Dokumenttiprojekti: Perintönä köyhyys

Vierailija kirjoitti:

Rahallinen köyhyys ei ole suurin syy. Vaan henkiset jutut. Vähilläkin rahoilla voi elää hyvää elämää. Jos osaa käyttää ne oikein. Tupakkaan on rahaa, kämppä täynnä romua, ja ädin ylipaino on varmaan tullut tyhjästä.

Tupakka-askiin on rahaa, mutta uimahallilippuun ei. Tekisi mieli ravistella tuollaisia ihmisiä. Onko ne valmiita tekemään itse mitään? Onko se heidän OMA SYY? 

Pitäskö kysyä heiltä kysymys "HALUATTEKO ELÄÄ LOPPUELÄMÄNNE TUOLLAISTA ELÄMÄÄ?" Millaisen elämän haluatte lapsellenne? Millaiset arvot? Mitä on henkinen sivistys? Kirjastokortti on ilmainen.

Kenen syy on se että Suomessa (hyvinvointivaltio) on köyhiä jo kolmannessa sukupolvessa?

Sosiaalityöntekijä voi ohjata asiakasta oikealle tielle. Mutta ratkaisun ja valinnat tekee asiakas itse! Se ei tapahdu hetkessä. Ja on masentavaa, kun kaikki ei korjaannu heti. Mutta onhan hänellä (dokumentin naisella 35v työelämää edessä). Häviskö osa tekstistä? En jaksa enempää.[/quote

Kun on pitkään pienillä tuloilla, se aiheuttaa syrjäytymistä ja näköalattomuutta. Tuntuu, että ote elämästä luisuu. Elämää ei voi suunnitella, ei voi säästää. Miltä tuntuu, kun kaikki ovet suljetaan edestä? Kun mikään ei onnistu? Masentuu. Ei jaksa kun se tapahtuu tarpeeksi usein ja kauan aikaa.Itselläni meni tähän tilanteeseen vuosia, en kyllä polta ja yritän elää lapsen takia terveellisesti, mutta kyllä omat asenteet ovat tänä aikana laimenneet huomattavasti ja ymmärrän jollain tavalla tuota näköalattomuutta. On vain tämä hetki ja se tunne minkä saa kun tyydyttää tämänhetkiset tarpeet, kun huomista ei ole, on menettänyt otteen omasta taloudestaan. Katkeroituu. Se että tarjottaisiin töitä, josta saa rahaa, ei vain kursseja, auttaisi eteenpäin, hei, nyt saakin palkkaa ja kertyy lomaa! Luulen, ettei tempputyöllistymiset auta ketään, täytyisi saada työtä josta saa oikeaa rahaa.

Katselen tässä ohjelmaa. Voisi näitä ohjelmia tehdä tavallisista työttömistä. Tuokin perhe niin naiiveja ja kilttejä. Vaikeista lähtökohdista ponnistaneita. Näyttäisivät jotain elämän kovettamia potkut saaneita, joilta on mennyt talot ja kaikki.

^mä olen kans köyhästä perheestä. Olen yrittänyt päästä tästä ylös. Joka päivä pitäs yrittää tehdä jotain hyvää elämää edistävää. Kävelylenkki tai käynti kirjastossa.

Meidän perhe on köyhä. Ihan suoraan sanottuna rahaton. Miehen tilipäivät on odotettuja hetkiä, onneksi ne ovat kaksi kertaa kuussa. Ei tarvitse niin kauan odottaa.

Meillä on kolme lasta joista saa tietenkin lisät ja kaikki menee peruselämiseen. Itse saan vanhempainpäivärahaa joka onneksi on isompi kuin työttömyyspäiväraha. Olin joskus töissäkin ja sen takia saan tukea enemmän. Lisäksi olemme molemmat ulosotossa ja kyllä, omasta typeryydestämme johtuen. Emmekä halua että lapset saavat koskaan tietää saati sitten että joutuisivat siitä kärsimään. Aina on ruokaa ja lapsille vaatetta. Onneksi vauva ei tarvitse kuin vaippoja, vaatteitta ja tarvikkeita on paljon edellisilta lapsilta.

Sossu antoi vittuillessaan 90 euroa. Liian hyvät tulot. Ei olla sen jälkeen haettu, pitäköön rahansa.

Onhan tämä taiteilua. Ruoka tehdään aina alusta asti itse, lapset pääsevät harrastuksiin (ei tosin kuin yhteen, mutta silti), vaatteita saavat jne. Mutta, tässä unohtaa itsensä. Kun muu perhe ostaa vaatteita ja huomaan että itse olen vielä niissä samoissa rytkyissä jotka ostin kolme vuotta sitten kun olin vielä töissä, alkaa masentamaan. Nyt näytän joltain wt-mammalta vauva kainalossa, rikkinäiset vaatteet ja juurikasvu.

