Miksi se Hintikka tekee lisää lapsia kun ei jaksa hoitaa entisiäkään?

Miksi niin moni haluaa ymmärtää tämän väärin? Tuossa jutussahan ei Hintikka edes syyllistänyt heidän perheen isovanhempia - itse ymmärsin, että asuvat niin kaukana ettei arjessa säännöllisesti auttaminen ole mahdollista. Meillä on sama tilanne. Ja kyllä tässä ollaan yksin lapsiemme kanssa - joita, tadaa! on kolme kappaletta. Aloitin lasten teon hieman nuorempana kuin Hintikka, mutta ollaan samanikäisiä ja meillä on myös ihan pieni vauva. Nyt yritetään ensimmäistä kertaa rakentaa jonkinlaista turvaverkkoa eli kyselen jo etukäteen mahdollisia hoitajia varalle, jos jostain löytyisi. Eipä noita oikein ole löytynyt.. Onneksi ei ole mikään pakkotilanne, kaikki lapset ovat terveitä ja pärjätään kyllä.

N39

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se kämppä oli kamalassa sotkussa. Ei ainakaan mies joka on koti-isänä jaksa siivota.

Mä mietin aina, millainen ihminen kirjoittaa tällaisia kommentteja. Ensimmäinen mieleen tuleva asia: ei kovin rento.

Mulla on siisti asunto ja olen rento ja huumorintajuinen. On rennompaa ollakin kun on paikat suht järjestyksessä. 

Off topic, mutta ei meillä ole tiptop siistiä ikinä. Käydään töissä ja on kolme lasta, harrastuksia ja lemmikit kaupan päälle.

Kun sitten saadaan lapset joskus yökylään, niin taatusti harrastetaan villiä seksiä ja katsellaan Netflixiä sängyssä jäätelöä syöden. Ja sitten kiksautetaan uudestaan ja nukutaan aamulla pitkään ihan vaan aloittaaksemme uudestaan.

Mutta jos se tahra siellä jääkaapin kahvassa on tärkeämpää elämänhallinnan kannalta hyvät rouvat niin hinkatkaapa oikein antaumuksella sitä. Maailma pelastuu ja lapsilla on paljon parempi kasvuympäristö elää.

:)

Eiköhän nämä blogit ja muut nettijulkaisut ole ihan keksittyjä ja lavastettuja. Ei kai kukaan suoraan omasta elämästään kerro. Tarkoitus on saada mahdollisimman paljon klikkauksia ja sitä myöten rahaa.

Vierailija kirjoitti:

Trine kirjoitti:

Monet isovanhemmat ovat vielä työelämässä, joka on ihan heillekin tarpeeksi rankkaa. Siihen vielä pukataan viikonlopuksi pienet lapset hoidettavaksi ja syyllistetään oikein urakalla...

Juu, ei kiitos. Tulen varmasti olemaan omille lapsilleni tueksi ja turvaksi, mutta sen olen heille tähdentänyt, että ketään ei kohdella itsestäänselvyytenä. 

Miksi ne pienet lapset pukattaisiin isovanhemmille. Ne viedään, jos siihen on lupa ja on pyydetty ja haluttu. Vuodessa on 52 viikonloppua. Aika hirvittävä ajatuskin, että parina kolmena lauantaina olisi lapsenlapset hoidossa, kyllä siinä melkein elämänhalu katoaa tuollaisessa rääkissä. 

Lapsenlapsia voi olla kahdeksan, kymmenen, kaksitoista. Laske itse...

Sorsakin kirjoitti jutun paskomisesta pari päivää sen jälkeen, kun täällä puhuttiin kakkakaverista. Eli niitä aiheita teksteihin poimitaan milloin mistäkin.

