Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En kestä kun mies osoittaa fyysistä hellyyttää tyttärelleen
19.12.2016 |
Tästä alkaa paskamyrsky, se on varma.
Mutta onko muita äitipuolia, jotka kyllä tulevat toimeen ja tykkäävätkin lapsipuolistaan, mutta isän tyttärelleen osoittama fyysinen hellyys, joskus sanallinenkin, aiheuttaa alkukantaisen refleksin ja ällöttää ja oksettaa...?
Kommentit (369)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.
Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.
Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.
Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.
Olen tuo, jolle vastasit. Minulla on pari teiniä. En aio toista pikkulapsielämää elämään. Olen jo yhden elänyt. Sitä paitsi, ei ne lapset minua tule katsomaan, vaan isäänsä. Tulevat joka toinen vkl.
Minä sanoin tämän miljoona kertaa miehelle, kun seurustelimme. Kieltäydyin ensimmäisestä kosinnastakin lasten vuoksi. Mies silti kosi uudestaan.
Meillä tämä on selkeää: en hoida lapsia, enkä kanna mitään vastuuta. Auttaa voin.
Ymmärrän kantasi. Ja sitten toisaalta en ymmärrä yhtään. Ymmärrän sen että sinä olet omat lapsesi tehnyt ja hoitanut. Mutta se menee yli hilseen, miksi ylipäätään lyöttäydyit yhteen ihmisen kanssa jolla niin erilainen elämäntilanne omasi kanssa, ettei teillä käytännössä pysty muodostumaan mitään yhteistä historiaa. Ei naureta yhdessä lasten hassutuksille, tai muutenkaan muistella kivoja juttuja mitä on yhdessä tehty. Te olette erillisiä vaikka kuitenkin olette olevinaan yhdessä. Jaatte mukamas elämänne ja sitten ette kuitenkaan oikeasti jaa. Jäät vieraaksi noille lapsille, he sinulle, ja tietyllä tasolla pysytte miehesi kanssa vieraina toisillenne. Jaatte vain parisuhteenne, mutta ette elämäänne. Tajuatko sen ratkaisevan eron?
Asuuko nuo omat teinisi teillä? Miten miehesi sitten suhtautuu heihin, onko samalla kannalla että hän ei osallistu. Kun teinit tarttee kyytejä yms niin vain sinä hoidat.
Minusta teillä on jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä siitä mitä parisuhde käytännössä merkitsee. Eli sitä että elämä jaetaan ihmisen kanssa, jonka rinnalla on valittu kulkea. Varmaan sulle olisi löytynyt sellainenkin mies jolla myös jo isommat lapset, ja vastaavasti miehesi olisi saanut lapsiperhe-elämän jonkun sellaisen kanssa joka olisi ollut siihen valmis osallistumaan.
Meistä kumpikaan ei ole ihminen, joka muistelee menneitä. Siis ihmiset on jaettavissa kolmeen ryhmään: toiset elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa. Me harvat elämme nykyisyydessä. Olimme molemmat tavatessamme 42-43 v, meillä molemmilla on historiamme.
Jaamme nykyisyytemme keskenämme, mutta emme historiaa. Meillä on tulevaisuuden suunnitelmia. Jos hyvin käy, ehdin olla tässä avioliitossa yhtä kauan kuin ensimmäisessä, eli 20 vuotta.
Toinen minun teinini asuu kanssamme, toinen on vuoroviikkolapsi. Meillä asuu myös miehen teinipoika koko ajan. Hän on samalla viivalla omien lasteni kanssa. Mutta ketään en hoida. Eikä mieheni tarvitse hoitaa minun teinejäni. Periaatteessa minä kyyditsen. Mutta hädässä autamme ... harvoin on tullut mitään hätää.
Me molemmat uskomme, että rakkaus ei vaadi toiselta mitään. Me emme vaadi toisiltamme mitään. Siksi rakkautemme kukoistaa.
En yhtään ymmärrä, miksi minun pitäisi olla osa miehen pienempiä lapsia? Miehen mielestä on aivan sama, haluanko olla mukana vai en. Juuri eilen mies sanoi ajatelleensa, kun meillä oli vuosipäivä, ettei haluaisi muuttaa minussa yhtäkään asiaa... enkä minäkään halua muuttaa miehessä mitään. Hän on täydellinen, ja ylsi syy on se, että hän antaa minun elää juuri sellaista elämää kuin haluan.
Kukin tavallaan. Parisuhteelta ja perheeltä saa sen mitä sille antaa. Jos ei anna kaikkea, ja perusta oikeaa perhettä, miehen lapset tuntuvatkin varmaan toisen naisen lapsilta. Minusta et ole hyväksynyt kaikkia tosiasioita, vaan luot keinotekoisia raja-aitoja ja väistät tosiasioiden kohtaamista. Näin olleen et myöskään ole ihan oikeasti sitoutunut tuohon perheeseen. Eikä sulla siis ole oikeaa, toimivaa perhettä. Ja siksi sinulla myös herää tuollaisia väheksyviä tunteita viattomia lapsia kohtaan. Elät puolitotuudessa, eli valheessa. Et ole hyväksynyt todellisuutta sellaisena kuin se on. Ja mitä tulee menneisyydessä elämiseen, ihminen joka elää puolitotuuksien kanssa, on täysin sidottu omaan menneisyyteensä ja sen selvittämättömiin ongelmiin. Niinkuin sinä olet. Suhteenne ja rakkautenne tuskin tulee olemaan pitkä ja syvä. Nuo tunteesi ovat hälytysmerkki siitä, etteivät asiasi ole itsesi kanssa kunnossa.
Huh huh, aika paksua tekstiä sinulta... Enpä ole vastaavaa edes av:lta lukenut pitkään aikaan.
En yhtään ymmärrä, että sinä et ymmärrä minua. Meidän elämänfilosofia me on kuin yö ja päivä:
- minä ajattelen, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta - sinä ajattelet olevan ja vielä tietäväsi sen
- minä ajattelen, ettei kukaan ulkopuolinen tiedä, miten toisen ihmisen tulee elää - sinä ajattelet tietäväsi kaikkien muidenkin asiat
- minä ajattelen, ettei kenellekään meillä ole varaa sanoa ylläolevaa toiselle ihmiselle - sinä sanot
- minä en edes halua perhettä, haluan vain parisuhteen - sinä ajattelet, että kaikki haluavat perheen
- jne...vaikka mitä...Kaikkea hyvää sinulle jatkossa. Toivon, että saat kokea itsekin samanlaisen rakkauden, mitä minä koen tässä suhteessa. Rakkaus ei vaadi, ei tuomitse, eikä nosta itseään toisen ihmisen yläpuolelle,
Tässä se joka alkuperäisesti kirjoitti että ymmärsi ja ei ymmärtänyt. En tuomitse tapaasi elää, mutta ihmettelen miten noin pinnallisen rusinat pullasta suhteen saa toimimaan. Ehkä et vain ole äitityyppiä, ja odotat vain että ne biolapsetkin lähtevät pesästä niin saat keskittyä vain siihen parisuhteeseesi, joka sinulle on elämässäsi se ainoa "juttu". Jos tämä teille molemmin puolin toimii ja miehesi ei sinussa hepsankeikassa mitään muuttaisi, niin hienoa. Itse en ymmärrä. Kun itse tapasin puolisoni, oli hän jo vakiintuneessa viikko-viikko systeemissä. Mies veti jalat alta, joten piti miettiä, tahdonko miehen ja samaan pakettiin äitipuolen roolin, koska ilman muuta kävi selväksi että lapset ovat miehen elämässä ykkösiä, heillä aikanaan pitkän yrittämisen tuloksia. Ja minähän tahdoin koko paketin, koska meidän luonteille ei sopisi sellainen, että suhteemme olisi katkolla joka toinen viikko. Me nimenomaan EMME elä menneisyydessä, vaan tätä päivää. Nyt nautitaan lapsettomasta viikosta, sitten taas nautitaan lapsiarjesta kun he tulevat tänne, jokaisesta päivästä tehdään mukava ja mennään tilanteiden mukaan. Ei niin, että pystyttelemme näkymättömiä raja-aitoja merkkaamaan sitä mihin olemme tämän suhteen eteen valmiita ja mihin emme, ja rakkautemme kukoistaa edelleen vuosien jälkeen, kiitos vaan. Enkä usko että meillä menisi näin hyvin, jos käyttäytyisin kuten sinä, että lasten pyytäessä välipalaa, sanoisin että pyydä isältäsi, tai pyytäessä kokoamisapua legojutuissa, en auttaisi. Päinvastoin se on minulle ihana asia, että lasten silmissä me olemme tasavertaisia vanhempia, vaikka biologisuutta ei olekaan.
