En kestä kun mies osoittaa fyysistä hellyyttää tyttärelleen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.

Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.

Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.

Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.

Olen tuo, jolle vastasit. Minulla on pari teiniä. En aio toista pikkulapsielämää elämään. Olen jo yhden elänyt. Sitä paitsi, ei ne lapset minua tule katsomaan, vaan isäänsä. Tulevat joka toinen vkl.

Minä sanoin tämän miljoona kertaa miehelle, kun seurustelimme. Kieltäydyin ensimmäisestä kosinnastakin lasten vuoksi. Mies silti kosi uudestaan.

Meillä tämä on selkeää: en hoida lapsia, enkä kanna mitään vastuuta. Auttaa voin.

Ymmärrän kantasi. Ja sitten toisaalta en ymmärrä yhtään. Ymmärrän sen että sinä olet omat lapsesi tehnyt ja hoitanut. Mutta se menee yli hilseen, miksi ylipäätään lyöttäydyit yhteen ihmisen kanssa jolla niin erilainen elämäntilanne omasi kanssa, ettei teillä käytännössä pysty muodostumaan mitään yhteistä historiaa. Ei naureta yhdessä lasten hassutuksille, tai muutenkaan muistella kivoja juttuja mitä on yhdessä tehty. Te olette erillisiä vaikka kuitenkin olette olevinaan yhdessä. Jaatte mukamas elämänne ja sitten ette kuitenkaan oikeasti jaa. Jäät vieraaksi noille lapsille, he sinulle, ja tietyllä tasolla pysytte miehesi kanssa vieraina toisillenne. Jaatte vain parisuhteenne, mutta ette elämäänne. Tajuatko sen ratkaisevan eron?

Asuuko nuo omat teinisi teillä? Miten miehesi sitten suhtautuu heihin, onko samalla kannalla että hän ei osallistu. Kun teinit tarttee kyytejä yms niin vain sinä hoidat.

Minusta teillä on jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä siitä mitä parisuhde käytännössä merkitsee. Eli sitä että elämä jaetaan ihmisen kanssa, jonka rinnalla on valittu kulkea. Varmaan sulle olisi löytynyt sellainenkin mies jolla myös jo isommat lapset, ja vastaavasti miehesi olisi saanut lapsiperhe-elämän jonkun sellaisen kanssa joka olisi ollut siihen valmis osallistumaan.

Meistä kumpikaan ei ole ihminen, joka muistelee menneitä. Siis ihmiset on jaettavissa kolmeen ryhmään: toiset elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa. Me harvat elämme nykyisyydessä. Olimme molemmat tavatessamme 42-43 v, meillä molemmilla on historiamme.

Jaamme nykyisyytemme keskenämme, mutta emme historiaa. Meillä on tulevaisuuden suunnitelmia. Jos hyvin käy, ehdin olla tässä avioliitossa yhtä kauan kuin ensimmäisessä, eli 20 vuotta.

Toinen minun teinini asuu kanssamme, toinen on vuoroviikkolapsi. Meillä asuu myös miehen teinipoika koko ajan. Hän on samalla viivalla omien lasteni kanssa. Mutta ketään en hoida. Eikä mieheni tarvitse hoitaa minun teinejäni. Periaatteessa minä kyyditsen. Mutta hädässä autamme ... harvoin on tullut mitään hätää.

Me molemmat uskomme, että rakkaus ei vaadi toiselta mitään. Me emme vaadi toisiltamme mitään. Siksi rakkautemme kukoistaa.

En yhtään ymmärrä, miksi minun pitäisi olla osa miehen pienempiä lapsia? Miehen mielestä on aivan sama, haluanko olla mukana vai en. Juuri eilen mies sanoi ajatelleensa, kun meillä oli vuosipäivä, ettei haluaisi muuttaa minussa yhtäkään asiaa... enkä minäkään halua muuttaa miehessä mitään. Hän on täydellinen, ja ylsi syy on se, että hän antaa minun elää juuri sellaista elämää kuin haluan.

Kukin tavallaan. Parisuhteelta ja perheeltä saa sen mitä sille antaa. Jos ei anna kaikkea, ja perusta oikeaa perhettä, miehen lapset tuntuvatkin varmaan toisen naisen lapsilta. Minusta et ole hyväksynyt kaikkia tosiasioita, vaan luot keinotekoisia raja-aitoja ja väistät tosiasioiden kohtaamista. Näin olleen et myöskään ole ihan oikeasti sitoutunut tuohon perheeseen. Eikä sulla siis ole oikeaa, toimivaa perhettä. Ja siksi sinulla myös herää tuollaisia  väheksyviä tunteita viattomia lapsia kohtaan. Elät puolitotuudessa, eli valheessa. Et ole hyväksynyt todellisuutta sellaisena kuin se on. Ja mitä tulee menneisyydessä elämiseen, ihminen joka elää puolitotuuksien kanssa, on täysin sidottu omaan menneisyyteensä ja sen selvittämättömiin ongelmiin. Niinkuin sinä olet. Suhteenne ja rakkautenne tuskin tulee olemaan pitkä ja syvä. Nuo tunteesi ovat hälytysmerkki siitä, etteivät asiasi ole itsesi kanssa kunnossa. 

Huh huh, aika paksua tekstiä sinulta... Enpä ole vastaavaa edes av:lta lukenut pitkään aikaan.

En yhtään ymmärrä, että sinä et ymmärrä minua. Meidän elämänfilosofia me on kuin yö ja päivä:

- minä ajattelen, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta - sinä ajattelet olevan ja vielä tietäväsi sen

- minä ajattelen, ettei kukaan ulkopuolinen tiedä, miten toisen ihmisen tulee elää - sinä ajattelet tietäväsi kaikkien muidenkin asiat

- minä ajattelen, ettei kenellekään meillä ole varaa sanoa ylläolevaa toiselle ihmiselle - sinä sanot

- minä en edes halua perhettä, haluan vain parisuhteen - sinä ajattelet, että kaikki haluavat perheen

- jne...vaikka mitä...

Kaikkea hyvää sinulle jatkossa. Toivon, että saat kokea itsekin samanlaisen rakkauden, mitä minä koen tässä suhteessa. Rakkaus ei vaadi, ei tuomitse, eikä nosta itseään toisen ihmisen yläpuolelle,

Tässä se joka alkuperäisesti kirjoitti että ymmärsi ja ei ymmärtänyt. En tuomitse tapaasi elää, mutta ihmettelen miten noin pinnallisen rusinat pullasta suhteen saa toimimaan. Ehkä et vain ole äitityyppiä, ja odotat vain että ne biolapsetkin lähtevät pesästä niin saat keskittyä vain siihen parisuhteeseesi, joka sinulle on elämässäsi se ainoa "juttu". Jos tämä teille molemmin puolin toimii ja miehesi ei sinussa hepsankeikassa mitään muuttaisi, niin hienoa. Itse en ymmärrä. Kun itse tapasin puolisoni, oli hän jo vakiintuneessa viikko-viikko systeemissä. Mies veti jalat alta, joten piti miettiä, tahdonko miehen ja samaan pakettiin äitipuolen roolin, koska ilman muuta kävi selväksi että lapset ovat miehen elämässä ykkösiä, heillä aikanaan pitkän yrittämisen tuloksia. Ja minähän tahdoin koko paketin, koska meidän luonteille ei sopisi sellainen, että suhteemme olisi katkolla joka toinen viikko. Me nimenomaan EMME elä menneisyydessä, vaan tätä päivää. Nyt nautitaan lapsettomasta viikosta, sitten taas nautitaan lapsiarjesta kun he tulevat tänne, jokaisesta päivästä tehdään mukava ja mennään tilanteiden mukaan. Ei niin, että pystyttelemme näkymättömiä raja-aitoja merkkaamaan sitä mihin olemme tämän suhteen eteen valmiita ja mihin emme, ja rakkautemme kukoistaa edelleen vuosien jälkeen, kiitos vaan. Enkä usko että meillä menisi näin hyvin, jos käyttäytyisin kuten sinä, että lasten pyytäessä välipalaa, sanoisin että pyydä isältäsi, tai pyytäessä kokoamisapua legojutuissa, en auttaisi. Päinvastoin se on minulle ihana asia, että lasten silmissä me olemme tasavertaisia vanhempia, vaikka biologisuutta ei olekaan.

Kyllä minä koko porukalle ruokaa teen, mutta siinäpä se. Ja menen mukaan, jos tarvitaan kaksi aikuista.

Ja kuten sanoin, niin autan tarvittaessa. Jos lapsi minulta jotain pyytää, niin teen sen. Mutta harvemmin pyytävät, koska en ole paikalla. Minä käyn silloin salilla, käyn kasikymppisten vanhempieni luona, käyn ystäväni kanssa kävelyllä....

Tässä voittavat kaikki: lasten ei tarvitse jakaa isäänsä kenenkään kanssa, minä saan hoidettua omat asiani ja oman sosiaalisen elämäni. Ja miehelle se on samantekevää.

Jos toimisin toisin ja olisin läsnä lasten kanssa, niin minä olisin tylsistynyt, en ehtisi hoitaa ihmissuhteitani, en nähdä niin paljoa vanhempiani. Ja miehelle olisi vieläkin samantekevää.

Mies on lastensa kanssa läsnä, mutta ei muutoin osaa olla heidän kanssaan. En näe mitään positiivista kenenkään kannalta, että istun heidän kanssaan viisi tuntia telkkaria katsomassa tai hoplopin kahvipöydässä.

Minä en ole toiminut, enkä toimisi omieni lasteni kanssa noin. Kuten sanoin, en ota niistä lapsista yhtään vastuuta. (Uskon monen uusperheen menevän pieleen siinä, että nainen alkaa ottamaan vastuuta ja mies sitten sysää lapsensa naisen harteille kokonaan. Ja sitten on soppa valmis.)

Ei, en todellakaan ole emotyyppi. Eikä mies ole Isätyyppi.

Ai että kun nämä 6-9 vuotiaat joka toinen vkl teillä käyvät niin jos sen aikaa olisit läsnä, et ehtisi hoitaa omia ystävyyssuhteitasi? Sullehan jää kahden viikon jaksoissa peräti 12 päivää ihan itseesi käyttämiseen. Ai niin pyöriihän teillä ne teinit jaloissa, pakon sanelemana. Miksi hankit lapsia jos et ole emotyyppiä etkä halua perhettä, vain parisuhteen, kuten mainitset itse yllä. Silloin kyllä elämä on laadukkaampaa jos pysyy lapsettomana.

Jos et mitenkään osallistu hoitamiseen, niin sehän tarkoittaa että vaikka näet että lähdetään ilman pipoa pakkasella, tai koulurepussa ei ole oikeita tavaroita, et sano mitään, koska periaatteesi on se ettet halua lapsia, pelkän miehen. Tuo on jo borderline heitteillejättöä. Eikä kukaan katso viittä tuntia telkkaria, ei yhdessäolo sitä ole. Meillä pelataan vaikkapa lautapelejä, ja täytyy sanoa että aivan jokainen, mieheni ja lapset, pitäisi sitä kummallisena jos en osallistuisi.

Säälin noita reppanoita, joiden isäkin on tyyppiä ei vois perhe vähempää kiinnostaa, tärkeintä on että naiselta saa pillua.

Mies katsoo, että pipo on pakkasella. Ei heillä koulureppuja ole viikonloppuna, mutta jos olisi, en sinne katsoisi. Mies katsokoon.

Autan kyllä - jos vaikka niin kävisi, että mies olisi puhelimessa kun lapset lähtevät ovesta ulos, niin katson pipon. Tosin kertaakaan näin ei ole tapahtunut.

Ei lapset pidä kummallisena etten osallistu, vaan normaalina. Eivät he muusta tiedä.

kuten sanoin, olen yhden pikkulapsiajan tsempannut. Siihen pystyin, toista en tee. Elin perhe-elämää 20 vuotta ja olin oikea superpullantuoksuinen äiti. Pilttiäkään en ostanut, kaikki keitin itse, täysimetin ilman korvikkeita 5-6 v, leikin ja lauloin, lapset olivat Perhepedissä... Suoritin kaikkea satasella.

Kaikella on aikansa... Nyt minulla on mies, jonka kanssa on ihan muu mielessä.... Ja ensimmäistä kertaa elämässä olen onnellinen. Mitään en enää suorita. Eikä ole miestä, joka vaatisi minulta mitään.

Minun ei olisikaan kannattanut hankkia lapsia. Valitettavasti taivuin silloisen mieheni tahtoon. Kenenkään ei pitäisi tehdä sitä.

Eli mikä ihan muu teillä on miehesi kanssa mielessä? Viittaatko tällä seksiin?

Seksielämä voi olla loistavaa vaikka jakaisikin toisen lapsista huolehtimisen, että ei nämä ole toisiaan poissulkevia. Päinvastoin, ainakin meillä tällainen pelkästään vahvistaa keskinäistä kumppanuutta.

Samoin, hyvän seksielämän olisit voinut saada myös semmoisen kanssa jolla lapsia ei ole. Nyt kuulostaa vähän siltä, että te molemmat kärsitte hankkimistanne lapsista kuin vankeustuomiosta.

Jos olit ylisuorittava superpullantuoksuinen äiti, mahtaa omat teinisi nyt ihmetellä kun olet muuttunut täysin päinvastaiseksi. Äidiksi, jolla on mielessä "joku ihan muu". Miten he ovat reagoineet? Sitä paitsi tuskin kukaan on vaatinut ylisuorittamista, muu kuin sinä itse. Ihan tavallinen elämä olisi riittänyt.

Nyt luet paljon rivien välistä.

Tietysti minä itse ylisuoritin ja omalla vastuulla se oli, mutta kyllä se eksäkin vaativa osasi olla. Olin mukautuva ja sovittelija.

Viittaan lähinnä seksiin, shampanjaan ja viiden tähden luksusviikonloppuihin. Kaikkeen, mistä me kaksi nautimme.

Teinit vissiin tykkäävät äidin muutoksesta, siis äidin rentoudesta, kun 2 minun teiniä ja miehen teini olivat kaikki ennen vuoroviikkolapsia. Kaksi heistä halusi muuttaa pysyvästi tänne. Se kolmas ravaa täällä vähän väliä isäviikkoinansa.

Miks en ottanut lapsetonta miestä? Sanoisinko kliseisesti, että minä en valinnut tätä parisuhdetta, vaan parisuhde valitsi minut. Minä _tiedän_, että juuri tämän miehen kanssa minun pitää olla. Miehellä on yhtä varma tieto minusta.

Kun ensimmäisen kerran näimme, olin siivoamassa ja meikittä - niin molempien elämä pysähtyi. En olisi uskonut tällaiseen, ellen itse olisi sitä kokenut. Nyt yhdessä yli viisi vuotta ja naimisissa kolme. Vieläkin sydämeni sykähtää joka kerta, kun Juha Tapio soi radiossa: aina kun istun vierees sun, siin on jotain niin oikeaa....

Tällaisella kokemuksella sitä istuu vaikka tikun nokassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.

Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.

Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.

Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.

Olen tuo, jolle vastasit. Minulla on pari teiniä. En aio toista pikkulapsielämää elämään. Olen jo yhden elänyt. Sitä paitsi, ei ne lapset minua tule katsomaan, vaan isäänsä. Tulevat joka toinen vkl.

Minä sanoin tämän miljoona kertaa miehelle, kun seurustelimme. Kieltäydyin ensimmäisestä kosinnastakin lasten vuoksi. Mies silti kosi uudestaan.

Meillä tämä on selkeää: en hoida lapsia, enkä kanna mitään vastuuta. Auttaa voin.

Ymmärrän kantasi. Ja sitten toisaalta en ymmärrä yhtään. Ymmärrän sen että sinä olet omat lapsesi tehnyt ja hoitanut. Mutta se menee yli hilseen, miksi ylipäätään lyöttäydyit yhteen ihmisen kanssa jolla niin erilainen elämäntilanne omasi kanssa, ettei teillä käytännössä pysty muodostumaan mitään yhteistä historiaa. Ei naureta yhdessä lasten hassutuksille, tai muutenkaan muistella kivoja juttuja mitä on yhdessä tehty. Te olette erillisiä vaikka kuitenkin olette olevinaan yhdessä. Jaatte mukamas elämänne ja sitten ette kuitenkaan oikeasti jaa. Jäät vieraaksi noille lapsille, he sinulle, ja tietyllä tasolla pysytte miehesi kanssa vieraina toisillenne. Jaatte vain parisuhteenne, mutta ette elämäänne. Tajuatko sen ratkaisevan eron?

Asuuko nuo omat teinisi teillä? Miten miehesi sitten suhtautuu heihin, onko samalla kannalla että hän ei osallistu. Kun teinit tarttee kyytejä yms niin vain sinä hoidat.

Minusta teillä on jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä siitä mitä parisuhde käytännössä merkitsee. Eli sitä että elämä jaetaan ihmisen kanssa, jonka rinnalla on valittu kulkea. Varmaan sulle olisi löytynyt sellainenkin mies jolla myös jo isommat lapset, ja vastaavasti miehesi olisi saanut lapsiperhe-elämän jonkun sellaisen kanssa joka olisi ollut siihen valmis osallistumaan.

Meistä kumpikaan ei ole ihminen, joka muistelee menneitä. Siis ihmiset on jaettavissa kolmeen ryhmään: toiset elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa. Me harvat elämme nykyisyydessä. Olimme molemmat tavatessamme 42-43 v, meillä molemmilla on historiamme.

Jaamme nykyisyytemme keskenämme, mutta emme historiaa. Meillä on tulevaisuuden suunnitelmia. Jos hyvin käy, ehdin olla tässä avioliitossa yhtä kauan kuin ensimmäisessä, eli 20 vuotta.

Toinen minun teinini asuu kanssamme, toinen on vuoroviikkolapsi. Meillä asuu myös miehen teinipoika koko ajan. Hän on samalla viivalla omien lasteni kanssa. Mutta ketään en hoida. Eikä mieheni tarvitse hoitaa minun teinejäni. Periaatteessa minä kyyditsen. Mutta hädässä autamme ... harvoin on tullut mitään hätää.

Me molemmat uskomme, että rakkaus ei vaadi toiselta mitään. Me emme vaadi toisiltamme mitään. Siksi rakkautemme kukoistaa.

En yhtään ymmärrä, miksi minun pitäisi olla osa miehen pienempiä lapsia? Miehen mielestä on aivan sama, haluanko olla mukana vai en. Juuri eilen mies sanoi ajatelleensa, kun meillä oli vuosipäivä, ettei haluaisi muuttaa minussa yhtäkään asiaa... enkä minäkään halua muuttaa miehessä mitään. Hän on täydellinen, ja ylsi syy on se, että hän antaa minun elää juuri sellaista elämää kuin haluan.

Kukin tavallaan. Parisuhteelta ja perheeltä saa sen mitä sille antaa. Jos ei anna kaikkea, ja perusta oikeaa perhettä, miehen lapset tuntuvatkin varmaan toisen naisen lapsilta. Minusta et ole hyväksynyt kaikkia tosiasioita, vaan luot keinotekoisia raja-aitoja ja väistät tosiasioiden kohtaamista. Näin olleen et myöskään ole ihan oikeasti sitoutunut tuohon perheeseen. Eikä sulla siis ole oikeaa, toimivaa perhettä. Ja siksi sinulla myös herää tuollaisia  väheksyviä tunteita viattomia lapsia kohtaan. Elät puolitotuudessa, eli valheessa. Et ole hyväksynyt todellisuutta sellaisena kuin se on. Ja mitä tulee menneisyydessä elämiseen, ihminen joka elää puolitotuuksien kanssa, on täysin sidottu omaan menneisyyteensä ja sen selvittämättömiin ongelmiin. Niinkuin sinä olet. Suhteenne ja rakkautenne tuskin tulee olemaan pitkä ja syvä. Nuo tunteesi ovat hälytysmerkki siitä, etteivät asiasi ole itsesi kanssa kunnossa. 

Huh huh, aika paksua tekstiä sinulta... Enpä ole vastaavaa edes av:lta lukenut pitkään aikaan.

En yhtään ymmärrä, että sinä et ymmärrä minua. Meidän elämänfilosofia me on kuin yö ja päivä:

- minä ajattelen, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta - sinä ajattelet olevan ja vielä tietäväsi sen

- minä ajattelen, ettei kukaan ulkopuolinen tiedä, miten toisen ihmisen tulee elää - sinä ajattelet tietäväsi kaikkien muidenkin asiat

- minä ajattelen, ettei kenellekään meillä ole varaa sanoa ylläolevaa toiselle ihmiselle - sinä sanot

- minä en edes halua perhettä, haluan vain parisuhteen - sinä ajattelet, että kaikki haluavat perheen

- jne...vaikka mitä...

Kaikkea hyvää sinulle jatkossa. Toivon, että saat kokea itsekin samanlaisen rakkauden, mitä minä koen tässä suhteessa. Rakkaus ei vaadi, ei tuomitse, eikä nosta itseään toisen ihmisen yläpuolelle,

Tässä se joka alkuperäisesti kirjoitti että ymmärsi ja ei ymmärtänyt. En tuomitse tapaasi elää, mutta ihmettelen miten noin pinnallisen rusinat pullasta suhteen saa toimimaan. Ehkä et vain ole äitityyppiä, ja odotat vain että ne biolapsetkin lähtevät pesästä niin saat keskittyä vain siihen parisuhteeseesi, joka sinulle on elämässäsi se ainoa "juttu". Jos tämä teille molemmin puolin toimii ja miehesi ei sinussa hepsankeikassa mitään muuttaisi, niin hienoa. Itse en ymmärrä. Kun itse tapasin puolisoni, oli hän jo vakiintuneessa viikko-viikko systeemissä. Mies veti jalat alta, joten piti miettiä, tahdonko miehen ja samaan pakettiin äitipuolen roolin, koska ilman muuta kävi selväksi että lapset ovat miehen elämässä ykkösiä, heillä aikanaan pitkän yrittämisen tuloksia. Ja minähän tahdoin koko paketin, koska meidän luonteille ei sopisi sellainen, että suhteemme olisi katkolla joka toinen viikko. Me nimenomaan EMME elä menneisyydessä, vaan tätä päivää. Nyt nautitaan lapsettomasta viikosta, sitten taas nautitaan lapsiarjesta kun he tulevat tänne, jokaisesta päivästä tehdään mukava ja mennään tilanteiden mukaan. Ei niin, että pystyttelemme näkymättömiä raja-aitoja merkkaamaan sitä mihin olemme tämän suhteen eteen valmiita ja mihin emme, ja rakkautemme kukoistaa edelleen vuosien jälkeen, kiitos vaan. Enkä usko että meillä menisi näin hyvin, jos käyttäytyisin kuten sinä, että lasten pyytäessä välipalaa, sanoisin että pyydä isältäsi, tai pyytäessä kokoamisapua legojutuissa, en auttaisi. Päinvastoin se on minulle ihana asia, että lasten silmissä me olemme tasavertaisia vanhempia, vaikka biologisuutta ei olekaan.

Kyllä minä koko porukalle ruokaa teen, mutta siinäpä se. Ja menen mukaan, jos tarvitaan kaksi aikuista.

Ja kuten sanoin, niin autan tarvittaessa. Jos lapsi minulta jotain pyytää, niin teen sen. Mutta harvemmin pyytävät, koska en ole paikalla. Minä käyn silloin salilla, käyn kasikymppisten vanhempieni luona, käyn ystäväni kanssa kävelyllä....

Tässä voittavat kaikki: lasten ei tarvitse jakaa isäänsä kenenkään kanssa, minä saan hoidettua omat asiani ja oman sosiaalisen elämäni. Ja miehelle se on samantekevää.

Jos toimisin toisin ja olisin läsnä lasten kanssa, niin minä olisin tylsistynyt, en ehtisi hoitaa ihmissuhteitani, en nähdä niin paljoa vanhempiani. Ja miehelle olisi vieläkin samantekevää.

Mies on lastensa kanssa läsnä, mutta ei muutoin osaa olla heidän kanssaan. En näe mitään positiivista kenenkään kannalta, että istun heidän kanssaan viisi tuntia telkkaria katsomassa tai hoplopin kahvipöydässä.

Minä en ole toiminut, enkä toimisi omieni lasteni kanssa noin. Kuten sanoin, en ota niistä lapsista yhtään vastuuta. (Uskon monen uusperheen menevän pieleen siinä, että nainen alkaa ottamaan vastuuta ja mies sitten sysää lapsensa naisen harteille kokonaan. Ja sitten on soppa valmis.)

Ei, en todellakaan ole emotyyppi. Eikä mies ole Isätyyppi.

Ai että kun nämä 6-9 vuotiaat joka toinen vkl teillä käyvät niin jos sen aikaa olisit läsnä, et ehtisi hoitaa omia ystävyyssuhteitasi? Sullehan jää kahden viikon jaksoissa peräti 12 päivää ihan itseesi käyttämiseen. Ai niin pyöriihän teillä ne teinit jaloissa, pakon sanelemana. Miksi hankit lapsia jos et ole emotyyppiä etkä halua perhettä, vain parisuhteen, kuten mainitset itse yllä. Silloin kyllä elämä on laadukkaampaa jos pysyy lapsettomana.

Jos et mitenkään osallistu hoitamiseen, niin sehän tarkoittaa että vaikka näet että lähdetään ilman pipoa pakkasella, tai koulurepussa ei ole oikeita tavaroita, et sano mitään, koska periaatteesi on se ettet halua lapsia, pelkän miehen. Tuo on jo borderline heitteillejättöä. Eikä kukaan katso viittä tuntia telkkaria, ei yhdessäolo sitä ole. Meillä pelataan vaikkapa lautapelejä, ja täytyy sanoa että aivan jokainen, mieheni ja lapset, pitäisi sitä kummallisena jos en osallistuisi.

Säälin noita reppanoita, joiden isäkin on tyyppiä ei vois perhe vähempää kiinnostaa, tärkeintä on että naiselta saa pillua.

Mies katsoo, että pipo on pakkasella. Ei heillä koulureppuja ole viikonloppuna, mutta jos olisi, en sinne katsoisi. Mies katsokoon.

Autan kyllä - jos vaikka niin kävisi, että mies olisi puhelimessa kun lapset lähtevät ovesta ulos, niin katson pipon. Tosin kertaakaan näin ei ole tapahtunut.

Ei lapset pidä kummallisena etten osallistu, vaan normaalina. Eivät he muusta tiedä.

kuten sanoin, olen yhden pikkulapsiajan tsempannut. Siihen pystyin, toista en tee. Elin perhe-elämää 20 vuotta ja olin oikea superpullantuoksuinen äiti. Pilttiäkään en ostanut, kaikki keitin itse, täysimetin ilman korvikkeita 5-6 v, leikin ja lauloin, lapset olivat Perhepedissä... Suoritin kaikkea satasella.

Kaikella on aikansa... Nyt minulla on mies, jonka kanssa on ihan muu mielessä.... Ja ensimmäistä kertaa elämässä olen onnellinen. Mitään en enää suorita. Eikä ole miestä, joka vaatisi minulta mitään.

Minun ei olisikaan kannattanut hankkia lapsia. Valitettavasti taivuin silloisen mieheni tahtoon. Kenenkään ei pitäisi tehdä sitä.

Eli mikä ihan muu teillä on miehesi kanssa mielessä? Viittaatko tällä seksiin?

Seksielämä voi olla loistavaa vaikka jakaisikin toisen lapsista huolehtimisen, että ei nämä ole toisiaan poissulkevia. Päinvastoin, ainakin meillä tällainen pelkästään vahvistaa keskinäistä kumppanuutta.

Samoin, hyvän seksielämän olisit voinut saada myös semmoisen kanssa jolla lapsia ei ole. Nyt kuulostaa vähän siltä, että te molemmat kärsitte hankkimistanne lapsista kuin vankeustuomiosta.

Jos olit ylisuorittava superpullantuoksuinen äiti, mahtaa omat teinisi nyt ihmetellä kun olet muuttunut täysin päinvastaiseksi. Äidiksi, jolla on mielessä "joku ihan muu". Miten he ovat reagoineet? Sitä paitsi tuskin kukaan on vaatinut ylisuorittamista, muu kuin sinä itse. Ihan tavallinen elämä olisi riittänyt.

Nyt luet paljon rivien välistä.

Tietysti minä itse ylisuoritin ja omalla vastuulla se oli, mutta kyllä se eksäkin vaativa osasi olla. Olin mukautuva ja sovittelija.

Viittaan lähinnä seksiin, shampanjaan ja viiden tähden luksusviikonloppuihin. Kaikkeen, mistä me kaksi nautimme.

Teinit vissiin tykkäävät äidin muutoksesta, siis äidin rentoudesta, kun 2 minun teiniä ja miehen teini olivat kaikki ennen vuoroviikkolapsia. Kaksi heistä halusi muuttaa pysyvästi tänne. Se kolmas ravaa täällä vähän väliä isäviikkoinansa.

