasi ole itsesi kanssa kunnossa.
Huh huh, aika paksua tekstiä sinulta... Enpä ole vastaavaa edes av:lta lukenut pitkään aikaan.
En yhtään ymmärrä, että sinä et ymmärrä minua. Meidän elämänfilosofia me on kuin yö ja päivä:
- minä ajattelen, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta - sinä ajattelet olevan ja vielä tietäväsi sen
- minä ajattelen, ettei kukaan ulkopuolinen tiedä, miten toisen ihmisen tulee elää - sinä ajattelet tietäväsi kaikkien muidenkin asiat
- minä ajattelen, ettei kenellekään meillä ole varaa sanoa ylläolevaa toiselle ihmiselle - sinä sanot
- minä en edes halua perhettä, haluan vain parisuhteen - sinä ajattelet, että kaikki haluavat perheen
- jne...vaikka mitä...Kaikkea hyvää sinulle jatkossa. Toivon, että saat kokea itsekin samanlaisen rakkauden, mitä minä koen tässä suhteessa. Rakkaus ei vaadi, ei tuomitse, eikä nosta itseään toisen ihmisen yläpuolelle,
Tässä se joka alkuperäisesti kirjoitti että ymmärsi ja ei ymmärtänyt. En tuomitse tapaasi elää, mutta ihmettelen miten noin pinnallisen rusinat pullasta suhteen saa toimimaan. Ehkä et vain ole äitityyppiä, ja odotat vain että ne biolapsetkin lähtevät pesästä niin saat keskittyä vain siihen parisuhteeseesi, joka sinulle on elämässäsi se ainoa "juttu". Jos tämä teille molemmin puolin toimii ja miehesi ei sinussa hepsankeikassa mitään muuttaisi, niin hienoa. Itse en ymmärrä. Kun itse tapasin puolisoni, oli hän jo vakiintuneessa viikko-viikko systeemissä. Mies veti jalat alta, joten piti miettiä, tahdonko miehen ja samaan pakettiin äitipuolen roolin, koska ilman muuta kävi selväksi että lapset ovat miehen elämässä ykkösiä, heillä aikanaan pitkän yrittämisen tuloksia. Ja minähän tahdoin koko paketin, koska meidän luonteille ei sopisi sellainen, että suhteemme olisi katkolla joka toinen viikko. Me nimenomaan EMME elä menneisyydessä, vaan tätä päivää. Nyt nautitaan lapsettomasta viikosta, sitten taas nautitaan lapsiarjesta kun he tulevat tänne, jokaisesta päivästä tehdään mukava ja mennään tilanteiden mukaan. Ei niin, että pystyttelemme näkymättömiä raja-aitoja merkkaamaan sitä mihin olemme tämän suhteen eteen valmiita ja mihin emme, ja rakkautemme kukoistaa edelleen vuosien jälkeen, kiitos vaan. Enkä usko että meillä menisi näin hyvin, jos käyttäytyisin kuten sinä, että lasten pyytäessä välipalaa, sanoisin että pyydä isältäsi, tai pyytäessä kokoamisapua legojutuissa, en auttaisi. Päinvastoin se on minulle ihana asia, että lasten silmissä me olemme tasavertaisia vanhempia, vaikka biologisuutta ei olekaan.
Kyllä minä koko porukalle ruokaa teen, mutta siinäpä se. Ja menen mukaan, jos tarvitaan kaksi aikuista.
Ja kuten sanoin, niin autan tarvittaessa. Jos lapsi minulta jotain pyytää, niin teen sen. Mutta harvemmin pyytävät, koska en ole paikalla. Minä käyn silloin salilla, käyn kasikymppisten vanhempieni luona, käyn ystäväni kanssa kävelyllä....
Tässä voittavat kaikki: lasten ei tarvitse jakaa isäänsä kenenkään kanssa, minä saan hoidettua omat asiani ja oman sosiaalisen elämäni. Ja miehelle se on samantekevää.
Jos toimisin toisin ja olisin läsnä lasten kanssa, niin minä olisin tylsistynyt, en ehtisi hoitaa ihmissuhteitani, en nähdä niin paljoa vanhempiani. Ja miehelle olisi vieläkin samantekevää.Mies on lastensa kanssa läsnä, mutta ei muutoin osaa olla heidän kanssaan. En näe mitään positiivista kenenkään kannalta, että istun heidän kanssaan viisi tuntia telkkaria katsomassa tai hoplopin kahvipöydässä.