Kyllä minä koko porukalle ruokaa teen, mutta siinäpä se. Ja menen mukaan, jos tarvitaan kaksi aikuista.
Ja kuten sanoin, niin autan tarvittaessa. Jos lapsi minulta jotain pyytää, niin teen sen. Mutta harvemmin pyytävät, koska en ole paikalla. Minä käyn silloin salilla, käyn kasikymppisten vanhempieni luona, käyn ystäväni kanssa kävelyllä....
Tässä voittavat kaikki: lasten ei tarvitse jakaa isäänsä kenenkään kanssa, minä saan hoidettua omat asiani ja oman sosiaalisen elämäni. Ja miehelle se on samantekevää.
Jos toimisin toisin ja olisin läsnä lasten kanssa, niin minä olisin tylsistynyt, en ehtisi hoitaa ihmissuhteitani, en nähdä niin paljoa vanhempiani. Ja miehelle olisi vieläkin samantekevää.Mies on lastensa kanssa läsnä, mutta ei muutoin osaa olla heidän kanssaan. En näe mitään positiivista kenenkään kannalta, että istun heidän kanssaan viisi tuntia telkkaria katsomassa tai hoplopin kahvipöydässä.
Minä en ole toiminut, enkä toimisi omieni lasteni kanssa noin. Kuten sanoin, en ota niistä lapsista yhtään vastuuta. (Uskon monen uusperheen menevän pieleen siinä, että nainen alkaa ottamaan vastuuta ja mies sitten sysää lapsensa naisen harteille kokonaan. Ja sitten on soppa valmis.)Ei, en todellakaan ole emotyyppi. Eikä mies ole Isätyyppi.
Ai että kun nämä 6-9 vuotiaat joka toinen vkl teillä käyvät niin jos sen aikaa olisit läsnä, et ehtisi hoitaa omia ystävyyssuhteitasi? Sullehan jää kahden viikon jaksoissa peräti 12 päivää ihan itseesi käyttämiseen. Ai niin pyöriihän teillä ne teinit jaloissa, pakon sanelemana. Miksi hankit lapsia jos et ole emotyyppiä etkä halua perhettä, vain parisuhteen, kuten mainitset itse yllä. Silloin kyllä elämä on laadukkaampaa jos pysyy lapsettomana.
Jos et mitenkään osallistu hoitamiseen, niin sehän tarkoittaa että vaikka näet että lähdetään ilman pipoa pakkasella, tai koulurepussa ei ole oikeita tavaroita, et sano mitään, koska periaatteesi on se ettet halua lapsia, pelkän miehen. Tuo on jo borderline heitteillejättöä. Eikä kukaan katso viittä tuntia telkkaria, ei yhdessäolo sitä ole. Meillä pelataan vaikkapa lautapelejä, ja täytyy sanoa että aivan jokainen, mieheni ja lapset, pitäisi sitä kummallisena jos en osallistuisi.
Säälin noita reppanoita, joiden isäkin on tyyppiä ei vois perhe vähempää kiinnostaa, tärkeintä on että naiselta saa pillua.
Mies katsoo, että pipo on pakkasella. Ei heillä koulureppuja ole viikonloppuna, mutta jos olisi, en sinne katsoisi. Mies katsokoon.
Autan kyllä - jos vaikka niin kävisi, että mies olisi puhelimessa kun lapset lähtevät ovesta ulos, niin katson pipon. Tosin kertaakaan näin ei ole tapahtunut.Ei lapset pidä kummallisena etten osallistu, vaan normaalina. Eivät he muusta tiedä.
kuten sanoin, olen yhden pikkulapsiajan tsempannut. Siihen pystyin, toista en tee. Elin perhe-elämää 20 vuotta ja olin oikea superpullantuoksuinen äiti. Pilttiäkään en ostanut, kaikki keitin itse, täysimetin ilman korvikkeita 5-6 v, leikin ja lauloin, lapset olivat Perhepedissä... Suoritin kaikkea satasella.
Kaikella on aikansa... Nyt minulla on mies, jonka kanssa on ihan muu mielessä.... Ja ensimmäistä kertaa elämässä olen onnellinen. Mitään en enää suorita. Eikä ole miestä, joka vaatisi minulta mitään.
Minun ei olisikaan kannattanut hankkia lapsia. Valitettavasti taivuin silloisen mieheni tahtoon. Kenenkään ei pitäisi tehdä sitä.
Eli mikä ihan muu teillä on miehesi kanssa mielessä? Viittaatko tällä seksiin?
Seksielämä voi olla loistavaa vaikka jakaisikin toisen lapsista huolehtimisen, että ei nämä ole toisiaan poissulkevia. Päinvastoin, ainakin meillä tällainen pelkästään vahvistaa keskinäistä kumppanuutta.
Samoin, hyvän seksielämän olisit voinut saada myös semmoisen kanssa jolla lapsia ei ole. Nyt kuulostaa vähän siltä, että te molemmat kärsitte hankkimistanne lapsista kuin vankeustuomiosta.
Jos olit ylisuorittava superpullantuoksuinen äiti, mahtaa omat teinisi nyt ihmetellä kun olet muuttunut täysin päinvastaiseksi. Äidiksi, jolla on mielessä "joku ihan muu". Miten he ovat reagoineet? Sitä paitsi tuskin kukaan on vaatinut ylisuorittamista, muu kuin sinä itse. Ihan tavallinen elämä olisi riittänyt.
Nyt luet paljon rivien välistä.
Tietysti minä itse ylisuoritin ja omalla vastuulla se oli, mutta kyllä se eksäkin vaativa osasi olla. Olin mukautuva ja sovittelija.
Viittaan lähinnä seksiin, shampanjaan ja viiden tähden luksusviikonloppuihin. Kaikkeen, mistä me kaksi nautimme.
Teinit vissiin tykkäävät äidin muutoksesta, siis äidin rentoudesta, kun 2 minun teiniä ja miehen teini olivat kaikki ennen vuoroviikkolapsia. Kaksi heistä halusi muuttaa pysyvästi tänne. Se kolmas ravaa täällä vähän väliä isäviikkoinansa.
Miks en ottanut lapsetonta miestä? Sanoisinko kliseisesti, että minä en valinnut tätä parisuhdetta, vaan parisuhde valitsi minut. Minä _tiedän_, että juuri tämän miehen kanssa minun pitää olla. Miehellä on yhtä varma tieto minusta.
Kun ensimmäisen kerran näimme, olin siivoamassa ja meikittä - niin molempien elämä pysähtyi. En olisi uskonut tällaiseen, ellen itse olisi sitä kokenut. Nyt yhdessä yli viisi vuotta ja naimisissa kolme. Vieläkin sydämeni sykähtää joka kerta, kun Juha Tapio soi radiossa: aina kun istun vierees sun, siin on jotain niin oikeaa....
Tällaisella kokemuksella sitä istuu vaikka tikun nokassa.Vai yhdessä yli viisi vuotta ja miehen pikkuiset 6-9 vuotta? Eli nappasit vauvaperheen isän ja nyt karttelet näitä kävelemään oppineita vauvoja kun on vaan sekstailut ja shamppanjat mielessä? Huh huh tätä nykymaailman itsekkyyttä.
Nappasin isän, mutta en perheisää. Mies oli sinkkuna puoli vuotta ennen tapaamistamme. Minä 2,5 v.
Itse asiassa tuo nuorempi on tällä hetkellä jo 7 v, ekaluokkainen siis.
Eikö miehen lapset ole hänen perheensä? Meinaatko, että perustat miehen kanssa uuden perheen jossa lapset ovat vain pakollinen paha?
Emme me ole "perhe", emme edes uusperhe.
Miehen sanoin: olemme kolhoosi- eli parisuhde, jonka ympärillä on erilainen määrä sateliitteja, joita lapsiksi kutsutaan.