En tykkää Hintikasta, mutta tunnistan tuosta jutusta tämän "mummokateuden". Olen joskus kateellinen niille, joiden vanhemmat auttavat lastenhoidossa tavalla tai toisella. Omat vanhempani eivät välittäneet. He ovat jääneet myös melko vieraiksi lapsilleni. Minullakin esikoinen oli suht helppo, mutta toinen lapsi sairasteli paljon pienenä ja silloin olisi joskus kaivannut apua tai edes puhelinsoittoa "mitä kuuluu". Siitä kuitenkin selvittiin. Minulle ja miehelleni tuli ero ja sen jälkeen rankkuus vasta alkoi. Vanhempieni mielestä oli häpeällistä erota, joten koskaan en saanut mitään apua, vaikka hoidin lapset pääasiassa yksin. Olin joskus todella väsynyt ja raahauduin jaksamisen äärirajoilla. Sillä välin kun itse vatsataudissa ja influenssassa raahasin lapsia hoitoon ja ruokaa kaupasta, monet ystäväni viettivät kahdenkeskistä aikaa puolisonsa kanssa lasten ollessa mummolassa ja reissasivat isovanhempien kanssa, ja jos lapsi oli kipeä, mummo tuli hoitamaan että vanhemmat pääsivät töihin. Joskus olin (olen vähän vieläkin) katkera siitä, että minulla ei koskaan ollut minkäänlaista pienintäkään apua siltä suunnalta.

Onneksi vuosien myötä se helpotti kun lapset kasvoivat enkä edes seonnut päästäni. Nyt lapset ovat reippaita teini-ikäisiä ja meillä menee hyvin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo kelpaa laittaa kakaroita maailmaan - yllätys yllätys! - ja sitten syyllistää koko ympäristönsä yhteisöllisyyden puutteesta. Kysyttiinkö edes isovanhemmilta että haluaako ne lisää hoidettavia... Montako sukulaista oli paikalla kun lasta laitettiin alulle?

Voiko joku nyt linkata että missä hän on mistään avautunut ja valittanut? Itse muistan häneltä tästä aiheesta yhden erittäin loistavan kirjoituksen:

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/02/10/marja-hintikka-isovanhemmuus-hu…

Minusta tämä oli ihan erinomaista pohdintaa siitä, miten maailma on muuttunut aivan hurjasti lapsiperheiden ja tukiverkostojen näkökulmasta.

Niin on muuttunutkin mummojenkin elämä. Ennen lapset synnytettiin nuorempana ja mummot oli 40-55-vuotiaita kotiäitejä. Naisten työssäkäynti yleistyi 60-70-luvulla ja sekin nuorten naisten keskuudessa, eikä suinkaan mummojen. Eikä siihen aikaan lapsia "hoidettu" vaan he leikkivät keskenään, vanhempien lasten valvoessa ja mummon tehtäväksi jäi lähinnä ruuanlaitto ja petin petaaminen.

Tämän päivän mummoista suurin osa on työelämässä, heillä on vaativa ja alati uudistuva työ, eläkeiän noustessa, oma ja puolison terveys reistailee, molemmalla on vielä iäkkäät vanhemmat ja appivanhemmat, jotka tarvitsevat apua arkisiin askareihin ja siinä sivussa pitäisi hoitaa lastenlapsiaan ja tehdä kotitöitä.

Jos nuoret ja terveet lapsiperheen vanhemmat ovat väsyneitä, niin moni mummo on jo jaksamisen äärirajoilla ja monet sairastuvat stressistä johtuviin sairauksiin, kun aika ei riitä, eikä lepoon ja yöuneen jää aikaa, kun pitäisi revetä joka paikkaan ja syyllistetään, kun voimavarat hiipuvat, eikä mikään apu riitä tai ole tarpeeksi.

Hintikka on 38-vuotias, joten erittäin suurella todennäköisyydellä hänen äitinsä on kyllä yli 60-vuotias ja eläkkeellä.

Jos Hintikan äiti on eläkeikäinen, niin lääketiett. ajatellen hänen työkykynsä on ikänsä ja iän mukana tuomien sairauksien pysyvästi alentunut, eikä edes kuntoutus auta, muussa tapauksessa hän olisi työnantajia käytettävissä.