Entisen alan hommiin en enää palaa, mieluummin puren käteni irti, eli opiskelujen ts. oppaisopimuksen  aika on edessä. siitä jotenkin saa voimia kun tietää että on jotain mitä odottaa ja ettei tämä köyhäily ja ahdinko ikuisuuksia kestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole enää samaa mieltä kanssanne. Ennen olisin ollut mutten enää. Mieheni käy töissä ja on asiantuntijatöissä, asumme Helsingin kaupungin vuokra-asunnossa eli halvin asumismuoto mutta tässäkin vuokraa on 900 e kk. Yksi lapsi kotihoidossa kun ei ole varaa päivähoitoon (maksimimaksu mieheni tulojen takia eli 270 e/kk). Itse olin 3 vuotta hoitamassa lasta kotona tervyesongelmien takia, nyt työttömänä 6 kk. Opiskelupaikka meni kotona vietettyjen vuosien takia, en saa mitään töitä. Miehen tulot 2300 e kk netto, siitä vuokra, elarit 250 ekk, vuokra 900 e kk. Itse saan sen 570 e kk peruspäivärahaa. 

Tuo summa kuullostaa varmaan teistä "suurelta" mutta ei siltä tunnu. Olemme eläneet minimillä jo yli 3 vuotta, emme ole käyneet lomalla missään, hankin kaikki kirppiksiltä. Silti rahat usein loppu ja kaikesta joutuu säästämään. Kyllähän tämä menee vaikka vuoden tai kaksi mutta nyt on alkanut tuntua että pää hajoaa tähän. Tunnen itseni näköalattomaksi, eikä ole toivoa. Tämä asunto ja alue on kauhea lapselle, mutta ei ole varaa varmaan koskaan omaan, edes asoasuntoon emme saa lainaa.

Ehkä tämä, että toinen on töissä ja toinen kotona on paskin tilanne kun kaiken joutuu maksamaan itse. Naapurissa asuvat eivät maksa asumistestaan penniäkään, ja silti elävät kuten me. Kyllähän se miestä riipii kun maksaa vuokran itse ja koko talossa on ainut työssäkäyvä. Joskus sosiaalitoimiston asiakkaat saavat enemmän kuin tälläisessä tilanteessa kuin me.En  sano millään lailla olevani parempi kuin työttömät naapurit,mutta kyllähän sen työssäkäynnin täytyisi tuoda perheelle jotain etua vrt. elämäntapatyöttömät perheet. 

Ei ole kivaa 40 vuotiaana olla näin köyhä ja persaukinen. Olen tottunut käymään töissä ja saamaan palkkaa aina, tehnyt usemapaa työtä samaan aikaan. Nyt ei ole varaa edes ylioppilaslahjaan sukulaisen lapselle. Tuntuu että tämä viimeinen 6 kk on ollut vaikeinta ja olen alkanut menettää toivon paremmasta. En jaksa enää käydä lapsen kanssa tapahtumissa, tavata ketään jne. Eli selvästi köyhyys on alkanut vaikuttaa elämääni kapeuttavasti.

Hulluinta on se, että opiskelin aiemmin sosionomiksi. Nyt tunnen, että omassa elämässäni olen kuin tutkiva jouralisti todistaen syrjäytymisilmiötä todeksi. En tiedä mitä tehdä, jotta voisin katkaista kierteen. 

Me ollaan eletty tuolla tavalla vuosikausia. Mies töissä ja minä kotona työttömänä. Nyt pärjätään paremmin kun lopultakin työtön puoliso saa sen peruspäivärahankin. Silloin oli vaikeaa kun elettiin täysin miehen palkalla. Välillä sain työnpätkiä mutta jostakin syystä työnantajat eivät tykkää minusta ja saan kaikessa rauhassa vaikka kuolla nälkään yhteiskunnan puolesta. Jos mies ei olisi elättänyt, niin niin olisi varmaan käynytkin.

En ole katkera mutta pidän suomalaista yhteiskuntaa ja tätä järjestelmää paskana. Täällä on vain 2 mallia miten elää niin että pärjää. Joko molemmat puolisot töissä tai sitten molemmat työttöminä. Kun mies oli kerran hetken aikaa työttömänä niin johan alkoi tukia tulla. Ei paljon mutta kuitenkin. Ymmärrän täysin, ettei kovin moni työtön perhe lähde tähän rumbaan, että vain toinen on töissä koska se on älyttömän kallista ja kuluttavaa. Kaikki pitää silloin maksaa itse vaikkei rahaa olisikaan. 

Jep, sen takia esim. minä en muuta miesystävän kanssa yhteen ennenkuin olen itse töissä kohtuullisella kokoaikapalkalla. Ensinnäkin jos asumme yhdessä hän joutuu palkkansa takia maksumieheksi kaikesta eli hänen oma elintaso romahtaa täysin oikeastaan työttömän tasolle vaikka käy töissä. Me saisimme silloin käteen yhtä paljon kun jos kummatkin olemme työttömänä. (tai ehkä n. 200€ enemmän) mutta kuitenkin lähes saman kun minimitoimeentulotuella elävät työttömät. Lisäksi omat tulonikin romahtaisivat. Olen nyt yksinhuoltaja ja monet tuet tippuisivat. Se tukien tippuminen taas perustuu siihen että oletetaan mieheni sitten maksavan lähes kaiken. Ei siinä mitään, vaikka mies olisi valmis kustantamaan kaiken itse en ikinä halua joutua kenenkään elätiksi. MIniulla on yksinkertaisesti aina ollut ja oltava omat rahat. En halua olla kerjuulla aina kun tarvitsen rahaa vaikka joihinkin omiin menoihin. Olen siis valtion elätti tai sitten elätän itse itseni kun pääsen töihin. Yhteistalouteen jonkun kanssa siirryn vasta sitten kun voin vastaa omasta osuudesta elinkustannuksista. Sinänsä on minusta törkeää että joissain tilanteissa ei työssäkäynnistä tule perheelle yhtään nettoa enempää kun jos tuo henkilö ei kävisi töissä ollenkaan eli toisin sanoen esim. joku 2000 tai jopa 3000 bruttopalkka ei merkkaa mitään.