Miks en ottanut lapsetonta miestä? Sanoisinko kliseisesti, että minä en valinnut tätä parisuhdetta, vaan parisuhde valitsi minut. Minä _tiedän_, että juuri tämän miehen kanssa minun pitää olla. Miehellä on yhtä varma tieto minusta.

Kun ensimmäisen kerran näimme, olin siivoamassa ja meikittä - niin molempien elämä pysähtyi. En olisi uskonut tällaiseen, ellen itse olisi sitä kokenut. Nyt yhdessä yli viisi vuotta ja naimisissa kolme. Vieläkin sydämeni sykähtää joka kerta, kun Juha Tapio soi radiossa: aina kun istun vierees sun, siin on jotain niin oikeaa....

Tällaisella kokemuksella sitä istuu vaikka tikun nokassa.

Vai yhdessä yli viisi vuotta ja miehen pikkuiset 6-9 vuotta? Eli nappasit vauvaperheen isän ja nyt karttelet näitä kävelemään oppineita vauvoja kun on vaan sekstailut ja shamppanjat mielessä? Huh huh tätä nykymaailman itsekkyyttä.

Okei, jos viittaat seksiin, samppanjaan ja viiden tähden luksusviikonloppuihin, niin mitäs ihmeellistä tuossa on, ihan normaalia parisuhteen matskua, noita samoja meidänkin parisuhteessa harrastetaan, nytkin pian lähdössä kahdestaan pienelle luksuslomalle. Samoin ystäväpiirissäni ihan normia. Mutta sitten toisaalta myös lasten kanssa harrastetaan laadukasta lomailua ja muitakin aktiviteetteja, koska on varaa. Ja tasa-arvoisena perheenä mennään, kukaan ei jää kyydistä pois, mököttämään ja "kirjaa lukemaan". Minusta meillä on paremmin: ainakin itse koen että saan laatuaikaa lasten kanssa ollessa, ja saan laatuaikaa miehen kanssa ollessa. Ei ole tunnetta, että joka toinen viikko on vaan hampaat irvessä lusittava läpi että pääsee taas viikoksi siihen elämään joka vain ja ainoastaan kiinnostaa.... Huh. Tekemiset lasten kanssa versus aikuisten kesken on toki erilaisia mutta meidän tapauksessa molempi parempi - kokonaisuus on isompi kuin osiensa summa, ja siksi juuri suhde toimii. Ja pullaa meillä leivotaan jos sattuu huvittamaan -en kyllä ymmärrä kaltaisia hampaat irvessä suorittajia. Että siinä mielessä onnittelut, että älysit tuosta pyrkiä pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.

Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.

Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.

Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.

Olen tuo, jolle vastasit. Minulla on pari teiniä. En aio toista pikkulapsielämää elämään. Olen jo yhden elänyt. Sitä paitsi, ei ne lapset minua tule katsomaan, vaan isäänsä. Tulevat joka toinen vkl.

Minä sanoin tämän miljoona kertaa miehelle, kun seurustelimme. Kieltäydyin ensimmäisestä kosinnastakin lasten vuoksi. Mies silti kosi uudestaan.

Meillä tämä on selkeää: en hoida lapsia, enkä kanna mitään vastuuta. Auttaa voin.

Ymmärrän kantasi. Ja sitten toisaalta en ymmärrä yhtään. Ymmärrän sen että sinä olet omat lapsesi tehnyt ja hoitanut. Mutta se menee yli hilseen, miksi ylipäätään lyöttäydyit yhteen ihmisen kanssa jolla niin erilainen elämäntilanne omasi kanssa, ettei teillä käytännössä pysty muodostumaan mitään yhteistä historiaa. Ei naureta yhdessä lasten hassutuksille, tai muutenkaan muistella kivoja juttuja mitä on yhdessä tehty. Te olette erillisiä vaikka kuitenkin olette olevinaan yhdessä. Jaatte mukamas elämänne ja sitten ette kuitenkaan oikeasti jaa. Jäät vieraaksi noille lapsille, he sinulle, ja tietyllä tasolla pysytte miehesi kanssa vieraina toisillenne. Jaatte vain parisuhteenne, mutta ette elämäänne. Tajuatko sen ratkaisevan eron?

Asuuko nuo omat teinisi teillä? Miten miehesi sitten suhtautuu heihin, onko samalla kannalla että hän ei osallistu. Kun teinit tarttee kyytejä yms niin vain sinä hoidat.

Minusta teillä on jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä siitä mitä parisuhde käytännössä merkitsee. Eli sitä että elämä jaetaan ihmisen kanssa, jonka rinnalla on valittu kulkea. Varmaan sulle olisi löytynyt sellainenkin mies jolla myös jo isommat lapset, ja vastaavasti miehesi olisi saanut lapsiperhe-elämän jonkun sellaisen kanssa joka olisi ollut siihen valmis osallistumaan.

Meistä kumpikaan ei ole ihminen, joka muistelee menneitä. Siis ihmiset on jaettavissa kolmeen ryhmään: toiset elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa. Me harvat elämme nykyisyydessä. Olimme molemmat tavatessamme 42-43 v, meillä molemmilla on historiamme.

Jaamme nykyisyytemme keskenämme, mutta emme historiaa. Meillä on tulevaisuuden suunnitelmia. Jos hyvin käy, ehdin olla tässä avioliitossa yhtä kauan kuin ensimmäisessä, eli 20 vuotta.

Toinen minun teinini asuu kanssamme, toinen on vuoroviikkolapsi. Meillä asuu myös miehen teinipoika koko ajan. Hän on samalla viivalla omien lasteni kanssa. Mutta ketään en hoida. Eikä mieheni tarvitse hoitaa minun teinejäni. Periaatteessa minä kyyditsen. Mutta hädässä autamme ... harvoin on tullut mitään hätää.

Me molemmat uskomme, että rakkaus ei vaadi toiselta mitään. Me emme vaadi toisiltamme mitään. Siksi rakkautemme kukoistaa.

En yhtään ymmärrä, miksi minun pitäisi olla osa miehen pienempiä lapsia? Miehen mielestä on aivan sama, haluanko olla mukana vai en. Juuri eilen mies sanoi ajatelleensa, kun meillä oli vuosipäivä, ettei haluaisi muuttaa minussa yhtäkään asiaa... enkä minäkään halua muuttaa miehessä mitään. Hän on täydellinen, ja ylsi syy on se, että hän antaa minun elää juuri sellaista elämää kuin haluan.

Kukin tavallaan. Parisuhteelta ja perheeltä saa sen mitä sille antaa. Jos ei anna kaikkea, ja perusta oikeaa perhettä, miehen lapset tuntuvatkin varmaan toisen naisen lapsilta. Minusta et ole hyväksynyt kaikkia tosiasioita, vaan luot keinotekoisia raja-aitoja ja väistät tosiasioiden kohtaamista. Näin olleen et myöskään ole ihan oikeasti sitoutunut tuohon perheeseen. Eikä sulla siis ole oikeaa, toimivaa perhettä. Ja siksi sinulla myös herää tuollaisia  väheksyviä tunteita viattomia lapsia kohtaan. Elät puolitotuudessa, eli valheessa. Et ole hyväksynyt todellisuutta sellaisena kuin se on. Ja mitä tulee menneisyydessä elämiseen, ihminen joka elää puolitotuuksien kanssa, on täysin sidottu omaan menneisyyteensä ja sen selvittämättömiin ongelmiin. Niinkuin sinä olet. Suhteenne ja rakkautenne tuskin tulee olemaan pitkä ja syvä. Nuo tunteesi ovat hälytysmerkki siitä, etteivät asiasi ole itsesi kanssa kunnossa. 

Huh huh, aika paksua tekstiä sinulta... Enpä ole vastaavaa edes av:lta lukenut pitkään aikaan.

En yhtään ymmärrä, että sinä et ymmärrä minua. Meidän elämänfilosofia me on kuin yö ja päivä:

- minä ajattelen, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta - sinä ajattelet olevan ja vielä tietäväsi sen

- minä ajattelen, ettei kukaan ulkopuolinen tiedä, miten toisen ihmisen tulee elää - sinä ajattelet tietäväsi kaikkien muidenkin asiat

- minä ajattelen, ettei kenellekään meillä ole varaa sanoa ylläolevaa toiselle ihmiselle - sinä sanot

- minä en edes halua perhettä, haluan vain parisuhteen - sinä ajattelet, että kaikki haluavat perheen

- jne...vaikka mitä...

Kaikkea hyvää sinulle jatkossa. Toivon, että saat kokea itsekin samanlaisen rakkauden, mitä minä koen tässä suhteessa. Rakkaus ei vaadi, ei tuomitse, eikä nosta itseään toisen ihmisen yläpuolelle,

Tässä se joka alkuperäisesti kirjoitti että ymmärsi ja ei ymmärtänyt. En tuomitse tapaasi elää, mutta ihmettelen miten noin pinnallisen rusinat pullasta suhteen saa toimimaan. Ehkä et vain ole äitityyppiä, ja odotat vain että ne biolapsetkin lähtevät pesästä niin saat keskittyä vain siihen parisuhteeseesi, joka sinulle on elämässäsi se ainoa "juttu". Jos tämä teille molemmin puolin toimii ja miehesi ei sinussa hepsankeikassa mitään muuttaisi, niin hienoa. Itse en ymmärrä. Kun itse tapasin puolisoni, oli hän jo vakiintuneessa viikko-viikko systeemissä. Mies veti jalat alta, joten piti miettiä, tahdonko miehen ja samaan pakettiin äitipuolen roolin, koska ilman muuta kävi selväksi että lapset ovat miehen elämässä ykkösiä, heillä aikanaan pitkän yrittämisen tuloksia. Ja minähän tahdoin koko paketin, koska meidän luonteille ei sopisi sellainen, että suhteemme olisi katkolla joka toinen viikko. Me nimenomaan EMME elä menneisyydessä, vaan tätä päivää. Nyt nautitaan lapsettomasta viikosta, sitten taas nautitaan lapsiarjesta kun he tulevat tänne, jokaisesta päivästä tehdään mukava ja mennään tilanteiden mukaan. Ei niin, että pystyttelemme näkymättömiä raja-aitoja merkkaamaan sitä mihin olemme tämän suhteen eteen valmiita ja mihin emme, ja rakkautemme kukoistaa edelleen vuosien jälkeen, kiitos vaan. Enkä usko että meillä menisi näin hyvin, jos käyttäytyisin kuten sinä, että lasten pyytäessä välipalaa, sanoisin että pyydä isältäsi, tai pyytäessä kokoamisapua legojutuissa, en auttaisi. Päinvastoin se on minulle ihana asia, että lasten silmissä me olemme tasavertaisia vanhempia, vaikka biologisuutta ei olekaan.

Kyllä minä koko porukalle ruokaa teen, mutta siinäpä se. Ja menen mukaan, jos tarvitaan kaksi aikuista.

Ja kuten sanoin, niin autan tarvittaessa. Jos lapsi minulta jotain pyytää, niin teen sen. Mutta harvemmin pyytävät, koska en ole paikalla. Minä käyn silloin salilla, käyn kasikymppisten vanhempieni luona, käyn ystäväni kanssa kävelyllä....

Tässä voittavat kaikki: lasten ei tarvitse jakaa isäänsä kenenkään kanssa, minä saan hoidettua omat asiani ja oman sosiaalisen elämäni. Ja miehelle se on samantekevää.

Jos toimisin toisin ja olisin läsnä lasten kanssa, niin minä olisin tylsistynyt, en ehtisi hoitaa ihmissuhteitani, en nähdä niin paljoa vanhempiani. Ja miehelle olisi vieläkin samantekevää.

Mies on lastensa kanssa läsnä, mutta ei muutoin osaa olla heidän kanssaan. En näe mitään positiivista kenenkään kannalta, että istun heidän kanssaan viisi tuntia telkkaria katsomassa tai hoplopin kahvipöydässä.

Minä en ole toiminut, enkä toimisi omieni lasteni kanssa noin. Kuten sanoin, en ota niistä lapsista yhtään vastuuta. (Uskon monen uusperheen menevän pieleen siinä, että nainen alkaa ottamaan vastuuta ja mies sitten sysää lapsensa naisen harteille kokonaan. Ja sitten on soppa valmis.)

Ei, en todellakaan ole emotyyppi. Eikä mies ole Isätyyppi.

Ai että kun nämä 6-9 vuotiaat joka toinen vkl teillä käyvät niin jos sen aikaa olisit läsnä, et ehtisi hoitaa omia ystävyyssuhteitasi? Sullehan jää kahden viikon jaksoissa peräti 12 päivää ihan itseesi käyttämiseen. Ai niin pyöriihän teillä ne teinit jaloissa, pakon sanelemana. Miksi hankit lapsia jos et ole emotyyppiä etkä halua perhettä, vain parisuhteen, kuten mainitset itse yllä. Silloin kyllä elämä on laadukkaampaa jos pysyy lapsettomana.

Jos et mitenkään osallistu hoitamiseen, niin sehän tarkoittaa että vaikka näet että lähdetään ilman pipoa pakkasella, tai koulurepussa ei ole oikeita tavaroita, et sano mitään, koska periaatteesi on se ettet halua lapsia, pelkän miehen. Tuo on jo borderline heitteillejättöä. Eikä kukaan katso viittä tuntia telkkaria, ei yhdessäolo sitä ole. Meillä pelataan vaikkapa lautapelejä, ja täytyy sanoa että aivan jokainen, mieheni ja lapset, pitäisi sitä kummallisena jos en osallistuisi.

Säälin noita reppanoita, joiden isäkin on tyyppiä ei vois perhe vähempää kiinnostaa, tärkeintä on että naiselta saa pillua.

Mies katsoo, että pipo on pakkasella. Ei heillä koulureppuja ole viikonloppuna, mutta jos olisi, en sinne katsoisi. Mies katsokoon.

Autan kyllä - jos vaikka niin kävisi, että mies olisi puhelimessa kun lapset lähtevät ovesta ulos, niin katson pipon. Tosin kertaakaan näin ei ole tapahtunut.

Ei lapset pidä kummallisena etten osallistu, vaan normaalina. Eivät he muusta tiedä.

kuten sanoin, olen yhden pikkulapsiajan tsempannut. Siihen pystyin, toista en tee. Elin perhe-elämää 20 vuotta ja olin oikea superpullantuoksuinen äiti. Pilttiäkään en ostanut, kaikki keitin itse, täysimetin ilman korvikkeita 5-6 v, leikin ja lauloin, lapset olivat Perhepedissä... Suoritin kaikkea satasella.

Kaikella on aikansa... Nyt minulla on mies, jonka kanssa on ihan muu mielessä.... Ja ensimmäistä kertaa elämässä olen onnellinen. Mitään en enää suorita. Eikä ole miestä, joka vaatisi minulta mitään.

Minun ei olisikaan kannattanut hankkia lapsia. Valitettavasti taivuin silloisen mieheni tahtoon. Kenenkään ei pitäisi tehdä sitä.

Eli mikä ihan muu teillä on miehesi kanssa mielessä? Viittaatko tällä seksiin?

Seksielämä voi olla loistavaa vaikka jakaisikin toisen lapsista huolehtimisen, että ei nämä ole toisiaan poissulkevia. Päinvastoin, ainakin meillä tällainen pelkästään vahvistaa keskinäistä kumppanuutta.

Samoin, hyvän seksielämän olisit voinut saada myös semmoisen kanssa jolla lapsia ei ole. Nyt kuulostaa vähän siltä, että te molemmat kärsitte hankkimistanne lapsista kuin vankeustuomiosta.

Jos olit ylisuorittava superpullantuoksuinen äiti, mahtaa omat teinisi nyt ihmetellä kun olet muuttunut täysin päinvastaiseksi. Äidiksi, jolla on mielessä "joku ihan muu". Miten he ovat reagoineet? Sitä paitsi tuskin kukaan on vaatinut ylisuorittamista, muu kuin sinä itse. Ihan tavallinen elämä olisi riittänyt.

Nyt luet paljon rivien välistä.

Tietysti minä itse ylisuoritin ja omalla vastuulla se oli, mutta kyllä se eksäkin vaativa osasi olla. Olin mukautuva ja sovittelija.

Viittaan lähinnä seksiin, shampanjaan ja viiden tähden luksusviikonloppuihin. Kaikkeen, mistä me kaksi nautimme.

Teinit vissiin tykkäävät äidin muutoksesta, siis äidin rentoudesta, kun 2 minun teiniä ja miehen teini olivat kaikki ennen vuoroviikkolapsia. Kaksi heistä halusi muuttaa pysyvästi tänne. Se kolmas ravaa täällä vähän väliä isäviikkoinansa.

Miks en ottanut lapsetonta miestä? Sanoisinko kliseisesti, että minä en valinnut tätä parisuhdetta, vaan parisuhde valitsi minut. Minä _tiedän_, että juuri tämän miehen kanssa minun pitää olla. Miehellä on yhtä varma tieto minusta.

Kun ensimmäisen kerran näimme, olin siivoamassa ja meikittä - niin molempien elämä pysähtyi. En olisi uskonut tällaiseen, ellen itse olisi sitä kokenut. Nyt yhdessä yli viisi vuotta ja naimisissa kolme. Vieläkin sydämeni sykähtää joka kerta, kun Juha Tapio soi radiossa: aina kun istun vierees sun, siin on jotain niin oikeaa....

Tällaisella kokemuksella sitä istuu vaikka tikun nokassa.

Vai yhdessä yli viisi vuotta ja miehen pikkuiset 6-9 vuotta? Eli nappasit vauvaperheen isän ja nyt karttelet näitä kävelemään oppineita vauvoja kun on vaan sekstailut ja shamppanjat mielessä? Huh huh tätä nykymaailman itsekkyyttä.

Aivan... Mutta kai ymmärrät että parisuhde valitsi hänet, eikä toisinpäin. Silloin naisen kuin naisen, ja etenkin lapsiperhe-elämää vihaavan naisen, on vaan mentävä vikisten, kun Juha Tapio laulaa ja vauvaperheen isä kolahtaa kuin metrinen halko otsaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.

Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.

Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.

Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.

Olen tuo, jolle vastasit. Minulla on pari teiniä. En aio toista pikkulapsielämää elämään. Olen jo yhden elänyt. Sitä paitsi, ei ne lapset minua tule katsomaan, vaan isäänsä. Tulevat joka toinen vkl.

Minä sanoin tämän miljoona kertaa miehelle, kun seurustelimme. Kieltäydyin ensimmäisestä kosinnastakin lasten vuoksi. Mies silti kosi uudestaan.

Meillä tämä on selkeää: en hoida lapsia, enkä kanna mitään vastuuta. Auttaa voin.

Ymmärrän kantasi. Ja sitten toisaalta en ymmärrä yhtään. Ymmärrän sen että sinä olet omat lapsesi tehnyt ja hoitanut. Mutta se menee yli hilseen, miksi ylipäätään lyöttäydyit yhteen ihmisen kanssa jolla niin erilainen elämäntilanne omasi kanssa, ettei teillä käytännössä pysty muodostumaan mitään yhteistä historiaa. Ei naureta yhdessä lasten hassutuksille, tai muutenkaan muistella kivoja juttuja mitä on yhdessä tehty. Te olette erillisiä vaikka kuitenkin olette olevinaan yhdessä. Jaatte mukamas elämänne ja sitten ette kuitenkaan oikeasti jaa. Jäät vieraaksi noille lapsille, he sinulle, ja tietyllä tasolla pysytte miehesi kanssa vieraina toisillenne. Jaatte vain parisuhteenne, mutta ette elämäänne. Tajuatko sen ratkaisevan eron?

Asuuko nuo omat teinisi teillä? Miten miehesi sitten suhtautuu heihin, onko samalla kannalla että hän ei osallistu. Kun teinit tarttee kyytejä yms niin vain sinä hoidat.

Minusta teillä on jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä siitä mitä parisuhde käytännössä merkitsee. Eli sitä että elämä jaetaan ihmisen kanssa, jonka rinnalla on valittu kulkea. Varmaan sulle olisi löytynyt sellainenkin mies jolla myös jo isommat lapset, ja vastaavasti miehesi olisi saanut lapsiperhe-elämän jonkun sellaisen kanssa joka olisi ollut siihen valmis osallistumaan.

Meistä kumpikaan ei ole ihminen, joka muistelee menneitä. Siis ihmiset on jaettavissa kolmeen ryhmään: toiset elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa. Me harvat elämme nykyisyydessä. Olimme molemmat tavatessamme 42-43 v, meillä molemmilla on historiamme.

Jaamme nykyisyytemme keskenämme, mutta emme historiaa. Meillä on tulevaisuuden suunnitelmia. Jos hyvin käy, ehdin olla tässä avioliitossa yhtä kauan kuin ensimmäisessä, eli 20 vuotta.

Toinen minun teinini asuu kanssamme, toinen on vuoroviikkolapsi. Meillä asuu myös miehen teinipoika koko ajan. Hän on samalla viivalla omien lasteni kanssa. Mutta ketään en hoida. Eikä mieheni tarvitse hoitaa minun teinejäni. Periaatteessa minä kyyditsen. Mutta hädässä autamme ... harvoin on tullut mitään hätää.

Me molemmat uskomme, että rakkaus ei vaadi toiselta mitään. Me emme vaadi toisiltamme mitään. Siksi rakkautemme kukoistaa.

En yhtään ymmärrä, miksi minun pitäisi olla osa miehen pienempiä lapsia? Miehen mielestä on aivan sama, haluanko olla mukana vai en. Juuri eilen mies sanoi ajatelleensa, kun meillä oli vuosipäivä, ettei haluaisi muuttaa minussa yhtäkään asiaa... enkä minäkään halua muuttaa miehessä mitään. Hän on täydellinen, ja ylsi syy on se, että hän antaa minun elää juuri sellaista elämää kuin haluan.

Kukin tavallaan. Parisuhteelta ja perheeltä saa sen mitä sille antaa. Jos ei anna kaikkea, ja perusta oikeaa perhettä, miehen lapset tuntuvatkin varmaan toisen naisen lapsilta. Minusta et ole hyväksynyt kaikkia tosiasioita, vaan luot keinotekoisia raja-aitoja ja väistät tosiasioiden kohtaamista. Näin olleen et myöskään ole ihan oikeasti sitoutunut tuohon perheeseen. Eikä sulla siis ole oikeaa, toimivaa perhettä. Ja siksi sinulla myös herää tuollaisia  väheksyviä tunteita viattomia lapsia kohtaan. Elät puolitotuudessa, eli valheessa. Et ole hyväksynyt todellisuutta sellaisena kuin se on. Ja mitä tulee menneisyydessä elämiseen, ihminen joka elää puolitotuuksien kanssa, on täysin sidottu omaan menneisyyteensä ja sen selvittämättömiin ongelmiin. Niinkuin sinä olet. Suhteenne ja rakkautenne tuskin tulee olemaan pitkä ja syvä. Nuo tunteesi ovat hälytysmerkki siitä, etteivät asiasi ole itsesi kanssa kunnossa. 

Huh huh, aika paksua tekstiä sinulta... Enpä ole vastaavaa edes av:lta lukenut pitkään aikaan.

En yhtään ymmärrä, että sinä et ymmärrä minua. Meidän elämänfilosofia me on kuin yö ja päivä:

- minä ajattelen, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta - sinä ajattelet olevan ja vielä tietäväsi sen

- minä ajattelen, ettei kukaan ulkopuolinen tiedä, miten toisen ihmisen tulee elää - sinä ajattelet tietäväsi kaikkien muidenkin asiat

- minä ajattelen, ettei kenellekään meillä ole varaa sanoa ylläolevaa toiselle ihmiselle - sinä sanot

- minä en edes halua perhettä, haluan vain parisuhteen - sinä ajattelet, että kaikki haluavat perheen

- jne...vaikka mitä...

Kaikkea hyvää sinulle jatkossa. Toivon, että saat kokea itsekin samanlaisen rakkauden, mitä minä koen tässä suhteessa. Rakkaus ei vaadi, ei tuomitse, eikä nosta itseään toisen ihmisen yläpuolelle,

Tässä se joka alkuperäisesti kirjoitti että ymmärsi ja ei ymmärtänyt. En tuomitse tapaasi elää, mutta ihmettelen miten noin pinnallisen rusinat pullasta suhteen saa toimimaan. Ehkä et vain ole äitityyppiä, ja odotat vain että ne biolapsetkin lähtevät pesästä niin saat keskittyä vain siihen parisuhteeseesi, joka sinulle on elämässäsi se ainoa "juttu". Jos tämä teille molemmin puolin toimii ja miehesi ei sinussa hepsankeikassa mitään muuttaisi, niin hienoa. Itse en ymmärrä. Kun itse tapasin puolisoni, oli hän jo vakiintuneessa viikko-viikko systeemissä. Mies veti jalat alta, joten piti miettiä, tahdonko miehen ja samaan pakettiin äitipuolen roolin, koska ilman muuta kävi selväksi että lapset ovat miehen elämässä ykkösiä, heillä aikanaan pitkän yrittämisen tuloksia. Ja minähän tahdoin koko paketin, koska meidän luonteille ei sopisi sellainen, että suhteemme olisi katkolla joka toinen viikko. Me nimenomaan EMME elä menneisyydessä, vaan tätä päivää. Nyt nautitaan lapsettomasta viikosta, sitten taas nautitaan lapsiarjesta kun he tulevat tänne, jokaisesta päivästä tehdään mukava ja mennään tilanteiden mukaan. Ei niin, että pystyttelemme näkymättömiä raja-aitoja merkkaamaan sitä mihin olemme tämän suhteen eteen valmiita ja mihin emme, ja rakkautemme kukoistaa edelleen vuosien jälkeen, kiitos vaan. Enkä usko että meillä menisi näin hyvin, jos käyttäytyisin kuten sinä, että lasten pyytäessä välipalaa, sanoisin että pyydä isältäsi, tai pyytäessä kokoamisapua legojutuissa, en auttaisi. Päinvastoin se on minulle ihana asia, että lasten silmissä me olemme tasavertaisia vanhempia, vaikka biologisuutta ei olekaan.

Kyllä minä koko porukalle ruokaa teen, mutta siinäpä se. Ja menen mukaan, jos tarvitaan kaksi aikuista.

Ja kuten sanoin, niin autan tarvittaessa. Jos lapsi minulta jotain pyytää, niin teen sen. Mutta harvemmin pyytävät, koska en ole paikalla. Minä käyn silloin salilla, käyn kasikymppisten vanhempieni luona, käyn ystäväni kanssa kävelyllä....

Tässä voittavat kaikki: lasten ei tarvitse jakaa isäänsä kenenkään kanssa, minä saan hoidettua omat asiani ja oman sosiaalisen elämäni. Ja miehelle se on samantekevää.

Jos toimisin toisin ja olisin läsnä lasten kanssa, niin minä olisin tylsistynyt, en ehtisi hoitaa ihmissuhteitani, en nähdä niin paljoa vanhempiani. Ja miehelle olisi vieläkin samantekevää.

Mies on lastensa kanssa läsnä, mutta ei muutoin osaa olla heidän kanssaan. En näe mitään positiivista kenenkään kannalta, että istun heidän kanssaan viisi tuntia telkkaria katsomassa tai hoplopin kahvipöydässä.

Minä en ole toiminut, enkä toimisi omieni lasteni kanssa noin. Kuten sanoin, en ota niistä lapsista yhtään vastuuta. (Uskon monen uusperheen menevän pieleen siinä, että nainen alkaa ottamaan vastuuta ja mies sitten sysää lapsensa naisen harteille kokonaan. Ja sitten on soppa valmis.)

Ei, en todellakaan ole emotyyppi. Eikä mies ole Isätyyppi.

Ai että kun nämä 6-9 vuotiaat joka toinen vkl teillä käyvät niin jos sen aikaa olisit läsnä, et ehtisi hoitaa omia ystävyyssuhteitasi? Sullehan jää kahden viikon jaksoissa peräti 12 päivää ihan itseesi käyttämiseen. Ai niin pyöriihän teillä ne teinit jaloissa, pakon sanelemana. Miksi hankit lapsia jos et ole emotyyppiä etkä halua perhettä, vain parisuhteen, kuten mainitset itse yllä. Silloin kyllä elämä on laadukkaampaa jos pysyy lapsettomana.

Jos et mitenkään osallistu hoitamiseen, niin sehän tarkoittaa että vaikka näet että lähdetään ilman pipoa pakkasella, tai koulurepussa ei ole oikeita tavaroita, et sano mitään, koska periaatteesi on se ettet halua lapsia, pelkän miehen. Tuo on jo borderline heitteillejättöä. Eikä kukaan katso viittä tuntia telkkaria, ei yhdessäolo sitä ole. Meillä pelataan vaikkapa lautapelejä, ja täytyy sanoa että aivan jokainen, mieheni ja lapset, pitäisi sitä kummallisena jos en osallistuisi.

Säälin noita reppanoita, joiden isäkin on tyyppiä ei vois perhe vähempää kiinnostaa, tärkeintä on että naiselta saa pillua.