Erikoinen määritelmä. Mahdatte olla todella vaikeita ja erikoisia ihmisiä.
Muut kutsuisivat teitä tietämättömyyttään ihan vaan tavis-uusperheeksi.
Ehkä erikoisia, mutta samalla tavalla erkoisia. Siksi tiedämme kuuluvamme yhteen.
Ei lainkaan vaikeita. Meillä ei ole pakkoja eikä vastimuksia. Se tekee kaikkien osapuolten elämäst helppoa. Kaikki saavat olla sellaisia kuin ovat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.
Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.
Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.
Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.
Olen tuo, jolle vastasit. Minulla on pari teiniä. En aio toista pikkulapsielämää elämään. Olen jo yhden elänyt. Sitä paitsi, ei ne lapset minua tule katsomaan, vaan isäänsä. Tulevat joka toinen vkl.
Minä sanoin tämän miljoona kertaa miehelle, kun seurustelimme. Kieltäydyin ensimmäisestä kosinnastakin lasten vuoksi. Mies silti kosi uudestaan.
Meillä tämä on selkeää: en hoida lapsia, enkä kanna mitään vastuuta. Auttaa voin.
Ymmärrän kantasi. Ja sitten toisaalta en ymmärrä yhtään. Ymmärrän sen että sinä olet omat lapsesi tehnyt ja hoitanut. Mutta se menee yli hilseen, miksi ylipäätään lyöttäydyit yhteen ihmisen kanssa jolla niin erilainen elämäntilanne omasi kanssa, ettei teillä käytännössä pysty muodostumaan mitään yhteistä historiaa. Ei naureta yhdessä lasten hassutuksille, tai muutenkaan muistella kivoja juttuja mitä on yhdessä tehty. Te olette erillisiä vaikka kuitenkin olette olevinaan yhdessä. Jaatte mukamas elämänne ja sitten ette kuitenkaan oikeasti jaa. Jäät vieraaksi noille lapsille, he sinulle, ja tietyllä tasolla pysytte miehesi kanssa vieraina toisillenne. Jaatte vain parisuhteenne, mutta ette elämäänne. Tajuatko sen ratkaisevan eron?
Asuuko nuo omat teinisi teillä? Miten miehesi sitten suhtautuu heihin, onko samalla kannalla että hän ei osallistu. Kun teinit tarttee kyytejä yms niin vain sinä hoidat.
Minusta teillä on jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä siitä mitä parisuhde käytännössä merkitsee. Eli sitä että elämä jaetaan ihmisen kanssa, jonka rinnalla on valittu kulkea. Varmaan sulle olisi löytynyt sellainenkin mies jolla myös jo isommat lapset, ja vastaavasti miehesi olisi saanut lapsiperhe-elämän jonkun sellaisen kanssa joka olisi ollut siihen valmis osallistumaan.
Meistä kumpikaan ei ole ihminen, joka muistelee menneitä. Siis ihmiset on jaettavissa kolmeen ryhmään: toiset elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa. Me harvat elämme nykyisyydessä. Olimme molemmat tavatessamme 42-43 v, meillä molemmilla on historiamme.
Jaamme nykyisyytemme keskenämme, mutta emme historiaa. Meillä on tulevaisuuden suunnitelmia. Jos hyvin käy, ehdin olla tässä avioliitossa yhtä kauan kuin ensimmäisessä, eli 20 vuotta.
Toinen minun teinini asuu kanssamme, toinen on vuoroviikkolapsi. Meillä asuu myös miehen teinipoika koko ajan. Hän on samalla viivalla omien lasteni kanssa. Mutta ketään en hoida. Eikä mieheni tarvitse hoitaa minun teinejäni. Periaatteessa minä kyyditsen. Mutta hädässä autamme ... harvoin on tullut mitään hätää.
Me molemmat uskomme, että rakkaus ei vaadi toiselta mitään. Me emme vaadi toisiltamme mitään. Siksi rakkautemme kukoistaa.
En yhtään ymmärrä, miksi minun pitäisi olla osa miehen pienempiä lapsia? Miehen mielestä on aivan sama, haluanko olla mukana vai en. Juuri eilen mies sanoi ajatelleensa, kun meillä oli vuosipäivä, ettei haluaisi muuttaa minussa yhtäkään asiaa... enkä minäkään halua muuttaa miehessä mitään. Hän on täydellinen, ja ylsi syy on se, että hän antaa minun elää juuri sellaista elämää kuin haluan.
Kukin tavallaan. Parisuhteelta ja perheeltä saa sen mitä sille antaa. Jos ei anna kaikkea, ja perusta oikeaa perhettä, miehen lapset tuntuvatkin varmaan toisen naisen lapsilta. Minusta et ole hyväksynyt kaikkia tosiasioita, vaan luot keinotekoisia raja-aitoja ja väistät tosiasioiden kohtaamista. Näin olleen et myöskään ole ihan oikeasti sitoutunut tuohon perheeseen. Eikä sulla siis ole oikeaa, toimivaa perhettä. Ja siksi sinulla myös herää tuollaisia väheksyviä tunteita viattomia lapsia kohtaan. Elät puolitotuudessa, eli valheessa. Et ole hyväksynyt todellisuutta sellaisena kuin se on. Ja mitä tulee menneisyydessä elämiseen, ihminen joka elää puolitotuuksien kanssa, on täysin sidottu omaan menneisyyteensä ja sen selvittämättömiin ongelmiin. Niinkuin sinä olet. Suhteenne ja rakkautenne tuskin tulee olemaan pitkä ja syvä. Nuo tunteesi ovat hälytysmerkki siitä, etteivät asiasi ole itsesi kanssa kunnossa.
Huh huh, aika paksua tekstiä sinulta... Enpä ole vastaavaa edes av:lta lukenut pitkään aikaan.
En yhtään ymmärrä, että sinä et ymmärrä minua. Meidän elämänfilosofia me on kuin yö ja päivä:
- minä ajattelen, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta - sinä ajattelet olevan ja vielä tietäväsi sen
- minä ajattelen, ettei kukaan ulkopuolinen tiedä, miten toisen ihmisen tulee elää - sinä ajattelet tietäväsi kaikkien muidenkin asiat
- minä ajattelen, ettei kenellekään meillä ole varaa sanoa ylläolevaa toiselle ihmiselle - sinä sanot
- minä en edes halua perhettä, haluan vain parisuhteen - sinä ajattelet, että kaikki haluavat perheen
- jne...vaikka mitä...Kaikkea hyvää sinulle jatkossa. Toivon, että saat kokea itsekin samanlaisen rakkauden, mitä minä koen tässä suhteessa. Rakkaus ei vaadi, ei tuomitse, eikä nosta itseään toisen ihmisen yläpuolelle,
Tässä se joka alkuperäisesti kirjoitti että ymmärsi ja ei ymmärtänyt. En tuomitse tapaasi elää, mutta ihmettelen miten noin pinnallisen rusinat pullasta suhteen saa toimimaan. Ehkä et vain ole äitityyppiä, ja odotat vain että ne biolapsetkin lähtevät pesästä niin saat keskittyä vain siihen parisuhteeseesi, joka sinulle on elämässäsi se ainoa "juttu". Jos tämä teille molemmin puolin toimii ja miehesi ei sinussa hepsankeikassa mitään muuttaisi, niin hienoa. Itse en ymmärrä. Kun itse tapasin puolisoni, oli hän jo vakiintuneessa viikko-viikko systeemissä. Mies veti jalat alta, joten piti miettiä, tahdonko miehen ja samaan pakettiin äitipuolen roolin, koska ilman muuta kävi selväksi että lapset ovat miehen elämässä ykkösiä, heillä aikanaan pitkän yrittämisen tuloksia. Ja minähän tahdoin koko paketin, koska meidän luonteille ei sopisi sellainen, että suhteemme olisi katkolla joka toinen viikko. Me nimenomaan EMME elä menneisyydessä, vaan tätä päivää. Nyt nautitaan lapsettomasta viikosta, sitten taas nautitaan lapsiarjesta kun he tulevat tänne, jokaisesta päivästä tehdään mukava ja mennään tilanteiden mukaan. Ei niin, että pystyttelemme näkymättömiä raja-aitoja merkkaamaan sitä mihin olemme tämän suhteen eteen valmiita ja mihin emme, ja rakkautemme kukoistaa edelleen vuosien jälkeen, kiitos vaan. Enkä usko että meillä menisi näin hyvin, jos käyttäytyisin kuten sinä, että lasten pyytäessä välipalaa, sanoisin että pyydä isältäsi, tai pyytäessä kokoamisapua legojutuissa, en auttaisi. Päinvastoin se on minulle ihana asia, että lasten silmissä me olemme tasavertaisia vanhempia, vaikka biologisuutta ei olekaan.