Minä en ole toiminut, enkä toimisi omieni lasteni kanssa noin. Kuten sanoin, en ota niistä lapsista yhtään vastuuta. (Uskon monen uusperheen menevän pieleen siinä, että nainen alkaa ottamaan vastuuta ja mies sitten sysää lapsensa naisen harteille kokonaan. Ja sitten on soppa valmis.)Ei, en todellakaan ole emotyyppi. Eikä mies ole Isätyyppi.
Ai että kun nämä 6-9 vuotiaat joka toinen vkl teillä käyvät niin jos sen aikaa olisit läsnä, et ehtisi hoitaa omia ystävyyssuhteitasi? Sullehan jää kahden viikon jaksoissa peräti 12 päivää ihan itseesi käyttämiseen. Ai niin pyöriihän teillä ne teinit jaloissa, pakon sanelemana. Miksi hankit lapsia jos et ole emotyyppiä etkä halua perhettä, vain parisuhteen, kuten mainitset itse yllä. Silloin kyllä elämä on laadukkaampaa jos pysyy lapsettomana.
Jos et mitenkään osallistu hoitamiseen, niin sehän tarkoittaa että vaikka näet että lähdetään ilman pipoa pakkasella, tai koulurepussa ei ole oikeita tavaroita, et sano mitään, koska periaatteesi on se ettet halua lapsia, pelkän miehen. Tuo on jo borderline heitteillejättöä. Eikä kukaan katso viittä tuntia telkkaria, ei yhdessäolo sitä ole. Meillä pelataan vaikkapa lautapelejä, ja täytyy sanoa että aivan jokainen, mieheni ja lapset, pitäisi sitä kummallisena jos en osallistuisi.
Säälin noita reppanoita, joiden isäkin on tyyppiä ei vois perhe vähempää kiinnostaa, tärkeintä on että naiselta saa pillua.
Mies katsoo, että pipo on pakkasella. Ei heillä koulureppuja ole viikonloppuna, mutta jos olisi, en sinne katsoisi. Mies katsokoon.
Autan kyllä - jos vaikka niin kävisi, että mies olisi puhelimessa kun lapset lähtevät ovesta ulos, niin katson pipon. Tosin kertaakaan näin ei ole tapahtunut.
Ei lapset pidä kummallisena etten osallistu, vaan normaalina. Eivät he muusta tiedä.
kuten sanoin, olen yhden pikkulapsiajan tsempannut. Siihen pystyin, toista en tee. Elin perhe-elämää 20 vuotta ja olin oikea superpullantuoksuinen äiti. Pilttiäkään en ostanut, kaikki keitin itse, täysimetin ilman korvikkeita 5-6 v, leikin ja lauloin, lapset olivat Perhepedissä... Suoritin kaikkea satasella.
Kaikella on aikansa... Nyt minulla on mies, jonka kanssa on ihan muu mielessä.... Ja ensimmäistä kertaa elämässä olen onnellinen. Mitään en enää suorita. Eikä ole miestä, joka vaatisi minulta mitään.
Minun ei olisikaan kannattanut hankkia lapsia. Valitettavasti taivuin silloisen mieheni tahtoon. Kenenkään ei pitäisi tehdä sitä.
Vierailija kirjoitti:
Olisiko puolustelijoista ok että miehenne ajattelisi samoin teidän lapsistanne? Mua kylmää ajatuskin että on valmiiksi mietitty että kenet mieluummin pelastaisi.
Sen esimerkin pointti nimenomaan oli, että sen hätätilanteen aikana nimenomaan EI MIETITÄ järkevästi vaan toimitaan vaistomaisesti.
Ja onhan näitä ketjuja, joissa mietitään tyyliin, että pelastaisitko vieraan lapsen vai oman koiran. Mikäs siinä niin kylmää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.
Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.
Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.
Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.
Olen tuo, jolle vastasit. Minulla on pari teiniä. En aio toista pikkulapsielämää elämään. Olen jo yhden elänyt. Sitä paitsi, ei ne lapset minua tule katsomaan, vaan isäänsä. Tulevat joka toinen vkl.
Minä sanoin tämän miljoona kertaa miehelle, kun seurustelimme. Kieltäydyin ensimmäisestä kosinnastakin lasten vuoksi. Mies silti kosi uudestaan.
Meillä tämä on selkeää: en hoida lapsia, enkä kanna mitään vastuuta. Auttaa voin.