Miten kuvittelet mummon jaksavan, jos hänen työkykynsä ja voimavaransa on pysyvästi alentunut hoitaa pieniä lapsia, kun lapsen äiti ei sitä jaksa, vaikka on nuori ja terve ja ikänsä puolesta parhaassa työvireessä.

Muussa tapauksessa mummon olisivat työelämässä tai ainakin osa-aikatöissä ja työantajien käytettävissä ja eläkkeet olisivat turhia, jos ihmisen työkyky säilyisi vielä 63-ikävuoden jälkeen normaalina.

Vierailija kirjoitti:

Joo kelpaa laittaa kakaroita maailmaan - yllätys yllätys! - ja sitten syyllistää koko ympäristönsä yhteisöllisyyden puutteesta. Kysyttiinkö edes isovanhemmilta että haluaako ne lisää hoidettavia... Montako sukulaista oli paikalla kun lasta laitettiin alulle?

Nykyisovanhemmat ovat suuria ikäluokkia ja hoitivat tilastollisesti varsin todennäköisesti vain yhden joten jäivät väestöllistä hoitovelkaa. Nyt kun näiden lapset tätä paikkaavat omalta osaltaan niin syyllistetään?Yhteisöllisyys on tosiaan murentunut pahasti mutta sitäkö ei saa sanoa ääneen koska se sotii minäminä-arvoja vastaan?

Minullakin kolme lasta. Isovanhemmat oikein pyytämällä pyytävät heitä usein yökylään. Me emme heitä vaivaa mielellämme ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onkohan maailmassa yhtäkään jolla EI olisi ollut rankkaa sen ensimmäisen lapsen kanssa? Silti monet tekevät toisen. Edelleen välillä on rankkaa mutta hyvin pärjätään. Jotkut tekevät kolmannenkin. Jälleen välilillä on rankkaa mutta hyvin pärjäävät. Vai onko ongelma nimenomaan tuo että uskaltaa sanoa ääneen sen että välillä tosiaan on rankkaa? T

no eipä ollut mitään ylitsepääsemättömän rankkaa, 1v3kk ikäinen oli esikoinen kun pikkusisko syntyi. nyt lapsia on 4 , paljon isommilla ikäeroilla 2 muuta  ja on kaikista rankin vuosi takana. on teinejä ja uhmaikää ja jalassa kirjaimisellisesti roikkuva huutava taapero. 

Minusta ikävää että joku teilataan näin, kun on uskaltanut avautua vanhemmuuden raskaudesta. Vanhemmuus on raskasta, ja vaikka konkreettista hoitoapua ei saisi, niin kyllä vanhemmat tarvisit enemmän tapautusta selälle ja tsemppaamista. Sellaista yhteisöllistä henkeä, jos joku ymmärtää mitä ajan takaa.

Mutta mitä tulee isovanhempiin, niin olenkohan outolintu kun en ole edes olettanut ikinä että isovanhempien tehtävä olisi hoitaa lapsia. Toki ymmärrän että perheitä on erilaisia, mutta esim. alle kouluiässä meidän lapsia on hoitanut kummit, miehen sisk, minun sisko ym. nuoria ihmisiä joilla on ollut ehkä kuitenkin enemmän energiaa pysytellä lastemme perästä. Onhan toisilla toki hyväkuntoisia isovanhempia, mutta kyllähän ikä tekee aina tehtävänsä. Ja eihän varmasti kaikilla ole nuoremman polven apua tarjolla. Mutta minusta meillä on ainakin mennyt kivasti, että esim. minä olen tarvittaessa ottanut siskoni lapsen meille, ja he meidän lapset sinne. Tuli mieleen teillä joilla ei ole apua saatavilla, eikö teillä ole sisaruksia vai tuntuuko tällainen jollain tapaa teistä hankalalta? En siis halua ketään tuomita ja ymmärrän että tilanteita on erilaisia, mutta mietin vain miten niin monelle ainoa apu on isovanhempien apu?

