Listataan ahdistavia sosiaalisia tilanteita

Vierailija kirjoitti:

Kun on jossain tilaisuudessa missä on paljon ihmisiä ja olen ottamassa kahvia/teetä, mutta en saa pannusta/pumpputermarista/muusta välineestä tai laitteesta tulemaan yhtään mitään, vaikka kuinka yritän. Eikö ole juuri ketään siinä vieressä keltä voi kysyä. Palaanko pöytään tyhjän kupin kanssa vai mitä teen..:D

Kaadat jossain seminaarissa itsellesi kahvia kannusta ja painat peukalolla sitä nappulaa eikä pannu olekaan "lukossa" vaan avaat sitä tekemällä noin ja kahvia tulvii sekä nokasta kuppiisi että päältä pöydälle ja lattialle. Työntekijä rientää siivoomaan jälkesi ja menet itse sottaisen kuppisi kanssa pöytään, joka on peitetty valkoisella pöytäliinalla.

Noi kahvipumput on saatanasta. En vaan osaa käyttää niitä ja yritän aina kuikuilla, miten edellinen toimii. En tajua mikä niissä on niin hankalaa. Samaan kategoriaan menee kahviautomaatit.

Töissä sairaalassa katetroin potilasta hänen maatessa omalla vuoteellaan, kun viereisessä potilassängyssä oleva potilas pieraisi todella kuuluvan ja törisevän pierun. Nauroin pääni sisällä ja samassa mieleeni tuli ajatus: mitä jos hoitamani potilas luulee että pierijä olin minä. Naurahdin ajatukselle ääneen, potilaskin naurahti ja samassa hoksasin vaikuttavani just siltä, että yritän kiusaantuneesti hihitellä pieruni päälle.

Vierailija kirjoitti:

Meet apteekkiin joka on täynnä reseptiasiakkaita ostamaan jotain intiimiä vaikka jotain emätinhiivalääkttä etkä löydä sitä hyllystä ja apteekin myyjä hyökkää kysymään mitä etsit ja alkaa kovaan ääneen selostamaan tuotteiden ominaisuuksia.

Mulla vastaavassa tilanteessa kuultuaan mitä haen, hyppäsi myyjä kaksi metriä ilmaan ja salamaakin nopeammin repi mulle jonotusnumeron farmaseutin pakeille. Olin siis jälkiehkäisypillereitä ostamassa ja en tiennyt, onko niitä hyllyssä vai tiskin takana.

Vierailija kirjoitti:

Kun uusi tuttavuus ei tunne sua, eikä siten ymmärrä sun huumoria ja ottaa tosissaan.

Olin ystäväni kanssa kaupoilla joulun alla ja siinä sitten törmättiin ystäväni johonkin kaveriin, jonka olin kuitenkin muutaman kerran tavannut aiemminkin.

Siinä se kyseli, että miten lahjaostokset etenee. Mulla ja kaveripiirilläni on tapana liioitella vaikka kuinka paljon, joten selkäytimestäni kumpusi jotain seuraavaa:

"Ihan hirveetä. Aattelin ostaa jollekulle hirttoköyttä lahjaksi, että voisin sitten lainata sitä ja päättää epäonnistuneen elämäni, kun en edes lahjoja osaa ostaa".

Tämä kysyjä laski kätensä olkapäälleni todeten, että se ei ole ratkaisu ja apua on aina saatavilla ja oli huolissaan, etten vain ole pyhiä yksin. Koetin siinä sitten selitellä, että ihan vitsi vaan, ei hätää. Ystäväni kyllä nauroi katketakseen ja vakuutteli että on vitsi.

Apua mun miehellä on tällaiset vitsit myös :D

Tyyliin "Mitäs teet jouluna?" "Ajattelin vetää kännit, syödä lasten kindermunat salaa, haukkua anopin lyttyyn, vongata seksiä vaimolta ja sammua hankeen ämmien heitettyä mut pihalle."