Mies katsoo, että pipo on pakkasella. Ei heillä koulureppuja ole viikonloppuna, mutta jos olisi, en sinne katsoisi. Mies katsokoon.

Autan kyllä - jos vaikka niin kävisi, että mies olisi puhelimessa kun lapset lähtevät ovesta ulos, niin katson pipon. Tosin kertaakaan näin ei ole tapahtunut.

Ei lapset pidä kummallisena etten osallistu, vaan normaalina. Eivät he muusta tiedä.

kuten sanoin, olen yhden pikkulapsiajan tsempannut. Siihen pystyin, toista en tee. Elin perhe-elämää 20 vuotta ja olin oikea superpullantuoksuinen äiti. Pilttiäkään en ostanut, kaikki keitin itse, täysimetin ilman korvikkeita 5-6 v, leikin ja lauloin, lapset olivat Perhepedissä... Suoritin kaikkea satasella.

Kaikella on aikansa... Nyt minulla on mies, jonka kanssa on ihan muu mielessä.... Ja ensimmäistä kertaa elämässä olen onnellinen. Mitään en enää suorita. Eikä ole miestä, joka vaatisi minulta mitään.

Minun ei olisikaan kannattanut hankkia lapsia. Valitettavasti taivuin silloisen mieheni tahtoon. Kenenkään ei pitäisi tehdä sitä.

Eli mikä ihan muu teillä on miehesi kanssa mielessä? Viittaatko tällä seksiin?

Seksielämä voi olla loistavaa vaikka jakaisikin toisen lapsista huolehtimisen, että ei nämä ole toisiaan poissulkevia. Päinvastoin, ainakin meillä tällainen pelkästään vahvistaa keskinäistä kumppanuutta.

Samoin, hyvän seksielämän olisit voinut saada myös semmoisen kanssa jolla lapsia ei ole. Nyt kuulostaa vähän siltä, että te molemmat kärsitte hankkimistanne lapsista kuin vankeustuomiosta.

Jos olit ylisuorittava superpullantuoksuinen äiti, mahtaa omat teinisi nyt ihmetellä kun olet muuttunut täysin päinvastaiseksi. Äidiksi, jolla on mielessä "joku ihan muu". Miten he ovat reagoineet? Sitä paitsi tuskin kukaan on vaatinut ylisuorittamista, muu kuin sinä itse. Ihan tavallinen elämä olisi riittänyt.

Nyt luet paljon rivien välistä.

Tietysti minä itse ylisuoritin ja omalla vastuulla se oli, mutta kyllä se eksäkin vaativa osasi olla. Olin mukautuva ja sovittelija.

Viittaan lähinnä seksiin, shampanjaan ja viiden tähden luksusviikonloppuihin. Kaikkeen, mistä me kaksi nautimme.

Teinit vissiin tykkäävät äidin muutoksesta, siis äidin rentoudesta, kun 2 minun teiniä ja miehen teini olivat kaikki ennen vuoroviikkolapsia. Kaksi heistä halusi muuttaa pysyvästi tänne. Se kolmas ravaa täällä vähän väliä isäviikkoinansa.

Miks en ottanut lapsetonta miestä? Sanoisinko kliseisesti, että minä en valinnut tätä parisuhdetta, vaan parisuhde valitsi minut. Minä _tiedän_, että juuri tämän miehen kanssa minun pitää olla. Miehellä on yhtä varma tieto minusta.

Kun ensimmäisen kerran näimme, olin siivoamassa ja meikittä - niin molempien elämä pysähtyi. En olisi uskonut tällaiseen, ellen itse olisi sitä kokenut. Nyt yhdessä yli viisi vuotta ja naimisissa kolme. Vieläkin sydämeni sykähtää joka kerta, kun Juha Tapio soi radiossa: aina kun istun vierees sun, siin on jotain niin oikeaa....

Tällaisella kokemuksella sitä istuu vaikka tikun nokassa.

Vai yhdessä yli viisi vuotta ja miehen pikkuiset 6-9 vuotta? Eli nappasit vauvaperheen isän ja nyt karttelet näitä kävelemään oppineita vauvoja kun on vaan sekstailut ja shamppanjat mielessä? Huh huh tätä nykymaailman itsekkyyttä.

Nappasin isän, mutta en perheisää. Mies oli sinkkuna puoli vuotta ennen tapaamistamme. Minä 2,5 v.

Itse asiassa tuo nuorempi on tällä hetkellä jo 7 v, ekaluokkainen siis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.

Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.

Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.

Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.

Olen tuo, jolle vastasit. Minulla on pari teiniä. En aio toista pikkulapsielämää elämään. Olen jo yhden elänyt. Sitä paitsi, ei ne lapset minua tule katsomaan, vaan isäänsä. Tulevat joka toinen vkl.

Minä sanoin tämän miljoona kertaa miehelle, kun seurustelimme. Kieltäydyin ensimmäisestä kosinnastakin lasten vuoksi. Mies silti kosi uudestaan.

Meillä tämä on selkeää: en hoida lapsia, enkä kanna mitään vastuuta. Auttaa voin.

Ymmärrän kantasi. Ja sitten toisaalta en ymmärrä yhtään. Ymmärrän sen että sinä olet omat lapsesi tehnyt ja hoitanut. Mutta se menee yli hilseen, miksi ylipäätään lyöttäydyit yhteen ihmisen kanssa jolla niin erilainen elämäntilanne omasi kanssa, ettei teillä käytännössä pysty muodostumaan mitään yhteistä historiaa. Ei naureta yhdessä lasten hassutuksille, tai muutenkaan muistella kivoja juttuja mitä on yhdessä tehty. Te olette erillisiä vaikka kuitenkin olette olevinaan yhdessä. Jaatte mukamas elämänne ja sitten ette kuitenkaan oikeasti jaa. Jäät vieraaksi noille lapsille, he sinulle, ja tietyllä tasolla pysytte miehesi kanssa vieraina toisillenne. Jaatte vain parisuhteenne, mutta ette elämäänne. Tajuatko sen ratkaisevan eron?

Asuuko nuo omat teinisi teillä? Miten miehesi sitten suhtautuu heihin, onko samalla kannalla että hän ei osallistu. Kun teinit tarttee kyytejä yms niin vain sinä hoidat.

Minusta teillä on jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä siitä mitä parisuhde käytännössä merkitsee. Eli sitä että elämä jaetaan ihmisen kanssa, jonka rinnalla on valittu kulkea. Varmaan sulle olisi löytynyt sellainenkin mies jolla myös jo isommat lapset, ja vastaavasti miehesi olisi saanut lapsiperhe-elämän jonkun sellaisen kanssa joka olisi ollut siihen valmis osallistumaan.

Meistä kumpikaan ei ole ihminen, joka muistelee menneitä. Siis ihmiset on jaettavissa kolmeen ryhmään: toiset elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa. Me harvat elämme nykyisyydessä. Olimme molemmat tavatessamme 42-43 v, meillä molemmilla on historiamme.

Jaamme nykyisyytemme keskenämme, mutta emme historiaa. Meillä on tulevaisuuden suunnitelmia. Jos hyvin käy, ehdin olla tässä avioliitossa yhtä kauan kuin ensimmäisessä, eli 20 vuotta.

Toinen minun teinini asuu kanssamme, toinen on vuoroviikkolapsi. Meillä asuu myös miehen teinipoika koko ajan. Hän on samalla viivalla omien lasteni kanssa. Mutta ketään en hoida. Eikä mieheni tarvitse hoitaa minun teinejäni. Periaatteessa minä kyyditsen. Mutta hädässä autamme ... harvoin on tullut mitään hätää.

Me molemmat uskomme, että rakkaus ei vaadi toiselta mitään. Me emme vaadi toisiltamme mitään. Siksi rakkautemme kukoistaa.

En yhtään ymmärrä, miksi minun pitäisi olla osa miehen pienempiä lapsia? Miehen mielestä on aivan sama, haluanko olla mukana vai en. Juuri eilen mies sanoi ajatelleensa, kun meillä oli vuosipäivä, ettei haluaisi muuttaa minussa yhtäkään asiaa... enkä minäkään halua muuttaa miehessä mitään. Hän on täydellinen, ja ylsi syy on se, että hän antaa minun elää juuri sellaista elämää kuin haluan.

Kukin tavallaan. Parisuhteelta ja perheeltä saa sen mitä sille antaa. Jos ei anna kaikkea, ja perusta oikeaa perhettä, miehen lapset tuntuvatkin varmaan toisen naisen lapsilta. Minusta et ole hyväksynyt kaikkia tosiasioita, vaan luot keinotekoisia raja-aitoja ja väistät tosiasioiden kohtaamista. Näin olleen et myöskään ole ihan oikeasti sitoutunut tuohon perheeseen. Eikä sulla siis ole oikeaa, toimivaa perhettä. Ja siksi sinulla myös herää tuollaisia  väheksyviä tunteita viattomia lapsia kohtaan. Elät puolitotuudessa, eli valheessa. Et ole hyväksynyt todellisuutta sellaisena kuin se on. Ja mitä tulee menneisyydessä elämiseen, ihminen joka elää puolitotuuksien kanssa, on täysin sidottu omaan menneisyyteensä ja sen selvittämättömiin ongelmiin. Niinkuin sinä olet. Suhteenne ja rakkautenne tuskin tulee olemaan pitkä ja syvä. Nuo tunteesi ovat hälytysmerkki siitä, etteivät asiasi ole itsesi kanssa kunnossa. 

Huh huh, aika paksua tekstiä sinulta... Enpä ole vastaavaa edes av:lta lukenut pitkään aikaan.

En yhtään ymmärrä, että sinä et ymmärrä minua. Meidän elämänfilosofia me on kuin yö ja päivä:

- minä ajattelen, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta - sinä ajattelet olevan ja vielä tietäväsi sen

- minä ajattelen, ettei kukaan ulkopuolinen tiedä, miten toisen ihmisen tulee elää - sinä ajattelet tietäväsi kaikkien muidenkin asiat

- minä ajattelen, ettei kenellekään meillä ole varaa sanoa ylläolevaa toiselle ihmiselle - sinä sanot

- minä en edes halua perhettä, haluan vain parisuhteen - sinä ajattelet, että kaikki haluavat perheen

- jne...vaikka mitä...

Kaikkea hyvää sinulle jatkossa. Toivon, että saat kokea itsekin samanlaisen rakkauden, mitä minä koen tässä suhteessa. Rakkaus ei vaadi, ei tuomitse, eikä nosta itseään toisen ihmisen yläpuolelle,

Tässä se joka alkuperäisesti kirjoitti että ymmärsi ja ei ymmärtänyt. En tuomitse tapaasi elää, mutta ihmettelen miten noin pinnallisen rusinat pullasta suhteen saa toimimaan. Ehkä et vain ole äitityyppiä, ja odotat vain että ne biolapsetkin lähtevät pesästä niin saat keskittyä vain siihen parisuhteeseesi, joka sinulle on elämässäsi se ainoa "juttu". Jos tämä teille molemmin puolin toimii ja miehesi ei sinussa hepsankeikassa mitään muuttaisi, niin hienoa. Itse en ymmärrä. Kun itse tapasin puolisoni, oli hän jo vakiintuneessa viikko-viikko systeemissä. Mies veti jalat alta, joten piti miettiä, tahdonko miehen ja samaan pakettiin äitipuolen roolin, koska ilman muuta kävi selväksi että lapset ovat miehen elämässä ykkösiä, heillä aikanaan pitkän yrittämisen tuloksia. Ja minähän tahdoin koko paketin, koska meidän luonteille ei sopisi sellainen, että suhteemme olisi katkolla joka toinen viikko. Me nimenomaan EMME elä menneisyydessä, vaan tätä päivää. Nyt nautitaan lapsettomasta viikosta, sitten taas nautitaan lapsiarjesta kun he tulevat tänne, jokaisesta päivästä tehdään mukava ja mennään tilanteiden mukaan. Ei niin, että pystyttelemme näkymättömiä raja-aitoja merkkaamaan sitä mihin olemme tämän suhteen eteen valmiita ja mihin emme, ja rakkautemme kukoistaa edelleen vuosien jälkeen, kiitos vaan. Enkä usko että meillä menisi näin hyvin, jos käyttäytyisin kuten sinä, että lasten pyytäessä välipalaa, sanoisin että pyydä isältäsi, tai pyytäessä kokoamisapua legojutuissa, en auttaisi. Päinvastoin se on minulle ihana asia, että lasten silmissä me olemme tasavertaisia vanhempia, vaikka biologisuutta ei olekaan.

Kyllä minä koko porukalle ruokaa teen, mutta siinäpä se. Ja menen mukaan, jos tarvitaan kaksi aikuista.

Ja kuten sanoin, niin autan tarvittaessa. Jos lapsi minulta jotain pyytää, niin teen sen. Mutta harvemmin pyytävät, koska en ole paikalla. Minä käyn silloin salilla, käyn kasikymppisten vanhempieni luona, käyn ystäväni kanssa kävelyllä....

Tässä voittavat kaikki: lasten ei tarvitse jakaa isäänsä kenenkään kanssa, minä saan hoidettua omat asiani ja oman sosiaalisen elämäni. Ja miehelle se on samantekevää.

Jos toimisin toisin ja olisin läsnä lasten kanssa, niin minä olisin tylsistynyt, en ehtisi hoitaa ihmissuhteitani, en nähdä niin paljoa vanhempiani. Ja miehelle olisi vieläkin samantekevää.

Mies on lastensa kanssa läsnä, mutta ei muutoin osaa olla heidän kanssaan. En näe mitään positiivista kenenkään kannalta, että istun heidän kanssaan viisi tuntia telkkaria katsomassa tai hoplopin kahvipöydässä.

Minä en ole toiminut, enkä toimisi omieni lasteni kanssa noin. Kuten sanoin, en ota niistä lapsista yhtään vastuuta. (Uskon monen uusperheen menevän pieleen siinä, että nainen alkaa ottamaan vastuuta ja mies sitten sysää lapsensa naisen harteille kokonaan. Ja sitten on soppa valmis.)

Ei, en todellakaan ole emotyyppi. Eikä mies ole Isätyyppi.

Ai että kun nämä 6-9 vuotiaat joka toinen vkl teillä käyvät niin jos sen aikaa olisit läsnä, et ehtisi hoitaa omia ystävyyssuhteitasi? Sullehan jää kahden viikon jaksoissa peräti 12 päivää ihan itseesi käyttämiseen. Ai niin pyöriihän teillä ne teinit jaloissa, pakon sanelemana. Miksi hankit lapsia jos et ole emotyyppiä etkä halua perhettä, vain parisuhteen, kuten mainitset itse yllä. Silloin kyllä elämä on laadukkaampaa jos pysyy lapsettomana.

Jos et mitenkään osallistu hoitamiseen, niin sehän tarkoittaa että vaikka näet että lähdetään ilman pipoa pakkasella, tai koulurepussa ei ole oikeita tavaroita, et sano mitään, koska periaatteesi on se ettet halua lapsia, pelkän miehen. Tuo on jo borderline heitteillejättöä. Eikä kukaan katso viittä tuntia telkkaria, ei yhdessäolo sitä ole. Meillä pelataan vaikkapa lautapelejä, ja täytyy sanoa että aivan jokainen, mieheni ja lapset, pitäisi sitä kummallisena jos en osallistuisi.

Säälin noita reppanoita, joiden isäkin on tyyppiä ei vois perhe vähempää kiinnostaa, tärkeintä on että naiselta saa pillua.

Mies katsoo, että pipo on pakkasella. Ei heillä koulureppuja ole viikonloppuna, mutta jos olisi, en sinne katsoisi. Mies katsokoon.

Autan kyllä - jos vaikka niin kävisi, että mies olisi puhelimessa kun lapset lähtevät ovesta ulos, niin katson pipon. Tosin kertaakaan näin ei ole tapahtunut.

Ei lapset pidä kummallisena etten osallistu, vaan normaalina. Eivät he muusta tiedä.

kuten sanoin, olen yhden pikkulapsiajan tsempannut. Siihen pystyin, toista en tee. Elin perhe-elämää 20 vuotta ja olin oikea superpullantuoksuinen äiti. Pilttiäkään en ostanut, kaikki keitin itse, täysimetin ilman korvikkeita 5-6 v, leikin ja lauloin, lapset olivat Perhepedissä... Suoritin kaikkea satasella.

Kaikella on aikansa... Nyt minulla on mies, jonka kanssa on ihan muu mielessä.... Ja ensimmäistä kertaa elämässä olen onnellinen. Mitään en enää suorita. Eikä ole miestä, joka vaatisi minulta mitään.

Minun ei olisikaan kannattanut hankkia lapsia. Valitettavasti taivuin silloisen mieheni tahtoon. Kenenkään ei pitäisi tehdä sitä.

Eli mikä ihan muu teillä on miehesi kanssa mielessä? Viittaatko tällä seksiin?

Seksielämä voi olla loistavaa vaikka jakaisikin toisen lapsista huolehtimisen, että ei nämä ole toisiaan poissulkevia. Päinvastoin, ainakin meillä tällainen pelkästään vahvistaa keskinäistä kumppanuutta.

Samoin, hyvän seksielämän olisit voinut saada myös semmoisen kanssa jolla lapsia ei ole. Nyt kuulostaa vähän siltä, että te molemmat kärsitte hankkimistanne lapsista kuin vankeustuomiosta.

Jos olit ylisuorittava superpullantuoksuinen äiti, mahtaa omat teinisi nyt ihmetellä kun olet muuttunut täysin päinvastaiseksi. Äidiksi, jolla on mielessä "joku ihan muu". Miten he ovat reagoineet? Sitä paitsi tuskin kukaan on vaatinut ylisuorittamista, muu kuin sinä itse. Ihan tavallinen elämä olisi riittänyt.

Nyt luet paljon rivien välistä.

Tietysti minä itse ylisuoritin ja omalla vastuulla se oli, mutta kyllä se eksäkin vaativa osasi olla. Olin mukautuva ja sovittelija.

Viittaan lähinnä seksiin, shampanjaan ja viiden tähden luksusviikonloppuihin. Kaikkeen, mistä me kaksi nautimme.

Teinit vissiin tykkäävät äidin muutoksesta, siis äidin rentoudesta, kun 2 minun teiniä ja miehen teini olivat kaikki ennen vuoroviikkolapsia. Kaksi heistä halusi muuttaa pysyvästi tänne. Se kolmas ravaa täällä vähän väliä isäviikkoinansa.

Miks en ottanut lapsetonta miestä? Sanoisinko kliseisesti, että minä en valinnut tätä parisuhdetta, vaan parisuhde valitsi minut. Minä _tiedän_, että juuri tämän miehen kanssa minun pitää olla. Miehellä on yhtä varma tieto minusta.

Kun ensimmäisen kerran näimme, olin siivoamassa ja meikittä - niin molempien elämä pysähtyi. En olisi uskonut tällaiseen, ellen itse olisi sitä kokenut. Nyt yhdessä yli viisi vuotta ja naimisissa kolme. Vieläkin sydämeni sykähtää joka kerta, kun Juha Tapio soi radiossa: aina kun istun vierees sun, siin on jotain niin oikeaa....

Tällaisella kokemuksella sitä istuu vaikka tikun nokassa.

Vai yhdessä yli viisi vuotta ja miehen pikkuiset 6-9 vuotta? Eli nappasit vauvaperheen isän ja nyt karttelet näitä kävelemään oppineita vauvoja kun on vaan sekstailut ja shamppanjat mielessä? Huh huh tätä nykymaailman itsekkyyttä.

Aivan... Mutta kai ymmärrät että parisuhde valitsi hänet, eikä toisinpäin. Silloin naisen kuin naisen, ja etenkin lapsiperhe-elämää vihaavan naisen, on vaan mentävä vikisten, kun Juha Tapio laulaa ja vauvaperheen isä kolahtaa kuin metrinen halko otsaan.

Niin, olen onnellinen, etten koskaan kokenut tällaista avioliittoni aikana. Ei, en ikinä olisi pettänyt, mutta moni muu olisi.

Tällaista kokemusta on vaikea selittää, vähän kuin selittäisi sokealle, miltä meri näyttää

Vierailija kirjoitti:

Okei, jos viittaat seksiin, samppanjaan ja viiden tähden luksusviikonloppuihin, niin mitäs ihmeellistä tuossa on, ihan normaalia parisuhteen matskua, noita samoja meidänkin parisuhteessa harrastetaan, nytkin pian lähdössä kahdestaan pienelle luksuslomalle. Samoin ystäväpiirissäni ihan normia. Mutta sitten toisaalta myös lasten kanssa harrastetaan laadukasta lomailua ja muitakin aktiviteetteja, koska on varaa. Ja tasa-arvoisena perheenä mennään, kukaan ei jää kyydistä pois, mököttämään ja "kirjaa lukemaan". Minusta meillä on paremmin: ainakin itse koen että saan laatuaikaa lasten kanssa ollessa, ja saan laatuaikaa miehen kanssa ollessa. Ei ole tunnetta, että joka toinen viikko on vaan hampaat irvessä lusittava läpi että pääsee taas viikoksi siihen elämään joka vain ja ainoastaan kiinnostaa.... Huh. Tekemiset lasten kanssa versus aikuisten kesken on toki erilaisia mutta meidän tapauksessa molempi parempi - kokonaisuus on isompi kuin osiensa summa, ja siksi juuri suhde toimii. Ja pullaa meillä leivotaan jos sattuu huvittamaan -en kyllä ymmärrä kaltaisia hampaat irvessä suorittajia. Että siinä mielessä onnittelut, että älysit tuosta pyrkiä pois.

Mekin lähdemme joulun jälkeen teinien kanssa Alpeille. Olemme tasa-arvoinen perhe siellä. Ei se minulle tosin ole varsinaista lomailua. Voi olla, että sen jälkeen tarvitsen oman loman.

Näiden pienempien kanssa en lähde lomalle. Tai lähden sitten, kun he ovat tarpeeksi isoja asuakseen omassa huoneessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.

Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.

Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.

Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.

Olen tuo, jolle vastasit. Minulla on pari teiniä. En aio toista pikkulapsielämää elämään. Olen jo yhden elänyt. Sitä paitsi, ei ne lapset minua tule katsomaan, vaan isäänsä. Tulevat joka toinen vkl.

Minä sanoin tämän miljoona kertaa miehelle, kun seurustelimme. Kieltäydyin ensimmäisestä kosinnastakin lasten vuoksi. Mies silti kosi uudestaan.

Meillä tämä on selkeää: en hoida lapsia, enkä kanna mitään vastuuta. Auttaa voin.

Ymmärrän kantasi. Ja sitten toisaalta en ymmärrä yhtään. Ymmärrän sen että sinä olet omat lapsesi tehnyt ja hoitanut. Mutta se menee yli hilseen, miksi ylipäätään lyöttäydyit yhteen ihmisen kanssa jolla niin erilainen elämäntilanne omasi kanssa, ettei teillä käytännössä pysty muodostumaan mitään yhteistä historiaa. Ei naureta yhdessä lasten hassutuksille, tai muutenkaan muistella kivoja juttuja mitä on yhdessä tehty. Te olette erillisiä vaikka kuitenkin olette olevinaan yhdessä. Jaatte mukamas elämänne ja sitten ette kuitenkaan oikeasti jaa. Jäät vieraaksi noille lapsille, he sinulle, ja tietyllä tasolla pysytte miehesi kanssa vieraina toisillenne. Jaatte vain parisuhteenne, mutta ette elämäänne. Tajuatko sen ratkaisevan eron?

Asuuko nuo omat teinisi teillä? Miten miehesi sitten suhtautuu heihin, onko samalla kannalla että hän ei osallistu. Kun teinit tarttee kyytejä yms niin vain sinä hoidat.

Minusta teillä on jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä siitä mitä parisuhde käytännössä merkitsee. Eli sitä että elämä jaetaan ihmisen kanssa, jonka rinnalla on valittu kulkea. Varmaan sulle olisi löytynyt sellainenkin mies jolla myös jo isommat lapset, ja vastaavasti miehesi olisi saanut lapsiperhe-elämän jonkun sellaisen kanssa joka olisi ollut siihen valmis osallistumaan.

Meistä kumpikaan ei ole ihminen, joka muistelee menneitä. Siis ihmiset on jaettavissa kolmeen ryhmään: toiset elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa. Me harvat elämme nykyisyydessä. Olimme molemmat tavatessamme 42-43 v, meillä molemmilla on historiamme.

Jaamme nykyisyytemme keskenämme, mutta emme historiaa. Meillä on tulevaisuuden suunnitelmia. Jos hyvin käy, ehdin olla tässä avioliitossa yhtä kauan kuin ensimmäisessä, eli 20 vuotta.

Toinen minun teinini asuu kanssamme, toinen on vuoroviikkolapsi. Meillä asuu myös miehen teinipoika koko ajan. Hän on samalla viivalla omien lasteni kanssa. Mutta ketään en hoida. Eikä mieheni tarvitse hoitaa minun teinejäni. Periaatteessa minä kyyditsen. Mutta hädässä autamme ... harvoin on tullut mitään hätää.

Me molemmat uskomme, että rakkaus ei vaadi toiselta mitään. Me emme vaadi toisiltamme mitään. Siksi rakkautemme kukoistaa.

En yhtään ymmärrä, miksi minun pitäisi olla osa miehen pienempiä lapsia? Miehen mielestä on aivan sama, haluanko olla mukana vai en. Juuri eilen mies sanoi ajatelleensa, kun meillä oli vuosipäivä, ettei haluaisi muuttaa minussa yhtäkään asiaa... enkä minäkään halua muuttaa miehessä mitään. Hän on täydellinen, ja ylsi syy on se, että hän antaa minun elää juuri sellaista elämää kuin haluan.

Kukin tavallaan. Parisuhteelta ja perheeltä saa sen mitä sille antaa. Jos ei anna kaikkea, ja perusta oikeaa perhettä, miehen lapset tuntuvatkin varmaan toisen naisen lapsilta. Minusta et ole hyväksynyt kaikkia tosiasioita, vaan luot keinotekoisia raja-aitoja ja väistät tosiasioiden kohtaamista. Näin olleen et myöskään ole ihan oikeasti sitoutunut tuohon perheeseen. Eikä sulla siis ole oikeaa, toimivaa perhettä. Ja siksi sinulla myös herää tuollaisia  väheksyviä tunteita viattomia lapsia kohtaan. Elät puolitotuudessa, eli valheessa. Et ole hyväksynyt todellisuutta sellaisena kuin se on. Ja mitä tulee menneisyydessä elämiseen, ihminen joka elää puolitotuuksien kanssa, on täysin sidottu omaan menneisyyteensä ja sen selvittämättömiin ongelmiin. Niinkuin sinä olet. Suhteenne ja rakkautenne tuskin tulee olemaan pitkä ja syvä. Nuo tunteesi ovat hälytysmerkki siitä, etteivät asiasi ole itsesi kanssa kunnossa. 

Huh huh, aika paksua tekstiä sinulta... Enpä ole vastaavaa edes av:lta lukenut pitkään aikaan.

En yhtään ymmärrä, että sinä et ymmärrä minua. Meidän elämänfilosofia me on kuin yö ja päivä:

- minä ajattelen, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta - sinä ajattelet olevan ja vielä tietäväsi sen

- minä ajattelen, ettei kukaan ulkopuolinen tiedä, miten toisen ihmisen tulee elää - sinä ajattelet tietäväsi kaikkien muidenkin asiat

- minä ajattelen, ettei kenellekään meillä ole varaa sanoa ylläolevaa toiselle ihmiselle - sinä sanot

- minä en edes halua perhettä, haluan vain parisuhteen - sinä ajattelet, että kaikki haluavat perheen

- jne...vaikka mitä...

Kaikkea hyvää sinulle jatkossa. Toivon, että saat kokea itsekin samanlaisen rakkauden, mitä minä koen tässä suhteessa. Rakkaus ei vaadi, ei tuomitse, eikä nosta itseään toisen ihmisen yläpuolelle,

Tässä se joka alkuperäisesti kirjoitti että ymmärsi ja ei ymmärtänyt. En tuomitse tapaasi elää, mutta ihmettelen miten noin pinnallisen rusinat pullasta suhteen saa toimimaan. Ehkä et vain ole äitityyppiä, ja odotat vain että ne biolapsetkin lähtevät pesästä niin saat keskittyä vain siihen parisuhteeseesi, joka sinulle on elämässäsi se ainoa "juttu". Jos tämä teille molemmin puolin toimii ja miehesi ei sinussa hepsankeikassa mitään muuttaisi, niin hienoa. Itse en ymmärrä. Kun itse tapasin puolisoni, oli hän jo vakiintuneessa viikko-viikko systeemissä. Mies veti jalat alta, joten piti miettiä, tahdonko miehen ja samaan pakettiin äitipuolen roolin, koska ilman muuta kävi selväksi että lapset ovat miehen elämässä ykkösiä, heillä aikanaan pitkän yrittämisen tuloksia. Ja minähän tahdoin koko paketin, koska meidän luonteille ei sopisi sellainen, että suhteemme olisi katkolla joka toinen viikko. Me nimenomaan EMME elä menneisyydessä, vaan tätä päivää. Nyt nautitaan lapsettomasta viikosta, sitten taas nautitaan lapsiarjesta kun he tulevat tänne, jokaisesta päivästä tehdään mukava ja mennään tilanteiden mukaan. Ei niin, että pystyttelemme näkymättömiä raja-aitoja merkkaamaan sitä mihin olemme tämän suhteen eteen valmiita ja mihin emme, ja rakkautemme kukoistaa edelleen vuosien jälkeen, kiitos vaan. Enkä usko että meillä menisi näin hyvin, jos käyttäytyisin kuten sinä, että lasten pyytäessä välipalaa, sanoisin että pyydä isältäsi, tai pyytäessä kokoamisapua legojutuissa, en auttaisi. Päinvastoin se on minulle ihana asia, että lasten silmissä me olemme tasavertaisia vanhempia, vaikka biologisuutta ei olekaan.