Kyllä minä koko porukalle ruokaa teen, mutta siinäpä se. Ja menen mukaan, jos tarvitaan kaksi aikuista.
Ja kuten sanoin, niin autan tarvittaessa. Jos lapsi minulta jotain pyytää, niin teen sen. Mutta harvemmin pyytävät, koska en ole paikalla. Minä käyn silloin salilla, käyn kasikymppisten vanhempieni luona, käyn ystäväni kanssa kävelyllä....
Tässä voittavat kaikki: lasten ei tarvitse jakaa isäänsä kenenkään kanssa, minä saan hoidettua omat asiani ja oman sosiaalisen elämäni. Ja miehelle se on samantekevää.
Jos toimisin toisin ja olisin läsnä lasten kanssa, niin minä olisin tylsistynyt, en ehtisi hoitaa ihmissuhteitani, en nähdä niin paljoa vanhempiani. Ja miehelle olisi vieläkin samantekevää.Mies on lastensa kanssa läsnä, mutta ei muutoin osaa olla heidän kanssaan. En näe mitään positiivista kenenkään kannalta, että istun heidän kanssaan viisi tuntia telkkaria katsomassa tai hoplopin kahvipöydässä.
Minä en ole toiminut, enkä toimisi omieni lasteni kanssa noin. Kuten sanoin, en ota niistä lapsista yhtään vastuuta. (Uskon monen uusperheen menevän pieleen siinä, että nainen alkaa ottamaan vastuuta ja mies sitten sysää lapsensa naisen harteille kokonaan. Ja sitten on soppa valmis.)Ei, en todellakaan ole emotyyppi. Eikä mies ole Isätyyppi.
Ai että kun nämä 6-9 vuotiaat joka toinen vkl teillä käyvät niin jos sen aikaa olisit läsnä, et ehtisi hoitaa omia ystävyyssuhteitasi? Sullehan jää kahden viikon jaksoissa peräti 12 päivää ihan itseesi käyttämiseen. Ai niin pyöriihän teillä ne teinit jaloissa, pakon sanelemana. Miksi hankit lapsia jos et ole emotyyppiä etkä halua perhettä, vain parisuhteen, kuten mainitset itse yllä. Silloin kyllä elämä on laadukkaampaa jos pysyy lapsettomana.
Jos et mitenkään osallistu hoitamiseen, niin sehän tarkoittaa että vaikka näet että lähdetään ilman pipoa pakkasella, tai koulurepussa ei ole oikeita tavaroita, et sano mitään, koska periaatteesi on se ettet halua lapsia, pelkän miehen. Tuo on jo borderline heitteillejättöä. Eikä kukaan katso viittä tuntia telkkaria, ei yhdessäolo sitä ole. Meillä pelataan vaikkapa lautapelejä, ja täytyy sanoa että aivan jokainen, mieheni ja lapset, pitäisi sitä kummallisena jos en osallistuisi.
Säälin noita reppanoita, joiden isäkin on tyyppiä ei vois perhe vähempää kiinnostaa, tärkeintä on että naiselta saa pillua.
Mies katsoo, että pipo on pakkasella. Ei heillä koulureppuja ole viikonloppuna, mutta jos olisi, en sinne katsoisi. Mies katsokoon.
Autan kyllä - jos vaikka niin kävisi, että mies olisi puhelimessa kun lapset lähtevät ovesta ulos, niin katson pipon. Tosin kertaakaan näin ei ole tapahtunut.Ei lapset pidä kummallisena etten osallistu, vaan normaalina. Eivät he muusta tiedä.
kuten sanoin, olen yhden pikkulapsiajan tsempannut. Siihen pystyin, toista en tee. Elin perhe-elämää 20 vuotta ja olin oikea superpullantuoksuinen äiti. Pilttiäkään en ostanut, kaikki keitin itse, täysimetin ilman korvikkeita 5-6 v, leikin ja lauloin, lapset olivat Perhepedissä... Suoritin kaikkea satasella.
Kaikella on aikansa... Nyt minulla on mies, jonka kanssa on ihan muu mielessä.... Ja ensimmäistä kertaa elämässä olen onnellinen. Mitään en enää suorita. Eikä ole miestä, joka vaatisi minulta mitään.
Minun ei olisikaan kannattanut hankkia lapsia. Valitettavasti taivuin silloisen mieheni tahtoon. Kenenkään ei pitäisi tehdä sitä.
Eli mikä ihan muu teillä on miehesi kanssa mielessä? Viittaatko tällä seksiin?
Seksielämä voi olla loistavaa vaikka jakaisikin toisen lapsista huolehtimisen, että ei nämä ole toisiaan poissulkevia. Päinvastoin, ainakin meillä tällainen pelkästään vahvistaa keskinäistä kumppanuutta.
Samoin, hyvän seksielämän olisit voinut saada myös semmoisen kanssa jolla lapsia ei ole. Nyt kuulostaa vähän siltä, että te molemmat kärsitte hankkimistanne lapsista kuin vankeustuomiosta.
Jos olit ylisuorittava superpullantuoksuinen äiti, mahtaa omat teinisi nyt ihmetellä kun olet muuttunut täysin päinvastaiseksi. Äidiksi, jolla on mielessä "joku ihan muu". Miten he ovat reagoineet? Sitä paitsi tuskin kukaan on vaatinut ylisuorittamista, muu kuin sinä itse. Ihan tavallinen elämä olisi riittänyt.
Nyt luet paljon rivien välistä.
Tietysti minä itse ylisuoritin ja omalla vastuulla se oli, mutta kyllä se eksäkin vaativa osasi olla. Olin mukautuva ja sovittelija.
Viittaan lähinnä seksiin, shampanjaan ja viiden tähden luksusviikonloppuihin. Kaikkeen, mistä me kaksi nautimme.
Teinit vissiin tykkäävät äidin muutoksesta, siis äidin rentoudesta, kun 2 minun teiniä ja miehen teini olivat kaikki ennen vuoroviikkolapsia. Kaksi heistä halusi muuttaa pysyvästi tänne. Se kolmas ravaa täällä vähän väliä isäviikkoinansa.
Miks en ottanut lapsetonta miestä? Sanoisinko kliseisesti, että minä en valinnut tätä parisuhdetta, vaan parisuhde valitsi minut. Minä _tiedän_, että juuri tämän miehen kanssa minun pitää olla. Miehellä on yhtä varma tieto minusta.
Kun ensimmäisen kerran näimme, olin siivoamassa ja meikittä - niin molempien elämä pysähtyi. En olisi uskonut tällaiseen, ellen itse olisi sitä kokenut. Nyt yhdessä yli viisi vuotta ja naimisissa kolme. Vieläkin sydämeni sykähtää joka kerta, kun Juha Tapio soi radiossa: aina kun istun vierees sun, siin on jotain niin oikeaa....
Tällaisella kokemuksella sitä istuu vaikka tikun nokassa.Vai yhdessä yli viisi vuotta ja miehen pikkuiset 6-9 vuotta? Eli nappasit vauvaperheen isän ja nyt karttelet näitä kävelemään oppineita vauvoja kun on vaan sekstailut ja shamppanjat mielessä? Huh huh tätä nykymaailman itsekkyyttä.
Nappasin isän, mutta en perheisää. Mies oli sinkkuna puoli vuotta ennen tapaamistamme. Minä 2,5 v.
Itse asiassa tuo nuorempi on tällä hetkellä jo 7 v, ekaluokkainen siis.
Eikö miehen lapset ole hänen perheensä? Meinaatko, että perustat miehen kanssa uuden perheen jossa lapset ovat vain pakollinen paha?
Emme me ole "perhe", emme edes uusperhe.
Miehen sanoin: olemme kolhoosi- eli parisuhde, jonka ympärillä on erilainen määrä sateliitteja, joita lapsiksi kutsutaan.