Ymmärrän kantasi. Ja sitten toisaalta en ymmärrä yhtään. Ymmärrän sen että sinä olet omat lapsesi tehnyt ja hoitanut. Mutta se menee yli hilseen, miksi ylipäätään lyöttäydyit yhteen ihmisen kanssa jolla niin erilainen elämäntilanne omasi kanssa, ettei teillä käytännössä pysty muodostumaan mitään yhteistä historiaa. Ei naureta yhdessä lasten hassutuksille, tai muutenkaan muistella kivoja juttuja mitä on yhdessä tehty. Te olette erillisiä vaikka kuitenkin olette olevinaan yhdessä. Jaatte mukamas elämänne ja sitten ette kuitenkaan oikeasti jaa. Jäät vieraaksi noille lapsille, he sinulle, ja tietyllä tasolla pysytte miehesi kanssa vieraina toisillenne. Jaatte vain parisuhteenne, mutta ette elämäänne. Tajuatko sen ratkaisevan eron?
Asuuko nuo omat teinisi teillä? Miten miehesi sitten suhtautuu heihin, onko samalla kannalla että hän ei osallistu. Kun teinit tarttee kyytejä yms niin vain sinä hoidat.
Minusta teillä on jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä siitä mitä parisuhde käytännössä merkitsee. Eli sitä että elämä jaetaan ihmisen kanssa, jonka rinnalla on valittu kulkea. Varmaan sulle olisi löytynyt sellainenkin mies jolla myös jo isommat lapset, ja vastaavasti miehesi olisi saanut lapsiperhe-elämän jonkun sellaisen kanssa joka olisi ollut siihen valmis osallistumaan.
Meistä kumpikaan ei ole ihminen, joka muistelee menneitä. Siis ihmiset on jaettavissa kolmeen ryhmään: toiset elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa. Me harvat elämme nykyisyydessä. Olimme molemmat tavatessamme 42-43 v, meillä molemmilla on historiamme.
Jaamme nykyisyytemme keskenämme, mutta emme historiaa. Meillä on tulevaisuuden suunnitelmia. Jos hyvin käy, ehdin olla tässä avioliitossa yhtä kauan kuin ensimmäisessä, eli 20 vuotta.
Toinen minun teinini asuu kanssamme, toinen on vuoroviikkolapsi. Meillä asuu myös miehen teinipoika koko ajan. Hän on samalla viivalla omien lasteni kanssa. Mutta ketään en hoida. Eikä mieheni tarvitse hoitaa minun teinejäni. Periaatteessa minä kyyditsen. Mutta hädässä autamme ... harvoin on tullut mitään hätää.
Me molemmat uskomme, että rakkaus ei vaadi toiselta mitään. Me emme vaadi toisiltamme mitään. Siksi rakkautemme kukoistaa.
En yhtään ymmärrä, miksi minun pitäisi olla osa miehen pienempiä lapsia? Miehen mielestä on aivan sama, haluanko olla mukana vai en. Juuri eilen mies sanoi ajatelleensa, kun meillä oli vuosipäivä, ettei haluaisi muuttaa minussa yhtäkään asiaa... enkä minäkään halua muuttaa miehessä mitään. Hän on täydellinen, ja ylsi syy on se, että hän antaa minun elää juuri sellaista elämää kuin haluan.
Kukin tavallaan. Parisuhteelta ja perheeltä saa sen mitä sille antaa. Jos ei anna kaikkea, ja perusta oikeaa perhettä, miehen lapset tuntuvatkin varmaan toisen naisen lapsilta. Minusta et ole hyväksynyt kaikkia tosiasioita, vaan luot keinotekoisia raja-aitoja ja väistät tosiasioiden kohtaamista. Näin olleen et myöskään ole ihan oikeasti sitoutunut tuohon perheeseen. Eikä sulla siis ole oikeaa, toimivaa perhettä. Ja siksi sinulla myös herää tuollaisia väheksyviä tunteita viattomia lapsia kohtaan. Elät puolitotuudessa, eli valheessa. Et ole hyväksynyt todellisuutta sellaisena kuin se on. Ja mitä tulee menneisyydessä elämiseen, ihminen joka elää puolitotuuksien kanssa, on täysin sidottu omaan menneisyyteensä ja sen selvittämättömiin ongelmiin. Niinkuin sinä olet. Suhteenne ja rakkautenne tuskin tulee olemaan pitkä ja syvä. Nuo tunteesi ovat hälytysmerkki siitä, etteivät asiasi ole itsesi kanssa kunnossa.
Huh huh, aika paksua tekstiä sinulta... Enpä ole vastaavaa edes av:lta lukenut pitkään aikaan.