Kyllä minä koko porukalle ruokaa teen, mutta siinäpä se. Ja menen mukaan, jos tarvitaan kaksi aikuista.

Ja kuten sanoin, niin autan tarvittaessa. Jos lapsi minulta jotain pyytää, niin teen sen. Mutta harvemmin pyytävät, koska en ole paikalla. Minä käyn silloin salilla, käyn kasikymppisten vanhempieni luona, käyn ystäväni kanssa kävelyllä....

Tässä voittavat kaikki: lasten ei tarvitse jakaa isäänsä kenenkään kanssa, minä saan hoidettua omat asiani ja oman sosiaalisen elämäni. Ja miehelle se on samantekevää.

Jos toimisin toisin ja olisin läsnä lasten kanssa, niin minä olisin tylsistynyt, en ehtisi hoitaa ihmissuhteitani, en nähdä niin paljoa vanhempiani. Ja miehelle olisi vieläkin samantekevää.

Mies on lastensa kanssa läsnä, mutta ei muutoin osaa olla heidän kanssaan. En näe mitään positiivista kenenkään kannalta, että istun heidän kanssaan viisi tuntia telkkaria katsomassa tai hoplopin kahvipöydässä.

Minä en ole toiminut, enkä toimisi omieni lasteni kanssa noin. Kuten sanoin, en ota niistä lapsista yhtään vastuuta. (Uskon monen uusperheen menevän pieleen siinä, että nainen alkaa ottamaan vastuuta ja mies sitten sysää lapsensa naisen harteille kokonaan. Ja sitten on soppa valmis.)

Ei, en todellakaan ole emotyyppi. Eikä mies ole Isätyyppi.

Ai että kun nämä 6-9 vuotiaat joka toinen vkl teillä käyvät niin jos sen aikaa olisit läsnä, et ehtisi hoitaa omia ystävyyssuhteitasi? Sullehan jää kahden viikon jaksoissa peräti 12 päivää ihan itseesi käyttämiseen. Ai niin pyöriihän teillä ne teinit jaloissa, pakon sanelemana. Miksi hankit lapsia jos et ole emotyyppiä etkä halua perhettä, vain parisuhteen, kuten mainitset itse yllä. Silloin kyllä elämä on laadukkaampaa jos pysyy lapsettomana.

Jos et mitenkään osallistu hoitamiseen, niin sehän tarkoittaa että vaikka näet että lähdetään ilman pipoa pakkasella, tai koulurepussa ei ole oikeita tavaroita, et sano mitään, koska periaatteesi on se ettet halua lapsia, pelkän miehen. Tuo on jo borderline heitteillejättöä. Eikä kukaan katso viittä tuntia telkkaria, ei yhdessäolo sitä ole. Meillä pelataan vaikkapa lautapelejä, ja täytyy sanoa että aivan jokainen, mieheni ja lapset, pitäisi sitä kummallisena jos en osallistuisi.

Säälin noita reppanoita, joiden isäkin on tyyppiä ei vois perhe vähempää kiinnostaa, tärkeintä on että naiselta saa pillua.

Mies katsoo, että pipo on pakkasella. Ei heillä koulureppuja ole viikonloppuna, mutta jos olisi, en sinne katsoisi. Mies katsokoon.

Autan kyllä - jos vaikka niin kävisi, että mies olisi puhelimessa kun lapset lähtevät ovesta ulos, niin katson pipon. Tosin kertaakaan näin ei ole tapahtunut.

Ei lapset pidä kummallisena etten osallistu, vaan normaalina. Eivät he muusta tiedä.

kuten sanoin, olen yhden pikkulapsiajan tsempannut. Siihen pystyin, toista en tee. Elin perhe-elämää 20 vuotta ja olin oikea superpullantuoksuinen äiti. Pilttiäkään en ostanut, kaikki keitin itse, täysimetin ilman korvikkeita 5-6 v, leikin ja lauloin, lapset olivat Perhepedissä... Suoritin kaikkea satasella.

Kaikella on aikansa... Nyt minulla on mies, jonka kanssa on ihan muu mielessä.... Ja ensimmäistä kertaa elämässä olen onnellinen. Mitään en enää suorita. Eikä ole miestä, joka vaatisi minulta mitään.

Minun ei olisikaan kannattanut hankkia lapsia. Valitettavasti taivuin silloisen mieheni tahtoon. Kenenkään ei pitäisi tehdä sitä.

Eli mikä ihan muu teillä on miehesi kanssa mielessä? Viittaatko tällä seksiin?

Seksielämä voi olla loistavaa vaikka jakaisikin toisen lapsista huolehtimisen, että ei nämä ole toisiaan poissulkevia. Päinvastoin, ainakin meillä tällainen pelkästään vahvistaa keskinäistä kumppanuutta.

Samoin, hyvän seksielämän olisit voinut saada myös semmoisen kanssa jolla lapsia ei ole. Nyt kuulostaa vähän siltä, että te molemmat kärsitte hankkimistanne lapsista kuin vankeustuomiosta.

Jos olit ylisuorittava superpullantuoksuinen äiti, mahtaa omat teinisi nyt ihmetellä kun olet muuttunut täysin päinvastaiseksi. Äidiksi, jolla on mielessä "joku ihan muu". Miten he ovat reagoineet? Sitä paitsi tuskin kukaan on vaatinut ylisuorittamista, muu kuin sinä itse. Ihan tavallinen elämä olisi riittänyt.

Nyt luet paljon rivien välistä.

Tietysti minä itse ylisuoritin ja omalla vastuulla se oli, mutta kyllä se eksäkin vaativa osasi olla. Olin mukautuva ja sovittelija.

Viittaan lähinnä seksiin, shampanjaan ja viiden tähden luksusviikonloppuihin. Kaikkeen, mistä me kaksi nautimme.

Teinit vissiin tykkäävät äidin muutoksesta, siis äidin rentoudesta, kun 2 minun teiniä ja miehen teini olivat kaikki ennen vuoroviikkolapsia. Kaksi heistä halusi muuttaa pysyvästi tänne. Se kolmas ravaa täällä vähän väliä isäviikkoinansa.

Miks en ottanut lapsetonta miestä? Sanoisinko kliseisesti, että minä en valinnut tätä parisuhdetta, vaan parisuhde valitsi minut. Minä _tiedän_, että juuri tämän miehen kanssa minun pitää olla. Miehellä on yhtä varma tieto minusta.

Kun ensimmäisen kerran näimme, olin siivoamassa ja meikittä - niin molempien elämä pysähtyi. En olisi uskonut tällaiseen, ellen itse olisi sitä kokenut. Nyt yhdessä yli viisi vuotta ja naimisissa kolme. Vieläkin sydämeni sykähtää joka kerta, kun Juha Tapio soi radiossa: aina kun istun vierees sun, siin on jotain niin oikeaa....

Tällaisella kokemuksella sitä istuu vaikka tikun nokassa.

Vai yhdessä yli viisi vuotta ja miehen pikkuiset 6-9 vuotta? Eli nappasit vauvaperheen isän ja nyt karttelet näitä kävelemään oppineita vauvoja kun on vaan sekstailut ja shamppanjat mielessä? Huh huh tätä nykymaailman itsekkyyttä.

Nappasin isän, mutta en perheisää. Mies oli sinkkuna puoli vuotta ennen tapaamistamme. Minä 2,5 v.

Itse asiassa tuo nuorempi on tällä hetkellä jo 7 v, ekaluokkainen siis.

Toki ollut sinkku puoli vuotta. Niinhän ne kaikki vauvaperheiden isät on sinkkuja kun äiti toipuu synnytyksestä ja valvoo vauvan kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.

Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.

Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.

Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.

Olen tuo, jolle vastasit. Minulla on pari teiniä. En aio toista pikkulapsielämää elämään. Olen jo yhden elänyt. Sitä paitsi, ei ne lapset minua tule katsomaan, vaan isäänsä. Tulevat joka toinen vkl.

Minä sanoin tämän miljoona kertaa miehelle, kun seurustelimme. Kieltäydyin ensimmäisestä kosinnastakin lasten vuoksi. Mies silti kosi uudestaan.

Meillä tämä on selkeää: en hoida lapsia, enkä kanna mitään vastuuta. Auttaa voin.

Ymmärrän kantasi. Ja sitten toisaalta en ymmärrä yhtään. Ymmärrän sen että sinä olet omat lapsesi tehnyt ja hoitanut. Mutta se menee yli hilseen, miksi ylipäätään lyöttäydyit yhteen ihmisen kanssa jolla niin erilainen elämäntilanne omasi kanssa, ettei teillä käytännössä pysty muodostumaan mitään yhteistä historiaa. Ei naureta yhdessä lasten hassutuksille, tai muutenkaan muistella kivoja juttuja mitä on yhdessä tehty. Te olette erillisiä vaikka kuitenkin olette olevinaan yhdessä. Jaatte mukamas elämänne ja sitten ette kuitenkaan oikeasti jaa. Jäät vieraaksi noille lapsille, he sinulle, ja tietyllä tasolla pysytte miehesi kanssa vieraina toisillenne. Jaatte vain parisuhteenne, mutta ette elämäänne. Tajuatko sen ratkaisevan eron?

Asuuko nuo omat teinisi teillä? Miten miehesi sitten suhtautuu heihin, onko samalla kannalla että hän ei osallistu. Kun teinit tarttee kyytejä yms niin vain sinä hoidat.

Minusta teillä on jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä siitä mitä parisuhde käytännössä merkitsee. Eli sitä että elämä jaetaan ihmisen kanssa, jonka rinnalla on valittu kulkea. Varmaan sulle olisi löytynyt sellainenkin mies jolla myös jo isommat lapset, ja vastaavasti miehesi olisi saanut lapsiperhe-elämän jonkun sellaisen kanssa joka olisi ollut siihen valmis osallistumaan.

Meistä kumpikaan ei ole ihminen, joka muistelee menneitä. Siis ihmiset on jaettavissa kolmeen ryhmään: toiset elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa. Me harvat elämme nykyisyydessä. Olimme molemmat tavatessamme 42-43 v, meillä molemmilla on historiamme.

Jaamme nykyisyytemme keskenämme, mutta emme historiaa. Meillä on tulevaisuuden suunnitelmia. Jos hyvin käy, ehdin olla tässä avioliitossa yhtä kauan kuin ensimmäisessä, eli 20 vuotta.

Toinen minun teinini asuu kanssamme, toinen on vuoroviikkolapsi. Meillä asuu myös miehen teinipoika koko ajan. Hän on samalla viivalla omien lasteni kanssa. Mutta ketään en hoida. Eikä mieheni tarvitse hoitaa minun teinejäni. Periaatteessa minä kyyditsen. Mutta hädässä autamme ... harvoin on tullut mitään hätää.

Me molemmat uskomme, että rakkaus ei vaadi toiselta mitään. Me emme vaadi toisiltamme mitään. Siksi rakkautemme kukoistaa.

En yhtään ymmärrä, miksi minun pitäisi olla osa miehen pienempiä lapsia? Miehen mielestä on aivan sama, haluanko olla mukana vai en. Juuri eilen mies sanoi ajatelleensa, kun meillä oli vuosipäivä, ettei haluaisi muuttaa minussa yhtäkään asiaa... enkä minäkään halua muuttaa miehessä mitään. Hän on täydellinen, ja ylsi syy on se, että hän antaa minun elää juuri sellaista elämää kuin haluan.

Kukin tavallaan. Parisuhteelta ja perheeltä saa sen mitä sille antaa. Jos ei anna kaikkea, ja perusta oikeaa perhettä, miehen lapset tuntuvatkin varmaan toisen naisen lapsilta. Minusta et ole hyväksynyt kaikkia tosiasioita, vaan luot keinotekoisia raja-aitoja ja väistät tosiasioiden kohtaamista. Näin olleen et myöskään ole ihan oikeasti sitoutunut tuohon perheeseen. Eikä sulla siis ole oikeaa, toimivaa perhettä. Ja siksi sinulla myös herää tuollaisia  väheksyviä tunteita viattomia lapsia kohtaan. Elät puolitotuudessa, eli valheessa. Et ole hyväksynyt todellisuutta sellaisena kuin se on. Ja mitä tulee menneisyydessä elämiseen, ihminen joka elää puolitotuuksien kanssa, on täysin sidottu omaan menneisyyteensä ja sen selvittämättömiin ongelmiin. Niinkuin sinä olet. Suhteenne ja rakkautenne tuskin tulee olemaan pitkä ja syvä. Nuo tunteesi ovat hälytysmerkki siitä, etteivät asiasi ole itsesi kanssa kunnossa. 

Huh huh, aika paksua tekstiä sinulta... Enpä ole vastaavaa edes av:lta lukenut pitkään aikaan.

En yhtään ymmärrä, että sinä et ymmärrä minua. Meidän elämänfilosofia me on kuin yö ja päivä:

- minä ajattelen, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta - sinä ajattelet olevan ja vielä tietäväsi sen

- minä ajattelen, ettei kukaan ulkopuolinen tiedä, miten toisen ihmisen tulee elää - sinä ajattelet tietäväsi kaikkien muidenkin asiat

- minä ajattelen, ettei kenellekään meillä ole varaa sanoa ylläolevaa toiselle ihmiselle - sinä sanot

- minä en edes halua perhettä, haluan vain parisuhteen - sinä ajattelet, että kaikki haluavat perheen

- jne...vaikka mitä...

Kaikkea hyvää sinulle jatkossa. Toivon, että saat kokea itsekin samanlaisen rakkauden, mitä minä koen tässä suhteessa. Rakkaus ei vaadi, ei tuomitse, eikä nosta itseään toisen ihmisen yläpuolelle,

Tässä se joka alkuperäisesti kirjoitti että ymmärsi ja ei ymmärtänyt. En tuomitse tapaasi elää, mutta ihmettelen miten noin pinnallisen rusinat pullasta suhteen saa toimimaan. Ehkä et vain ole äitityyppiä, ja odotat vain että ne biolapsetkin lähtevät pesästä niin saat keskittyä vain siihen parisuhteeseesi, joka sinulle on elämässäsi se ainoa "juttu". Jos tämä teille molemmin puolin toimii ja miehesi ei sinussa hepsankeikassa mitään muuttaisi, niin hienoa. Itse en ymmärrä. Kun itse tapasin puolisoni, oli hän jo vakiintuneessa viikko-viikko systeemissä. Mies veti jalat alta, joten piti miettiä, tahdonko miehen ja samaan pakettiin äitipuolen roolin, koska ilman muuta kävi selväksi että lapset ovat miehen elämässä ykkösiä, heillä aikanaan pitkän yrittämisen tuloksia. Ja minähän tahdoin koko paketin, koska meidän luonteille ei sopisi sellainen, että suhteemme olisi katkolla joka toinen viikko. Me nimenomaan EMME elä menneisyydessä, vaan tätä päivää. Nyt nautitaan lapsettomasta viikosta, sitten taas nautitaan lapsiarjesta kun he tulevat tänne, jokaisesta päivästä tehdään mukava ja mennään tilanteiden mukaan. Ei niin, että pystyttelemme näkymättömiä raja-aitoja merkkaamaan sitä mihin olemme tämän suhteen eteen valmiita ja mihin emme, ja rakkautemme kukoistaa edelleen vuosien jälkeen, kiitos vaan. Enkä usko että meillä menisi näin hyvin, jos käyttäytyisin kuten sinä, että lasten pyytäessä välipalaa, sanoisin että pyydä isältäsi, tai pyytäessä kokoamisapua legojutuissa, en auttaisi. Päinvastoin se on minulle ihana asia, että lasten silmissä me olemme tasavertaisia vanhempia, vaikka biologisuutta ei olekaan.

Kyllä minä koko porukalle ruokaa teen, mutta siinäpä se. Ja menen mukaan, jos tarvitaan kaksi aikuista.

Ja kuten sanoin, niin autan tarvittaessa. Jos lapsi minulta jotain pyytää, niin teen sen. Mutta harvemmin pyytävät, koska en ole paikalla. Minä käyn silloin salilla, käyn kasikymppisten vanhempieni luona, käyn ystäväni kanssa kävelyllä....

Tässä voittavat kaikki: lasten ei tarvitse jakaa isäänsä kenenkään kanssa, minä saan hoidettua omat asiani ja oman sosiaalisen elämäni. Ja miehelle se on samantekevää.

Jos toimisin toisin ja olisin läsnä lasten kanssa, niin minä olisin tylsistynyt, en ehtisi hoitaa ihmissuhteitani, en nähdä niin paljoa vanhempiani. Ja miehelle olisi vieläkin samantekevää.

Mies on lastensa kanssa läsnä, mutta ei muutoin osaa olla heidän kanssaan. En näe mitään positiivista kenenkään kannalta, että istun heidän kanssaan viisi tuntia telkkaria katsomassa tai hoplopin kahvipöydässä.

Minä en ole toiminut, enkä toimisi omieni lasteni kanssa noin. Kuten sanoin, en ota niistä lapsista yhtään vastuuta. (Uskon monen uusperheen menevän pieleen siinä, että nainen alkaa ottamaan vastuuta ja mies sitten sysää lapsensa naisen harteille kokonaan. Ja sitten on soppa valmis.)

Ei, en todellakaan ole emotyyppi. Eikä mies ole Isätyyppi.

Ai että kun nämä 6-9 vuotiaat joka toinen vkl teillä käyvät niin jos sen aikaa olisit läsnä, et ehtisi hoitaa omia ystävyyssuhteitasi? Sullehan jää kahden viikon jaksoissa peräti 12 päivää ihan itseesi käyttämiseen. Ai niin pyöriihän teillä ne teinit jaloissa, pakon sanelemana. Miksi hankit lapsia jos et ole emotyyppiä etkä halua perhettä, vain parisuhteen, kuten mainitset itse yllä. Silloin kyllä elämä on laadukkaampaa jos pysyy lapsettomana.

Jos et mitenkään osallistu hoitamiseen, niin sehän tarkoittaa että vaikka näet että lähdetään ilman pipoa pakkasella, tai koulurepussa ei ole oikeita tavaroita, et sano mitään, koska periaatteesi on se ettet halua lapsia, pelkän miehen. Tuo on jo borderline heitteillejättöä. Eikä kukaan katso viittä tuntia telkkaria, ei yhdessäolo sitä ole. Meillä pelataan vaikkapa lautapelejä, ja täytyy sanoa että aivan jokainen, mieheni ja lapset, pitäisi sitä kummallisena jos en osallistuisi.

Säälin noita reppanoita, joiden isäkin on tyyppiä ei vois perhe vähempää kiinnostaa, tärkeintä on että naiselta saa pillua.

Mies katsoo, että pipo on pakkasella. Ei heillä koulureppuja ole viikonloppuna, mutta jos olisi, en sinne katsoisi. Mies katsokoon.

Autan kyllä - jos vaikka niin kävisi, että mies olisi puhelimessa kun lapset lähtevät ovesta ulos, niin katson pipon. Tosin kertaakaan näin ei ole tapahtunut.

Ei lapset pidä kummallisena etten osallistu, vaan normaalina. Eivät he muusta tiedä.

kuten sanoin, olen yhden pikkulapsiajan tsempannut. Siihen pystyin, toista en tee. Elin perhe-elämää 20 vuotta ja olin oikea superpullantuoksuinen äiti. Pilttiäkään en ostanut, kaikki keitin itse, täysimetin ilman korvikkeita 5-6 v, leikin ja lauloin, lapset olivat Perhepedissä... Suoritin kaikkea satasella.

Kaikella on aikansa... Nyt minulla on mies, jonka kanssa on ihan muu mielessä.... Ja ensimmäistä kertaa elämässä olen onnellinen. Mitään en enää suorita. Eikä ole miestä, joka vaatisi minulta mitään.

Minun ei olisikaan kannattanut hankkia lapsia. Valitettavasti taivuin silloisen mieheni tahtoon. Kenenkään ei pitäisi tehdä sitä.

Eli mikä ihan muu teillä on miehesi kanssa mielessä? Viittaatko tällä seksiin?

Seksielämä voi olla loistavaa vaikka jakaisikin toisen lapsista huolehtimisen, että ei nämä ole toisiaan poissulkevia. Päinvastoin, ainakin meillä tällainen pelkästään vahvistaa keskinäistä kumppanuutta.

Samoin, hyvän seksielämän olisit voinut saada myös semmoisen kanssa jolla lapsia ei ole. Nyt kuulostaa vähän siltä, että te molemmat kärsitte hankkimistanne lapsista kuin vankeustuomiosta.

Jos olit ylisuorittava superpullantuoksuinen äiti, mahtaa omat teinisi nyt ihmetellä kun olet muuttunut täysin päinvastaiseksi. Äidiksi, jolla on mielessä "joku ihan muu". Miten he ovat reagoineet? Sitä paitsi tuskin kukaan on vaatinut ylisuorittamista, muu kuin sinä itse. Ihan tavallinen elämä olisi riittänyt.

Nyt luet paljon rivien välistä.

Tietysti minä itse ylisuoritin ja omalla vastuulla se oli, mutta kyllä se eksäkin vaativa osasi olla. Olin mukautuva ja sovittelija.

Viittaan lähinnä seksiin, shampanjaan ja viiden tähden luksusviikonloppuihin. Kaikkeen, mistä me kaksi nautimme.

Teinit vissiin tykkäävät äidin muutoksesta, siis äidin rentoudesta, kun 2 minun teiniä ja miehen teini olivat kaikki ennen vuoroviikkolapsia. Kaksi heistä halusi muuttaa pysyvästi tänne. Se kolmas ravaa täällä vähän väliä isäviikkoinansa.

Miks en ottanut lapsetonta miestä? Sanoisinko kliseisesti, että minä en valinnut tätä parisuhdetta, vaan parisuhde valitsi minut. Minä _tiedän_, että juuri tämän miehen kanssa minun pitää olla. Miehellä on yhtä varma tieto minusta.

Kun ensimmäisen kerran näimme, olin siivoamassa ja meikittä - niin molempien elämä pysähtyi. En olisi uskonut tällaiseen, ellen itse olisi sitä kokenut. Nyt yhdessä yli viisi vuotta ja naimisissa kolme. Vieläkin sydämeni sykähtää joka kerta, kun Juha Tapio soi radiossa: aina kun istun vierees sun, siin on jotain niin oikeaa....

Tällaisella kokemuksella sitä istuu vaikka tikun nokassa.

Vai yhdessä yli viisi vuotta ja miehen pikkuiset 6-9 vuotta? Eli nappasit vauvaperheen isän ja nyt karttelet näitä kävelemään oppineita vauvoja kun on vaan sekstailut ja shamppanjat mielessä? Huh huh tätä nykymaailman itsekkyyttä.

Nappasin isän, mutta en perheisää. Mies oli sinkkuna puoli vuotta ennen tapaamistamme. Minä 2,5 v.

Itse asiassa tuo nuorempi on tällä hetkellä jo 7 v, ekaluokkainen siis.

Eikö miehen lapset ole hänen perheensä? Meinaatko, että perustat miehen kanssa uuden perheen jossa lapset ovat vain pakollinen paha?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.

Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.

Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.

Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.

Olen tuo, jolle vastasit. Minulla on pari teiniä. En aio toista pikkulapsielämää elämään. Olen jo yhden elänyt. Sitä paitsi, ei ne lapset minua tule katsomaan, vaan isäänsä. Tulevat joka toinen vkl.

Minä sanoin tämän miljoona kertaa miehelle, kun seurustelimme. Kieltäydyin ensimmäisestä kosinnastakin lasten vuoksi. Mies silti kosi uudestaan.

Meillä tämä on selkeää: en hoida lapsia, enkä kanna mitään vastuuta. Auttaa voin.

Ymmärrän kantasi. Ja sitten toisaalta en ymmärrä yhtään. Ymmärrän sen että sinä olet omat lapsesi tehnyt ja hoitanut. Mutta se menee yli hilseen, miksi ylipäätään lyöttäydyit yhteen ihmisen kanssa jolla niin erilainen elämäntilanne omasi kanssa, ettei teillä käytännössä pysty muodostumaan mitään yhteistä historiaa. Ei naureta yhdessä lasten hassutuksille, tai muutenkaan muistella kivoja juttuja mitä on yhdessä tehty. Te olette erillisiä vaikka kuitenkin olette olevinaan yhdessä. Jaatte mukamas elämänne ja sitten ette kuitenkaan oikeasti jaa. Jäät vieraaksi noille lapsille, he sinulle, ja tietyllä tasolla pysytte miehesi kanssa vieraina toisillenne. Jaatte vain parisuhteenne, mutta ette elämäänne. Tajuatko sen ratkaisevan eron?

Asuuko nuo omat teinisi teillä? Miten miehesi sitten suhtautuu heihin, onko samalla kannalla että hän ei osallistu. Kun teinit tarttee kyytejä yms niin vain sinä hoidat.

Minusta teillä on jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä siitä mitä parisuhde käytännössä merkitsee. Eli sitä että elämä jaetaan ihmisen kanssa, jonka rinnalla on valittu kulkea. Varmaan sulle olisi löytynyt sellainenkin mies jolla myös jo isommat lapset, ja vastaavasti miehesi olisi saanut lapsiperhe-elämän jonkun sellaisen kanssa joka olisi ollut siihen valmis osallistumaan.

Meistä kumpikaan ei ole ihminen, joka muistelee menneitä. Siis ihmiset on jaettavissa kolmeen ryhmään: toiset elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa. Me harvat elämme nykyisyydessä. Olimme molemmat tavatessamme 42-43 v, meillä molemmilla on historiamme.

Jaamme nykyisyytemme keskenämme, mutta emme historiaa. Meillä on tulevaisuuden suunnitelmia. Jos hyvin käy, ehdin olla tässä avioliitossa yhtä kauan kuin ensimmäisessä, eli 20 vuotta.

Toinen minun teinini asuu kanssamme, toinen on vuoroviikkolapsi. Meillä asuu myös miehen teinipoika koko ajan. Hän on samalla viivalla omien lasteni kanssa. Mutta ketään en hoida. Eikä mieheni tarvitse hoitaa minun teinejäni. Periaatteessa minä kyyditsen. Mutta hädässä autamme ... harvoin on tullut mitään hätää.

Me molemmat uskomme, että rakkaus ei vaadi toiselta mitään. Me emme vaadi toisiltamme mitään. Siksi rakkautemme kukoistaa.

En yhtään ymmärrä, miksi minun pitäisi olla osa miehen pienempiä lapsia? Miehen mielestä on aivan sama, haluanko olla mukana vai en. Juuri eilen mies sanoi ajatelleensa, kun meillä oli vuosipäivä, ettei haluaisi muuttaa minussa yhtäkään asiaa... enkä minäkään halua muuttaa miehessä mitään. Hän on täydellinen, ja ylsi syy on se, että hän antaa minun elää juuri sellaista elämää kuin haluan.

Kukin tavallaan. Parisuhteelta ja perheeltä saa sen mitä sille antaa. Jos ei anna kaikkea, ja perusta oikeaa perhettä, miehen lapset tuntuvatkin varmaan toisen naisen lapsilta. Minusta et ole hyväksynyt kaikkia tosiasioita, vaan luot keinotekoisia raja-aitoja ja väistät tosiasioiden kohtaamista. Näin olleen et myöskään ole ihan oikeasti sitoutunut tuohon perheeseen. Eikä sulla siis ole oikeaa, toimivaa perhettä. Ja siksi sinulla myös herää tuollaisia  väheksyviä tunteita viattomia lapsia kohtaan. Elät puolitotuudessa, eli valheessa. Et ole hyväksynyt todellisuutta sellaisena kuin se on. Ja mitä tulee menneisyydessä elämiseen, ihminen joka elää puolitotuuksien kanssa, on täysin sidottu omaan menneisyyteensä ja sen selvittämättömiin ongelmiin. Niinkuin sinä olet. Suhteenne ja rakkautenne tuskin tulee olemaan pitkä ja syvä. Nuo tunteesi ovat hälytysmerkki siitä, etteivät asiasi ole itsesi kanssa kunnossa. 