Erikoinen määritelmä. Mahdatte olla todella vaikeita ja erikoisia ihmisiä.
Muut kutsuisivat teitä tietämättömyyttään ihan vaan tavis-uusperheeksi.
Ehkä erikoisia, mutta samalla tavalla erkoisia. Siksi tiedämme kuuluvamme yhteen.
Ei lainkaan vaikeita. Meillä ei ole pakkoja eikä vastimuksia. Se tekee kaikkien osapuolten elämäst helppoa. Kaikki saavat olla sellaisia kuin ovat.
Toistelet tätä jatkuvasti, että teillä ei ole pakkoja ja vaatimuksia. En tunnista, että meilläkään on. Joten en yhtään ymmärrä, mitä ajat takaa. Avaisitko vähän? Eikö kaikki elämässä perustu vapaaehtoisuuteen? Etenkin vanhemmiten, ja toisella keierroksella ollessaan, on jo ehtinyt selvittää itselleen monta asiaa elämästä.
Se että mun on käytännön pakko laittaa meillä ruokaa, koska muuten porukka söisi pelkkää leipää, on ainoa pakko jonka omasta uusperheilystäni keksin. Eikä sekään ole vastenmielistä, laitan mielelläni ruokaa, joten en miellä sitä pakoksi. Kaikki muu tässä on vapaaehtoista.
Voi v**** teidän kanssanne. Uusperhe on haastava, koska siinä aikuisten pitää olla aikuisia ja vastuussa omista tunteistaan.
Kaksi asia. Ensinnäkin uusperheen lapset ovat kokeneet eron ja menettäneet toisen vanhemman lähiarjestaan. (useimmiten). Eroa on usein edeltänyt vielä vanhempien riitaisa ja onneton elämä. Joten lapset tarvitsevat läheisyyttä ja hyväksyntää erityisen paljon. JOtta lapset voivat olla lapsia, aikuisten pitää olla aikuisia. Äitipuolet saavat tuntea ihan mitä tuntevat, mutta aikuisina heidän pitää käsitellä nämä tunteensa ja tajuta, ettei aikuinen nainen ja hänen tarpeensa ole mitenkään samalla viivalla kuin lapset ja heidän tarpeensa. Aika alas on itsensä päästänyt vajoamaan äitipuoli joka on mustasukkainen, kateellinen, katkera lapsille. Ihan sama keitä lapset ovat. Aikuisuus on kadoksissa.... Jos lapset näkevät isäänsä harvoin, on vähintäänkin kohtuullista että äitipuoli yrjöilee niitä omia alhaisia tunteitaan jossain muualla kuin pilaamassa lasten mahdollisuuttaan olla isänsä kanssa. Isän rakkaus kuuluu lapsille. Eikä lapsen tasolle jääneelle äitipuolelle. Hänelle kuuluu terapia.
Toinen asia on se, että uusperhe perustuu aikuisten rakkaussuhteelle ja tavallaan se on ykkönen. Jos parisuhde ei ole toimiva ja hyvä, koko uusperheessä ei ole mitään mieltä. Eli aikuisten hyvä suhde. Ja lapsille kaikki se rakkaus mitä he tarvitsevat. Jokainen äitipuoli joka ei siedä isän rakkautta lapsiaan kohtaan, sietää saada mojovan potkun persiilleen. Oikeasti, hävytöntä touhua aikuiselta ihmiseltä. Tietysti tuollainen jälkeenjääneisyys johtuu siitä, että ihminen on itse jäänyt jostain paitsi, mutta aikuisena hän toivottavasti ymmärtää hakea itselleen apua sen sijaan että kostaa viattomille lapsille omia katkeruuksiaan. Tätä ketjua lukiessani tajuan, kuin mielettömän hieno mun oma uusperheeni on. Ja myös kaikki lapset. Me olemme kiintyneitä toistemme lapsiin, ja vietämme ihanaa aikaa yhdessä. Kun miehen lapset haluavat hänen kainaloonsa, minä väistyn. He ovat joutuneet hyväksymään jo sen, että heidän isänsä asuu aina minun kanssani, ja näkee siksi heitä harvemmin. Mikä on heidän kannaltaan surullista. Ja olen siitä pahoillani.
Kyllä näitä Eerikan äitipuolia riittää...
Vierailija kirjoitti:
Voi v**** teidän kanssanne. Uusperhe on haastava, koska siinä aikuisten pitää olla aikuisia ja vastuussa omista tunteistaan.
Kaksi asia. Ensinnäkin uusperheen lapset ovat kokeneet eron ja menettäneet toisen vanhemman lähiarjestaan. (useimmiten). Eroa on usein edeltänyt vielä vanhempien riitaisa ja onneton elämä. Joten lapset tarvitsevat läheisyyttä ja hyväksyntää erityisen paljon. JOtta lapset voivat olla lapsia, aikuisten pitää olla aikuisia. Äitipuolet saavat tuntea ihan mitä tuntevat, mutta aikuisina heidän pitää käsitellä nämä tunteensa ja tajuta, ettei aikuinen nainen ja hänen tarpeensa ole mitenkään samalla viivalla kuin lapset ja heidän tarpeensa. Aika alas on itsensä päästänyt vajoamaan äitipuoli joka on mustasukkainen, kateellinen, katkera lapsille. Ihan sama keitä lapset ovat. Aikuisuus on kadoksissa.... Jos lapset näkevät isäänsä harvoin, on vähintäänkin kohtuullista että äitipuoli yrjöilee niitä omia alhaisia tunteitaan jossain muualla kuin pilaamassa lasten mahdollisuuttaan olla isänsä kanssa. Isän rakkaus kuuluu lapsille. Eikä lapsen tasolle jääneelle äitipuolelle. Hänelle kuuluu terapia.
Toinen asia on se, että uusperhe perustuu aikuisten rakkaussuhteelle ja tavallaan se on ykkönen. Jos parisuhde ei ole toimiva ja hyvä, koko uusperheessä ei ole mitään mieltä. Eli aikuisten hyvä suhde. Ja lapsille kaikki se rakkaus mitä he tarvitsevat. Jokainen äitipuoli joka ei siedä isän rakkautta lapsiaan kohtaan, sietää saada mojovan potkun persiilleen. Oikeasti, hävytöntä touhua aikuiselta ihmiseltä. Tietysti tuollainen jälkeenjääneisyys johtuu siitä, että ihminen on itse jäänyt jostain paitsi, mutta aikuisena hän toivottavasti ymmärtää hakea itselleen apua sen sijaan että kostaa viattomille lapsille omia katkeruuksiaan. Tätä ketjua lukiessani tajuan, kuin mielettömän hieno mun oma uusperheeni on. Ja myös kaikki lapset. Me olemme kiintyneitä toistemme lapsiin, ja vietämme ihanaa aikaa yhdessä. Kun miehen lapset haluavat hänen kainaloonsa, minä väistyn. He ovat joutuneet hyväksymään jo sen, että heidän isänsä asuu aina minun kanssani, ja näkee siksi heitä harvemmin. Mikä on heidän kannaltaan surullista. Ja olen siitä pahoillani.
Miksi vanhempien ero nähdään aina pelkästään uhkana kun se tuo myös mahdollisuuksia? Jos vanhemmat riitelee jatkuvasti, niin eihän silloin lapsillakaan voi hyvä olla. Vaikka erokin on kipeä ratkaisu, niin vielä tuhoisampaa pidemmän päälle kaikille on jatkuva huono ilmapiiri kotona.
Jos vanhempien eroa on edeltänyt riitaisa ja onneton elämä niin siitä terapiasta olisi hyötyä myös niille eronneille vanhemmille ja lapsille, joko yhdessä tai erikseen. Siis ihan vilpittömästi, ei v*****umielessä.
Aika ristiriitaista, että ensin sanot, että äitipuolet saa tuntea, mitä tuntevat. Mutta samantien kumoat sen kommentoimalla, että äitipuoli on vajonnut alas. Mitä tarkoitat? Jos äitipuoli tuntee mustasukkaisuutta, mutta käsittelee ne tunteet aikuisena rakentavalla tavalla, niin ei hän silloin kovin alas ole käsittääkseni vajonnut. Vasta siinä vaiheessa hän vajoaisi hyvin alas jos tekisi jotain lasta tuhoavaa.