Itseäni ne naurattaa ja menen niihin mukaan myös, joskus jatkamme liioittelevan sarkastista dialogiamme pitkäänkin. Mutta sitten häpeän silmät päästäni kun mies heittää tuollaista seurassa jossa muut jäävät vaivaantuneina tuijottamaan ja miettimään oliko tuo totta vai vitsi. Yritän itse sitten revetä siinä nauramaan että muutkin tajuaisi :D

Esim vaikka mies sanoo lasten synttäreillä jotain tyyliin "Me vaan odotetaan että ne on tarpeeksi vanhoja sisäoppilaitokseen eikä sitten tarvitse nähdä enää kuin jouluna ja juhannuksena. Jihuu vapaus!" Ja äitini nieleskelee kakkuaan ja pälyilee kauhistuneena minuun. Onneksi mitä paremmin mieheeni tutustuu niin oppii ettei häntä kannata ottaa tosissaan. Ei koskaan :)

Vierailija kirjoitti:

Henkilöautolla matkustaminen kahdestaan jonkun puolitutun kanssa. Pieni koppero, rasittavaa taustamölyä ja jostain pitäisi keskustelua saada aikaiseksi pahimmillaan jopa muutamaksi tunniksi... YÄK! Tämän takia en anna koskaan kenenkään "heittää" mua minnekään, vaan mieluummin vaikka kävelen.

Oon varmaan outo, mutta oon kokenut just autossa jutustelun helpoksi. Siinä ei tarvitse katsoa toista silmiin koko ajan jos ollenkaan, niin ei tule sitä vaivaantunutta "tuijotanko liikaa, mihin pitäisi katsoa" -fiilistä. Voi tuijottaa maisemaa edessään ja keksiä puhuttavaa vaikka asioista, joita matkan varrella näkyy. Kiusallisempaa on istua toista vastapäätä vaikka kahvipöydässä ja yrittää jutella. Tosin kahvipöytä-tilanteessa on se etu, että siitä voi paeta. Autosta ei oikein kesken matkan.

Aivan hirveä tilanne oli, kun mentiin mieheni isoäidin hautajaisiin. Vähän ennen kirkon ovia miehen isä sanoi, että siinä eteisessä seisovat isoäidin sisarukset, että heitä sitten kätellään ja heille esitellään osaanotot. En ollut koskaan aiemmin tavannut mieheni sukulaisia (appivanhempia lukuunottamatta, asuimme kaukana), ja yllättäen kirkon eteinen olikin täynnä ihmisiä, eikä isoäidin sukulaisia erottanut niin mistään merkistä. Mies tietenkin käveli edelläni kätellen ne tietyt sukulaiset, mutta tungoksessa en nähnyt keitä he olivat, ja varmaan puolet jäi kättelemättä. Näin ihmisten pahoista katseista, että nytpä tuli mokattua, mutta minkäs teet kun en minä tiennyt ketä piti kätellä ja ketä ei! Jälkeenpäin kyllä annoin miehelle noottia, että olisi voinut ohjeistaa vähän.

Vierailija kirjoitti:

Henkilöautolla matkustaminen kahdestaan jonkun puolitutun kanssa. Pieni koppero, rasittavaa taustamölyä ja jostain pitäisi keskustelua saada aikaiseksi pahimmillaan jopa muutamaksi tunniksi... YÄK! Tämän takia en anna koskaan kenenkään "heittää" mua minnekään, vaan mieluummin vaikka kävelen.

Pahimmillaan jopa muutaman tunnin ajomatkankin menet kävellen?

Vierailija kirjoitti:

Jos kaupassa törmään tuttuun uudestaan, heitän hänelle vain ystävällisen mutta nopean hymyn, jonka tarkoitus on viestittää: "Kappas, taas törmättiin, mutta jatketaanpas kumpikin rauhassa ostospuuhiamme!" Ei tosiaan ole mitään velvollisuutta enää jutella, mutta on kohteliasta silti noteerata toinen.