Vierailija kirjoitti:

Meidän perhe on köyhä. Ihan suoraan sanottuna rahaton. Miehen tilipäivät on odotettuja hetkiä, onneksi ne ovat kaksi kertaa kuussa. Ei tarvitse niin kauan odottaa.

Meillä on kolme lasta joista saa tietenkin lisät ja kaikki menee peruselämiseen. Itse saan vanhempainpäivärahaa joka onneksi on isompi kuin työttömyyspäiväraha. Olin joskus töissäkin ja sen takia saan tukea enemmän. Lisäksi olemme molemmat ulosotossa ja kyllä, omasta typeryydestämme johtuen. Emmekä halua että lapset saavat koskaan tietää saati sitten että joutuisivat siitä kärsimään. Aina on ruokaa ja lapsille vaatetta. Onneksi vauva ei tarvitse kuin vaippoja, vaatteitta ja tarvikkeita on paljon edellisilta lapsilta.

Sossu antoi vittuillessaan 90 euroa. Liian hyvät tulot. Ei olla sen jälkeen haettu, pitäköön rahansa.

Onhan tämä taiteilua. Ruoka tehdään aina alusta asti itse, lapset pääsevät harrastuksiin (ei tosin kuin yhteen, mutta silti), vaatteita saavat jne. Mutta, tässä unohtaa itsensä. Kun muu perhe ostaa vaatteita ja huomaan että itse olen vielä niissä samoissa rytkyissä jotka ostin kolme vuotta sitten kun olin vielä töissä, alkaa masentamaan. Nyt näytän joltain wt-mammalta vauva kainalossa, rikkinäiset vaatteet ja juurikasvu.

Entisen alan hommiin en enää palaa, mieluummin puren käteni irti, eli opiskelujen ts. oppaisopimuksen  aika on edessä. siitä jotenkin saa voimia kun tietää että on jotain mitä odottaa ja ettei tämä köyhäily ja ahdinko ikuisuuksia kestä.

Kysyn vaikka saan vihat päälleni. Miksi tuollaiseen tilanteeseen piti vauva tehdä? itse olemme köyhiä ja lapsiluku on tarkoituksella jätetty yhteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole enää samaa mieltä kanssanne. Ennen olisin ollut mutten enää. Mieheni käy töissä ja on asiantuntijatöissä, asumme Helsingin kaupungin vuokra-asunnossa eli halvin asumismuoto mutta tässäkin vuokraa on 900 e kk. Yksi lapsi kotihoidossa kun ei ole varaa päivähoitoon (maksimimaksu mieheni tulojen takia eli 270 e/kk). Itse olin 3 vuotta hoitamassa lasta kotona tervyesongelmien takia, nyt työttömänä 6 kk. Opiskelupaikka meni kotona vietettyjen vuosien takia, en saa mitään töitä. Miehen tulot 2300 e kk netto, siitä vuokra, elarit 250 ekk, vuokra 900 e kk. Itse saan sen 570 e kk peruspäivärahaa. 

Tuo summa kuullostaa varmaan teistä "suurelta" mutta ei siltä tunnu. Olemme eläneet minimillä jo yli 3 vuotta, emme ole käyneet lomalla missään, hankin kaikki kirppiksiltä. Silti rahat usein loppu ja kaikesta joutuu säästämään. Kyllähän tämä menee vaikka vuoden tai kaksi mutta nyt on alkanut tuntua että pää hajoaa tähän. Tunnen itseni näköalattomaksi, eikä ole toivoa. Tämä asunto ja alue on kauhea lapselle, mutta ei ole varaa varmaan koskaan omaan, edes asoasuntoon emme saa lainaa.

Ehkä tämä, että toinen on töissä ja toinen kotona on paskin tilanne kun kaiken joutuu maksamaan itse. Naapurissa asuvat eivät maksa asumistestaan penniäkään, ja silti elävät kuten me. Kyllähän se miestä riipii kun maksaa vuokran itse ja koko talossa on ainut työssäkäyvä. Joskus sosiaalitoimiston asiakkaat saavat enemmän kuin tälläisessä tilanteessa kuin me.En  sano millään lailla olevani parempi kuin työttömät naapurit,mutta kyllähän sen työssäkäynnin täytyisi tuoda perheelle jotain etua vrt. elämäntapatyöttömät perheet. 