Sekin on ristiriitaista, että sanot, että uusperhe perustuu aikuisten rakkaussuhteelle eli tavallaan se on ykkönen. Mutta edeltävästi kuitenkin sanot, että isän/miehen rakkaus kuuluu vain lapsille, ei äitipuolelle/puolisolle. Oletko tosissasi sitä mieltä, että ne sulkevat toisensa pois? Siis isän rakkaus lapsia ja puolisoa kohtaan.
Aikuinen, joka kykenee käsittelemään kaikenlaisia tunteitaan rakentavalla tavalla, ei ole millään muotoa jälkeenjäänyt, päinvastoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mettään menee ja pahasti jos isänsä pitäisi huomioida ainoastaan etälapsi/etälapset silloin kun on siellä toisessa kodissaan. Sen uusperheen vanhemmat ei saisi esim. halata toisiaan koska mustasukkainen puolison lapsi? Mites ne mahdolliset yhteiset lapset sitten? Pieni lapsi kun ei kykene sellaiseen ajatteluun, että "isosisko(puolen) pitää nyt saada enemmän hellyyttä isältä kun hän näkee isäänsä harvemmin". Eikä tarvikaan. Alle 2-vuotiailleko ei kuulu isänsä syli silloin kun etälapsi on paikalla ettei hän vain saa traumoja? Voi v***u oikeesti! Sen etälapsen vanhemmat ovat tehneet aikaisemmassa suhteessa paljon virheitä kun suhde on eroon päätynyt. Näitä vääriä ajattelu- ja toimintamallejako pitäisi sitten jatkaa uudessakin suhteessa niin että sekin päättyy lopulta eroon? Varsinkin uusperheessä on erityisen tärkeää ottaa sen KAIKKI jäsenet huomioon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.
Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.
Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.
Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.
Ei muuten mene noin, jos lapset käyvät pari kertaa kuussa. Eri asia silloin, kun lapset asuvat kokonaan isällä.
Eli älä yleistä.
Kyllä tuon asenteen voi silloinkin säilyttää. Millainen mies se tosiaan on, joka lapsensa hylkää löydettyään uuden kumppanin? Ei sellainen mies edes osaa rakastaa. Minunkin isäni on käytännössä jättänyt uudelle vaimolleen hoitajan ja taloudenhoitajan roolin. Ehkä se ei olisi niin, jos vaimo olisi kohdellut isää arvostavammin ja antanut riitaa haastamatta isän välittää tyttärestäänkin. Ainakin minä soisin silloin vaimolle isäni perintöä.
Tai siis itse se nainen niihin isän hänelle jättämiin rooleihin myös änkesi, mutta nyt on alkanut alaleuka väpättää, kun tajuaa, ettei se tarkoitakaan sitä, että isä haluaisi jättää perimänsä omaisuudenkin pääosin vaimolle. Vaimolle sanotaan pilven reunalta, että kiitti kun hoidit, oli ihanaa rakas, mutta omaisuus jätetään omalle verelle, eli lapselle, ainoalle, siitä edellisestä liitosta.
Että sellaista rakkautta sinäkin vain vanha vaimokurppa sait, kun olit varakkaan perään etkä antanut hänelle tilaa jatkaa yhteyksiä tyttärensä kanssa. Koska: you met your match.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kivikisaäiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.
Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.
Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.
Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.
Ei muuten mene noin, jos lapset käyvät pari kertaa kuussa. Eri asia silloin, kun lapset asuvat kokonaan isällä.
Eli älä yleistä.
Kyllä tuon asenteen voi silloinkin säilyttää. Millainen mies se tosiaan on, joka lapsensa hylkää löydettyään uuden kumppanin? Ei sellainen mies edes osaa rakastaa. Minunkin isäni on käytännössä jättänyt uudelle vaimolleen hoitajan ja taloudenhoitajan roolin. Ehkä se ei olisi niin, jos vaimo olisi kohdellut isää arvostavammin ja antanut riitaa haastamatta isän välittää tyttärestäänkin. Ainakin minä soisin silloin vaimolle isäni perintöä.
Tai siis itse se nainen niihin isän hänelle jättämiin rooleihin myös änkesi, mutta nyt on alkanut alaleuka väpättää, kun tajuaa, ettei se tarkoitakaan sitä, että isä haluaisi jättää perimänsä omaisuudenkin pääosin vaimolle. Vaimolle sanotaan pilven reunalta, että kiitti kun hoidit, oli ihanaa rakas, mutta omaisuus jätetään omalle verelle, eli lapselle, ainoalle, siitä edellisestä liitosta.
Että sellaista rakkautta sinäkin vain vanha vaimokurppa sait, kun olit varakkaan perään etkä antanut hänelle tilaa jatkaa yhteyksiä tyttärensä kanssa. Koska: you met your match.
Tässä lapsi oli jo aikuinen. 20 v sitten. Eikä äitihullun isä ole vielä kuollut. Katsotaan kuka ne perinnöt lopulta saa
Lapset, niin ydin- kuin eroperheidenkin, oppivat parisuhdemallia vanhemmiltaan. Jos erolapsen biovanhemmilla on jäätävät välit eikä kummankaan vanhemman uudetkaan suhteet toimi (koska panostavat VAIN lapsiin) niin mitä luulette silloin tapahtuvan näille lapsille? Alapeukkujen sijaan toivon vastauksia, sillä tämä kiinnostaa minuakin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.
Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.
Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.
Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.
Olen tuo, jolle vastasit. Minulla on pari teiniä. En aio toista pikkulapsielämää elämään. Olen jo yhden elänyt. Sitä paitsi, ei ne lapset minua tule katsomaan, vaan isäänsä. Tulevat joka toinen vkl.
Minä sanoin tämän miljoona kertaa miehelle, kun seurustelimme. Kieltäydyin ensimmäisestä kosinnastakin lasten vuoksi. Mies silti kosi uudestaan.
Meillä tämä on selkeää: en hoida lapsia, enkä kanna mitään vastuuta. Auttaa voin.
Ymmärrän kantasi. Ja sitten toisaalta en ymmärrä yhtään. Ymmärrän sen että sinä olet omat lapsesi tehnyt ja hoitanut. Mutta se menee yli hilseen, miksi ylipäätään lyöttäydyit yhteen ihmisen kanssa jolla niin erilainen elämäntilanne omasi kanssa, ettei teillä käytännössä pysty muodostumaan mitään yhteistä historiaa. Ei naureta yhdessä lasten hassutuksille, tai muutenkaan muistella kivoja juttuja mitä on yhdessä tehty. Te olette erillisiä vaikka kuitenkin olette olevinaan yhdessä. Jaatte mukamas elämänne ja sitten ette kuitenkaan oikeasti jaa. Jäät vieraaksi noille lapsille, he sinulle, ja tietyllä tasolla pysytte miehesi kanssa vieraina toisillenne. Jaatte vain parisuhteenne, mutta ette elämäänne. Tajuatko sen ratkaisevan eron?
Asuuko nuo omat teinisi teillä? Miten miehesi sitten suhtautuu heihin, onko samalla kannalla että hän ei osallistu. Kun teinit tarttee kyytejä yms niin vain sinä hoidat.
Minusta teillä on jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä siitä mitä parisuhde käytännössä merkitsee. Eli sitä että elämä jaetaan ihmisen kanssa, jonka rinnalla on valittu kulkea. Varmaan sulle olisi löytynyt sellainenkin mies jolla myös jo isommat lapset, ja vastaavasti miehesi olisi saanut lapsiperhe-elämän jonkun sellaisen kanssa joka olisi ollut siihen valmis osallistumaan.
Meistä kumpikaan ei ole ihminen, joka muistelee menneitä. Siis ihmiset on jaettavissa kolmeen ryhmään: toiset elävät menneisyydessä, toiset tulevaisuudessa. Me harvat elämme nykyisyydessä. Olimme molemmat tavatessamme 42-43 v, meillä molemmilla on historiamme.
Jaamme nykyisyytemme keskenämme, mutta emme historiaa. Meillä on tulevaisuuden suunnitelmia. Jos hyvin käy, ehdin olla tässä avioliitossa yhtä kauan kuin ensimmäisessä, eli 20 vuotta.