En yhtään ymmärrä, että sinä et ymmärrä minua. Meidän elämänfilosofia me on kuin yö ja päivä:
- minä ajattelen, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta - sinä ajattelet olevan ja vielä tietäväsi sen
- minä ajattelen, ettei kukaan ulkopuolinen tiedä, miten toisen ihmisen tulee elää - sinä ajattelet tietäväsi kaikkien muidenkin asiat
- minä ajattelen, ettei kenellekään meillä ole varaa sanoa ylläolevaa toiselle ihmiselle - sinä sanot
- minä en edes halua perhettä, haluan vain parisuhteen - sinä ajattelet, että kaikki haluavat perheen
- jne...vaikka mitä...Kaikkea hyvää sinulle jatkossa. Toivon, että saat kokea itsekin samanlaisen rakkauden, mitä minä koen tässä suhteessa. Rakkaus ei vaadi, ei tuomitse, eikä nosta itseään toisen ihmisen yläpuolelle,
Tässä se joka alkuperäisesti kirjoitti että ymmärsi ja ei ymmärtänyt. En tuomitse tapaasi elää, mutta ihmettelen miten noin pinnallisen rusinat pullasta suhteen saa toimimaan. Ehkä et vain ole äitityyppiä, ja odotat vain että ne biolapsetkin lähtevät pesästä niin saat keskittyä vain siihen parisuhteeseesi, joka sinulle on elämässäsi se ainoa "juttu". Jos tämä teille molemmin puolin toimii ja miehesi ei sinussa hepsankeikassa mitään muuttaisi, niin hienoa. Itse en ymmärrä. Kun itse tapasin puolisoni, oli hän jo vakiintuneessa viikko-viikko systeemissä. Mies veti jalat alta, joten piti miettiä, tahdonko miehen ja samaan pakettiin äitipuolen roolin, koska ilman muuta kävi selväksi että lapset ovat miehen elämässä ykkösiä, heillä aikanaan pitkän yrittämisen tuloksia. Ja minähän tahdoin koko paketin, koska meidän luonteille ei sopisi sellainen, että suhteemme olisi katkolla joka toinen viikko. Me nimenomaan EMME elä menneisyydessä, vaan tätä päivää. Nyt nautitaan lapsettomasta viikosta, sitten taas nautitaan lapsiarjesta kun he tulevat tänne, jokaisesta päivästä tehdään mukava ja mennään tilanteiden mukaan. Ei niin, että pystyttelemme näkymättömiä raja-aitoja merkkaamaan sitä mihin olemme tämän suhteen eteen valmiita ja mihin emme, ja rakkautemme kukoistaa edelleen vuosien jälkeen, kiitos vaan. Enkä usko että meillä menisi näin hyvin, jos käyttäytyisin kuten sinä, että lasten pyytäessä välipalaa, sanoisin että pyydä isältäsi, tai pyytäessä kokoamisapua legojutuissa, en auttaisi. Päinvastoin se on minulle ihana asia, että lasten silmissä me olemme tasavertaisia vanhempia, vaikka biologisuutta ei olekaan.
Kyllä minä koko porukalle ruokaa teen, mutta siinäpä se. Ja menen mukaan, jos tarvitaan kaksi aikuista.
Ja kuten sanoin, niin autan tarvittaessa. Jos lapsi minulta jotain pyytää, niin teen sen. Mutta harvemmin pyytävät, koska en ole paikalla. Minä käyn silloin salilla, käyn kasikymppisten vanhempieni luona, käyn ystäväni kanssa kävelyllä....
Tässä voittavat kaikki: lasten ei tarvitse jakaa isäänsä kenenkään kanssa, minä saan hoidettua omat asiani ja oman sosiaalisen elämäni. Ja miehelle se on samantekevää.
Jos toimisin toisin ja olisin läsnä lasten kanssa, niin minä olisin tylsistynyt, en ehtisi hoitaa ihmissuhteitani, en nähdä niin paljoa vanhempiani. Ja miehelle olisi vieläkin samantekevää.Mies on lastensa kanssa läsnä, mutta ei muutoin osaa olla heidän kanssaan. En näe mitään positiivista kenenkään kannalta, että istun heidän kanssaan viisi tuntia telkkaria katsomassa tai hoplopin kahvipöydässä.
Minä en ole toiminut, enkä toimisi omieni lasteni kanssa noin. Kuten sanoin, en ota niistä lapsista yhtään vastuuta. (Uskon monen uusperheen menevän pieleen siinä, että nainen alkaa ottamaan vastuuta ja mies sitten sysää lapsensa naisen harteille kokonaan. Ja sitten on soppa valmis.)Ei, en todellakaan ole emotyyppi. Eikä mies ole Isätyyppi.