Ei ole kivaa 40 vuotiaana olla näin köyhä ja persaukinen. Olen tottunut käymään töissä ja saamaan palkkaa aina, tehnyt usemapaa työtä samaan aikaan. Nyt ei ole varaa edes ylioppilaslahjaan sukulaisen lapselle. Tuntuu että tämä viimeinen 6 kk on ollut vaikeinta ja olen alkanut menettää toivon paremmasta. En jaksa enää käydä lapsen kanssa tapahtumissa, tavata ketään jne. Eli selvästi köyhyys on alkanut vaikuttaa elämääni kapeuttavasti.

Hulluinta on se, että opiskelin aiemmin sosionomiksi. Nyt tunnen, että omassa elämässäni olen kuin tutkiva jouralisti todistaen syrjäytymisilmiötä todeksi. En tiedä mitä tehdä, jotta voisin katkaista kierteen. 

Teistä se dokumentti pitäisi tehdä, eikä tuollaisista elämantapalappujen täyttäjistä ja vähän yksinkertaisista. Olette juuri sellainen "väliinputoaja" pariskunta. Vissiin pahin mahdollinen on tuo, että toinen tienaa kohtalaisesti ja toinen työttömänä. Tukia ei tipu mistään, mutta maksut kyllä juoksevat. 

Tsemppiä! 

En ikimaailmassa menisi mihinkään kertomaan tästä julkisesti lapsen takia. Se vielä puuttuisi, että joutuisi kestämään sääliä muilta. Haluaisin vain että nämä vaikeudet eivät kertaantuisi lapselle, ja se auttaa jaksamaan jotenkin. Tällä hetkellä vain tuntuu että missään ei näy valoa tunnelin päässä, kun taas tulossa kesä ja ihmiset kyselevät suunnitelmia, reissaavat jne. Ei nuo 3 ekaa kesää haitanneet,retkeilimme kuten aina lähellä (ne perinteiset rannat ja metsät) nyt tuntuu että haluaisi edes kotoa joskus pois johonkin vaikka pariksi yöksi. Sekin olisi lomaa. En ikinä kerro tilanteestamme kenellekään, puistossa ja muualla pysyn kasassa mutta kotona olen nykyään aina väsynyt enkä jaksa olla lapsen kanssa. Tuntuu että koko ajan täytyisi olla töitä etsimässä ja käydä vaikka jollaain kurssilla, mutta onglema on noi pkmaksut. Nyt kun olen ollut työtön saamme 150 ekk enemmän käteen kuin silloin kun olin kotihoidontuella, tuntuu että jos saamme vielä siitäkin vähemmän taas (eli 270 ekk pk maksuihin) en enää jaksa. 

Lähinnä säälittää mies, kun käy töissä ja tekee illatkin töitä kotona (tohtoriopintojaan) ja silti elää tälläisessä slummissa jossa naapurit kännää kaiket yöt ja nukkuu krapuloissaan päivät. Talot ovat karsean näköisiä ulkoa, en edes tiennyt tälläisiä Suomessa olevankaan aiemmin. Ei pääse mieskään nauttimaan pitkistä opinnoistaan tai työnteostaan kun puoliso on työtön. Täytyisi olla joko molemmat työttömiä, tai se joka töissä tienata niin että saisi asumistukea tai sitten molemmat töissä. Jos saisimme asumistukea, olisi varaa muuttaa paremmalle alueelle ja parempaan asuntoon. Saimme vaihtotarjouksen naiselta joka asuu 85 neliön neliössä kivalla alueella (Hekan talo) vuokra 1100. Asuu täysi-ikäisen työttömän poikansa kanssa siinä. Heillä on varaa asua siinä, meillä ei, vaikka mieheni maksaa vuokramme omasta pussistaan. 

Jotain mätää tässä systeemissä on. Esim. kansalaispalkka olisi sellaisille kuin me todella hyvä juttu.

Olen samaa mieltä kanssasi: jotain mätää systeemissä. Iso osa meistä valkokaulusköyhälistöstä elää erittäin pahassa taloudellisessa ahdingossa, maksaen elämänsä itse. Samaan aikaan toimeentulotuella, sekä muilla etuuksilla elää ihmisiä, jotka härskisti käyttävät systeemiä hyväkseen - eivätkä tee mitään itse oman onnensa eteen. Eivät ole mitään yrittäneet, ponnistelleet, hikoilleet, yms. Eivät ole kaikkeansa antaneet, vaan ovat velttoja ja välinpitämättömiä. Anteeksi, jos loukkaan. Minäkin olen vuosikausia piilottanut köyhyyteni. Samalla tavoin viimeiset puolisen vuotta minäkin olen menettämässä toivoni: en näe tulevaisuutta, paitsi mustana. Minä haluaisin olla työssä, mutta en pääse, koska olen väärin koulutettu, liian korkea koulutus, liian vanha, koulutus on vanhentunut. Yhdessä vaiheessa jaksoin unelmoida työpaikasta - nyt en enää toivo mitään. Olen syrjäytynyt, ja kai masentunut.