Meillä toki isovanhemmat ovat osallistuneet lastenlasten elämään, mutta pikkulasten aikana ovat saaneet ottaa rusinat pullasta. Kouluiässä lapset ovat sitten itse halunneet mennä mummolaan kylään, ja isovanhemmat ovat mielellään ottaneet vastaan. Kouluikäinen pystyy jo auttamaan mummua vaikkapa siivouksessa tarvittaessa. Minua on myös mietityttänyt (meidän) vanhempien kohdalla, onko heidän lastenhoito kuitenkaan kovin pienille parasta lastenhoitoa. En halua kuulostaa julmalta, mutta olen miettinyt mm. mummon kohdalla saisiko taaperon tarvittaessa kiinni, tajuaahan isoisä ettei voi päästää 3-vuotiasta juoksentelemaan minne sattuu jne. Ovathan he omansa kasvattaneet, mutta siitä on pitkä aika ja aina välillä olen nyt kouluikäistenkin kohdalla havaitsevinani isovanhempien uhmaa meidän sääntöjä vastaan. Tavallaan meidän säännöt otetaan loukkaksena isovanhemmuutta kohtaan, ja tehdään tahallaankin ihan päinvastoin mitä on sanottu. Se on ihan ok 7-vuotiaan kohdalla, mutta 1-vuotiaan kohdalla ei. Muistan myös kun anoppi uhoili esikoisen kanssa antavansa heti kermavaahtoa kun käännän selkäni (vauvaiällä). Juu, ei se siihen olisi kuollut, mutta ei herättänyt luottamustakaan.

Kannattaisiko niitä lapsia tehdä sen verran, kuin itse jaksaa hoitaa. Seuraan sivusta tilannetta, missä isovanhemmat todella sairaita (toinen pyörätuolissa ja toisella sydäntauti) ja lapsenlapsia tehdään ja tuodaan heti kuukaudenikäisenä mummolaan, että vanhemmat saa levätä. Mietittiin tuossa, että toivottavasti eivät enää neljättä tee, koska hyvä kun isovanhemmat selviää edes kolmen kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Kun toinen lapseni syntyi ensimmäisen ollessa vain vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäinen, olin uuden edessä. Vauva kärsi refluksista ja huusi yöt läpeensä, voimakastemperamenttinen esikoinen starttaili uhmaikää. Elettiin tammikuuta ja sydäntalvea. Ensimmäisen lapsen jälkeen tupa oli täynnä kyläileviä sukulaisia ja ystäviä, toisen jälkeen ei niinkään. Kun mieheni palasi töihin kolmen viikon isyysvapaan jälkeen, tunsin olevani loputtoman yksin. Vaikka hän riensi duunit tehtyään heti kotiin auttamaan, päivät tuntuivat vaikeilta.

Synnytyksestä palautuvana ja öisin tunnin välein heräilevänä tuoreena kahden lapsen äitinä olisin tarvinnut apua. Monena aamuna tuntui, että pelkkä ulos pääseminen oli ylitsepääsemätön haaste. Neuvolassakin huolestuttiin, kun “arjen voimavarat” -lomakkeeni näytti punaista. Minulle tarjottiin kunnallista kotiapua, johon on oikeutettu jokainen lapsiperhe. En suostunut. Minäkö, pärjääjä? Ei sellainen apu ole tarkoitettu minun kaltaisilleni!

Jatkoin arjen pyöritystä hampaat irvessä ja kyynel silmässä, vaikka meinasin välillä pyörtyä kesken kauppareissun. Tunnetilani muistutti hylkäämiskokemusta, jossa kelpaan vain pärjäävänä ja onnistuvana. Kun olen oikeasti romuna, minusta ei välitä kukaan. Onneksi oli puoliso. Voin vain kuvitella, kuinka kauhealta yksinhuoltajasta tuntuu vastaavassa tilanteessa.

Nyt uskallan jo tunnustaa: olin välillä niin uupunut, että luulin romahtavani. Siinä tilanteessa mikään ei olisi tuntunut paremmalta kuin rauhoittavia sanoja lausuva mummo tai vaari, joka olisi tuonut ruokaa ja ottanut lapset hetkeksi syliinsä. Todennut, että kaikki järjestyy. Kammottavassa väsymyksessäni en kuitenkaan osannut pyytää apua keneltäkään, vaikka olisin sitä kipeästi tarvinnut. Oma vikani, siis.