Jospa se tuttu luulee, että heitit sen hymyn jonka tarkoitus on viestittää: "Taas nähtiin, sinä uskomaton könsikäs, joka olet ollut salainen rakkauteni jo 3. luokalta, kun Lehtivaaran koululla ensimmäistä kertaa huomasin poikamaisen hymysi. Kunpa voisin jättää mieheni Ernon ja 3 lastani ja lähteä kanssasi Sastamalan lava-tansseihin tassimaan polkkaa ja myöhemmin antautua kuumalle himolle Sokos-hotellin heikosti puhdistetuilla lakanoilla."

Sellaiset ovat itsellenikin audistavia tilanteita, joista en tunne kuin pari ihmistä. Pahinta on, jos saan kutsun häihin, joista tunnen vain hääparin. Eiväthän he ehdi häiden aikana juurikaan vieraiden kanssa seurustella. Sepä olisikin hauskaa, kun siirtäisin oman tuolini hääparin pieneen erillispöytään ja sanoisin, että "Mä ajattelin tulla tähän teidän kanssa syömään, kun en tunne noita muita."

Koska tiedän ulkopuolisen ahdistuksen, järjestän itse illanistujaisia tms. vain porukoille, joissa kaikki tuntevat ennestään toisensa, esim. harrastusporukalle tai työkavereille. Muuten tuntisin järjestäjänä olevani koko ajan vastuussa siitä, ettei kukaan jää ulkopuolelle ja että kaikilla on kivaa. Lisäksi stressaisin toisilleen ennestään tuntemattoimien ystävieni kohdatessa siitä, että he eivät ymmärrä toistensa huumoria, pieniä omituisuuksia jne. ja joku letkauttaa ronskin vitsin, joka osuu toiseen henkilökohtaisesti.

Monet lähtevät innokkaina juhliin, koska "siellä tapaa uusia ihmisiä". Minua eivät uudet ihmiset kiinnosta hitustakaan. Vanhat riittävät mainiosti.

Kun tapaat tapailemasi miehen vanhemmat ensimmäistä kertaa ja paikalla onkin myös miehen ex yhteisten pienten lasten kanssa. Etkä tietenkään ole vielä ikinä tavannut ketään heistä. 

Julkisessa vessassa kun istut pytyllä ja alkaa pukkamaan pörinää ja pörähtelyä... Koko vessa kaikuu ja raikuu... Naapurikopista saattaa kuulua ironiset aplodit... Siellä yksin punastelet kopissasi ja odotat, että poistuvat ensin...

Se, kun näytät ihan hirveältä; tukka likainen ja sekaisin, karseat vaatteet jne. ja vastaan tulee jokin tuttu (esim. ex), jota et ole nähnyt pitkään aikaan. 

Se, kun ei tiedä pitäisikö kätellä vai halata. Tai pitäisikö vain moikata vai jäädä vaihtamaan pari sanaa. Ollut NIIN vaivaannuttavia tilanteita. Jotenkin mä en vaan osaa näitä. Esim. Veljen vaimon siskoa oon yrittänyt tosi vaivaan mittavasti halata ja hän vaan ojensi kättä. Ja pari kertaa oon ollu jäämässä juttelemaan mutta tyypit vaan painanut ohi. Ehkä ne ei tykkää musta :(

Vaivaannuttavasti* :D

Vierailija kirjoitti:

Se kun lenkkipolulla tulee joku vastaan. Pitääkö katsoa silmiin ja hymyillä, vai katsoako vain eteen tielle. Jos hymyilee, niin siinähän voi vaikka tahtomattaan näyttää siltä että flirttailee tai sitten toinen ihminen voi kokea sen ahdistavana. Jos taas ei tee niin, niin toinen voi pitää sinua tylynä. Kauhean vaikeaa.