En jaksa ymmärtää ammattien raja-aitoja: akateemisesti koulutettu FM-opettaja ei pääse paikkakunnallani töihin mihinkään. Köyhyyteni on kai itseaiheuttettua, koska vietin monta vuotta kotiäitinä hoitaen lapset kirjaimellisesti ja kokonaan itse. Putosin kai jo nuorena työelämäkelkasta. Anteeksi yhä, mutta en ymmärrä sosiaalitukien varassa hyysättyjä ihmisiä. Yritän kuitenkin välttää tätä musta-valkoista kauna-ajattelua, jota koko Eurooppa on pullollaan. Mielestäni työpaikkoja syntyisi, jos työpaikoille palkattaisiin laajemmin sopivia, hommansa hoitavia ihmisiä, ei niinkään koulutukseen tuijottaen. Mutta ai niin, ne ammattiliitot...

Sipsipussit pitkin pöytiä, Alkoon mennään ja röökiä vedetään.

Kyllä, terveellinen ruoka on halpaa kun hyödyntää kauden vihanneksia ja hedelmiä. Foodiessa halvinkin sipsipussi on 4e/kg, samaan hintaan saa esim. kikherneitä. Vielä niitä kalliita GoGreenejä. Perushedelmien ja -vihannesten kilohinta ei yletä mitenkään neljään euroon, jos ei osta luomua. Liha ja soijarouhe on toki kalliimpaa, mutta perusruokavalion saa aikaan kyllä jo hyvällä kasvispohjalla ja sitten vaikka sillä soijarouheella ja pavuilla. (Sen kilohinta pitäisi laskea turvonneena eikä kuivana, on ihan törkyriittoisaa.)

Paitsi että sitten pitäisi osata valmistaakin nämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän perhe on köyhä. Ihan suoraan sanottuna rahaton. Miehen tilipäivät on odotettuja hetkiä, onneksi ne ovat kaksi kertaa kuussa. Ei tarvitse niin kauan odottaa.

Meillä on kolme lasta joista saa tietenkin lisät ja kaikki menee peruselämiseen. Itse saan vanhempainpäivärahaa joka onneksi on isompi kuin työttömyyspäiväraha. Olin joskus töissäkin ja sen takia saan tukea enemmän. Lisäksi olemme molemmat ulosotossa ja kyllä, omasta typeryydestämme johtuen. Emmekä halua että lapset saavat koskaan tietää saati sitten että joutuisivat siitä kärsimään. Aina on ruokaa ja lapsille vaatetta. Onneksi vauva ei tarvitse kuin vaippoja, vaatteitta ja tarvikkeita on paljon edellisilta lapsilta.

Sossu antoi vittuillessaan 90 euroa. Liian hyvät tulot. Ei olla sen jälkeen haettu, pitäköön rahansa.

Onhan tämä taiteilua. Ruoka tehdään aina alusta asti itse, lapset pääsevät harrastuksiin (ei tosin kuin yhteen, mutta silti), vaatteita saavat jne. Mutta, tässä unohtaa itsensä. Kun muu perhe ostaa vaatteita ja huomaan että itse olen vielä niissä samoissa rytkyissä jotka ostin kolme vuotta sitten kun olin vielä töissä, alkaa masentamaan. Nyt näytän joltain wt-mammalta vauva kainalossa, rikkinäiset vaatteet ja juurikasvu.

Entisen alan hommiin en enää palaa, mieluummin puren käteni irti, eli opiskelujen ts. oppaisopimuksen  aika on edessä. siitä jotenkin saa voimia kun tietää että on jotain mitä odottaa ja ettei tämä köyhäily ja ahdinko ikuisuuksia kestä.

Kysyn vaikka saan vihat päälleni. Miksi tuollaiseen tilanteeseen piti vauva tehdä? itse olemme köyhiä ja lapsiluku on tarkoituksella jätetty yhteen.

No miksei? Vauvalla on kaikki tarvittava. Ja asiat paranee kyllä ajallaan. Halusimme vauvan ja vielä joskus toisenkin. Jos koko ajan ajattelee rahaa ja odottelee että asiat paranevat, ei saa mitään aikaan. Kohta on elämä ohi ja mä olen vieläkin samassa vaiheessa jos odottelen milloin mitäkin. Asioita on itse pistettävä tapahtumaan. Uskon ettei meidänkään köyhäily kestä ikuisesti, asiat paranee ja tärkeintä on tietenkin että on asunto ja ruokaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole enää samaa mieltä kanssanne. Ennen olisin ollut mutten enää. Mieheni käy töissä ja on asiantuntijatöissä, asumme Helsingin kaupungin vuokra-asunnossa eli halvin asumismuoto mutta tässäkin vuokraa on 900 e kk. Yksi lapsi kotihoidossa kun ei ole varaa päivähoitoon (maksimimaksu mieheni tulojen takia eli 270 e/kk). Itse olin 3 vuotta hoitamassa lasta kotona tervyesongelmien takia, nyt työttömänä 6 kk. Opiskelupaikka meni kotona vietettyjen vuosien takia, en saa mitään töitä. Miehen tulot 2300 e kk netto, siitä vuokra, elarit 250 ekk, vuokra 900 e kk. Itse saan sen 570 e kk peruspäivärahaa. 