Lopulta vaikean vaiheen läpi minut tsemppasivat puolisoni lisäksi vanhat luottoystäväni, jotka toivat ovelle ruokakasseja noroviruksen yllättäessä. Tukea tarjosivat myös uudet vertaistoverit äiti-vauva -ryhmässä, jonne onneksi satuin eksymään.

Nyt, valvomisen täyteisen vauvavuoden jälkeen kaikki tuntuu helpommalta. Elämä voittaa ja minä selviän! Pahimpina hetkinä en kuitenkaan voinut mitään katkerille ajatuksille jotka kumpusivat mieleeni, kun seurasin vierestä ystäviä, joille tuotiin rotinoita päivittäin ja joiden esikoista tarjouduttiin ottamaan yökylään, kun vauvan kanssa oli haasteita. Mummukateus iski, pahemman kerran.

Olen nimittäin sitä mieltä, että vanha viisaus, jonka mukaan lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä, pitää edelleen paikkansa. Joku totesi minullekin, että “itsepä kaksi lasta halusit, itse ne hoidat”. Niinhän minä hoidankin - ei kai kukaan oleta, että joku muu hoitaa omat lapset. Mutta lapsille rakastava yhteisö ympärillä on parasta mitä voi olla! 

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/02/10/marja-hintikka-isovanhemmuus-hu…

En ymmärrä miksi tämä on saanut viisi alapeukkua? Enkä ole sen kirjoittaja. Silmään pisti tuolta, että on tarjottu kunnallista apua. Mitä siihen sitten sanoisi suomalainen hyeenalauma? Että ei saa ottaa, oletko luuseri kun teillä käy kotiapu, etkö itse pärjää? Minäkään en viisi vuotta sitten ottanut sitä apua vastaan, sillä itse olisin kaivannut apua kodinhoitoon, en lasten hoitoon. Kunnan apuri olisi tullut ja vienyt lapset puistoon, kun itse olisin toivonut että joku olisi auttanut pesemään ikkunat. Itse hoidin lapseni ja perhanan hyvin hoidinkin. Mutta sitten saattoi mieliala laskea kun luki, mitä kotiäideistä kirjoitettiin.

Nyt sitten meillä käy siivooja kerran viikossa. Olen takaisin työelämässä, joten siihen on hyvin varaa. Meillä käy myös palkattu lastenhoitaja kerran kuussa, että päästään miehen kanssa elokuviin tai syömään. Ja mitä kommentteja tästä sitten saa, osaatteko arvata? "Mitä järkeä maksaa siivouksesta, eikö sun äiti voi tulla auttamaan?" kysyi ihminen, jonka äiti auttaa harvase päivä. Oma äitini makaa laitoksessa, joi itsensä ns. pihalle. Ennen lopullista romahdustaan muisti mainita, ettei ikinä hoida tulevaa lastani (mutta unohti varmaan, miten paljon oma äitinsä hoiti minua). "Olispa meilläkin varaa palkata hoitaja ...." sanoo oudon katkerana äiti, jonka miehen äiti hoitaa lapsia viikonlopun tai kaksi kuussa. "Lastenhoitaja, just ...". 

Teet niin tai näin, niin aina teet väärin jos olet äiti, se on varmaa. Valitat, se on väärin. Et valita ja nautit lapsistasi, se on väärin. Väsyt, se on väärin. Et väsy, niin pirteä olemuksesi syyllistää ne muut väsyneet. Ainoastaan se taidetaan nyt syksyllä 2016 hyväksyä, että hoidat itse ilman apua etkä valita. 

Mun mielestä jos tekee lapsia niistä huoltehtii niin kauan kun pystyy ja sitten roolit vaihtuvat. Mummoni oli aina tukena ja mä olin aina kun hän tarvitsi tukea.

Ja kyllä aikuinen ihminen voi sanoa, milloin ei jaksa ottaa hoitoon lapsenlapsia. Poikkeustilannteissa jonkun täytyy joustaa ja ainakin itse haluan olla se joustava lapsilleni.