Tinderissä tavatun ihmisen tapaaminen. Ei tiedä tunnistaako koko ihmistä edes kun näkee hänet. Ei tiedä tykkääkö hänen ulkonäöstään yhtään ja tykkääkö hän sinun ulkonäöstäsi. Sitten pitäisi koittaa vielä jotain järkevää sanottavaakin keksiä. Ulkonäön kehuminen on kiusallista jos toinen osapuoli ei pidäkään sinun ulkonäöstäsi ja haluaa vain päästä nopeasti pois.

Vierailija kirjoitti:

Yllätyn kun olen töissä jo tervehtinyt jotakuta ja tämä sama henkilö tulee jossain ihan muualla illalla vastaan. Yleensä (siis aina) vastaan tervehdykseen jos vastapuoli sellaisen tekee. Harvemmin tätä onneksi sattuu. Sisaret, miten te toimitte?

Siis olet aamulla/päivällä tervehtinyt työtuttua ja näet saman tyypin illalla jossain? No tietenkin pitää tervehtiä, mites muuten 😁 Katsella seinille ja olla kuin ei huomaiskaan kun työkaveri tulee ravintolassa vastaan? Olisi kyllä todella outoa käytöstä.

Kampaajalla tulee tukala olo. Käyn noin kolmesti vuodessa siellä eikä samoista kysymyksistä päätellen hän muista minua, mikä nyt ei varmaan ihme ole kun en siellä joka kuukausi ramppaa kuten monet muut.

Hänellä on vakkarikysymykset. En ole värjännyt hiuksiani kolmeen vuoteen, koska en jaksa sitä värjäysrumbaa enkä uskalla atooppisen ihoni kanssa ottaa riskejä jos siellä onkin raapimahaavoja värjäyshetkellä. Oma värini on myös ihan ok enkä siltäkään kantilta näe syytä enää värjäillä. En myöskään osaa laittaa hiuksiani muuta kuin ponnarille tai jollekin pinniviritelmälle, en osaa edes kiharoita tehdä enkä ole viitsinyt opetellekaan kun polttaisin vaan itseäni jollain raudalla. Käyn kampaajalla siis vain leikkauttamassa huonoja pois.

Tämä kampaaja kysyy joka kerta olenko milloin värjänny hiuksiani. Kerron milloin, hän jatkaa että kivahan tämä sun oma värikin on, mutta väri vahvistaisi hiusta. Kerron pitäväni hiuksia yöllä nutturalla koska aamulla ne olisivat ihan lättänät jos olisivat yön auki, niin muistuttaa vielä että väriaine turvottais hiusta. Jossain vaiheessa tulee kysymys kuinka laitan hiuksiani. Vastaan että pidän joko ihan vaan auki tai laitan ponnarille, auki ollessa saatan laittaa jotain suortuvaa pinnillä ja joskus suolasuihketta lisäksi. Tästä kampaaja kysyy että aa et mitään kiharoita tms. laita koskaan? Vastaan naurahtaen etten osaa johon hän vastaa myös naurahtaen että ne on ihan kiva piriste joskus.

Ihan kiva kampaaja muuten ja osaa ottaa just sen verran pois kun on tarvis, mutta minulle tulee ihan anteeksipyytelevä olo kun en värjäytä enkä tuo näin heille lisärahaa enkä osaa edes kiharoita tehdä.

Miksi vastaantulijaa pitäisi toljottaa silmiin? Mulle tulee tuosta ahdistunut olo.

Mua jotenkin aina hävettää kampaajalla. Muut asiakkaat juttelevat kampaajansa kanssa, mä oon ihan hiljaa, en vaan osaa jutustella. Nyt perjantaina olin kampaajalla, väri ja leikkaus 2,5 tuntia, muutama lause siinä vaihdettiin. Yleensä kampaaja alussa yrittää luoda jutunaiheita, mutta sitten luovuttaa kun ei musta saa mitään irti. Haluaisin olla rento ja sanavalmis, mutta olen kaikkea muuta.