Tuo summa kuullostaa varmaan teistä "suurelta" mutta ei siltä tunnu. Olemme eläneet minimillä jo yli 3 vuotta, emme ole käyneet lomalla missään, hankin kaikki kirppiksiltä. Silti rahat usein loppu ja kaikesta joutuu säästämään. Kyllähän tämä menee vaikka vuoden tai kaksi mutta nyt on alkanut tuntua että pää hajoaa tähän. Tunnen itseni näköalattomaksi, eikä ole toivoa. Tämä asunto ja alue on kauhea lapselle, mutta ei ole varaa varmaan koskaan omaan, edes asoasuntoon emme saa lainaa.

Ehkä tämä, että toinen on töissä ja toinen kotona on paskin tilanne kun kaiken joutuu maksamaan itse. Naapurissa asuvat eivät maksa asumistestaan penniäkään, ja silti elävät kuten me. Kyllähän se miestä riipii kun maksaa vuokran itse ja koko talossa on ainut työssäkäyvä. Joskus sosiaalitoimiston asiakkaat saavat enemmän kuin tälläisessä tilanteessa kuin me.En  sano millään lailla olevani parempi kuin työttömät naapurit,mutta kyllähän sen työssäkäynnin täytyisi tuoda perheelle jotain etua vrt. elämäntapatyöttömät perheet. 

Ei ole kivaa 40 vuotiaana olla näin köyhä ja persaukinen. Olen tottunut käymään töissä ja saamaan palkkaa aina, tehnyt usemapaa työtä samaan aikaan. Nyt ei ole varaa edes ylioppilaslahjaan sukulaisen lapselle. Tuntuu että tämä viimeinen 6 kk on ollut vaikeinta ja olen alkanut menettää toivon paremmasta. En jaksa enää käydä lapsen kanssa tapahtumissa, tavata ketään jne. Eli selvästi köyhyys on alkanut vaikuttaa elämääni kapeuttavasti.

Hulluinta on se, että opiskelin aiemmin sosionomiksi. Nyt tunnen, että omassa elämässäni olen kuin tutkiva jouralisti todistaen syrjäytymisilmiötä todeksi. En tiedä mitä tehdä, jotta voisin katkaista kierteen. 

Teistä se dokumentti pitäisi tehdä, eikä tuollaisista elämantapalappujen täyttäjistä ja vähän yksinkertaisista. Olette juuri sellainen "väliinputoaja" pariskunta. Vissiin pahin mahdollinen on tuo, että toinen tienaa kohtalaisesti ja toinen työttömänä. Tukia ei tipu mistään, mutta maksut kyllä juoksevat. 

Tsemppiä! 

En ikimaailmassa menisi mihinkään kertomaan tästä julkisesti lapsen takia. Se vielä puuttuisi, että joutuisi kestämään sääliä muilta. Haluaisin vain että nämä vaikeudet eivät kertaantuisi lapselle, ja se auttaa jaksamaan jotenkin. Tällä hetkellä vain tuntuu että missään ei näy valoa tunnelin päässä, kun taas tulossa kesä ja ihmiset kyselevät suunnitelmia, reissaavat jne. Ei nuo 3 ekaa kesää haitanneet,retkeilimme kuten aina lähellä (ne perinteiset rannat ja metsät) nyt tuntuu että haluaisi edes kotoa joskus pois johonkin vaikka pariksi yöksi. Sekin olisi lomaa. En ikinä kerro tilanteestamme kenellekään, puistossa ja muualla pysyn kasassa mutta kotona olen nykyään aina väsynyt enkä jaksa olla lapsen kanssa. Tuntuu että koko ajan täytyisi olla töitä etsimässä ja käydä vaikka jollaain kurssilla, mutta onglema on noi pkmaksut. Nyt kun olen ollut työtön saamme 150 ekk enemmän käteen kuin silloin kun olin kotihoidontuella, tuntuu että jos saamme vielä siitäkin vähemmän taas (eli 270 ekk pk maksuihin) en enää jaksa. 

Lähinnä säälittää mies, kun käy töissä ja tekee illatkin töitä kotona (tohtoriopintojaan) ja silti elää tälläisessä slummissa jossa naapurit kännää kaiket yöt ja nukkuu krapuloissaan päivät. Talot ovat karsean näköisiä ulkoa, en edes tiennyt tälläisiä Suomessa olevankaan aiemmin. Ei pääse mieskään nauttimaan pitkistä opinnoistaan tai työnteostaan kun puoliso on työtön. Täytyisi olla joko molemmat työttömiä, tai se joka töissä tienata niin että saisi asumistukea tai sitten molemmat töissä. Jos saisimme asumistukea, olisi varaa muuttaa paremmalle alueelle ja parempaan asuntoon. Saimme vaihtotarjouksen naiselta joka asuu 85 neliön neliössä kivalla alueella (Hekan talo) vuokra 1100. Asuu täysi-ikäisen työttömän poikansa kanssa siinä. Heillä on varaa asua siinä, meillä ei, vaikka mieheni maksaa vuokramme omasta pussistaan. 

Jotain mätää tässä systeemissä on. Esim. kansalaispalkka olisi sellaisille kuin me todella hyvä juttu.