N25

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä ei saa arvostella Hintikkaa koska hänen toimittajaystävälaumansa tulee tänne torppaamaan koko ihmettelyn.

Ei korppi korpin silmää noki.

En ole toimittaja enkä tunne Hintikkaa. Ihmettelen vaan tätä että miten empatiakyvyttömiä, katkeroituneita ja lukutaidottomia ihmisiä täällä onkaan. Kun joku uskaltaa kertoa siitä että lapsiarki on mm. rankkaa niin haukutaan pystyy että mitä helvettiä kun ei pärjää ja kehtaa tehdä vielä lisääkin lapsia.

Mutta mikä ihmeen logiikka siinä on, jos kerran myöntää että kahden kanssa on ollut ongelmia ja että ei jaksa. Sitten ängetään 3 lapsi maailmaan, mitenkä se helpottaa tilannetta?

Onkohan maailmassa yhtäkään jolla EI olisi ollut rankkaa sen ensimmäisen lapsen kanssa? Silti monet tekevät toisen. Edelleen välillä on rankkaa mutta hyvin pärjätään. Jotkut tekevät kolmannenkin. Jälleen välilillä on rankkaa mutta hyvin pärjäävät. Vai onko ongelma nimenomaan tuo että uskaltaa sanoa ääneen sen että välillä tosiaan on rankkaa? Tuostahan Hintikka jutussaan juuri puhuukin jos sen verran vaivautuisit lukemaan! Että pitäisi olla jotenkin sellainen asenne, että menee aivan loistavasti ja vaikka välillä tuntuisikin rankalta niin sitä ei saisi missään nimessä sanoa ja sitä pitäisi yrittää piilotella. Ilmeisesti juuri sen pelossa, ettei sitten haaskalauma lennähdä paikalle muistuttamaan tuosta "avautumisesta" kun jälleen menee hyvin ja hankkii jopa lisää lapsia.

Minä minä! Minun lapseni on ollut aina ns. helppo lapsi. Nukkui jo pienenä vauvana täydet yöunet. Kasvanut ja kehittynyt normaalisti. Terve, ei edes mitään allergioita eikä yliherkkyyksiä. On nyt koululainen, paljon kavereita ja yksi ohjattu harrastus (3-4 krt/vko).

Alusta lähtien olen saanut kuulla monelta eri taholta, kuinka vaikeat ajat vielä koittavat. "Odotahan vaan, sitten kun..." tai "kyllä niitä yövalvomisia vielä tulee".

Silti en ole halunnut toista lasta. Ehkä juuri siksi, että kaikki on mennyt niin hyvin. Elämä on erittäin helppoa yhden kouluikäisen kanssa. Toista kertaa tällaista tuuria ei ehkä kävisi, ainakaan en aio ottaa riskiä siitä että elämämme mullistuisi.

Meillä tuo onnistui 3 kertaa. saatiin meidän vanhempien oloisia ns. helppoja lapsia, joiden kanssa ei ole vielä toteutunut tuo "odotahan, kunhan se ...".

Joskus tuntuu siltä, että vanhemmat Hintikan tavoin rehvastelevat sillä, miten vaikeaa ja hankalaa heillä on, nukkua ei saa ja parisuhde on katkolla, mutta tässä vaan jaksetaan, kun on pakko. Tosin lapsen kanssa ei ikinä voi mennä samaan aikaan nukkumaan, vaan täytyy hillua somessa yli puolenyön ja sitten itkeä, kun mies ei tee kotitöitä eikä sen äitikään tule siivoamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo kelpaa laittaa kakaroita maailmaan - yllätys yllätys! - ja sitten syyllistää koko ympäristönsä yhteisöllisyyden puutteesta. Kysyttiinkö edes isovanhemmilta että haluaako ne lisää hoidettavia... Montako sukulaista oli paikalla kun lasta laitettiin alulle?