Ai että kun nämä 6-9 vuotiaat joka toinen vkl teillä käyvät niin jos sen aikaa olisit läsnä, et ehtisi hoitaa omia ystävyyssuhteitasi? Sullehan jää kahden viikon jaksoissa peräti 12 päivää ihan itseesi käyttämiseen. Ai niin pyöriihän teillä ne teinit jaloissa, pakon sanelemana. Miksi hankit lapsia jos et ole emotyyppiä etkä halua perhettä, vain parisuhteen, kuten mainitset itse yllä. Silloin kyllä elämä on laadukkaampaa jos pysyy lapsettomana.
Jos et mitenkään osallistu hoitamiseen, niin sehän tarkoittaa että vaikka näet että lähdetään ilman pipoa pakkasella, tai koulurepussa ei ole oikeita tavaroita, et sano mitään, koska periaatteesi on se ettet halua lapsia, pelkän miehen. Tuo on jo borderline heitteillejättöä. Eikä kukaan katso viittä tuntia telkkaria, ei yhdessäolo sitä ole. Meillä pelataan vaikkapa lautapelejä, ja täytyy sanoa että aivan jokainen, mieheni ja lapset, pitäisi sitä kummallisena jos en osallistuisi.
Säälin noita reppanoita, joiden isäkin on tyyppiä ei vois perhe vähempää kiinnostaa, tärkeintä on että naiselta saa pillua.
Mies katsoo, että pipo on pakkasella. Ei heillä koulureppuja ole viikonloppuna, mutta jos olisi, en sinne katsoisi. Mies katsokoon.
Autan kyllä - jos vaikka niin kävisi, että mies olisi puhelimessa kun lapset lähtevät ovesta ulos, niin katson pipon. Tosin kertaakaan näin ei ole tapahtunut.Ei lapset pidä kummallisena etten osallistu, vaan normaalina. Eivät he muusta tiedä.
kuten sanoin, olen yhden pikkulapsiajan tsempannut. Siihen pystyin, toista en tee. Elin perhe-elämää 20 vuotta ja olin oikea superpullantuoksuinen äiti. Pilttiäkään en ostanut, kaikki keitin itse, täysimetin ilman korvikkeita 5-6 v, leikin ja lauloin, lapset olivat Perhepedissä... Suoritin kaikkea satasella.
Kaikella on aikansa... Nyt minulla on mies, jonka kanssa on ihan muu mielessä.... Ja ensimmäistä kertaa elämässä olen onnellinen. Mitään en enää suorita. Eikä ole miestä, joka vaatisi minulta mitään.
Minun ei olisikaan kannattanut hankkia lapsia. Valitettavasti taivuin silloisen mieheni tahtoon. Kenenkään ei pitäisi tehdä sitä.
Eli mikä ihan muu teillä on miehesi kanssa mielessä? Viittaatko tällä seksiin?
Seksielämä voi olla loistavaa vaikka jakaisikin toisen lapsista huolehtimisen, että ei nämä ole toisiaan poissulkevia. Päinvastoin, ainakin meillä tällainen pelkästään vahvistaa keskinäistä kumppanuutta.
Samoin, hyvän seksielämän olisit voinut saada myös semmoisen kanssa jolla lapsia ei ole. Nyt kuulostaa vähän siltä, että te molemmat kärsitte hankkimistanne lapsista kuin vankeustuomiosta.
Jos olit ylisuorittava superpullantuoksuinen äiti, mahtaa omat teinisi nyt ihmetellä kun olet muuttunut täysin päinvastaiseksi. Äidiksi, jolla on mielessä "joku ihan muu". Miten he ovat reagoineet? Sitä paitsi tuskin kukaan on vaatinut ylisuorittamista, muu kuin sinä itse. Ihan tavallinen elämä olisi riittänyt.
Mustasukkaisuudesta on myös ns. terve muoto, sinun mainitsemistasi asiosta ei. Mustasukkaisuus ei myöskään ole rikos. Mainitsemasi asiat ovat jo suunnittelun tasolla rikoksia, joihin ei yksinkertaisesti ole mitään oikeutusta.
Alue: Aihe vapaa
Kyllä, on normaalia. Meillä pussataan lapsia suulle. Minä pussaan, mies pussaa. Tyttöjä ja poikia.
Ja olen todistanut samaa lähipiirissäni ja tuntemattomissakin, suulle pussataan. Eikä siinä ole mitään omituista tai seksuaalista, jos sinä ajattelet niin, on vika omassa kieroutuneessa ajatusmaailmassasi, ei itse toiminnassa.
Herääkin kysymys, millainen ihminen kokee asian ongelmaksi... Aivan puistattaa.