Toinen minun teinini asuu kanssamme, toinen on vuoroviikkolapsi. Meillä asuu myös miehen teinipoika koko ajan. Hän on samalla viivalla omien lasteni kanssa. Mutta ketään en hoida. Eikä mieheni tarvitse hoitaa minun teinejäni. Periaatteessa minä kyyditsen. Mutta hädässä autamme ... harvoin on tullut mitään hätää.
Me molemmat uskomme, että rakkaus ei vaadi toiselta mitään. Me emme vaadi toisiltamme mitään. Siksi rakkautemme kukoistaa.
En yhtään ymmärrä, miksi minun pitäisi olla osa miehen pienempiä lapsia? Miehen mielestä on aivan sama, haluanko olla mukana vai en. Juuri eilen mies sanoi ajatelleensa, kun meillä oli vuosipäivä, ettei haluaisi muuttaa minussa yhtäkään asiaa... enkä minäkään halua muuttaa miehessä mitään. Hän on täydellinen, ja ylsi syy on se, että hän antaa minun elää juuri sellaista elämää kuin haluan.
Mitähän mieltä lapset ovat tällaisesta äidistä? Hyi helvetti. Lasten rakkaus ei sitten olekaan ihan noin epäehdollista. (Tai, ei kenenkään ole, mutta uuden kumppanisi olet voinut valita ja hän sinut, joten voitte toteuttaa aivan minkälaista rakkauden mallia vain haluatte, mutta lapsesi eivät ole valinneet sinua, eivätkä ratkaisujasi, jotka vaikuttavat kuitenkin heihin ja heidän elämäänsä.) Lapset rakastavat sinua vain, jos ajattelet heitä hiukan enemmän, kuin itseäsi. Et näytä kykenevän siihen. Lapsillasi on varmaan paha olla, kun äitinä egotrippailet liitossasi, jossa saat olla välittämättä muista ja heidän tunteistaan.
Vierailija kirjoitti:
Lapset, niin ydin- kuin eroperheidenkin, oppivat parisuhdemallia vanhemmiltaan. Jos erolapsen biovanhemmilla on jäätävät välit eikä kummankaan vanhemman uudetkaan suhteet toimi (koska panostavat VAIN lapsiin) niin mitä luulette silloin tapahtuvan näille lapsille? Alapeukkujen sijaan toivon vastauksia, sillä tämä kiinnostaa minuakin!
En ole psykologi, mutta maalaisjärjellä ajatellen tulee mieleen, että kummasta lapset loppujenlopuksi sen parisuhdemallin oppivat: siitä, miten heihin suhtaudutaan ihmisinä ja miten heitä tuetaan ja ohjataan suhtautumaan takaisin, VAI siitä, kenen kanssa vanhempi kulloinkin nussii ja jakaa tiskivuorot?
Veikkaan ensimmäistä. Eli kyllä lapsiin panostaminen on kaiken A ja O.
Ja olen eroperheen lapsi, jolla ei ole mallia parisuhteesta kotona. En oikein ymmärrä, mihin se malli auttaisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapset, niin ydin- kuin eroperheidenkin, oppivat parisuhdemallia vanhemmiltaan. Jos erolapsen biovanhemmilla on jäätävät välit eikä kummankaan vanhemman uudetkaan suhteet toimi (koska panostavat VAIN lapsiin) niin mitä luulette silloin tapahtuvan näille lapsille? Alapeukkujen sijaan toivon vastauksia, sillä tämä kiinnostaa minuakin!
Ei suhde perustu sille ettei voi huomioda lapsia. Itse en koskaan voisi hyväksyä omien lasteni huonoa kohtelua saati mustasukkaisuutta heille antamastani huomiosta. En voisi hyväksyä sellaista eakkaudettomuutta myös omia lapsiaan kohtaan, josta ap kirjoittaa. Itsekäs, kylmä, huonokäytöksinen.
Itse rakastan kunnollista, tasapainoista ihmistä, joka on kaikille ystävällinen. Luo hyvää ilmapiiriä. Jolla on niin hyvä itsetunto ettei koe epävarmuutta lasten edessä vaan osaa rakastaa ja hoivata
Osaa laittaa omat tarpeensa sivuun. Sellainen on hyvä malli parisuhteesta myös lspsille
Ja jatkaisin vielä tuosta parisuhdemallista oppimisesta, että kai sekin vaikuttaa miten lapsi näkee vanhemman antavan kohdella itseään ja tietenkin myös se, miten vanhempi kohtelee muita. Ihmisen kanssa toimeentulemistahan se parisuhdekin loppujenlopuksi on, ei mikään erillinen saareke siinä?
Tai niin ajattelisin, että jos on hyvät tai ihan kelvolliset ihmissuhdetaidot, niin vaikka se malli ei olisikaan niin sen voi sitten oppia (aikuisena) ilman isoja ongelmia. Jos taas omissa ihmissuhdetaidoissa on vajausta niin katsella kuhertelevia uusperheen vanhempia auttaa tuskin yhtään mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja jos vanhemmat ykkösenä panostaa parisuhteeseensa lasten jäädessä sen jalkoihin niin ei kai nyt kukaan voi väittää sen olevan hyvä malli lapsille?? Että kyllä lasten tarvitsee tulla ensin. En väitä osaavani tätä liian hyvin mutta ainakaan se ei ole minulle asiana epäselvää. Minua ei ole varmaan osattu kohdella niin hyvin lapsena, jotta olisi kaikki ne eväät valmiina.
Vierailija kirjoitti:
Kivikisaäiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.
Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.
Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.
Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.
Ei muuten mene noin, jos lapset käyvät pari kertaa kuussa. Eri asia silloin, kun lapset asuvat kokonaan isällä.
Eli älä yleistä.
Kyllä tuon asenteen voi silloinkin säilyttää. Millainen mies se tosiaan on, joka lapsensa hylkää löydettyään uuden kumppanin? Ei sellainen mies edes osaa rakastaa. Minunkin isäni on käytännössä jättänyt uudelle vaimolleen hoitajan ja taloudenhoitajan roolin. Ehkä se ei olisi niin, jos vaimo olisi kohdellut isää arvostavammin ja antanut riitaa haastamatta isän välittää tyttärestäänkin. Ainakin minä soisin silloin vaimolle isäni perintöä.
Tai siis itse se nainen niihin isän hänelle jättämiin rooleihin myös änkesi, mutta nyt on alkanut alaleuka väpättää, kun tajuaa, ettei se tarkoitakaan sitä, että isä haluaisi jättää perimänsä omaisuudenkin pääosin vaimolle. Vaimolle sanotaan pilven reunalta, että kiitti kun hoidit, oli ihanaa rakas, mutta omaisuus jätetään omalle verelle, eli lapselle, ainoalle, siitä edellisestä liitosta.
Että sellaista rakkautta sinäkin vain vanha vaimokurppa sait, kun olit varakkaan perään etkä antanut hänelle tilaa jatkaa yhteyksiä tyttärensä kanssa. Koska: you met your match.Tässä lapsi oli jo aikuinen. 20 v sitten. Eikä äitihullun isä ole vielä kuollut. Katsotaan kuka ne perinnöt lopulta saa
Eihän se suhde omaan vanhempaan ikää katso eli pääty täysi-iän kynnyksellä. Jos ei ole testamenttia vaimon hyväksi minä saan enemmän kuin puolet, ne, jotka isälleni omaisuutta lahjoittanut isovanhempi on suojannut avio-oikeudelta.
Kivikissaäiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kivikisaäiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tässä, koska haluan juuri tämän parisuhteen. En ole tässä lasten takia, vaan miehen takia.
Minulla on suhde mieheen, ja miehellä lapsiinsa. Ja tämä toimii loistavasti ja on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.
Mä en yhtään voi ymmärtää tuollaista ajattelua. En ollenkaan. Siis tosissaanko sanot, että otit miehen mutta et niitä lapsia? Et sitten tullut ajatelleeksi, että lapset tulee samassa paketissa? Koska kun niitä kerran on, et voi mitenkään onnistua tekemään suhteestanne kahden aikuisen välistä elämää. Miehesi lapset tuovat siihen väkisinkin oman lisänsä. Olet varsinainen itsekkyyden huipentuma, en voi muuta sanoa.