Voiko joku nyt linkata että missä hän on mistään avautunut ja valittanut? Itse muistan häneltä tästä aiheesta yhden erittäin loistavan kirjoituksen:

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/02/10/marja-hintikka-isovanhemmuus-hu…

Minusta tämä oli ihan erinomaista pohdintaa siitä, miten maailma on muuttunut aivan hurjasti lapsiperheiden ja tukiverkostojen näkökulmasta.

Niin on muuttunutkin mummojenkin elämä. Ennen lapset synnytettiin nuorempana ja mummot oli 40-55-vuotiaita kotiäitejä. Naisten työssäkäynti yleistyi 60-70-luvulla ja sekin nuorten naisten keskuudessa, eikä suinkaan mummojen. Eikä siihen aikaan lapsia "hoidettu" vaan he leikkivät keskenään, vanhempien lasten valvoessa ja mummon tehtäväksi jäi lähinnä ruuanlaitto ja petin petaaminen.

Tämän päivän mummoista suurin osa on työelämässä, heillä on vaativa ja alati uudistuva työ, eläkeiän noustessa, oma ja puolison terveys reistailee, molemmalla on vielä iäkkäät vanhemmat ja appivanhemmat, jotka tarvitsevat apua arkisiin askareihin ja siinä sivussa pitäisi hoitaa lastenlapsiaan ja tehdä kotitöitä.

Jos nuoret ja terveet lapsiperheen vanhemmat ovat väsyneitä, niin moni mummo on jo jaksamisen äärirajoilla ja monet sairastuvat stressistä johtuviin sairauksiin, kun aika ei riitä, eikä lepoon ja yöuneen jää aikaa, kun pitäisi revetä joka paikkaan ja syyllistetään, kun voimavarat hiipuvat, eikä mikään apu riitä tai ole tarpeeksi.

Hintikka on 38-vuotias, joten erittäin suurella todennäköisyydellä hänen äitinsä on kyllä yli 60-vuotias ja eläkkeellä.

Mistä ihmeestä joku on saanut päähänsä, että yli 60-vuotiaat olisivat kaikki eläkkeellä...

Koska juuri he ovat sitä suurta ikäluokkaa, joka on kahminut itselleen isot eläkkeet ja myös jäävät eläkkeelle aikaisin. Itse työskentelen akateemisessa ammatissa, eikä täällä ole ketään ollut yli 61-vuotiaana enää töissä. Kaikki sukulaiseni eläköityneet 58-62 -vuotiaina.

Että oikein akateemisella alalla....

Suuret ikäluokat ovat nyt iältään 67-71 vuotiaita.

Ja 61v. ei kuulu suuriin ikäluokkiin, vaan on syntynyt 1955.

Suomessa eläkeikä on 63 vuotta.

Jos sukusi jäsenet ovat päässeet eläkkeelle 58-60 vuotiaina, niin heillä eläkeikä on perustunut ammaattiin esim poliisi, palomies, lennonjohto yms.

Tai sitten he ovat itse maksaneet itselleen vapaaehtoisen eläkevakuutuksen, joka käytetään ennen työeläkettä.

Monet työnantajat maksoivat näitä vapaaehtoisia eläkevakuutuksia työntekijöilleen vielä 80-luvulla. Meidänkin firmassa on näitä vanhempia työntekijöitä, joita on lähivuosina jäänyt tai jäämässä eläkkeelle 58-vuotiaana. Meille nuoremmille ei sitten ole minkäänlaisia etuuksia luvassa ja töitäkin pitäisi varmaan painaa päälle 70-vuotiaaksi.

Miksi kukaan jäisi eläkkeelle 58v iässä ja menettäisi siksi työeläkkeestä usean satasen verran kuukaudessa? Ne firmojen tarjoamat eläkkeet kun verotetaan maksimaalisesti eikä niistä kerry eläkettä.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä jos tekee lapsia niistä huoltehtii niin kauan kun pystyy ja sitten roolit vaihtuvat. Mummoni oli aina tukena ja mä olin aina kun hän tarvitsi tukea.