Olen samaa mieltä kanssasi: jotain mätää systeemissä. Iso osa meistä valkokaulusköyhälistöstä elää erittäin pahassa taloudellisessa ahdingossa, maksaen elämänsä itse. Samaan aikaan toimeentulotuella, sekä muilla etuuksilla elää ihmisiä, jotka härskisti käyttävät systeemiä hyväkseen - eivätkä tee mitään itse oman onnensa eteen. Eivät ole mitään yrittäneet, ponnistelleet, hikoilleet, yms. Eivät ole kaikkeansa antaneet, vaan ovat velttoja ja välinpitämättömiä. Anteeksi, jos loukkaan. Minäkin olen vuosikausia piilottanut köyhyyteni. Samalla tavoin viimeiset puolisen vuotta minäkin olen menettämässä toivoni: en näe tulevaisuutta, paitsi mustana. Minä haluaisin olla työssä, mutta en pääse, koska olen väärin koulutettu, liian korkea koulutus, liian vanha, koulutus on vanhentunut. Yhdessä vaiheessa jaksoin unelmoida työpaikasta - nyt en enää toivo mitään. Olen syrjäytynyt, ja kai masentunut.

En jaksa ymmärtää ammattien raja-aitoja: akateemisesti koulutettu FM-opettaja ei pääse paikkakunnallani töihin mihinkään. Köyhyyteni on kai itseaiheuttettua, koska vietin monta vuotta kotiäitinä hoitaen lapset kirjaimellisesti ja kokonaan itse. Putosin kai jo nuorena työelämäkelkasta. Anteeksi yhä, mutta en ymmärrä sosiaalitukien varassa hyysättyjä ihmisiä. Yritän kuitenkin välttää tätä musta-valkoista kauna-ajattelua, jota koko Eurooppa on pullollaan. Mielestäni työpaikkoja syntyisi, jos työpaikoille palkattaisiin laajemmin sopivia, hommansa hoitavia ihmisiä, ei niinkään koulutukseen tuijottaen. Mutta ai niin, ne ammattiliitot...

Miten ammattiliitot estää työnantajia palkkaamasta hommansa hoitavia ihmisiä. Ei kai sieltä liitosta kierrä mikään kyylä katsomassa kenet joku Seppo Kemistä palkkaa tilitoimistoonsa? Älä nyt viitsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole enää samaa mieltä kanssanne. Ennen olisin ollut mutten enää. Mieheni käy töissä ja on asiantuntijatöissä, asumme Helsingin kaupungin vuokra-asunnossa eli halvin asumismuoto mutta tässäkin vuokraa on 900 e kk. Yksi lapsi kotihoidossa kun ei ole varaa päivähoitoon (maksimimaksu mieheni tulojen takia eli 270 e/kk). Itse olin 3 vuotta hoitamassa lasta kotona tervyesongelmien takia, nyt työttömänä 6 kk. Opiskelupaikka meni kotona vietettyjen vuosien takia, en saa mitään töitä. Miehen tulot 2300 e kk netto, siitä vuokra, elarit 250 ekk, vuokra 900 e kk. Itse saan sen 570 e kk peruspäivärahaa. 

Tuo summa kuullostaa varmaan teistä "suurelta" mutta ei siltä tunnu. Olemme eläneet minimillä jo yli 3 vuotta, emme ole käyneet lomalla missään, hankin kaikki kirppiksiltä. Silti rahat usein loppu ja kaikesta joutuu säästämään. Kyllähän tämä menee vaikka vuoden tai kaksi mutta nyt on alkanut tuntua että pää hajoaa tähän. Tunnen itseni näköalattomaksi, eikä ole toivoa. Tämä asunto ja alue on kauhea lapselle, mutta ei ole varaa varmaan koskaan omaan, edes asoasuntoon emme saa lainaa.

Ehkä tämä, että toinen on töissä ja toinen kotona on paskin tilanne kun kaiken joutuu maksamaan itse. Naapurissa asuvat eivät maksa asumistestaan penniäkään, ja silti elävät kuten me. Kyllähän se miestä riipii kun maksaa vuokran itse ja koko talossa on ainut työssäkäyvä. Joskus sosiaalitoimiston asiakkaat saavat enemmän kuin tälläisessä tilanteessa kuin me.En  sano millään lailla olevani parempi kuin työttömät naapurit,mutta kyllähän sen työssäkäynnin täytyisi tuoda perheelle jotain etua vrt. elämäntapatyöttömät perheet. 

Ei ole kivaa 40 vuotiaana olla näin köyhä ja persaukinen. Olen tottunut käymään töissä ja saamaan palkkaa aina, tehnyt usemapaa työtä samaan aikaan. Nyt ei ole varaa edes ylioppilaslahjaan sukulaisen lapselle. Tuntuu että tämä viimeinen 6 kk on ollut vaikeinta ja olen alkanut menettää toivon paremmasta. En jaksa enää käydä lapsen kanssa tapahtumissa, tavata ketään jne. Eli selvästi köyhyys on alkanut vaikuttaa elämääni kapeuttavasti.

Hulluinta on se, että opiskelin aiemmin sosionomiksi. Nyt tunnen, että omassa elämässäni olen kuin tutkiva jouralisti todistaen syrjäytymisilmiötä todeksi. En tiedä mitä tehdä, jotta voisin katkaista kierteen. 