Huh huh, aika paksua tekstiä sinulta... Enpä ole vastaavaa edes av:lta lukenut pitkään aikaan.

En yhtään ymmärrä, että sinä et ymmärrä minua. Meidän elämänfilosofia me on kuin yö ja päivä:

- minä ajattelen, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta - sinä ajattelet olevan ja vielä tietäväsi sen

- minä ajattelen, ettei kukaan ulkopuolinen tiedä, miten toisen ihmisen tulee elää - sinä ajattelet tietäväsi kaikkien muidenkin asiat

- minä ajattelen, ettei kenellekään meillä ole varaa sanoa ylläolevaa toiselle ihmiselle - sinä sanot

- minä en edes halua perhettä, haluan vain parisuhteen - sinä ajattelet, että kaikki haluavat perheen

- jne...vaikka mitä...

Kaikkea hyvää sinulle jatkossa. Toivon, että saat kokea itsekin samanlaisen rakkauden, mitä minä koen tässä suhteessa. Rakkaus ei vaadi, ei tuomitse, eikä nosta itseään toisen ihmisen yläpuolelle,

Tässä se joka alkuperäisesti kirjoitti että ymmärsi ja ei ymmärtänyt. En tuomitse tapaasi elää, mutta ihmettelen miten noin pinnallisen rusinat pullasta suhteen saa toimimaan. Ehkä et vain ole äitityyppiä, ja odotat vain että ne biolapsetkin lähtevät pesästä niin saat keskittyä vain siihen parisuhteeseesi, joka sinulle on elämässäsi se ainoa "juttu". Jos tämä teille molemmin puolin toimii ja miehesi ei sinussa hepsankeikassa mitään muuttaisi, niin hienoa. Itse en ymmärrä. Kun itse tapasin puolisoni, oli hän jo vakiintuneessa viikko-viikko systeemissä. Mies veti jalat alta, joten piti miettiä, tahdonko miehen ja samaan pakettiin äitipuolen roolin, koska ilman muuta kävi selväksi että lapset ovat miehen elämässä ykkösiä, heillä aikanaan pitkän yrittämisen tuloksia. Ja minähän tahdoin koko paketin, koska meidän luonteille ei sopisi sellainen, että suhteemme olisi katkolla joka toinen viikko. Me nimenomaan EMME elä menneisyydessä, vaan tätä päivää. Nyt nautitaan lapsettomasta viikosta, sitten taas nautitaan lapsiarjesta kun he tulevat tänne, jokaisesta päivästä tehdään mukava ja mennään tilanteiden mukaan. Ei niin, että pystyttelemme näkymättömiä raja-aitoja merkkaamaan sitä mihin olemme tämän suhteen eteen valmiita ja mihin emme, ja rakkautemme kukoistaa edelleen vuosien jälkeen, kiitos vaan. Enkä usko että meillä menisi näin hyvin, jos käyttäytyisin kuten sinä, että lasten pyytäessä välipalaa, sanoisin että pyydä isältäsi, tai pyytäessä kokoamisapua legojutuissa, en auttaisi. Päinvastoin se on minulle ihana asia, että lasten silmissä me olemme tasavertaisia vanhempia, vaikka biologisuutta ei olekaan.

Kyllä minä koko porukalle ruokaa teen, mutta siinäpä se. Ja menen mukaan, jos tarvitaan kaksi aikuista.

Ja kuten sanoin, niin autan tarvittaessa. Jos lapsi minulta jotain pyytää, niin teen sen. Mutta harvemmin pyytävät, koska en ole paikalla. Minä käyn silloin salilla, käyn kasikymppisten vanhempieni luona, käyn ystäväni kanssa kävelyllä....

Tässä voittavat kaikki: lasten ei tarvitse jakaa isäänsä kenenkään kanssa, minä saan hoidettua omat asiani ja oman sosiaalisen elämäni. Ja miehelle se on samantekevää.

Jos toimisin toisin ja olisin läsnä lasten kanssa, niin minä olisin tylsistynyt, en ehtisi hoitaa ihmissuhteitani, en nähdä niin paljoa vanhempiani. Ja miehelle olisi vieläkin samantekevää.

Mies on lastensa kanssa läsnä, mutta ei muutoin osaa olla heidän kanssaan. En näe mitään positiivista kenenkään kannalta, että istun heidän kanssaan viisi tuntia telkkaria katsomassa tai hoplopin kahvipöydässä.

Minä en ole toiminut, enkä toimisi omieni lasteni kanssa noin. Kuten sanoin, en ota niistä lapsista yhtään vastuuta. (Uskon monen uusperheen menevän pieleen siinä, että nainen alkaa ottamaan vastuuta ja mies sitten sysää lapsensa naisen harteille kokonaan. Ja sitten on soppa valmis.)

Ei, en todellakaan ole emotyyppi. Eikä mies ole Isätyyppi.

Ai että kun nämä 6-9 vuotiaat joka toinen vkl teillä käyvät niin jos sen aikaa olisit läsnä, et ehtisi hoitaa omia ystävyyssuhteitasi? Sullehan jää kahden viikon jaksoissa peräti 12 päivää ihan itseesi käyttämiseen. Ai niin pyöriihän teillä ne teinit jaloissa, pakon sanelemana. Miksi hankit lapsia jos et ole emotyyppiä etkä halua perhettä, vain parisuhteen, kuten mainitset itse yllä. Silloin kyllä elämä on laadukkaampaa jos pysyy lapsettomana.

Jos et mitenkään osallistu hoitamiseen, niin sehän tarkoittaa että vaikka näet että lähdetään ilman pipoa pakkasella, tai koulurepussa ei ole oikeita tavaroita, et sano mitään, koska periaatteesi on se ettet halua lapsia, pelkän miehen. Tuo on jo borderline heitteillejättöä. Eikä kukaan katso viittä tuntia telkkaria, ei yhdessäolo sitä ole. Meillä pelataan vaikkapa lautapelejä, ja täytyy sanoa että aivan jokainen, mieheni ja lapset, pitäisi sitä kummallisena jos en osallistuisi.

Säälin noita reppanoita, joiden isäkin on tyyppiä ei vois perhe vähempää kiinnostaa, tärkeintä on että naiselta saa pillua.

Mies katsoo, että pipo on pakkasella. Ei heillä koulureppuja ole viikonloppuna, mutta jos olisi, en sinne katsoisi. Mies katsokoon.

Autan kyllä - jos vaikka niin kävisi, että mies olisi puhelimessa kun lapset lähtevät ovesta ulos, niin katson pipon. Tosin kertaakaan näin ei ole tapahtunut.

Ei lapset pidä kummallisena etten osallistu, vaan normaalina. Eivät he muusta tiedä.

kuten sanoin, olen yhden pikkulapsiajan tsempannut. Siihen pystyin, toista en tee. Elin perhe-elämää 20 vuotta ja olin oikea superpullantuoksuinen äiti. Pilttiäkään en ostanut, kaikki keitin itse, täysimetin ilman korvikkeita 5-6 v, leikin ja lauloin, lapset olivat Perhepedissä... Suoritin kaikkea satasella.

Kaikella on aikansa... Nyt minulla on mies, jonka kanssa on ihan muu mielessä.... Ja ensimmäistä kertaa elämässä olen onnellinen. Mitään en enää suorita. Eikä ole miestä, joka vaatisi minulta mitään.

Minun ei olisikaan kannattanut hankkia lapsia. Valitettavasti taivuin silloisen mieheni tahtoon. Kenenkään ei pitäisi tehdä sitä.

Eli mikä ihan muu teillä on miehesi kanssa mielessä? Viittaatko tällä seksiin?

Seksielämä voi olla loistavaa vaikka jakaisikin toisen lapsista huolehtimisen, että ei nämä ole toisiaan poissulkevia. Päinvastoin, ainakin meillä tällainen pelkästään vahvistaa keskinäistä kumppanuutta.

Samoin, hyvän seksielämän olisit voinut saada myös semmoisen kanssa jolla lapsia ei ole. Nyt kuulostaa vähän siltä, että te molemmat kärsitte hankkimistanne lapsista kuin vankeustuomiosta.

Jos olit ylisuorittava superpullantuoksuinen äiti, mahtaa omat teinisi nyt ihmetellä kun olet muuttunut täysin päinvastaiseksi. Äidiksi, jolla on mielessä "joku ihan muu". Miten he ovat reagoineet? Sitä paitsi tuskin kukaan on vaatinut ylisuorittamista, muu kuin sinä itse. Ihan tavallinen elämä olisi riittänyt.

Nyt luet paljon rivien välistä.

Tietysti minä itse ylisuoritin ja omalla vastuulla se oli, mutta kyllä se eksäkin vaativa osasi olla. Olin mukautuva ja sovittelija.

Viittaan lähinnä seksiin, shampanjaan ja viiden tähden luksusviikonloppuihin. Kaikkeen, mistä me kaksi nautimme.

Teinit vissiin tykkäävät äidin muutoksesta, siis äidin rentoudesta, kun 2 minun teiniä ja miehen teini olivat kaikki ennen vuoroviikkolapsia. Kaksi heistä halusi muuttaa pysyvästi tänne. Se kolmas ravaa täällä vähän väliä isäviikkoinansa.

Miks en ottanut lapsetonta miestä? Sanoisinko kliseisesti, että minä en valinnut tätä parisuhdetta, vaan parisuhde valitsi minut. Minä _tiedän_, että juuri tämän miehen kanssa minun pitää olla. Miehellä on yhtä varma tieto minusta.

Kun ensimmäisen kerran näimme, olin siivoamassa ja meikittä - niin molempien elämä pysähtyi. En olisi uskonut tällaiseen, ellen itse olisi sitä kokenut. Nyt yhdessä yli viisi vuotta ja naimisissa kolme. Vieläkin sydämeni sykähtää joka kerta, kun Juha Tapio soi radiossa: aina kun istun vierees sun, siin on jotain niin oikeaa....

Tällaisella kokemuksella sitä istuu vaikka tikun nokassa.

Vai yhdessä yli viisi vuotta ja miehen pikkuiset 6-9 vuotta? Eli nappasit vauvaperheen isän ja nyt karttelet näitä kävelemään oppineita vauvoja kun on vaan sekstailut ja shamppanjat mielessä? Huh huh tätä nykymaailman itsekkyyttä.

Nappasin isän, mutta en perheisää. Mies oli sinkkuna puoli vuotta ennen tapaamistamme. Minä 2,5 v.

Itse asiassa tuo nuorempi on tällä hetkellä jo 7 v, ekaluokkainen siis.

Eikö miehen lapset ole hänen perheensä? Meinaatko, että perustat miehen kanssa uuden perheen jossa lapset ovat vain pakollinen paha?

Eikös se niin mene yleensä? Sitten yritetään saada mies ja ex riitaantumaan niin että mies hylkää lapset kokonaan. Tästä oli ketjukin täällä että miten eroon miehen lapsista? Onhan ne lapset uhka kun uusikko ei pääse täysimääräisesti kiinni miehen omaisuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.

Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.

Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.

Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.

Olen tuo, jolle vastasit. Minulla on pari teiniä. En aio toista pikkulapsielämää elämään. Olen jo yhden elänyt. Sitä paitsi, ei ne lapset minua tule katsomaan, vaan isäänsä. Tulevat joka toinen vkl.

Minä sanoin tämän miljoona kertaa miehelle, kun seurustelimme. Kieltäydyin ensimmäisestä kosinnastakin lasten vuoksi. Mies silti kosi uudestaan.

Meillä tämä on selkeää: en hoida lapsia, enkä kanna mitään vastuuta. Auttaa voin.

Ymmärrän kantasi. Ja sitten toisaalta en ymmärrä yhtään. Ymmärrän sen että sinä olet omat lapsesi tehnyt ja hoitanut. Mutta se menee yli hilseen, miksi ylipäätään lyöttäydyit yhteen ihmisen kanssa jolla niin erilainen elämäntilanne omasi kanssa, ettei teillä käytännössä pysty muodostumaan mitään yhteistä historiaa. Ei naureta yhdessä lasten hassutuksille, tai muutenkaan muistella kivoja juttuja mitä on yhdessä tehty. Te olette erillisiä vaikka kuitenkin olette olevinaan yhdessä. Jaatte mukamas elämänne ja sitten ette kuitenkaan oikeasti jaa. Jäät vieraaksi noille lapsille, he sinulle, ja tietyllä tasolla pysytte miehesi kanssa vieraina toisillenne. Jaatte vain parisuhteenne, mutta ette elämäänne. Tajuatko sen ratkaisevan eron?

Asuuko nuo omat teinisi teillä? Miten miehesi sitten suhtautuu heihin, onko samalla kannalla että hän ei osallistu. Kun teinit tarttee kyytejä yms niin vain sinä hoidat.

Minusta teillä on jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä siitä mitä parisuhde käytännössä merkitsee. Eli sitä että elämä jaetaan ihmisen kanssa, jonka rinnalla on valittu kulkea. Varmaan sulle olisi löytynyt sellainenkin mies jolla myös jo isommat lapset, ja vastaavasti miehesi olisi saanut lapsiperhe-elämän jonkun sellaisen kanssa joka olisi ollut siihen valmis osallistumaan.

Meistä kumpikaan ei ole ihminen, joka muistelee menneitä. Siis ihmiset on jaettavissa kolmeen ryhmään: toiset elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa. Me harvat elämme nykyisyydessä. Olimme molemmat tavatessamme 42-43 v, meillä molemmilla on historiamme.

Jaamme nykyisyytemme keskenämme, mutta emme historiaa. Meillä on tulevaisuuden suunnitelmia. Jos hyvin käy, ehdin olla tässä avioliitossa yhtä kauan kuin ensimmäisessä, eli 20 vuotta.

Toinen minun teinini asuu kanssamme, toinen on vuoroviikkolapsi. Meillä asuu myös miehen teinipoika koko ajan. Hän on samalla viivalla omien lasteni kanssa. Mutta ketään en hoida. Eikä mieheni tarvitse hoitaa minun teinejäni. Periaatteessa minä kyyditsen. Mutta hädässä autamme ... harvoin on tullut mitään hätää.

Me molemmat uskomme, että rakkaus ei vaadi toiselta mitään. Me emme vaadi toisiltamme mitään. Siksi rakkautemme kukoistaa.

En yhtään ymmärrä, miksi minun pitäisi olla osa miehen pienempiä lapsia? Miehen mielestä on aivan sama, haluanko olla mukana vai en. Juuri eilen mies sanoi ajatelleensa, kun meillä oli vuosipäivä, ettei haluaisi muuttaa minussa yhtäkään asiaa... enkä minäkään halua muuttaa miehessä mitään. Hän on täydellinen, ja ylsi syy on se, että hän antaa minun elää juuri sellaista elämää kuin haluan.

Kukin tavallaan. Parisuhteelta ja perheeltä saa sen mitä sille antaa. Jos ei anna kaikkea, ja perusta oikeaa perhettä, miehen lapset tuntuvatkin varmaan toisen naisen lapsilta. Minusta et ole hyväksynyt kaikkia tosiasioita, vaan luot keinotekoisia raja-aitoja ja väistät tosiasioiden kohtaamista. Näin olleen et myöskään ole ihan oikeasti sitoutunut tuohon perheeseen. Eikä sulla siis ole oikeaa, toimivaa perhettä. Ja siksi sinulla myös herää tuollaisia  väheksyviä tunteita viattomia lapsia kohtaan. Elät puolitotuudessa, eli valheessa. Et ole hyväksynyt todellisuutta sellaisena kuin se on. Ja mitä tulee menneisyydessä elämiseen, ihminen joka elää puolitotuuksien kanssa, on täysin sidottu omaan menneisyyteensä ja sen selvittämättömiin ongelmiin. Niinkuin sinä olet. Suhteenne ja rakkautenne tuskin tulee olemaan pitkä ja syvä. Nuo tunteesi ovat hälytysmerkki siitä, etteivät asiasi ole itsesi kanssa kunnossa. 

Huh huh, aika paksua tekstiä sinulta... Enpä ole vastaavaa edes av:lta lukenut pitkään aikaan.

En yhtään ymmärrä, että sinä et ymmärrä minua. Meidän elämänfilosofia me on kuin yö ja päivä:

- minä ajattelen, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta - sinä ajattelet olevan ja vielä tietäväsi sen

- minä ajattelen, ettei kukaan ulkopuolinen tiedä, miten toisen ihmisen tulee elää - sinä ajattelet tietäväsi kaikkien muidenkin asiat

- minä ajattelen, ettei kenellekään meillä ole varaa sanoa ylläolevaa toiselle ihmiselle - sinä sanot

- minä en edes halua perhettä, haluan vain parisuhteen - sinä ajattelet, että kaikki haluavat perheen

- jne...vaikka mitä...

Kaikkea hyvää sinulle jatkossa. Toivon, että saat kokea itsekin samanlaisen rakkauden, mitä minä koen tässä suhteessa. Rakkaus ei vaadi, ei tuomitse, eikä nosta itseään toisen ihmisen yläpuolelle,

Tässä se joka alkuperäisesti kirjoitti että ymmärsi ja ei ymmärtänyt. En tuomitse tapaasi elää, mutta ihmettelen miten noin pinnallisen rusinat pullasta suhteen saa toimimaan. Ehkä et vain ole äitityyppiä, ja odotat vain että ne biolapsetkin lähtevät pesästä niin saat keskittyä vain siihen parisuhteeseesi, joka sinulle on elämässäsi se ainoa "juttu". Jos tämä teille molemmin puolin toimii ja miehesi ei sinussa hepsankeikassa mitään muuttaisi, niin hienoa. Itse en ymmärrä. Kun itse tapasin puolisoni, oli hän jo vakiintuneessa viikko-viikko systeemissä. Mies veti jalat alta, joten piti miettiä, tahdonko miehen ja samaan pakettiin äitipuolen roolin, koska ilman muuta kävi selväksi että lapset ovat miehen elämässä ykkösiä, heillä aikanaan pitkän yrittämisen tuloksia. Ja minähän tahdoin koko paketin, koska meidän luonteille ei sopisi sellainen, että suhteemme olisi katkolla joka toinen viikko. Me nimenomaan EMME elä menneisyydessä, vaan tätä päivää. Nyt nautitaan lapsettomasta viikosta, sitten taas nautitaan lapsiarjesta kun he tulevat tänne, jokaisesta päivästä tehdään mukava ja mennään tilanteiden mukaan. Ei niin, että pystyttelemme näkymättömiä raja-aitoja merkkaamaan sitä mihin olemme tämän suhteen eteen valmiita ja mihin emme, ja rakkautemme kukoistaa edelleen vuosien jälkeen, kiitos vaan. Enkä usko että meillä menisi näin hyvin, jos käyttäytyisin kuten sinä, että lasten pyytäessä välipalaa, sanoisin että pyydä isältäsi, tai pyytäessä kokoamisapua legojutuissa, en auttaisi. Päinvastoin se on minulle ihana asia, että lasten silmissä me olemme tasavertaisia vanhempia, vaikka biologisuutta ei olekaan.

Kyllä minä koko porukalle ruokaa teen, mutta siinäpä se. Ja menen mukaan, jos tarvitaan kaksi aikuista.

Ja kuten sanoin, niin autan tarvittaessa. Jos lapsi minulta jotain pyytää, niin teen sen. Mutta harvemmin pyytävät, koska en ole paikalla. Minä käyn silloin salilla, käyn kasikymppisten vanhempieni luona, käyn ystäväni kanssa kävelyllä....

Tässä voittavat kaikki: lasten ei tarvitse jakaa isäänsä kenenkään kanssa, minä saan hoidettua omat asiani ja oman sosiaalisen elämäni. Ja miehelle se on samantekevää.

Jos toimisin toisin ja olisin läsnä lasten kanssa, niin minä olisin tylsistynyt, en ehtisi hoitaa ihmissuhteitani, en nähdä niin paljoa vanhempiani. Ja miehelle olisi vieläkin samantekevää.

Mies on lastensa kanssa läsnä, mutta ei muutoin osaa olla heidän kanssaan. En näe mitään positiivista kenenkään kannalta, että istun heidän kanssaan viisi tuntia telkkaria katsomassa tai hoplopin kahvipöydässä.

Minä en ole toiminut, enkä toimisi omieni lasteni kanssa noin. Kuten sanoin, en ota niistä lapsista yhtään vastuuta. (Uskon monen uusperheen menevän pieleen siinä, että nainen alkaa ottamaan vastuuta ja mies sitten sysää lapsensa naisen harteille kokonaan. Ja sitten on soppa valmis.)

Ei, en todellakaan ole emotyyppi. Eikä mies ole Isätyyppi.

Ai että kun nämä 6-9 vuotiaat joka toinen vkl teillä käyvät niin jos sen aikaa olisit läsnä, et ehtisi hoitaa omia ystävyyssuhteitasi? Sullehan jää kahden viikon jaksoissa peräti 12 päivää ihan itseesi käyttämiseen. Ai niin pyöriihän teillä ne teinit jaloissa, pakon sanelemana. Miksi hankit lapsia jos et ole emotyyppiä etkä halua perhettä, vain parisuhteen, kuten mainitset itse yllä. Silloin kyllä elämä on laadukkaampaa jos pysyy lapsettomana.

Jos et mitenkään osallistu hoitamiseen, niin sehän tarkoittaa että vaikka näet että lähdetään ilman pipoa pakkasella, tai koulurepussa ei ole oikeita tavaroita, et sano mitään, koska periaatteesi on se ettet halua lapsia, pelkän miehen. Tuo on jo borderline heitteillejättöä. Eikä kukaan katso viittä tuntia telkkaria, ei yhdessäolo sitä ole. Meillä pelataan vaikkapa lautapelejä, ja täytyy sanoa että aivan jokainen, mieheni ja lapset, pitäisi sitä kummallisena jos en osallistuisi.

Säälin noita reppanoita, joiden isäkin on tyyppiä ei vois perhe vähempää kiinnostaa, tärkeintä on että naiselta saa pillua.

Mies katsoo, että pipo on pakkasella. Ei heillä koulureppuja ole viikonloppuna, mutta jos olisi, en sinne katsoisi. Mies katsokoon.

Autan kyllä - jos vaikka niin kävisi, että mies olisi puhelimessa kun lapset lähtevät ovesta ulos, niin katson pipon. Tosin kertaakaan näin ei ole tapahtunut.

Ei lapset pidä kummallisena etten osallistu, vaan normaalina. Eivät he muusta tiedä.

kuten sanoin, olen yhden pikkulapsiajan tsempannut. Siihen pystyin, toista en tee. Elin perhe-elämää 20 vuotta ja olin oikea superpullantuoksuinen äiti. Pilttiäkään en ostanut, kaikki keitin itse, täysimetin ilman korvikkeita 5-6 v, leikin ja lauloin, lapset olivat Perhepedissä... Suoritin kaikkea satasella.

Kaikella on aikansa... Nyt minulla on mies, jonka kanssa on ihan muu mielessä.... Ja ensimmäistä kertaa elämässä olen onnellinen. Mitään en enää suorita. Eikä ole miestä, joka vaatisi minulta mitään.

Minun ei olisikaan kannattanut hankkia lapsia. Valitettavasti taivuin silloisen mieheni tahtoon. Kenenkään ei pitäisi tehdä sitä.

Eli mikä ihan muu teillä on miehesi kanssa mielessä? Viittaatko tällä seksiin?

Seksielämä voi olla loistavaa vaikka jakaisikin toisen lapsista huolehtimisen, että ei nämä ole toisiaan poissulkevia. Päinvastoin, ainakin meillä tällainen pelkästään vahvistaa keskinäistä kumppanuutta.

Samoin, hyvän seksielämän olisit voinut saada myös semmoisen kanssa jolla lapsia ei ole. Nyt kuulostaa vähän siltä, että te molemmat kärsitte hankkimistanne lapsista kuin vankeustuomiosta.

Jos olit ylisuorittava superpullantuoksuinen äiti, mahtaa omat teinisi nyt ihmetellä kun olet muuttunut täysin päinvastaiseksi. Äidiksi, jolla on mielessä "joku ihan muu". Miten he ovat reagoineet? Sitä paitsi tuskin kukaan on vaatinut ylisuorittamista, muu kuin sinä itse. Ihan tavallinen elämä olisi riittänyt.

Nyt luet paljon rivien välistä.

Tietysti minä itse ylisuoritin ja omalla vastuulla se oli, mutta kyllä se eksäkin vaativa osasi olla. Olin mukautuva ja sovittelija.

Viittaan lähinnä seksiin, shampanjaan ja viiden tähden luksusviikonloppuihin. Kaikkeen, mistä me kaksi nautimme.

Teinit vissiin tykkäävät äidin muutoksesta, siis äidin rentoudesta, kun 2 minun teiniä ja miehen teini olivat kaikki ennen vuoroviikkolapsia. Kaksi heistä halusi muuttaa pysyvästi tänne. Se kolmas ravaa täällä vähän väliä isäviikkoinansa.

Miks en ottanut lapsetonta miestä? Sanoisinko kliseisesti, että minä en valinnut tätä parisuhdetta, vaan parisuhde valitsi minut. Minä _tiedän_, että juuri tämän miehen kanssa minun pitää olla. Miehellä on yhtä varma tieto minusta.

Kun ensimmäisen kerran näimme, olin siivoamassa ja meikittä - niin molempien elämä pysähtyi. En olisi uskonut tällaiseen, ellen itse olisi sitä kokenut. Nyt yhdessä yli viisi vuotta ja naimisissa kolme. Vieläkin sydämeni sykähtää joka kerta, kun Juha Tapio soi radiossa: aina kun istun vierees sun, siin on jotain niin oikeaa....

Tällaisella kokemuksella sitä istuu vaikka tikun nokassa.

Vai yhdessä yli viisi vuotta ja miehen pikkuiset 6-9 vuotta? Eli nappasit vauvaperheen isän ja nyt karttelet näitä kävelemään oppineita vauvoja kun on vaan sekstailut ja shamppanjat mielessä? Huh huh tätä nykymaailman itsekkyyttä.

Nappasin isän, mutta en perheisää. Mies oli sinkkuna puoli vuotta ennen tapaamistamme. Minä 2,5 v.

Itse asiassa tuo nuorempi on tällä hetkellä jo 7 v, ekaluokkainen siis.

Toki ollut sinkku puoli vuotta. Niinhän ne kaikki vauvaperheiden isät on sinkkuja kun äiti toipuu synnytyksestä ja valvoo vauvan kanssa.

Äläs vääristele... ero oli erikoinen enkä sitä täällä kerro

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.

Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.

Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.

Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.

Olen tuo, jolle vastasit. Minulla on pari teiniä. En aio toista pikkulapsielämää elämään. Olen jo yhden elänyt. Sitä paitsi, ei ne lapset minua tule katsomaan, vaan isäänsä. Tulevat joka toinen vkl.

Minä sanoin tämän miljoona kertaa miehelle, kun seurustelimme. Kieltäydyin ensimmäisestä kosinnastakin lasten vuoksi. Mies silti kosi uudestaan.

Meillä tämä on selkeää: en hoida lapsia, enkä kanna mitään vastuuta. Auttaa voin.

Ymmärrän kantasi. Ja sitten toisaalta en ymmärrä yhtään. Ymmärrän sen että sinä olet omat lapsesi tehnyt ja hoitanut. Mutta se menee yli hilseen, miksi ylipäätään lyöttäydyit yhteen ihmisen kanssa jolla niin erilainen elämäntilanne omasi kanssa, ettei teillä käytännössä pysty muodostumaan mitään yhteistä historiaa. Ei naureta yhdessä lasten hassutuksille, tai muutenkaan muistella kivoja juttuja mitä on yhdessä tehty. Te olette erillisiä vaikka kuitenkin olette olevinaan yhdessä. Jaatte mukamas elämänne ja sitten ette kuitenkaan oikeasti jaa. Jäät vieraaksi noille lapsille, he sinulle, ja tietyllä tasolla pysytte miehesi kanssa vieraina toisillenne. Jaatte vain parisuhteenne, mutta ette elämäänne. Tajuatko sen ratkaisevan eron?

Asuuko nuo omat teinisi teillä? Miten miehesi sitten suhtautuu heihin, onko samalla kannalla että hän ei osallistu. Kun teinit tarttee kyytejä yms niin vain sinä hoidat.

Minusta teillä on jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä siitä mitä parisuhde käytännössä merkitsee. Eli sitä että elämä jaetaan ihmisen kanssa, jonka rinnalla on valittu kulkea. Varmaan sulle olisi löytynyt sellainenkin mies jolla myös jo isommat lapset, ja vastaavasti miehesi olisi saanut lapsiperhe-elämän jonkun sellaisen kanssa joka olisi ollut siihen valmis osallistumaan.

Meistä kumpikaan ei ole ihminen, joka muistelee menneitä. Siis ihmiset on jaettavissa kolmeen ryhmään: toiset elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa. Me harvat elämme nykyisyydessä. Olimme molemmat tavatessamme 42-43 v, meillä molemmilla on historiamme.