Ja kyllä aikuinen ihminen voi sanoa, milloin ei jaksa ottaa hoitoon lapsenlapsia. Poikkeustilannteissa jonkun täytyy joustaa ja ainakin itse haluan olla se joustava lapsilleni.

N25

Totta, mutta ihmiset eivät ole aina realistisia mitä tulee omaan kuntoon ja jaksamiseen. Tämän vuoksi kaikkien vanhempien tuleekin käyttää aivotyötä sen eteen pärjääkö isovanhempi lastenlasten kanssa. Ei vain sen vuoksi että uupuvatko isovanhemmat, vaan ennen kaikkea omien lasten turvallisuuden vuoksi. Esim meillä toiset isovanhemmat eivät voi hoitaa turvallisesti alle 3-vuotiasta, ja silti viikottain pyytelevät joko nyt saisivat hoitaa. Emme tosiaan ilkeyttä kieltäydy, vaan ihan sen vuoksi etteivät pystyisi mm ottamaan tarvittaessa taaperoa kiinni/nostamaan syliin jne. Eivät jotenkin tätä osaa itse tunnustaa omassa kunnossaan.

Sen mies on ihana. Se Ile Uusivirta. Ile on kai aika paljon lasten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä jos tekee lapsia niistä huoltehtii niin kauan kun pystyy ja sitten roolit vaihtuvat. Mummoni oli aina tukena ja mä olin aina kun hän tarvitsi tukea.

Ja kyllä aikuinen ihminen voi sanoa, milloin ei jaksa ottaa hoitoon lapsenlapsia. Poikkeustilannteissa jonkun täytyy joustaa ja ainakin itse haluan olla se joustava lapsilleni.

N25

Totta, mutta ihmiset eivät ole aina realistisia mitä tulee omaan kuntoon ja jaksamiseen. Tämän vuoksi kaikkien vanhempien tuleekin käyttää aivotyötä sen eteen pärjääkö isovanhempi lastenlasten kanssa. Ei vain sen vuoksi että uupuvatko isovanhemmat, vaan ennen kaikkea omien lasten turvallisuuden vuoksi. Esim meillä toiset isovanhemmat eivät voi hoitaa turvallisesti alle 3-vuotiasta, ja silti viikottain pyytelevät joko nyt saisivat hoitaa. Emme tosiaan ilkeyttä kieltäydy, vaan ihan sen vuoksi etteivät pystyisi mm ottamaan tarvittaessa taaperoa kiinni/nostamaan syliin jne. Eivät jotenkin tätä osaa itse tunnustaa omassa kunnossaan.

Niin eli sä joustat! Mun kirjoituksesta olisi tullut aika pitkä, jos ottaisin huomioon kaikki poikkeustapauksissa.... järkeä saa tietysti käyttää...

Onhan noita isovanhempiakin niin moneen lähtöön ja monen ikäisiä. 29-vuotiaan kaverini vanhemmat ovat nyt 50 v. ja 53 v. He ovat hyväkuntoisia, vielä pitkään työelämässä ja meneviä ihmisiä. Kaveri voi hyvin kysellä heiltä lastenhoitoon apua ja saakin sitä usein viikonloppuisin. Isovanhemmat jaksavat touhuta päiväkoti-ikäisten vesseleiden kanssa.

Itse taas olen 28, isäni on 72-vuotias ja äitini 67. Isällä on sairaus, joka vie voimia ja äitini kärsii myös erilaisista iän tuomista terveysongelmista. Ei tulisi mieleenkään vaatia heitä hoitoavuksi, vaan mieluummin mennään vaikka perheen voimin käymään isovanhemmilla kylässä tai kutsutaan heidät meille kylään. Sellaista mukavaa aikaa yhdessä, mutta ilman, että vanhempieni tarvitsee juosta lastenlasten perässä. Varmasti lapset voivat kyläillä itsenäisesti sitten, kun ovat vähän kasvaneet ja vaativat enemmänkin seuranpitoa kuin hoitamista.

Meillä hoitoavuksi pyydetään yleensä veljeni perhettä ja me taas olemme hoitaneet heidän lastaan.