Minäkin olen uusperheellinen, ja tahdoin miehen, mutta tahdoin myös ne lapset. Me ollaan perhe, mä olen heille aivan aidosti läsnä elämässä, meillä ei erotella sun ja mun lapsiin, kaikki sylitellään tasapuolisesti ja nenät niistetään ja eletään elämää yhdessä. Ei tulisi edes mieleen mennä lukemaan kirjaa ja murjottamaan kun muut katsoo leffaa. Meillä mielletään perhe-elämä niin että asiat tehdään yhdessä. Muuten ei synny yhteisöllisyyttä. Etenkin uusperheessä se on tärkeää, että varta vasten luodaan se läsnäolo, niin porukka hitsautuu yhteen. Suosittelen todella. Meillä suhde lapsiin on hyvä ja se heijastuu parisuhteeseenkin vahvistavasti ja onnea lisäävänä. Sillä kai nyt jokainen tajuaa ettei kukaan mies täysillä rakasta sellaista naista joka ei hyväksy hänen lapsiaan. Mies joka haluaa hoitaa oman isyytensä hyvin, kyllä kärsii siitä, ettei kokonaisuus toimi.
Ei muuten mene noin, jos lapset käyvät pari kertaa kuussa. Eri asia silloin, kun lapset asuvat kokonaan isällä.
Eli älä yleistä.
Kyllä tuon asenteen voi silloinkin säilyttää. Millainen mies se tosiaan on, joka lapsensa hylkää löydettyään uuden kumppanin? Ei sellainen mies edes osaa rakastaa. Minunkin isäni on käytännössä jättänyt uudelle vaimolleen hoitajan ja taloudenhoitajan roolin. Ehkä se ei olisi niin, jos vaimo olisi kohdellut isää arvostavammin ja antanut riitaa haastamatta isän välittää tyttärestäänkin. Ainakin minä soisin silloin vaimolle isäni perintöä.
Tai siis itse se nainen niihin isän hänelle jättämiin rooleihin myös änkesi, mutta nyt on alkanut alaleuka väpättää, kun tajuaa, ettei se tarkoitakaan sitä, että isä haluaisi jättää perimänsä omaisuudenkin pääosin vaimolle. Vaimolle sanotaan pilven reunalta, että kiitti kun hoidit, oli ihanaa rakas, mutta omaisuus jätetään omalle verelle, eli lapselle, ainoalle, siitä edellisestä liitosta.
Että sellaista rakkautta sinäkin vain vanha vaimokurppa sait, kun olit varakkaan perään etkä antanut hänelle tilaa jatkaa yhteyksiä tyttärensä kanssa. Koska: you met your match.Tässä lapsi oli jo aikuinen. 20 v sitten. Eikä äitihullun isä ole vielä kuollut. Katsotaan kuka ne perinnöt lopulta saa
Eihän se suhde omaan vanhempaan ikää katso eli pääty täysi-iän kynnyksellä. Jos ei ole testamenttia vaimon hyväksi minä saan enemmän kuin puolet, ne, jotka isälleni omaisuutta lahjoittanut isovanhempi on suojannut avio-oikeudelta.
Plus puolet avio-oikeuden alaisesta omaisuudesta. Isä sanoi mentyään naimisiin, että perisin kaiken. Koska kaiken piti olla kuulemma suojattu. Mutta sittemmin on selvinnyt, että eipäs olekaan. Mutta kivasti sillä koin olevani arvokas isälle. Ja isä sai nauttia lojaaliudestani kun vaimo sorsi mua isän katsellessa läpi sormien sillä välin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset, niin ydin- kuin eroperheidenkin, oppivat parisuhdemallia vanhemmiltaan. Jos erolapsen biovanhemmilla on jäätävät välit eikä kummankaan vanhemman uudetkaan suhteet toimi (koska panostavat VAIN lapsiin) niin mitä luulette silloin tapahtuvan näille lapsille? Alapeukkujen sijaan toivon vastauksia, sillä tämä kiinnostaa minuakin!
Ei suhde perustu sille ettei voi huomioda lapsia. Itse en koskaan voisi hyväksyä omien lasteni huonoa kohtelua saati mustasukkaisuutta heille antamastani huomiosta. En voisi hyväksyä sellaista eakkaudettomuutta myös omia lapsiaan kohtaan, josta ap kirjoittaa. Itsekäs, kylmä, huonokäytöksinen.
Itse rakastan kunnollista, tasapainoista ihmistä, joka on kaikille ystävällinen. Luo hyvää ilmapiiriä. Jolla on niin hyvä itsetunto ettei koe epävarmuutta lasten edessä vaan osaa rakastaa ja hoivata
Osaa laittaa omat tarpeensa sivuun. Sellainen on hyvä malli parisuhteesta myös lspsille
Ei tietenkään suhde perustu sille, ettei huomioida lapsia OLLENKAAN. Ymmärsin kysyjän pointin olevan, , että jos panostaa VAIN lapsiin sen parisuhteen kustannuksella.
Vierailija kirjoitti:
Mettään menee ja pahasti jos isänsä pitäisi huomioida ainoastaan etälapsi/etälapset silloin kun on siellä toisessa kodissaan. Sen uusperheen vanhemmat ei saisi esim. halata toisiaan koska mustasukkainen puolison lapsi? Mites ne mahdolliset yhteiset lapset sitten? Pieni lapsi kun ei kykene sellaiseen ajatteluun, että "isosisko(puolen) pitää nyt saada enemmän hellyyttä isältä kun hän näkee isäänsä harvemmin". Eikä tarvikaan. Alle 2-vuotiailleko ei kuulu isänsä syli silloin kun etälapsi on paikalla ettei hän vain saa traumoja? Voi v***u oikeesti! Sen etälapsen vanhemmat ovat tehneet aikaisemmassa suhteessa paljon virheitä kun suhde on eroon päätynyt. Näitä vääriä ajattelu- ja toimintamallejako pitäisi sitten jatkaa uudessakin suhteessa niin että sekin päättyy lopulta eroon? Varsinkin uusperheessä on erityisen tärkeää ottaa sen KAIKKI jäsenet huomioon.
Tämän minäkin haluan tietää! Varsinkin tuon, että mitä äitipuolten vastustajat ajattelette näistä yhteisten lasten oikeuksista? LAPSIAHAN nekin on. Poikkeuksetta vielä aina PIENEMPIÄ, mitä se erolapsi. Mun mielestä, jos heidät aina syrjäytetään isosiskon tultua taloon, niin kasvettuaan hyvin todennäköisesti oppivat inhoamaan koko ihmistä. Vaikka tavoitteen pitäisi olla päinvastainen, näitä sisar(puoli)suhteita pitäisi pyrkiä tukemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset, niin ydin- kuin eroperheidenkin, oppivat parisuhdemallia vanhemmiltaan. Jos erolapsen biovanhemmilla on jäätävät välit eikä kummankaan vanhemman uudetkaan suhteet toimi (koska panostavat VAIN lapsiin) niin mitä luulette silloin tapahtuvan näille lapsille? Alapeukkujen sijaan toivon vastauksia, sillä tämä kiinnostaa minuakin!
Ei suhde perustu sille ettei voi huomioda lapsia. Itse en koskaan voisi hyväksyä omien lasteni huonoa kohtelua saati mustasukkaisuutta heille antamastani huomiosta. En voisi hyväksyä sellaista eakkaudettomuutta myös omia lapsiaan kohtaan, josta ap kirjoittaa. Itsekäs, kylmä, huonokäytöksinen.
Itse rakastan kunnollista, tasapainoista ihmistä, joka on kaikille ystävällinen. Luo hyvää ilmapiiriä. Jolla on niin hyvä itsetunto ettei koe epävarmuutta lasten edessä vaan osaa rakastaa ja hoivata
Osaa laittaa omat tarpeensa sivuun. Sellainen on hyvä malli parisuhteesta myös lspsilleEi tietenkään suhde perustu sille, ettei huomioida lapsia OLLENKAAN. Ymmärsin kysyjän pointin olevan, , että jos panostaa VAIN lapsiin sen parisuhteen kustannuksella.
Lue ketjun otsikko. Ja muita aloittajan älyttömyyksiä.
Mitähän mahtaa tarkoittaa VAIN lapsiin keskittyminen?
Alue: Aihe vapaa
Kuten sanoin, meillä ei ole pakkoja. Uskon kyllä, että löydämme miehen kanssa tähän ratkaisun.