Jaamme nykyisyytemme keskenämme, mutta emme historiaa. Meillä on tulevaisuuden suunnitelmia. Jos hyvin käy, ehdin olla tässä avioliitossa yhtä kauan kuin ensimmäisessä, eli 20 vuotta.

Toinen minun teinini asuu kanssamme, toinen on vuoroviikkolapsi. Meillä asuu myös miehen teinipoika koko ajan. Hän on samalla viivalla omien lasteni kanssa. Mutta ketään en hoida. Eikä mieheni tarvitse hoitaa minun teinejäni. Periaatteessa minä kyyditsen. Mutta hädässä autamme ... harvoin on tullut mitään hätää.

Me molemmat uskomme, että rakkaus ei vaadi toiselta mitään. Me emme vaadi toisiltamme mitään. Siksi rakkautemme kukoistaa.

En yhtään ymmärrä, miksi minun pitäisi olla osa miehen pienempiä lapsia? Miehen mielestä on aivan sama, haluanko olla mukana vai en. Juuri eilen mies sanoi ajatelleensa, kun meillä oli vuosipäivä, ettei haluaisi muuttaa minussa yhtäkään asiaa... enkä minäkään halua muuttaa miehessä mitään. Hän on täydellinen, ja ylsi syy on se, että hän antaa minun elää juuri sellaista elämää kuin haluan.

Kukin tavallaan. Parisuhteelta ja perheeltä saa sen mitä sille antaa. Jos ei anna kaikkea, ja perusta oikeaa perhettä, miehen lapset tuntuvatkin varmaan toisen naisen lapsilta. Minusta et ole hyväksynyt kaikkia tosiasioita, vaan luot keinotekoisia raja-aitoja ja väistät tosiasioiden kohtaamista. Näin olleen et myöskään ole ihan oikeasti sitoutunut tuohon perheeseen. Eikä sulla siis ole oikeaa, toimivaa perhettä. Ja siksi sinulla myös herää tuollaisia  väheksyviä tunteita viattomia lapsia kohtaan. Elät puolitotuudessa, eli valheessa. Et ole hyväksynyt todellisuutta sellaisena kuin se on. Ja mitä tulee menneisyydessä elämiseen, ihminen joka elää puolitotuuksien kanssa, on täysin sidottu omaan menneisyyteensä ja sen selvittämättömiin ongelmiin. Niinkuin sinä olet. Suhteenne ja rakkautenne tuskin tulee olemaan pitkä ja syvä. Nuo tunteesi ovat hälytysmerkki siitä, etteivät asiasi ole itsesi kanssa kunnossa. 

Huh huh, aika paksua tekstiä sinulta... Enpä ole vastaavaa edes av:lta lukenut pitkään aikaan.

En yhtään ymmärrä, että sinä et ymmärrä minua. Meidän elämänfilosofia me on kuin yö ja päivä:

- minä ajattelen, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta - sinä ajattelet olevan ja vielä tietäväsi sen

- minä ajattelen, ettei kukaan ulkopuolinen tiedä, miten toisen ihmisen tulee elää - sinä ajattelet tietäväsi kaikkien muidenkin asiat

- minä ajattelen, ettei kenellekään meillä ole varaa sanoa ylläolevaa toiselle ihmiselle - sinä sanot

- minä en edes halua perhettä, haluan vain parisuhteen - sinä ajattelet, että kaikki haluavat perheen

- jne...vaikka mitä...

Kaikkea hyvää sinulle jatkossa. Toivon, että saat kokea itsekin samanlaisen rakkauden, mitä minä koen tässä suhteessa. Rakkaus ei vaadi, ei tuomitse, eikä nosta itseään toisen ihmisen yläpuolelle,

Tässä se joka alkuperäisesti kirjoitti että ymmärsi ja ei ymmärtänyt. En tuomitse tapaasi elää, mutta ihmettelen miten noin pinnallisen rusinat pullasta suhteen saa toimimaan. Ehkä et vain ole äitityyppiä, ja odotat vain että ne biolapsetkin lähtevät pesästä niin saat keskittyä vain siihen parisuhteeseesi, joka sinulle on elämässäsi se ainoa "juttu". Jos tämä teille molemmin puolin toimii ja miehesi ei sinussa hepsankeikassa mitään muuttaisi, niin hienoa. Itse en ymmärrä. Kun itse tapasin puolisoni, oli hän jo vakiintuneessa viikko-viikko systeemissä. Mies veti jalat alta, joten piti miettiä, tahdonko miehen ja samaan pakettiin äitipuolen roolin, koska ilman muuta kävi selväksi että lapset ovat miehen elämässä ykkösiä, heillä aikanaan pitkän yrittämisen tuloksia. Ja minähän tahdoin koko paketin, koska meidän luonteille ei sopisi sellainen, että suhteemme olisi katkolla joka toinen viikko. Me nimenomaan EMME elä menneisyydessä, vaan tätä päivää. Nyt nautitaan lapsettomasta viikosta, sitten taas nautitaan lapsiarjesta kun he tulevat tänne, jokaisesta päivästä tehdään mukava ja mennään tilanteiden mukaan. Ei niin, että pystyttelemme näkymättömiä raja-aitoja merkkaamaan sitä mihin olemme tämän suhteen eteen valmiita ja mihin emme, ja rakkautemme kukoistaa edelleen vuosien jälkeen, kiitos vaan. Enkä usko että meillä menisi näin hyvin, jos käyttäytyisin kuten sinä, että lasten pyytäessä välipalaa, sanoisin että pyydä isältäsi, tai pyytäessä kokoamisapua legojutuissa, en auttaisi. Päinvastoin se on minulle ihana asia, että lasten silmissä me olemme tasavertaisia vanhempia, vaikka biologisuutta ei olekaan.

Kyllä minä koko porukalle ruokaa teen, mutta siinäpä se. Ja menen mukaan, jos tarvitaan kaksi aikuista.

Ja kuten sanoin, niin autan tarvittaessa. Jos lapsi minulta jotain pyytää, niin teen sen. Mutta harvemmin pyytävät, koska en ole paikalla. Minä käyn silloin salilla, käyn kasikymppisten vanhempieni luona, käyn ystäväni kanssa kävelyllä....

Tässä voittavat kaikki: lasten ei tarvitse jakaa isäänsä kenenkään kanssa, minä saan hoidettua omat asiani ja oman sosiaalisen elämäni. Ja miehelle se on samantekevää.

Jos toimisin toisin ja olisin läsnä lasten kanssa, niin minä olisin tylsistynyt, en ehtisi hoitaa ihmissuhteitani, en nähdä niin paljoa vanhempiani. Ja miehelle olisi vieläkin samantekevää.

Mies on lastensa kanssa läsnä, mutta ei muutoin osaa olla heidän kanssaan. En näe mitään positiivista kenenkään kannalta, että istun heidän kanssaan viisi tuntia telkkaria katsomassa tai hoplopin kahvipöydässä.

Minä en ole toiminut, enkä toimisi omieni lasteni kanssa noin. Kuten sanoin, en ota niistä lapsista yhtään vastuuta. (Uskon monen uusperheen menevän pieleen siinä, että nainen alkaa ottamaan vastuuta ja mies sitten sysää lapsensa naisen harteille kokonaan. Ja sitten on soppa valmis.)

Ei, en todellakaan ole emotyyppi. Eikä mies ole Isätyyppi.

Ai että kun nämä 6-9 vuotiaat joka toinen vkl teillä käyvät niin jos sen aikaa olisit läsnä, et ehtisi hoitaa omia ystävyyssuhteitasi? Sullehan jää kahden viikon jaksoissa peräti 12 päivää ihan itseesi käyttämiseen. Ai niin pyöriihän teillä ne teinit jaloissa, pakon sanelemana. Miksi hankit lapsia jos et ole emotyyppiä etkä halua perhettä, vain parisuhteen, kuten mainitset itse yllä. Silloin kyllä elämä on laadukkaampaa jos pysyy lapsettomana.

Jos et mitenkään osallistu hoitamiseen, niin sehän tarkoittaa että vaikka näet että lähdetään ilman pipoa pakkasella, tai koulurepussa ei ole oikeita tavaroita, et sano mitään, koska periaatteesi on se ettet halua lapsia, pelkän miehen. Tuo on jo borderline heitteillejättöä. Eikä kukaan katso viittä tuntia telkkaria, ei yhdessäolo sitä ole. Meillä pelataan vaikkapa lautapelejä, ja täytyy sanoa että aivan jokainen, mieheni ja lapset, pitäisi sitä kummallisena jos en osallistuisi.

Säälin noita reppanoita, joiden isäkin on tyyppiä ei vois perhe vähempää kiinnostaa, tärkeintä on että naiselta saa pillua.

Mies katsoo, että pipo on pakkasella. Ei heillä koulureppuja ole viikonloppuna, mutta jos olisi, en sinne katsoisi. Mies katsokoon.

Autan kyllä - jos vaikka niin kävisi, että mies olisi puhelimessa kun lapset lähtevät ovesta ulos, niin katson pipon. Tosin kertaakaan näin ei ole tapahtunut.

Ei lapset pidä kummallisena etten osallistu, vaan normaalina. Eivät he muusta tiedä.

kuten sanoin, olen yhden pikkulapsiajan tsempannut. Siihen pystyin, toista en tee. Elin perhe-elämää 20 vuotta ja olin oikea superpullantuoksuinen äiti. Pilttiäkään en ostanut, kaikki keitin itse, täysimetin ilman korvikkeita 5-6 v, leikin ja lauloin, lapset olivat Perhepedissä... Suoritin kaikkea satasella.

Kaikella on aikansa... Nyt minulla on mies, jonka kanssa on ihan muu mielessä.... Ja ensimmäistä kertaa elämässä olen onnellinen. Mitään en enää suorita. Eikä ole miestä, joka vaatisi minulta mitään.

Minun ei olisikaan kannattanut hankkia lapsia. Valitettavasti taivuin silloisen mieheni tahtoon. Kenenkään ei pitäisi tehdä sitä.

Eli mikä ihan muu teillä on miehesi kanssa mielessä? Viittaatko tällä seksiin?

Seksielämä voi olla loistavaa vaikka jakaisikin toisen lapsista huolehtimisen, että ei nämä ole toisiaan poissulkevia. Päinvastoin, ainakin meillä tällainen pelkästään vahvistaa keskinäistä kumppanuutta.

Samoin, hyvän seksielämän olisit voinut saada myös semmoisen kanssa jolla lapsia ei ole. Nyt kuulostaa vähän siltä, että te molemmat kärsitte hankkimistanne lapsista kuin vankeustuomiosta.

Jos olit ylisuorittava superpullantuoksuinen äiti, mahtaa omat teinisi nyt ihmetellä kun olet muuttunut täysin päinvastaiseksi. Äidiksi, jolla on mielessä "joku ihan muu". Miten he ovat reagoineet? Sitä paitsi tuskin kukaan on vaatinut ylisuorittamista, muu kuin sinä itse. Ihan tavallinen elämä olisi riittänyt.

Nyt luet paljon rivien välistä.

Tietysti minä itse ylisuoritin ja omalla vastuulla se oli, mutta kyllä se eksäkin vaativa osasi olla. Olin mukautuva ja sovittelija.

Viittaan lähinnä seksiin, shampanjaan ja viiden tähden luksusviikonloppuihin. Kaikkeen, mistä me kaksi nautimme.

Teinit vissiin tykkäävät äidin muutoksesta, siis äidin rentoudesta, kun 2 minun teiniä ja miehen teini olivat kaikki ennen vuoroviikkolapsia. Kaksi heistä halusi muuttaa pysyvästi tänne. Se kolmas ravaa täällä vähän väliä isäviikkoinansa.

Miks en ottanut lapsetonta miestä? Sanoisinko kliseisesti, että minä en valinnut tätä parisuhdetta, vaan parisuhde valitsi minut. Minä _tiedän_, että juuri tämän miehen kanssa minun pitää olla. Miehellä on yhtä varma tieto minusta.

Kun ensimmäisen kerran näimme, olin siivoamassa ja meikittä - niin molempien elämä pysähtyi. En olisi uskonut tällaiseen, ellen itse olisi sitä kokenut. Nyt yhdessä yli viisi vuotta ja naimisissa kolme. Vieläkin sydämeni sykähtää joka kerta, kun Juha Tapio soi radiossa: aina kun istun vierees sun, siin on jotain niin oikeaa....

Tällaisella kokemuksella sitä istuu vaikka tikun nokassa.

Vai yhdessä yli viisi vuotta ja miehen pikkuiset 6-9 vuotta? Eli nappasit vauvaperheen isän ja nyt karttelet näitä kävelemään oppineita vauvoja kun on vaan sekstailut ja shamppanjat mielessä? Huh huh tätä nykymaailman itsekkyyttä.

Nappasin isän, mutta en perheisää. Mies oli sinkkuna puoli vuotta ennen tapaamistamme. Minä 2,5 v.

Itse asiassa tuo nuorempi on tällä hetkellä jo 7 v, ekaluokkainen siis.

Eikö miehen lapset ole hänen perheensä? Meinaatko, että perustat miehen kanssa uuden perheen jossa lapset ovat vain pakollinen paha?

Juuri noin. Tämä nainen ja hänen miehensä elävät vain parisuhdetta. Ei perhettä. Lapset ovat pakollinen paha.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.

Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.

Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.

Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.

Olen tuo, jolle vastasit. Minulla on pari teiniä. En aio toista pikkulapsielämää elämään. Olen jo yhden elänyt. Sitä paitsi, ei ne lapset minua tule katsomaan, vaan isäänsä. Tulevat joka toinen vkl.

Minä sanoin tämän miljoona kertaa miehelle, kun seurustelimme. Kieltäydyin ensimmäisestä kosinnastakin lasten vuoksi. Mies silti kosi uudestaan.

Meillä tämä on selkeää: en hoida lapsia, enkä kanna mitään vastuuta. Auttaa voin.

Ymmärrän kantasi. Ja sitten toisaalta en ymmärrä yhtään. Ymmärrän sen että sinä olet omat lapsesi tehnyt ja hoitanut. Mutta se menee yli hilseen, miksi ylipäätään lyöttäydyit yhteen ihmisen kanssa jolla niin erilainen elämäntilanne omasi kanssa, ettei teillä käytännössä pysty muodostumaan mitään yhteistä historiaa. Ei naureta yhdessä lasten hassutuksille, tai muutenkaan muistella kivoja juttuja mitä on yhdessä tehty. Te olette erillisiä vaikka kuitenkin olette olevinaan yhdessä. Jaatte mukamas elämänne ja sitten ette kuitenkaan oikeasti jaa. Jäät vieraaksi noille lapsille, he sinulle, ja tietyllä tasolla pysytte miehesi kanssa vieraina toisillenne. Jaatte vain parisuhteenne, mutta ette elämäänne. Tajuatko sen ratkaisevan eron?

Asuuko nuo omat teinisi teillä? Miten miehesi sitten suhtautuu heihin, onko samalla kannalla että hän ei osallistu. Kun teinit tarttee kyytejä yms niin vain sinä hoidat.

Minusta teillä on jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä siitä mitä parisuhde käytännössä merkitsee. Eli sitä että elämä jaetaan ihmisen kanssa, jonka rinnalla on valittu kulkea. Varmaan sulle olisi löytynyt sellainenkin mies jolla myös jo isommat lapset, ja vastaavasti miehesi olisi saanut lapsiperhe-elämän jonkun sellaisen kanssa joka olisi ollut siihen valmis osallistumaan.

Meistä kumpikaan ei ole ihminen, joka muistelee menneitä. Siis ihmiset on jaettavissa kolmeen ryhmään: toiset elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa. Me harvat elämme nykyisyydessä. Olimme molemmat tavatessamme 42-43 v, meillä molemmilla on historiamme.

Jaamme nykyisyytemme keskenämme, mutta emme historiaa. Meillä on tulevaisuuden suunnitelmia. Jos hyvin käy, ehdin olla tässä avioliitossa yhtä kauan kuin ensimmäisessä, eli 20 vuotta.

Toinen minun teinini asuu kanssamme, toinen on vuoroviikkolapsi. Meillä asuu myös miehen teinipoika koko ajan. Hän on samalla viivalla omien lasteni kanssa. Mutta ketään en hoida. Eikä mieheni tarvitse hoitaa minun teinejäni. Periaatteessa minä kyyditsen. Mutta hädässä autamme ... harvoin on tullut mitään hätää.

Me molemmat uskomme, että rakkaus ei vaadi toiselta mitään. Me emme vaadi toisiltamme mitään. Siksi rakkautemme kukoistaa.

En yhtään ymmärrä, miksi minun pitäisi olla osa miehen pienempiä lapsia? Miehen mielestä on aivan sama, haluanko olla mukana vai en. Juuri eilen mies sanoi ajatelleensa, kun meillä oli vuosipäivä, ettei haluaisi muuttaa minussa yhtäkään asiaa... enkä minäkään halua muuttaa miehessä mitään. Hän on täydellinen, ja ylsi syy on se, että hän antaa minun elää juuri sellaista elämää kuin haluan.

Kukin tavallaan. Parisuhteelta ja perheeltä saa sen mitä sille antaa. Jos ei anna kaikkea, ja perusta oikeaa perhettä, miehen lapset tuntuvatkin varmaan toisen naisen lapsilta. Minusta et ole hyväksynyt kaikkia tosiasioita, vaan luot keinotekoisia raja-aitoja ja väistät tosiasioiden kohtaamista. Näin olleen et myöskään ole ihan oikeasti sitoutunut tuohon perheeseen. Eikä sulla siis ole oikeaa, toimivaa perhettä. Ja siksi sinulla myös herää tuollaisia  väheksyviä tunteita viattomia lapsia kohtaan. Elät puolitotuudessa, eli valheessa. Et ole hyväksynyt todellisuutta sellaisena kuin se on. Ja mitä tulee menneisyydessä elämiseen, ihminen joka elää puolitotuuksien kanssa, on täysin sidottu omaan menneisyyteensä ja sen selvittämättömiin ongelmiin. Niinkuin sinä olet. Suhteenne ja rakkautenne tuskin tulee olemaan pitkä ja syvä. Nuo tunteesi ovat hälytysmerkki siitä, etteivät asiasi ole itsesi kanssa kunnossa. 

Huh huh, aika paksua tekstiä sinulta... Enpä ole vastaavaa edes av:lta lukenut pitkään aikaan.

En yhtään ymmärrä, että sinä et ymmärrä minua. Meidän elämänfilosofia me on kuin yö ja päivä:

- minä ajattelen, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta - sinä ajattelet olevan ja vielä tietäväsi sen

- minä ajattelen, ettei kukaan ulkopuolinen tiedä, miten toisen ihmisen tulee elää - sinä ajattelet tietäväsi kaikkien muidenkin asiat

- minä ajattelen, ettei kenellekään meillä ole varaa sanoa ylläolevaa toiselle ihmiselle - sinä sanot

- minä en edes halua perhettä, haluan vain parisuhteen - sinä ajattelet, että kaikki haluavat perheen

- jne...vaikka mitä...

Kaikkea hyvää sinulle jatkossa. Toivon, että saat kokea itsekin samanlaisen rakkauden, mitä minä koen tässä suhteessa. Rakkaus ei vaadi, ei tuomitse, eikä nosta itseään toisen ihmisen yläpuolelle,

Tässä se joka alkuperäisesti kirjoitti että ymmärsi ja ei ymmärtänyt. En tuomitse tapaasi elää, mutta ihmettelen miten noin pinnallisen rusinat pullasta suhteen saa toimimaan. Ehkä et vain ole äitityyppiä, ja odotat vain että ne biolapsetkin lähtevät pesästä niin saat keskittyä vain siihen parisuhteeseesi, joka sinulle on elämässäsi se ainoa "juttu". Jos tämä teille molemmin puolin toimii ja miehesi ei sinussa hepsankeikassa mitään muuttaisi, niin hienoa. Itse en ymmärrä. Kun itse tapasin puolisoni, oli hän jo vakiintuneessa viikko-viikko systeemissä. Mies veti jalat alta, joten piti miettiä, tahdonko miehen ja samaan pakettiin äitipuolen roolin, koska ilman muuta kävi selväksi että lapset ovat miehen elämässä ykkösiä, heillä aikanaan pitkän yrittämisen tuloksia. Ja minähän tahdoin koko paketin, koska meidän luonteille ei sopisi sellainen, että suhteemme olisi katkolla joka toinen viikko. Me nimenomaan EMME elä menneisyydessä, vaan tätä päivää. Nyt nautitaan lapsettomasta viikosta, sitten taas nautitaan lapsiarjesta kun he tulevat tänne, jokaisesta päivästä tehdään mukava ja mennään tilanteiden mukaan. Ei niin, että pystyttelemme näkymättömiä raja-aitoja merkkaamaan sitä mihin olemme tämän suhteen eteen valmiita ja mihin emme, ja rakkautemme kukoistaa edelleen vuosien jälkeen, kiitos vaan. Enkä usko että meillä menisi näin hyvin, jos käyttäytyisin kuten sinä, että lasten pyytäessä välipalaa, sanoisin että pyydä isältäsi, tai pyytäessä kokoamisapua legojutuissa, en auttaisi. Päinvastoin se on minulle ihana asia, että lasten silmissä me olemme tasavertaisia vanhempia, vaikka biologisuutta ei olekaan.

Kyllä minä koko porukalle ruokaa teen, mutta siinäpä se. Ja menen mukaan, jos tarvitaan kaksi aikuista.

Ja kuten sanoin, niin autan tarvittaessa. Jos lapsi minulta jotain pyytää, niin teen sen. Mutta harvemmin pyytävät, koska en ole paikalla. Minä käyn silloin salilla, käyn kasikymppisten vanhempieni luona, käyn ystäväni kanssa kävelyllä....

Tässä voittavat kaikki: lasten ei tarvitse jakaa isäänsä kenenkään kanssa, minä saan hoidettua omat asiani ja oman sosiaalisen elämäni. Ja miehelle se on samantekevää.

Jos toimisin toisin ja olisin läsnä lasten kanssa, niin minä olisin tylsistynyt, en ehtisi hoitaa ihmissuhteitani, en nähdä niin paljoa vanhempiani. Ja miehelle olisi vieläkin samantekevää.

Mies on lastensa kanssa läsnä, mutta ei muutoin osaa olla heidän kanssaan. En näe mitään positiivista kenenkään kannalta, että istun heidän kanssaan viisi tuntia telkkaria katsomassa tai hoplopin kahvipöydässä.

Minä en ole toiminut, enkä toimisi omieni lasteni kanssa noin. Kuten sanoin, en ota niistä lapsista yhtään vastuuta. (Uskon monen uusperheen menevän pieleen siinä, että nainen alkaa ottamaan vastuuta ja mies sitten sysää lapsensa naisen harteille kokonaan. Ja sitten on soppa valmis.)

Ei, en todellakaan ole emotyyppi. Eikä mies ole Isätyyppi.

Ai että kun nämä 6-9 vuotiaat joka toinen vkl teillä käyvät niin jos sen aikaa olisit läsnä, et ehtisi hoitaa omia ystävyyssuhteitasi? Sullehan jää kahden viikon jaksoissa peräti 12 päivää ihan itseesi käyttämiseen. Ai niin pyöriihän teillä ne teinit jaloissa, pakon sanelemana. Miksi hankit lapsia jos et ole emotyyppiä etkä halua perhettä, vain parisuhteen, kuten mainitset itse yllä. Silloin kyllä elämä on laadukkaampaa jos pysyy lapsettomana.

Jos et mitenkään osallistu hoitamiseen, niin sehän tarkoittaa että vaikka näet että lähdetään ilman pipoa pakkasella, tai koulurepussa ei ole oikeita tavaroita, et sano mitään, koska periaatteesi on se ettet halua lapsia, pelkän miehen. Tuo on jo borderline heitteillejättöä. Eikä kukaan katso viittä tuntia telkkaria, ei yhdessäolo sitä ole. Meillä pelataan vaikkapa lautapelejä, ja täytyy sanoa että aivan jokainen, mieheni ja lapset, pitäisi sitä kummallisena jos en osallistuisi.

Säälin noita reppanoita, joiden isäkin on tyyppiä ei vois perhe vähempää kiinnostaa, tärkeintä on että naiselta saa pillua.

Mies katsoo, että pipo on pakkasella. Ei heillä koulureppuja ole viikonloppuna, mutta jos olisi, en sinne katsoisi. Mies katsokoon.

Autan kyllä - jos vaikka niin kävisi, että mies olisi puhelimessa kun lapset lähtevät ovesta ulos, niin katson pipon. Tosin kertaakaan näin ei ole tapahtunut.

Ei lapset pidä kummallisena etten osallistu, vaan normaalina. Eivät he muusta tiedä.

kuten sanoin, olen yhden pikkulapsiajan tsempannut. Siihen pystyin, toista en tee. Elin perhe-elämää 20 vuotta ja olin oikea superpullantuoksuinen äiti. Pilttiäkään en ostanut, kaikki keitin itse, täysimetin ilman korvikkeita 5-6 v, leikin ja lauloin, lapset olivat Perhepedissä... Suoritin kaikkea satasella.

Kaikella on aikansa... Nyt minulla on mies, jonka kanssa on ihan muu mielessä.... Ja ensimmäistä kertaa elämässä olen onnellinen. Mitään en enää suorita. Eikä ole miestä, joka vaatisi minulta mitään.

Minun ei olisikaan kannattanut hankkia lapsia. Valitettavasti taivuin silloisen mieheni tahtoon. Kenenkään ei pitäisi tehdä sitä.

Eli mikä ihan muu teillä on miehesi kanssa mielessä? Viittaatko tällä seksiin?

Seksielämä voi olla loistavaa vaikka jakaisikin toisen lapsista huolehtimisen, että ei nämä ole toisiaan poissulkevia. Päinvastoin, ainakin meillä tällainen pelkästään vahvistaa keskinäistä kumppanuutta.

Samoin, hyvän seksielämän olisit voinut saada myös semmoisen kanssa jolla lapsia ei ole. Nyt kuulostaa vähän siltä, että te molemmat kärsitte hankkimistanne lapsista kuin vankeustuomiosta.

Jos olit ylisuorittava superpullantuoksuinen äiti, mahtaa omat teinisi nyt ihmetellä kun olet muuttunut täysin päinvastaiseksi. Äidiksi, jolla on mielessä "joku ihan muu". Miten he ovat reagoineet? Sitä paitsi tuskin kukaan on vaatinut ylisuorittamista, muu kuin sinä itse. Ihan tavallinen elämä olisi riittänyt.

Nyt luet paljon rivien välistä.

Tietysti minä itse ylisuoritin ja omalla vastuulla se oli, mutta kyllä se eksäkin vaativa osasi olla. Olin mukautuva ja sovittelija.

Viittaan lähinnä seksiin, shampanjaan ja viiden tähden luksusviikonloppuihin. Kaikkeen, mistä me kaksi nautimme.

Teinit vissiin tykkäävät äidin muutoksesta, siis äidin rentoudesta, kun 2 minun teiniä ja miehen teini olivat kaikki ennen vuoroviikkolapsia. Kaksi heistä halusi muuttaa pysyvästi tänne. Se kolmas ravaa täällä vähän väliä isäviikkoinansa.

Miks en ottanut lapsetonta miestä? Sanoisinko kliseisesti, että minä en valinnut tätä parisuhdetta, vaan parisuhde valitsi minut. Minä _tiedän_, että juuri tämän miehen kanssa minun pitää olla. Miehellä on yhtä varma tieto minusta.

Kun ensimmäisen kerran näimme, olin siivoamassa ja meikittä - niin molempien elämä pysähtyi. En olisi uskonut tällaiseen, ellen itse olisi sitä kokenut. Nyt yhdessä yli viisi vuotta ja naimisissa kolme. Vieläkin sydämeni sykähtää joka kerta, kun Juha Tapio soi radiossa: aina kun istun vierees sun, siin on jotain niin oikeaa....

Tällaisella kokemuksella sitä istuu vaikka tikun nokassa.

Vai yhdessä yli viisi vuotta ja miehen pikkuiset 6-9 vuotta? Eli nappasit vauvaperheen isän ja nyt karttelet näitä kävelemään oppineita vauvoja kun on vaan sekstailut ja shamppanjat mielessä? Huh huh tätä nykymaailman itsekkyyttä.

Nappasin isän, mutta en perheisää. Mies oli sinkkuna puoli vuotta ennen tapaamistamme. Minä 2,5 v.

Itse asiassa tuo nuorempi on tällä hetkellä jo 7 v, ekaluokkainen siis.

Toki ollut sinkku puoli vuotta. Niinhän ne kaikki vauvaperheiden isät on sinkkuja kun äiti toipuu synnytyksestä ja valvoo vauvan kanssa.

Haluat uhriuttaa kaikki naiset vaikka naiset pettävät tasan yhtä paljon? Naiset ehtii juosta huoraamassa synnyriltä ja imetysvuoteestakin, ihme petoja seksihommissa ootte! :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.

Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.

Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.

Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.

Olen tuo, jolle vastasit. Minulla on pari teiniä. En aio toista pikkulapsielämää elämään. Olen jo yhden elänyt. Sitä paitsi, ei ne lapset minua tule katsomaan, vaan isäänsä. Tulevat joka toinen vkl.

Minä sanoin tämän miljoona kertaa miehelle, kun seurustelimme. Kieltäydyin ensimmäisestä kosinnastakin lasten vuoksi. Mies silti kosi uudestaan.

Meillä tämä on selkeää: en hoida lapsia, enkä kanna mitään vastuuta. Auttaa voin.

Ymmärrän kantasi. Ja sitten toisaalta en ymmärrä yhtään. Ymmärrän sen että sinä olet omat lapsesi tehnyt ja hoitanut. Mutta se menee yli hilseen, miksi ylipäätään lyöttäydyit yhteen ihmisen kanssa jolla niin erilainen elämäntilanne omasi kanssa, ettei teillä käytännössä pysty muodostumaan mitään yhteistä historiaa. Ei naureta yhdessä lasten hassutuksille, tai muutenkaan muistella kivoja juttuja mitä on yhdessä tehty. Te olette erillisiä vaikka kuitenkin olette olevinaan yhdessä. Jaatte mukamas elämänne ja sitten ette kuitenkaan oikeasti jaa. Jäät vieraaksi noille lapsille, he sinulle, ja tietyllä tasolla pysytte miehesi kanssa vieraina toisillenne. Jaatte vain parisuhteenne, mutta ette elämäänne. Tajuatko sen ratkaisevan eron?

Asuuko nuo omat teinisi teillä? Miten miehesi sitten suhtautuu heihin, onko samalla kannalla että hän ei osallistu. Kun teinit tarttee kyytejä yms niin vain sinä hoidat.

Minusta teillä on jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä siitä mitä parisuhde käytännössä merkitsee. Eli sitä että elämä jaetaan ihmisen kanssa, jonka rinnalla on valittu kulkea. Varmaan sulle olisi löytynyt sellainenkin mies jolla myös jo isommat lapset, ja vastaavasti miehesi olisi saanut lapsiperhe-elämän jonkun sellaisen kanssa joka olisi ollut siihen valmis osallistumaan.

Meistä kumpikaan ei ole ihminen, joka muistelee menneitä. Siis ihmiset on jaettavissa kolmeen ryhmään: toiset elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa. Me harvat elämme nykyisyydessä. Olimme molemmat tavatessamme 42-43 v, meillä molemmilla on historiamme.

Jaamme nykyisyytemme keskenämme, mutta emme historiaa. Meillä on tulevaisuuden suunnitelmia. Jos hyvin käy, ehdin olla tässä avioliitossa yhtä kauan kuin ensimmäisessä, eli 20 vuotta.

Toinen minun teinini asuu kanssamme, toinen on vuoroviikkolapsi. Meillä asuu myös miehen teinipoika koko ajan. Hän on samalla viivalla omien lasteni kanssa. Mutta ketään en hoida. Eikä mieheni tarvitse hoitaa minun teinejäni. Periaatteessa minä kyyditsen. Mutta hädässä autamme ... harvoin on tullut mitään hätää.

Me molemmat uskomme, että rakkaus ei vaadi toiselta mitään. Me emme vaadi toisiltamme mitään. Siksi rakkautemme kukoistaa.

En yhtään ymmärrä, miksi minun pitäisi olla osa miehen pienempiä lapsia? Miehen mielestä on aivan sama, haluanko olla mukana vai en. Juuri eilen mies sanoi ajatelleensa, kun meillä oli vuosipäivä, ettei haluaisi muuttaa minussa yhtäkään asiaa... enkä minäkään halua muuttaa miehessä mitään. Hän on täydellinen, ja ylsi syy on se, että hän antaa minun elää juuri sellaista elämää kuin haluan.

Kukin tavallaan. Parisuhteelta ja perheeltä saa sen mitä sille antaa. Jos ei anna kaikkea, ja perusta oikeaa perhettä, miehen lapset tuntuvatkin varmaan toisen naisen lapsilta. Minusta et ole hyväksynyt kaikkia tosiasioita, vaan luot keinotekoisia raja-aitoja ja väistät tosiasioiden kohtaamista. Näin olleen et myöskään ole ihan oikeasti sitoutunut tuohon perheeseen. Eikä sulla siis ole oikeaa, toimivaa perhettä. Ja siksi sinulla myös herää tuollaisia  väheksyviä tunteita viattomia lapsia kohtaan. Elät puolitotuudessa, eli valheessa. Et ole hyväksynyt todellisuutta sellaisena kuin se on. Ja mitä tulee menneisyydessä elämiseen, ihminen joka elää puolitotuuksien kanssa, on täysin sidottu omaan menneisyyteensä ja sen selvittämättömiin ongelmiin. Niinkuin sinä olet. Suhteenne ja rakkautenne tuskin tulee olemaan pitkä ja syvä. Nuo tunteesi ovat hälytysmerkki siitä, etteivät asiasi ole itsesi kanssa kunnossa. 

Huh huh, aika paksua tekstiä sinulta... Enpä ole vastaavaa edes av:lta lukenut pitkään aikaan.

En yhtään ymmärrä, että sinä et ymmärrä minua. Meidän elämänfilosofia me on kuin yö ja päivä:

- minä ajattelen, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta - sinä ajattelet olevan ja vielä tietäväsi sen

- minä ajattelen, ettei kukaan ulkopuolinen tiedä, miten toisen ihmisen tulee elää - sinä ajattelet tietäväsi kaikkien muidenkin asiat

- minä ajattelen, ettei kenellekään meillä ole varaa sanoa ylläolevaa toiselle ihmiselle - sinä sanot

- minä en edes halua perhettä, haluan vain parisuhteen - sinä ajattelet, että kaikki haluavat perheen

- jne...vaikka mitä...

Kaikkea hyvää sinulle jatkossa. Toivon, että saat kokea itsekin samanlaisen rakkauden, mitä minä koen tässä suhteessa. Rakkaus ei vaadi, ei tuomitse, eikä nosta itseään toisen ihmisen yläpuolelle,

Tässä se joka alkuperäisesti kirjoitti että ymmärsi ja ei ymmärtänyt. En tuomitse tapaasi elää, mutta ihmettelen miten noin pinnallisen rusinat pullasta suhteen saa toimimaan. Ehkä et vain ole äitityyppiä, ja odotat vain että ne biolapsetkin lähtevät pesästä niin saat keskittyä vain siihen parisuhteeseesi, joka sinulle on elämässäsi se ainoa "juttu". Jos tämä teille molemmin puolin toimii ja miehesi ei sinussa hepsankeikassa mitään muuttaisi, niin hienoa. Itse en ymmärrä. Kun itse tapasin puolisoni, oli hän jo vakiintuneessa viikko-viikko systeemissä. Mies veti jalat alta, joten piti miettiä, tahdonko miehen ja samaan pakettiin äitipuolen roolin, koska ilman muuta kävi selväksi että lapset ovat miehen elämässä ykkösiä, heillä aikanaan pitkän yrittämisen tuloksia. Ja minähän tahdoin koko paketin, koska meidän luonteille ei sopisi sellainen, että suhteemme olisi katkolla joka toinen viikko. Me nimenomaan EMME elä menneisyydessä, vaan tätä päivää. Nyt nautitaan lapsettomasta viikosta, sitten taas nautitaan lapsiarjesta kun he tulevat tänne, jokaisesta päivästä tehdään mukava ja mennään tilanteiden mukaan. Ei niin, että pystyttelemme näkymättömiä raja-aitoja merkkaamaan sitä mihin olemme tämän suhteen eteen valmiita ja mihin emme, ja rakkautemme kukoistaa edelleen vuosien jälkeen, kiitos vaan. Enkä usko että meillä menisi näin hyvin, jos käyttäytyisin kuten sinä, että lasten pyytäessä välipalaa, sanoisin että pyydä isältäsi, tai pyytäessä kokoamisapua legojutuissa, en auttaisi. Päinvastoin se on minulle ihana asia, että lasten silmissä me olemme tasavertaisia vanhempia, vaikka biologisuutta ei olekaan.

Kyllä minä koko porukalle ruokaa teen, mutta siinäpä se. Ja menen mukaan, jos tarvitaan kaksi aikuista.

Ja kuten sanoin, niin autan tarvittaessa. Jos lapsi minulta jotain pyytää, niin teen sen. Mutta harvemmin pyytävät, koska en ole paikalla. Minä käyn silloin salilla, käyn kasikymppisten vanhempieni luona, käyn ystäväni kanssa kävelyllä....

Tässä voittavat kaikki: lasten ei tarvitse jakaa isäänsä kenenkään kanssa, minä saan hoidettua omat asiani ja oman sosiaalisen elämäni. Ja miehelle se on samantekevää.

Jos toimisin toisin ja olisin läsnä lasten kanssa, niin minä olisin tylsistynyt, en ehtisi hoitaa ihmissuhteitani, en nähdä niin paljoa vanhempiani. Ja miehelle olisi vieläkin samantekevää.

Mies on lastensa kanssa läsnä, mutta ei muutoin osaa olla heidän kanssaan. En näe mitään positiivista kenenkään kannalta, että istun heidän kanssaan viisi tuntia telkkaria katsomassa tai hoplopin kahvipöydässä.

Minä en ole toiminut, enkä toimisi omieni lasteni kanssa noin. Kuten sanoin, en ota niistä lapsista yhtään vastuuta. (Uskon monen uusperheen menevän pieleen siinä, että nainen alkaa ottamaan vastuuta ja mies sitten sysää lapsensa naisen harteille kokonaan. Ja sitten on soppa valmis.)

Ei, en todellakaan ole emotyyppi. Eikä mies ole Isätyyppi.

Ai että kun nämä 6-9 vuotiaat joka toinen vkl teillä käyvät niin jos sen aikaa olisit läsnä, et ehtisi hoitaa omia ystävyyssuhteitasi? Sullehan jää kahden viikon jaksoissa peräti 12 päivää ihan itseesi käyttämiseen. Ai niin pyöriihän teillä ne teinit jaloissa, pakon sanelemana. Miksi hankit lapsia jos et ole emotyyppiä etkä halua perhettä, vain parisuhteen, kuten mainitset itse yllä. Silloin kyllä elämä on laadukkaampaa jos pysyy lapsettomana.

Jos et mitenkään osallistu hoitamiseen, niin sehän tarkoittaa että vaikka näet että lähdetään ilman pipoa pakkasella, tai koulurepussa ei ole oikeita tavaroita, et sano mitään, koska periaatteesi on se ettet halua lapsia, pelkän miehen. Tuo on jo borderline heitteillejättöä. Eikä kukaan katso viittä tuntia telkkaria, ei yhdessäolo sitä ole. Meillä pelataan vaikkapa lautapelejä, ja täytyy sanoa että aivan jokainen, mieheni ja lapset, pitäisi sitä kummallisena jos en osallistuisi.

Säälin noita reppanoita, joiden isäkin on tyyppiä ei vois perhe vähempää kiinnostaa, tärkeintä on että naiselta saa pillua.

Mies katsoo, että pipo on pakkasella. Ei heillä koulureppuja ole viikonloppuna, mutta jos olisi, en sinne katsoisi. Mies katsokoon.

Autan kyllä - jos vaikka niin kävisi, että mies olisi puhelimessa kun lapset lähtevät ovesta ulos, niin katson pipon. Tosin kertaakaan näin ei ole tapahtunut.

Ei lapset pidä kummallisena etten osallistu, vaan normaalina. Eivät he muusta tiedä.

kuten sanoin, olen yhden pikkulapsiajan tsempannut. Siihen pystyin, toista en tee. Elin perhe-elämää 20 vuotta ja olin oikea superpullantuoksuinen äiti. Pilttiäkään en ostanut, kaikki keitin itse, täysimetin ilman korvikkeita 5-6 v, leikin ja lauloin, lapset olivat Perhepedissä... Suoritin kaikkea satasella.

Kaikella on aikansa... Nyt minulla on mies, jonka kanssa on ihan muu mielessä.... Ja ensimmäistä kertaa elämässä olen onnellinen. Mitään en enää suorita. Eikä ole miestä, joka vaatisi minulta mitään.

Minun ei olisikaan kannattanut hankkia lapsia. Valitettavasti taivuin silloisen mieheni tahtoon. Kenenkään ei pitäisi tehdä sitä.

Eli mikä ihan muu teillä on miehesi kanssa mielessä? Viittaatko tällä seksiin?

Seksielämä voi olla loistavaa vaikka jakaisikin toisen lapsista huolehtimisen, että ei nämä ole toisiaan poissulkevia. Päinvastoin, ainakin meillä tällainen pelkästään vahvistaa keskinäistä kumppanuutta.

Samoin, hyvän seksielämän olisit voinut saada myös semmoisen kanssa jolla lapsia ei ole. Nyt kuulostaa vähän siltä, että te molemmat kärsitte hankkimistanne lapsista kuin vankeustuomiosta.

Jos olit ylisuorittava superpullantuoksuinen äiti, mahtaa omat teinisi nyt ihmetellä kun olet muuttunut täysin päinvastaiseksi. Äidiksi, jolla on mielessä "joku ihan muu". Miten he ovat reagoineet? Sitä paitsi tuskin kukaan on vaatinut ylisuorittamista, muu kuin sinä itse. Ihan tavallinen elämä olisi riittänyt.

Nyt luet paljon rivien välistä.

Tietysti minä itse ylisuoritin ja omalla vastuulla se oli, mutta kyllä se eksäkin vaativa osasi olla. Olin mukautuva ja sovittelija.

Viittaan lähinnä seksiin, shampanjaan ja viiden tähden luksusviikonloppuihin. Kaikkeen, mistä me kaksi nautimme.

Teinit vissiin tykkäävät äidin muutoksesta, siis äidin rentoudesta, kun 2 minun teiniä ja miehen teini olivat kaikki ennen vuoroviikkolapsia. Kaksi heistä halusi muuttaa pysyvästi tänne. Se kolmas ravaa täällä vähän väliä isäviikkoinansa.

Miks en ottanut lapsetonta miestä? Sanoisinko kliseisesti, että minä en valinnut tätä parisuhdetta, vaan parisuhde valitsi minut. Minä _tiedän_, että juuri tämän miehen kanssa minun pitää olla. Miehellä on yhtä varma tieto minusta.

Kun ensimmäisen kerran näimme, olin siivoamassa ja meikittä - niin molempien elämä pysähtyi. En olisi uskonut tällaiseen, ellen itse olisi sitä kokenut. Nyt yhdessä yli viisi vuotta ja naimisissa kolme. Vieläkin sydämeni sykähtää joka kerta, kun Juha Tapio soi radiossa: aina kun istun vierees sun, siin on jotain niin oikeaa....

Tällaisella kokemuksella sitä istuu vaikka tikun nokassa.

Vai yhdessä yli viisi vuotta ja miehen pikkuiset 6-9 vuotta? Eli nappasit vauvaperheen isän ja nyt karttelet näitä kävelemään oppineita vauvoja kun on vaan sekstailut ja shamppanjat mielessä? Huh huh tätä nykymaailman itsekkyyttä.

Nappasin isän, mutta en perheisää. Mies oli sinkkuna puoli vuotta ennen tapaamistamme. Minä 2,5 v.

Itse asiassa tuo nuorempi on tällä hetkellä jo 7 v, ekaluokkainen siis.

Eikö miehen lapset ole hänen perheensä? Meinaatko, että perustat miehen kanssa uuden perheen jossa lapset ovat vain pakollinen paha?

Emme me ole "perhe", emme edes uusperhe.

Miehen sanoin: olemme kolhoosi- eli parisuhde, jonka ympärillä on erilainen määrä sateliitteja, joita lapsiksi kutsutaan.

Kyllä muakin aluksi jotenkin puistatti, jo ihan sen takia että omassa perheessäni ei ole nyhjätty, hipsuteltu ja pusuteltu meitä lapsia. Ja myös sen takia kun mieheni ei osoittanut mitään hellyyttä toiselle tytölleen tai minulle, kaikki huomio oli yhdessä lapsessa. Nykyään on vähentynyt tämä hellyys tyttöä kohtaan ja nyt nalkutan miehelle siitä ettei anna lapselle tarpeeksi huomiota. Me eukot ollaan vaikeita :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.

Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.

Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.

Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.

Olen tuo, jolle vastasit. Minulla on pari teiniä. En aio toista pikkulapsielämää elämään. Olen jo yhden elänyt. Sitä paitsi, ei ne lapset minua tule katsomaan, vaan isäänsä. Tulevat joka toinen vkl.

Minä sanoin tämän miljoona kertaa miehelle, kun seurustelimme. Kieltäydyin ensimmäisestä kosinnastakin lasten vuoksi. Mies silti kosi uudestaan.

Meillä tämä on selkeää: en hoida lapsia, enkä kanna mitään vastuuta. Auttaa voin.

Ymmärrän kantasi. Ja sitten toisaalta en ymmärrä yhtään. Ymmärrän sen että sinä olet omat lapsesi tehnyt ja hoitanut. Mutta se menee yli hilseen, miksi ylipäätään lyöttäydyit yhteen ihmisen kanssa jolla niin erilainen elämäntilanne omasi kanssa, ettei teillä käytännössä pysty muodostumaan mitään yhteistä historiaa. Ei naureta yhdessä lasten hassutuksille, tai muutenkaan muistella kivoja juttuja mitä on yhdessä tehty. Te olette erillisiä vaikka kuitenkin olette olevinaan yhdessä. Jaatte mukamas elämänne ja sitten ette kuitenkaan oikeasti jaa. Jäät vieraaksi noille lapsille, he sinulle, ja tietyllä tasolla pysytte miehesi kanssa vieraina toisillenne. Jaatte vain parisuhteenne, mutta ette elämäänne. Tajuatko sen ratkaisevan eron?

Asuuko nuo omat teinisi teillä? Miten miehesi sitten suhtautuu heihin, onko samalla kannalla että hän ei osallistu. Kun teinit tarttee kyytejä yms niin vain sinä hoidat.

Minusta teillä on jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä siitä mitä parisuhde käytännössä merkitsee. Eli sitä että elämä jaetaan ihmisen kanssa, jonka rinnalla on valittu kulkea. Varmaan sulle olisi löytynyt sellainenkin mies jolla myös jo isommat lapset, ja vastaavasti miehesi olisi saanut lapsiperhe-elämän jonkun sellaisen kanssa joka olisi ollut siihen valmis osallistumaan.

Meistä kumpikaan ei ole ihminen, joka muistelee menneitä. Siis ihmiset on jaettavissa kolmeen ryhmään: toiset elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa. Me harvat elämme nykyisyydessä. Olimme molemmat tavatessamme 42-43 v, meillä molemmilla on historiamme.

Jaamme nykyisyytemme keskenämme, mutta emme historiaa. Meillä on tulevaisuuden suunnitelmia. Jos hyvin käy, ehdin olla tässä avioliitossa yhtä kauan kuin ensimmäisessä, eli 20 vuotta.

Toinen minun teinini asuu kanssamme, toinen on vuoroviikkolapsi. Meillä asuu myös miehen teinipoika koko ajan. Hän on samalla viivalla omien lasteni kanssa. Mutta ketään en hoida. Eikä mieheni tarvitse hoitaa minun teinejäni. Periaatteessa minä kyyditsen. Mutta hädässä autamme ... harvoin on tullut mitään hätää.

Me molemmat uskomme, että rakkaus ei vaadi toiselta mitään. Me emme vaadi toisiltamme mitään. Siksi rakkautemme kukoistaa.

En yhtään ymmärrä, miksi minun pitäisi olla osa miehen pienempiä lapsia? Miehen mielestä on aivan sama, haluanko olla mukana vai en. Juuri eilen mies sanoi ajatelleensa, kun meillä oli vuosipäivä, ettei haluaisi muuttaa minussa yhtäkään asiaa... enkä minäkään halua muuttaa miehessä mitään. Hän on täydellinen, ja ylsi syy on se, että hän antaa minun elää juuri sellaista elämää kuin haluan.

Kukin tavallaan. Parisuhteelta ja perheeltä saa sen mitä sille antaa. Jos ei anna kaikkea, ja perusta oikeaa perhettä, miehen lapset tuntuvatkin varmaan toisen naisen lapsilta. Minusta et ole hyväksynyt kaikkia tosiasioita, vaan luot keinotekoisia raja-aitoja ja väistät tosiasioiden kohtaamista. Näin olleen et myöskään ole ihan oikeasti sitoutunut tuohon perheeseen. Eikä sulla siis ole oikeaa, toimivaa perhettä. Ja siksi sinulla myös herää tuollaisia  väheksyviä tunteita viattomia lapsia kohtaan. Elät puolitotuudessa, eli valheessa. Et ole hyväksynyt todellisuutta sellaisena kuin se on. Ja mitä tulee menneisyydessä elämiseen, ihminen joka elää puolitotuuksien kanssa, on täysin sidottu omaan menneisyyteensä ja sen selvittämättömiin ongelmiin. Niinkuin sinä olet. Suhteenne ja rakkautenne tuskin tulee olemaan pitkä ja syvä. Nuo tunteesi ovat hälytysmerkki siitä, etteivät asiasi ole itsesi kanssa kunnossa. 

Huh huh, aika paksua tekstiä sinulta... Enpä ole vastaavaa edes av:lta lukenut pitkään aikaan.

En yhtään ymmärrä, että sinä et ymmärrä minua. Meidän elämänfilosofia me on kuin yö ja päivä:

- minä ajattelen, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta - sinä ajattelet olevan ja vielä tietäväsi sen

- minä ajattelen, ettei kukaan ulkopuolinen tiedä, miten toisen ihmisen tulee elää - sinä ajattelet tietäväsi kaikkien muidenkin asiat

- minä ajattelen, ettei kenellekään meillä ole varaa sanoa ylläolevaa toiselle ihmiselle - sinä sanot

- minä en edes halua perhettä, haluan vain parisuhteen - sinä ajattelet, että kaikki haluavat perheen

- jne...vaikka mitä...

Kaikkea hyvää sinulle jatkossa. Toivon, että saat kokea itsekin samanlaisen rakkauden, mitä minä koen tässä suhteessa. Rakkaus ei vaadi, ei tuomitse, eikä nosta itseään toisen ihmisen yläpuolelle,

Tässä se joka alkuperäisesti kirjoitti että ymmärsi ja ei ymmärtänyt. En tuomitse tapaasi elää, mutta ihmettelen miten noin pinnallisen rusinat pullasta suhteen saa toimimaan. Ehkä et vain ole äitityyppiä, ja odotat vain että ne biolapsetkin lähtevät pesästä niin saat keskittyä vain siihen parisuhteeseesi, joka sinulle on elämässäsi se ainoa "juttu". Jos tämä teille molemmin puolin toimii ja miehesi ei sinussa hepsankeikassa mitään muuttaisi, niin hienoa. Itse en ymmärrä. Kun itse tapasin puolisoni, oli hän jo vakiintuneessa viikko-viikko systeemissä. Mies veti jalat alta, joten piti miettiä, tahdonko miehen ja samaan pakettiin äitipuolen roolin, koska ilman muuta kävi selväksi että lapset ovat miehen elämässä ykkösiä, heillä aikanaan pitkän yrittämisen tuloksia. Ja minähän tahdoin koko paketin, koska meidän luonteille ei sopisi sellainen, että suhteemme olisi katkolla joka toinen viikko. Me nimenomaan EMME elä menneisyydessä, vaan tätä päivää. Nyt nautitaan lapsettomasta viikosta, sitten taas nautitaan lapsiarjesta kun he tulevat tänne, jokaisesta päivästä tehdään mukava ja mennään tilanteiden mukaan. Ei niin, että pystyttelemme näkymättömiä raja-aitoja merkkaamaan sitä mihin olemme tämän suhteen eteen valmiita ja mihin emme, ja rakkautemme kukoistaa edelleen vuosien jälkeen, kiitos vaan. Enkä usko että meillä menisi näin hyvin, jos käyttäytyisin kuten sinä, että lasten pyytäessä välipalaa, sanoisin että pyydä isältäsi, tai pyytäessä kokoamisapua legojutuissa, en auttaisi. Päinvastoin se on minulle ihana asia, että lasten silmissä me olemme tasavertaisia vanhempia, vaikka biologisuutta ei olekaan.

Kyllä minä koko porukalle ruokaa teen, mutta siinäpä se. Ja menen mukaan, jos tarvitaan kaksi aikuista.

Ja kuten sanoin, niin autan tarvittaessa. Jos lapsi minulta jotain pyytää, niin teen sen. Mutta harvemmin pyytävät, koska en ole paikalla. Minä käyn silloin salilla, käyn kasikymppisten vanhempieni luona, käyn ystäväni kanssa kävelyllä....

Tässä voittavat kaikki: lasten ei tarvitse jakaa isäänsä kenenkään kanssa, minä saan hoidettua omat asiani ja oman sosiaalisen elämäni. Ja miehelle se on samantekevää.

Jos toimisin toisin ja olisin läsnä lasten kanssa, niin minä olisin tylsistynyt, en ehtisi hoitaa ihmissuhteitani, en nähdä niin paljoa vanhempiani. Ja miehelle olisi vieläkin samantekevää.

Mies on lastensa kanssa läsnä, mutta ei muutoin osaa olla heidän kanssaan. En näe mitään positiivista kenenkään kannalta, että istun heidän kanssaan viisi tuntia telkkaria katsomassa tai hoplopin kahvipöydässä.

Minä en ole toiminut, enkä toimisi omieni lasteni kanssa noin. Kuten sanoin, en ota niistä lapsista yhtään vastuuta. (Uskon monen uusperheen menevän pieleen siinä, että nainen alkaa ottamaan vastuuta ja mies sitten sysää lapsensa naisen harteille kokonaan. Ja sitten on soppa valmis.)

Ei, en todellakaan ole emotyyppi. Eikä mies ole Isätyyppi.

Ai että kun nämä 6-9 vuotiaat joka toinen vkl teillä käyvät niin jos sen aikaa olisit läsnä, et ehtisi hoitaa omia ystävyyssuhteitasi? Sullehan jää kahden viikon jaksoissa peräti 12 päivää ihan itseesi käyttämiseen. Ai niin pyöriihän teillä ne teinit jaloissa, pakon sanelemana. Miksi hankit lapsia jos et ole emotyyppiä etkä halua perhettä, vain parisuhteen, kuten mainitset itse yllä. Silloin kyllä elämä on laadukkaampaa jos pysyy lapsettomana.

Jos et mitenkään osallistu hoitamiseen, niin sehän tarkoittaa että vaikka näet että lähdetään ilman pipoa pakkasella, tai koulurepussa ei ole oikeita tavaroita, et sano mitään, koska periaatteesi on se ettet halua lapsia, pelkän miehen. Tuo on jo borderline heitteillejättöä. Eikä kukaan katso viittä tuntia telkkaria, ei yhdessäolo sitä ole. Meillä pelataan vaikkapa lautapelejä, ja täytyy sanoa että aivan jokainen, mieheni ja lapset, pitäisi sitä kummallisena jos en osallistuisi.

Säälin noita reppanoita, joiden isäkin on tyyppiä ei vois perhe vähempää kiinnostaa, tärkeintä on että naiselta saa pillua.

Mies katsoo, että pipo on pakkasella. Ei heillä koulureppuja ole viikonloppuna, mutta jos olisi, en sinne katsoisi. Mies katsokoon.

Autan kyllä - jos vaikka niin kävisi, että mies olisi puhelimessa kun lapset lähtevät ovesta ulos, niin katson pipon. Tosin kertaakaan näin ei ole tapahtunut.

Ei lapset pidä kummallisena etten osallistu, vaan normaalina. Eivät he muusta tiedä.

kuten sanoin, olen yhden pikkulapsiajan tsempannut. Siihen pystyin, toista en tee. Elin perhe-elämää 20 vuotta ja olin oikea superpullantuoksuinen äiti. Pilttiäkään en ostanut, kaikki keitin itse, täysimetin ilman korvikkeita 5-6 v, leikin ja lauloin, lapset olivat Perhepedissä... Suoritin kaikkea satasella.

Kaikella on aikansa... Nyt minulla on mies, jonka kanssa on ihan muu mielessä.... Ja ensimmäistä kertaa elämässä olen onnellinen. Mitään en enää suorita. Eikä ole miestä, joka vaatisi minulta mitään.

Minun ei olisikaan kannattanut hankkia lapsia. Valitettavasti taivuin silloisen mieheni tahtoon. Kenenkään ei pitäisi tehdä sitä.

Eli mikä ihan muu teillä on miehesi kanssa mielessä? Viittaatko tällä seksiin?

Seksielämä voi olla loistavaa vaikka jakaisikin toisen lapsista huolehtimisen, että ei nämä ole toisiaan poissulkevia. Päinvastoin, ainakin meillä tällainen pelkästään vahvistaa keskinäistä kumppanuutta.

Samoin, hyvän seksielämän olisit voinut saada myös semmoisen kanssa jolla lapsia ei ole. Nyt kuulostaa vähän siltä, että te molemmat kärsitte hankkimistanne lapsista kuin vankeustuomiosta.

Jos olit ylisuorittava superpullantuoksuinen äiti, mahtaa omat teinisi nyt ihmetellä kun olet muuttunut täysin päinvastaiseksi. Äidiksi, jolla on mielessä "joku ihan muu". Miten he ovat reagoineet? Sitä paitsi tuskin kukaan on vaatinut ylisuorittamista, muu kuin sinä itse. Ihan tavallinen elämä olisi riittänyt.

Nyt luet paljon rivien välistä.

Tietysti minä itse ylisuoritin ja omalla vastuulla se oli, mutta kyllä se eksäkin vaativa osasi olla. Olin mukautuva ja sovittelija.

Viittaan lähinnä seksiin, shampanjaan ja viiden tähden luksusviikonloppuihin. Kaikkeen, mistä me kaksi nautimme.

Teinit vissiin tykkäävät äidin muutoksesta, siis äidin rentoudesta, kun 2 minun teiniä ja miehen teini olivat kaikki ennen vuoroviikkolapsia. Kaksi heistä halusi muuttaa pysyvästi tänne. Se kolmas ravaa täällä vähän väliä isäviikkoinansa.

Miks en ottanut lapsetonta miestä? Sanoisinko kliseisesti, että minä en valinnut tätä parisuhdetta, vaan parisuhde valitsi minut. Minä _tiedän_, että juuri tämän miehen kanssa minun pitää olla. Miehellä on yhtä varma tieto minusta.

Kun ensimmäisen kerran näimme, olin siivoamassa ja meikittä - niin molempien elämä pysähtyi. En olisi uskonut tällaiseen, ellen itse olisi sitä kokenut. Nyt yhdessä yli viisi vuotta ja naimisissa kolme. Vieläkin sydämeni sykähtää joka kerta, kun Juha Tapio soi radiossa: aina kun istun vierees sun, siin on jotain niin oikeaa....

Tällaisella kokemuksella sitä istuu vaikka tikun nokassa.

Vai yhdessä yli viisi vuotta ja miehen pikkuiset 6-9 vuotta? Eli nappasit vauvaperheen isän ja nyt karttelet näitä kävelemään oppineita vauvoja kun on vaan sekstailut ja shamppanjat mielessä? Huh huh tätä nykymaailman itsekkyyttä.

Nappasin isän, mutta en perheisää. Mies oli sinkkuna puoli vuotta ennen tapaamistamme. Minä 2,5 v.

Itse asiassa tuo nuorempi on tällä hetkellä jo 7 v, ekaluokkainen siis.

Eikö miehen lapset ole hänen perheensä? Meinaatko, että perustat miehen kanssa uuden perheen jossa lapset ovat vain pakollinen paha?

Eikös se niin mene yleensä? Sitten yritetään saada mies ja ex riitaantumaan niin että mies hylkää lapset kokonaan. Tästä oli ketjukin täällä että miten eroon miehen lapsista? Onhan ne lapset uhka kun uusikko ei pääse täysimääräisesti kiinni miehen omaisuuteen.

En yritä vieraannuttaa ketään. Koko suhteemme perustuu siihen, että kenelläkään ei ole pakkoja eikä vaatimuksia. Vaatimukset tappavat rakkauden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Okei, jos viittaat seksiin, samppanjaan ja viiden tähden luksusviikonloppuihin, niin mitäs ihmeellistä tuossa on, ihan normaalia parisuhteen matskua, noita samoja meidänkin parisuhteessa harrastetaan, nytkin pian lähdössä kahdestaan pienelle luksuslomalle. Samoin ystäväpiirissäni ihan normia. Mutta sitten toisaalta myös lasten kanssa harrastetaan laadukasta lomailua ja muitakin aktiviteetteja, koska on varaa. Ja tasa-arvoisena perheenä mennään, kukaan ei jää kyydistä pois, mököttämään ja "kirjaa lukemaan". Minusta meillä on paremmin: ainakin itse koen että saan laatuaikaa lasten kanssa ollessa, ja saan laatuaikaa miehen kanssa ollessa. Ei ole tunnetta, että joka toinen viikko on vaan hampaat irvessä lusittava läpi että pääsee taas viikoksi siihen elämään joka vain ja ainoastaan kiinnostaa.... Huh. Tekemiset lasten kanssa versus aikuisten kesken on toki erilaisia mutta meidän tapauksessa molempi parempi - kokonaisuus on isompi kuin osiensa summa, ja siksi juuri suhde toimii. Ja pullaa meillä leivotaan jos sattuu huvittamaan -en kyllä ymmärrä kaltaisia hampaat irvessä suorittajia. Että siinä mielessä onnittelut, että älysit tuosta pyrkiä pois.

Mekin lähdemme joulun jälkeen teinien kanssa Alpeille. Olemme tasa-arvoinen perhe siellä. Ei se minulle tosin ole varsinaista lomailua. Voi olla, että sen jälkeen tarvitsen oman loman.

Näiden pienempien kanssa en lähde lomalle. Tai lähden sitten, kun he ovat tarpeeksi isoja asuakseen omassa huoneessa.

Toisaalta ehkä sitten teini-iän kynnyksellä enää myöhäistä luoda sellaista suhdetta heihin, että yhteinen lomailu yms on luontevaa yhdessäoloa. Ei ole mitään yhteistä ja löydät sen vielä katkerasti edestäsi. Kuten sanoit, et juurikaan näe heitä, ovat sulle ilmaa ja ovat tottuneet olla sinuun luottamatta.

Meidän lapset juurikin tuossa ikähaarukassa ja ilman muuta asuvat omassa huoneessaan, väliovellinen ratkaisu tai iso sviitti. Tarvitaan me aikuisetkin omaa aikaamme ja lomalle lähdetään rentoutumaan kaikki. Että en ymmärrä pointtiasi, ei tuo ole muu kuin tekosyy. Rahaa se toki maksaa eikä kaikilla ole varaa. Sitten en minäkään lähtisi, jos huone pitäisi jakaa. Onneksi mieheni on samoilla linjoilla.

Enkä koe että ovat erityisen vaateliaita enää tässä iässä. Aika helpolla pääsee, eivät mitään pikkulapsia ole enää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Okei, jos viittaat seksiin, samppanjaan ja viiden tähden luksusviikonloppuihin, niin mitäs ihmeellistä tuossa on, ihan normaalia parisuhteen matskua, noita samoja meidänkin parisuhteessa harrastetaan, nytkin pian lähdössä kahdestaan pienelle luksuslomalle. Samoin ystäväpiirissäni ihan normia. Mutta sitten toisaalta myös lasten kanssa harrastetaan laadukasta lomailua ja muitakin aktiviteetteja, koska on varaa. Ja tasa-arvoisena perheenä mennään, kukaan ei jää kyydistä pois, mököttämään ja "kirjaa lukemaan". Minusta meillä on paremmin: ainakin itse koen että saan laatuaikaa lasten kanssa ollessa, ja saan laatuaikaa miehen kanssa ollessa. Ei ole tunnetta, että joka toinen viikko on vaan hampaat irvessä lusittava läpi että pääsee taas viikoksi siihen elämään joka vain ja ainoastaan kiinnostaa.... Huh. Tekemiset lasten kanssa versus aikuisten kesken on toki erilaisia mutta meidän tapauksessa molempi parempi - kokonaisuus on isompi kuin osiensa summa, ja siksi juuri suhde toimii. Ja pullaa meillä leivotaan jos sattuu huvittamaan -en kyllä ymmärrä kaltaisia hampaat irvessä suorittajia. Että siinä mielessä onnittelut, että älysit tuosta pyrkiä pois.

Mekin lähdemme joulun jälkeen teinien kanssa Alpeille. Olemme tasa-arvoinen perhe siellä. Ei se minulle tosin ole varsinaista lomailua. Voi olla, että sen jälkeen tarvitsen oman loman.

Näiden pienempien kanssa en lähde lomalle. Tai lähden sitten, kun he ovat tarpeeksi isoja asuakseen omassa huoneessa.

Toisaalta ehkä sitten teini-iän kynnyksellä enää myöhäistä luoda sellaista suhdetta heihin, että yhteinen lomailu yms on luontevaa yhdessäoloa. Ei ole mitään yhteistä ja löydät sen vielä katkerasti edestäsi. Kuten sanoit, et juurikaan näe heitä, ovat sulle ilmaa ja ovat tottuneet olla sinuun luottamatta.

Meidän lapset juurikin tuossa ikähaarukassa ja ilman muuta asuvat omassa huoneessaan, väliovellinen ratkaisu tai iso sviitti. Tarvitaan me aikuisetkin omaa aikaamme ja lomalle lähdetään rentoutumaan kaikki. Että en ymmärrä pointtiasi, ei tuo ole muu kuin tekosyy. Rahaa se toki maksaa eikä kaikilla ole varaa. Sitten en minäkään lähtisi, jos huone pitäisi jakaa. Onneksi mieheni on samoilla linjoilla.

Enkä koe että ovat erityisen vaateliaita enää tässä iässä. Aika helpolla pääsee, eivät mitään pikkulapsia ole enää.

Ehkä, tai sitten ehkä ei. Jos en saa heihin suhdetta, en näe sitä katkerana.

Meillä on teinien kanssa omat huoneet, ei sviittejä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.

Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.

Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.

Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.

Olen tuo, jolle vastasit. Minulla on pari teiniä. En aio toista pikkulapsielämää elämään. Olen jo yhden elänyt. Sitä paitsi, ei ne lapset minua tule katsomaan, vaan isäänsä. Tulevat joka toinen vkl.

Minä sanoin tämän miljoona kertaa miehelle, kun seurustelimme. Kieltäydyin ensimmäisestä kosinnastakin lasten vuoksi. Mies silti kosi uudestaan.

Meillä tämä on selkeää: en hoida lapsia, enkä kanna mitään vastuuta. Auttaa voin.

Ymmärrän kantasi. Ja sitten toisaalta en ymmärrä yhtään. Ymmärrän sen että sinä olet omat lapsesi tehnyt ja hoitanut. Mutta se menee yli hilseen, miksi ylipäätään lyöttäydyit yhteen ihmisen kanssa jolla niin erilainen elämäntilanne omasi kanssa, ettei teillä käytännössä pysty muodostumaan mitään yhteistä historiaa. Ei naureta yhdessä lasten hassutuksille, tai muutenkaan muistella kivoja juttuja mitä on yhdessä tehty. Te olette erillisiä vaikka kuitenkin olette olevinaan yhdessä. Jaatte mukamas elämänne ja sitten ette kuitenkaan oikeasti jaa. Jäät vieraaksi noille lapsille, he sinulle, ja tietyllä tasolla pysytte miehesi kanssa vieraina toisillenne. Jaatte vain parisuhteenne, mutta ette elämäänne. Tajuatko sen ratkaisevan eron?

Asuuko nuo omat teinisi teillä? Miten miehesi sitten suhtautuu heihin, onko samalla kannalla että hän ei osallistu. Kun teinit tarttee kyytejä yms niin vain sinä hoidat.

Minusta teillä on jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä siitä mitä parisuhde käytännössä merkitsee. Eli sitä että elämä jaetaan ihmisen kanssa, jonka rinnalla on valittu kulkea. Varmaan sulle olisi löytynyt sellainenkin mies jolla myös jo isommat lapset, ja vastaavasti miehesi olisi saanut lapsiperhe-elämän jonkun sellaisen kanssa joka olisi ollut siihen valmis osallistumaan.

Meistä kumpikaan ei ole ihminen, joka muistelee menneitä. Siis ihmiset on jaettavissa kolmeen ryhmään: toiset elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa. Me harvat elämme nykyisyydessä. Olimme molemmat tavatessamme 42-43 v, meillä molemmilla on historiamme.

Jaamme nykyisyytemme keskenämme, mutta emme historiaa. Meillä on tulevaisuuden suunnitelmia. Jos hyvin käy, ehdin olla tässä avioliitossa yhtä kauan kuin ensimmäisessä, eli 20 vuotta.

Toinen minun teinini asuu kanssamme, toinen on vuoroviikkolapsi. Meillä asuu myös miehen teinipoika koko ajan. Hän on samalla viivalla omien lasteni kanssa. Mutta ketään en hoida. Eikä mieheni tarvitse hoitaa minun teinejäni. Periaatteessa minä kyyditsen. Mutta hädässä autamme ... harvoin on tullut mitään hätää.

Me molemmat uskomme, että rakkaus ei vaadi toiselta mitään. Me emme vaadi toisiltamme mitään. Siksi rakkautemme kukoistaa.

En yhtään ymmärrä, miksi minun pitäisi olla osa miehen pienempiä lapsia? Miehen mielestä on aivan sama, haluanko olla mukana vai en. Juuri eilen mies sanoi ajatelleensa, kun meillä oli vuosipäivä, ettei haluaisi muuttaa minussa yhtäkään asiaa... enkä minäkään halua muuttaa miehessä mitään. Hän on täydellinen, ja ylsi syy on se, että hän antaa minun elää juuri sellaista elämää kuin haluan.

Kukin tavallaan. Parisuhteelta ja perheeltä saa sen mitä sille antaa. Jos ei anna kaikkea, ja perusta oikeaa perhettä, miehen lapset tuntuvatkin varmaan toisen naisen lapsilta. Minusta et ole hyväksynyt kaikkia tosiasioita, vaan luot keinotekoisia raja-aitoja ja väistät tosiasioiden kohtaamista. Näin olleen et myöskään ole ihan oikeasti sitoutunut tuohon perheeseen. Eikä sulla siis ole oikeaa, toimivaa perhettä. Ja siksi sinulla myös herää tuollaisia  väheksyviä tunteita viattomia lapsia kohtaan. Elät puolitotuudessa, eli valheessa. Et ole hyväksynyt todellisuutta sellaisena kuin se on. Ja mitä tulee menneisyydessä elämiseen, ihminen joka elää puolitotuuksien kanssa, on täysin sidottu omaan menneisyyteensä ja sen selvittämättömiin ongelmiin. Niinkuin sinä olet. Suhteenne ja rakkautenne tuskin tulee olemaan pitkä ja syvä. Nuo tunteesi ovat hälytysmerkki siitä, etteivät asiasi ole itsesi kanssa kunnossa. 

Huh huh, aika paksua tekstiä sinulta... Enpä ole vastaavaa edes av:lta lukenut pitkään aikaan.

En yhtään ymmärrä, että sinä et ymmärrä minua. Meidän elämänfilosofia me on kuin yö ja päivä:

- minä ajattelen, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta - sinä ajattelet olevan ja vielä tietäväsi sen

- minä ajattelen, ettei kukaan ulkopuolinen tiedä, miten toisen ihmisen tulee elää - sinä ajattelet tietäväsi kaikkien muidenkin asiat

- minä ajattelen, ettei kenellekään meillä ole varaa sanoa ylläolevaa toiselle ihmiselle - sinä sanot

- minä en edes halua perhettä, haluan vain parisuhteen - sinä ajattelet, että kaikki haluavat perheen

- jne...vaikka mitä...

Kaikkea hyvää sinulle jatkossa. Toivon, että saat kokea itsekin samanlaisen rakkauden, mitä minä koen tässä suhteessa. Rakkaus ei vaadi, ei tuomitse, eikä nosta itseään toisen ihmisen yläpuolelle,

Tässä se joka alkuperäisesti kirjoitti että ymmärsi ja ei ymmärtänyt. En tuomitse tapaasi elää, mutta ihmettelen miten noin pinnallisen rusinat pullasta suhteen saa toimimaan. Ehkä et vain ole äitityyppiä, ja odotat vain että ne biolapsetkin lähtevät pesästä niin saat keskittyä vain siihen parisuhteeseesi, joka sinulle on elämässäsi se ainoa "juttu". Jos tämä teille molemmin puolin toimii ja miehesi ei sinussa hepsankeikassa mitään muuttaisi, niin hienoa. Itse en ymmärrä. Kun itse tapasin puolisoni, oli hän jo vakiintuneessa viikko-viikko systeemissä. Mies veti jalat alta, joten piti miettiä, tahdonko miehen ja samaan pakettiin äitipuolen roolin, koska ilman muuta kävi selväksi että lapset ovat miehen elämässä ykkösiä, heillä aikanaan pitkän yrittämisen tuloksia. Ja minähän tahdoin koko paketin, koska meidän luonteille ei sopisi sellainen, että suhteemme olisi katkolla joka toinen viikko. Me nimenomaan EMME elä menneisyydessä, vaan tätä päivää. Nyt nautitaan lapsettomasta viikosta, sitten taas nautitaan lapsiarjesta kun he tulevat tänne, jokaisesta päivästä tehdään mukava ja mennään tilanteiden mukaan. Ei niin, että pystyttelemme näkymättömiä raja-aitoja merkkaamaan sitä mihin olemme tämän suhteen eteen valmiita ja mihin emme, ja rakkautemme kukoistaa edelleen vuosien jälkeen, kiitos vaan. Enkä usko että meillä menisi näin hyvin, jos käyttäytyisin kuten sinä, että lasten pyytäessä välipalaa, sanoisin että pyydä isältäsi, tai pyytäessä kokoamisapua legojutuissa, en auttaisi. Päinvastoin se on minulle ihana asia, että lasten silmissä me olemme tasavertaisia vanhempia, vaikka biologisuutta ei olekaan.

Kyllä minä koko porukalle ruokaa teen, mutta siinäpä se. Ja menen mukaan, jos tarvitaan kaksi aikuista.

Ja kuten sanoin, niin autan tarvittaessa. Jos lapsi minulta jotain pyytää, niin teen sen. Mutta harvemmin pyytävät, koska en ole paikalla. Minä käyn silloin salilla, käyn kasikymppisten vanhempieni luona, käyn ystäväni kanssa kävelyllä....

Tässä voittavat kaikki: lasten ei tarvitse jakaa isäänsä kenenkään kanssa, minä saan hoidettua omat asiani ja oman sosiaalisen elämäni. Ja miehelle se on samantekevää.

Jos toimisin toisin ja olisin läsnä lasten kanssa, niin minä olisin tylsistynyt, en ehtisi hoitaa ihmissuhteitani, en nähdä niin paljoa vanhempiani. Ja miehelle olisi vieläkin samantekevää.

Mies on lastensa kanssa läsnä, mutta ei muutoin osaa olla heidän kanssaan. En näe mitään positiivista kenenkään kannalta, että istun heidän kanssaan viisi tuntia telkkaria katsomassa tai hoplopin kahvipöydässä.

Minä en ole toiminut, enkä toimisi omieni lasteni kanssa noin. Kuten sanoin, en ota niistä lapsista yhtään vastuuta. (Uskon monen uusperheen menevän pieleen siinä, että nainen alkaa ottamaan vastuuta ja mies sitten sysää lapsensa naisen harteille kokonaan. Ja sitten on soppa valmis.)

Ei, en todellakaan ole emotyyppi. Eikä mies ole Isätyyppi.

Ai että kun nämä 6-9 vuotiaat joka toinen vkl teillä käyvät niin jos sen aikaa olisit läsnä, et ehtisi hoitaa omia ystävyyssuhteitasi? Sullehan jää kahden viikon jaksoissa peräti 12 päivää ihan itseesi käyttämiseen. Ai niin pyöriihän teillä ne teinit jaloissa, pakon sanelemana. Miksi hankit lapsia jos et ole emotyyppiä etkä halua perhettä, vain parisuhteen, kuten mainitset itse yllä. Silloin kyllä elämä on laadukkaampaa jos pysyy lapsettomana.

Jos et mitenkään osallistu hoitamiseen, niin sehän tarkoittaa että vaikka näet että lähdetään ilman pipoa pakkasella, tai koulurepussa ei ole oikeita tavaroita, et sano mitään, koska periaatteesi on se ettet halua lapsia, pelkän miehen. Tuo on jo borderline heitteillejättöä. Eikä kukaan katso viittä tuntia telkkaria, ei yhdessäolo sitä ole. Meillä pelataan vaikkapa lautapelejä, ja täytyy sanoa että aivan jokainen, mieheni ja lapset, pitäisi sitä kummallisena jos en osallistuisi.

Säälin noita reppanoita, joiden isäkin on tyyppiä ei vois perhe vähempää kiinnostaa, tärkeintä on että naiselta saa pillua.

Mies katsoo, että pipo on pakkasella. Ei heillä koulureppuja ole viikonloppuna, mutta jos olisi, en sinne katsoisi. Mies katsokoon.

Autan kyllä - jos vaikka niin kävisi, että mies olisi puhelimessa kun lapset lähtevät ovesta ulos, niin katson pipon. Tosin kertaakaan näin ei ole tapahtunut.

Ei lapset pidä kummallisena etten osallistu, vaan normaalina. Eivät he muusta tiedä.

kuten sanoin, olen yhden pikkulapsiajan tsempannut. Siihen pystyin, toista en tee. Elin perhe-elämää 20 vuotta ja olin oikea superpullantuoksuinen äiti. Pilttiäkään en ostanut, kaikki keitin itse, täysimetin ilman korvikkeita 5-6 v, leikin ja lauloin, lapset olivat Perhepedissä... Suoritin kaikkea satasella.

Kaikella on aikansa... Nyt minulla on mies, jonka kanssa on ihan muu mielessä.... Ja ensimmäistä kertaa elämässä olen onnellinen. Mitään en enää suorita. Eikä ole miestä, joka vaatisi minulta mitään.

Minun ei olisikaan kannattanut hankkia lapsia. Valitettavasti taivuin silloisen mieheni tahtoon. Kenenkään ei pitäisi tehdä sitä.

Eli mikä ihan muu teillä on miehesi kanssa mielessä? Viittaatko tällä seksiin?

Seksielämä voi olla loistavaa vaikka jakaisikin toisen lapsista huolehtimisen, että ei nämä ole toisiaan poissulkevia. Päinvastoin, ainakin meillä tällainen pelkästään vahvistaa keskinäistä kumppanuutta.

Samoin, hyvän seksielämän olisit voinut saada myös semmoisen kanssa jolla lapsia ei ole. Nyt kuulostaa vähän siltä, että te molemmat kärsitte hankkimistanne lapsista kuin vankeustuomiosta.

Jos olit ylisuorittava superpullantuoksuinen äiti, mahtaa omat teinisi nyt ihmetellä kun olet muuttunut täysin päinvastaiseksi. Äidiksi, jolla on mielessä "joku ihan muu". Miten he ovat reagoineet? Sitä paitsi tuskin kukaan on vaatinut ylisuorittamista, muu kuin sinä itse. Ihan tavallinen elämä olisi riittänyt.

Nyt luet paljon rivien välistä.

Tietysti minä itse ylisuoritin ja omalla vastuulla se oli, mutta kyllä se eksäkin vaativa osasi olla. Olin mukautuva ja sovittelija.

Viittaan lähinnä seksiin, shampanjaan ja viiden tähden luksusviikonloppuihin. Kaikkeen, mistä me kaksi nautimme.

Teinit vissiin tykkäävät äidin muutoksesta, siis äidin rentoudesta, kun 2 minun teiniä ja miehen teini olivat kaikki ennen vuoroviikkolapsia. Kaksi heistä halusi muuttaa pysyvästi tänne. Se kolmas ravaa täällä vähän väliä isäviikkoinansa.

Miks en ottanut lapsetonta miestä? Sanoisinko kliseisesti, että minä en valinnut tätä parisuhdetta, vaan parisuhde valitsi minut. Minä _tiedän_, että juuri tämän miehen kanssa minun pitää olla. Miehellä on yhtä varma tieto minusta.

Kun ensimmäisen kerran näimme, olin siivoamassa ja meikittä - niin molempien elämä pysähtyi. En olisi uskonut tällaiseen, ellen itse olisi sitä kokenut. Nyt yhdessä yli viisi vuotta ja naimisissa kolme. Vieläkin sydämeni sykähtää joka kerta, kun Juha Tapio soi radiossa: aina kun istun vierees sun, siin on jotain niin oikeaa....

Tällaisella kokemuksella sitä istuu vaikka tikun nokassa.

Vai yhdessä yli viisi vuotta ja miehen pikkuiset 6-9 vuotta? Eli nappasit vauvaperheen isän ja nyt karttelet näitä kävelemään oppineita vauvoja kun on vaan sekstailut ja shamppanjat mielessä? Huh huh tätä nykymaailman itsekkyyttä.

Nappasin isän, mutta en perheisää. Mies oli sinkkuna puoli vuotta ennen tapaamistamme. Minä 2,5 v.

Itse asiassa tuo nuorempi on tällä hetkellä jo 7 v, ekaluokkainen siis.

Eikö miehen lapset ole hänen perheensä? Meinaatko, että perustat miehen kanssa uuden perheen jossa lapset ovat vain pakollinen paha?

Emme me ole "perhe", emme edes uusperhe.

Miehen sanoin: olemme kolhoosi- eli parisuhde, jonka ympärillä on erilainen määrä sateliitteja, joita lapsiksi kutsutaan.

Erikoinen määritelmä. Mahdatte olla todella vaikeita ja erikoisia ihmisiä.

Muut kutsuisivat teitä tietämättömyyttään ihan vaan tavis-uusperheeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Okei, jos viittaat seksiin, samppanjaan ja viiden tähden luksusviikonloppuihin, niin mitäs ihmeellistä tuossa on, ihan normaalia parisuhteen matskua, noita samoja meidänkin parisuhteessa harrastetaan, nytkin pian lähdössä kahdestaan pienelle luksuslomalle. Samoin ystäväpiirissäni ihan normia. Mutta sitten toisaalta myös lasten kanssa harrastetaan laadukasta lomailua ja muitakin aktiviteetteja, koska on varaa. Ja tasa-arvoisena perheenä mennään, kukaan ei jää kyydistä pois, mököttämään ja "kirjaa lukemaan". Minusta meillä on paremmin: ainakin itse koen että saan laatuaikaa lasten kanssa ollessa, ja saan laatuaikaa miehen kanssa ollessa. Ei ole tunnetta, että joka toinen viikko on vaan hampaat irvessä lusittava läpi että pääsee taas viikoksi siihen elämään joka vain ja ainoastaan kiinnostaa.... Huh. Tekemiset lasten kanssa versus aikuisten kesken on toki erilaisia mutta meidän tapauksessa molempi parempi - kokonaisuus on isompi kuin osiensa summa, ja siksi juuri suhde toimii. Ja pullaa meillä leivotaan jos sattuu huvittamaan -en kyllä ymmärrä kaltaisia hampaat irvessä suorittajia. Että siinä mielessä onnittelut, että älysit tuosta pyrkiä pois.

Mekin lähdemme joulun jälkeen teinien kanssa Alpeille. Olemme tasa-arvoinen perhe siellä. Ei se minulle tosin ole varsinaista lomailua. Voi olla, että sen jälkeen tarvitsen oman loman.

Näiden pienempien kanssa en lähde lomalle. Tai lähden sitten, kun he ovat tarpeeksi isoja asuakseen omassa huoneessa.

Toisaalta ehkä sitten teini-iän kynnyksellä enää myöhäistä luoda sellaista suhdetta heihin, että yhteinen lomailu yms on luontevaa yhdessäoloa. Ei ole mitään yhteistä ja löydät sen vielä katkerasti edestäsi. Kuten sanoit, et juurikaan näe heitä, ovat sulle ilmaa ja ovat tottuneet olla sinuun luottamatta.

Meidän lapset juurikin tuossa ikähaarukassa ja ilman muuta asuvat omassa huoneessaan, väliovellinen ratkaisu tai iso sviitti. Tarvitaan me aikuisetkin omaa aikaamme ja lomalle lähdetään rentoutumaan kaikki. Että en ymmärrä pointtiasi, ei tuo ole muu kuin tekosyy. Rahaa se toki maksaa eikä kaikilla ole varaa. Sitten en minäkään lähtisi, jos huone pitäisi jakaa. Onneksi mieheni on samoilla linjoilla.

Enkä koe että ovat erityisen vaateliaita enää tässä iässä. Aika helpolla pääsee, eivät mitään pikkulapsia ole enää.

Ehkä, tai sitten ehkä ei. Jos en saa heihin suhdetta, en näe sitä katkerana.

Meillä on teinien kanssa omat huoneet, ei sviittejä.

Tarkoitankin katkeruutta siinä mielessä, että miehesi varmaan isänä vie näitä pieniäkin vaikka sitten alppilomille, kun ovat teinejä. Sua tuskin mukaan kaivataan, teinit osaa tällaiset adiat tehdä selvilsi kyllä. Ja tämä on juuri se mun alkuperäinen pointti. Elätte erilliselämää. Ja jäähän sulta ne parisuhteelta hakemasi seksit ja samppanjatkin sillä viikolla saamatta kun miehesi lomailee lastensa kanssa ja sinä jäät kotiin.