Teistä se dokumentti pitäisi tehdä, eikä tuollaisista elämantapalappujen täyttäjistä ja vähän yksinkertaisista. Olette juuri sellainen "väliinputoaja" pariskunta. Vissiin pahin mahdollinen on tuo, että toinen tienaa kohtalaisesti ja toinen työttömänä. Tukia ei tipu mistään, mutta maksut kyllä juoksevat. 

Tsemppiä! 

En ikimaailmassa menisi mihinkään kertomaan tästä julkisesti lapsen takia. Se vielä puuttuisi, että joutuisi kestämään sääliä muilta. Haluaisin vain että nämä vaikeudet eivät kertaantuisi lapselle, ja se auttaa jaksamaan jotenkin. Tällä hetkellä vain tuntuu että missään ei näy valoa tunnelin päässä, kun taas tulossa kesä ja ihmiset kyselevät suunnitelmia, reissaavat jne. Ei nuo 3 ekaa kesää haitanneet,retkeilimme kuten aina lähellä (ne perinteiset rannat ja metsät) nyt tuntuu että haluaisi edes kotoa joskus pois johonkin vaikka pariksi yöksi. Sekin olisi lomaa. En ikinä kerro tilanteestamme kenellekään, puistossa ja muualla pysyn kasassa mutta kotona olen nykyään aina väsynyt enkä jaksa olla lapsen kanssa. Tuntuu että koko ajan täytyisi olla töitä etsimässä ja käydä vaikka jollaain kurssilla, mutta onglema on noi pkmaksut. Nyt kun olen ollut työtön saamme 150 ekk enemmän käteen kuin silloin kun olin kotihoidontuella, tuntuu että jos saamme vielä siitäkin vähemmän taas (eli 270 ekk pk maksuihin) en enää jaksa. 

Lähinnä säälittää mies, kun käy töissä ja tekee illatkin töitä kotona (tohtoriopintojaan) ja silti elää tälläisessä slummissa jossa naapurit kännää kaiket yöt ja nukkuu krapuloissaan päivät. Talot ovat karsean näköisiä ulkoa, en edes tiennyt tälläisiä Suomessa olevankaan aiemmin. Ei pääse mieskään nauttimaan pitkistä opinnoistaan tai työnteostaan kun puoliso on työtön. Täytyisi olla joko molemmat työttömiä, tai se joka töissä tienata niin että saisi asumistukea tai sitten molemmat töissä. Jos saisimme asumistukea, olisi varaa muuttaa paremmalle alueelle ja parempaan asuntoon. Saimme vaihtotarjouksen naiselta joka asuu 85 neliön neliössä kivalla alueella (Hekan talo) vuokra 1100. Asuu täysi-ikäisen työttömän poikansa kanssa siinä. Heillä on varaa asua siinä, meillä ei, vaikka mieheni maksaa vuokramme omasta pussistaan. 

Jotain mätää tässä systeemissä on. Esim. kansalaispalkka olisi sellaisille kuin me todella hyvä juttu.

Olen samaa mieltä kanssasi: jotain mätää systeemissä. Iso osa meistä valkokaulusköyhälistöstä elää erittäin pahassa taloudellisessa ahdingossa, maksaen elämänsä itse. Samaan aikaan toimeentulotuella, sekä muilla etuuksilla elää ihmisiä, jotka härskisti käyttävät systeemiä hyväkseen - eivätkä tee mitään itse oman onnensa eteen. Eivät ole mitään yrittäneet, ponnistelleet, hikoilleet, yms. Eivät ole kaikkeansa antaneet, vaan ovat velttoja ja välinpitämättömiä. Anteeksi, jos loukkaan. Minäkin olen vuosikausia piilottanut köyhyyteni. Samalla tavoin viimeiset puolisen vuotta minäkin olen menettämässä toivoni: en näe tulevaisuutta, paitsi mustana. Minä haluaisin olla työssä, mutta en pääse, koska olen väärin koulutettu, liian korkea koulutus, liian vanha, koulutus on vanhentunut. Yhdessä vaiheessa jaksoin unelmoida työpaikasta - nyt en enää toivo mitään. Olen syrjäytynyt, ja kai masentunut.

En jaksa ymmärtää ammattien raja-aitoja: akateemisesti koulutettu FM-opettaja ei pääse paikkakunnallani töihin mihinkään. Köyhyyteni on kai itseaiheuttettua, koska vietin monta vuotta kotiäitinä hoitaen lapset kirjaimellisesti ja kokonaan itse. Putosin kai jo nuorena työelämäkelkasta. Anteeksi yhä, mutta en ymmärrä sosiaalitukien varassa hyysättyjä ihmisiä. Yritän kuitenkin välttää tätä musta-valkoista kauna-ajattelua, jota koko Eurooppa on pullollaan. Mielestäni työpaikkoja syntyisi, jos työpaikoille palkattaisiin laajemmin sopivia, hommansa hoitavia ihmisiä, ei niinkään koulutukseen tuijottaen. Mutta ai niin, ne ammattiliitot...

Tämä on niin totta. Aivan naurettavaa, miten tässä maassa tuijotetaan koulutusalaa ja pahimmillaan erikoistumista. Työn oppii lopulta töitä tehden, siksi riittäisi koulutustaso jo kertoisi riittävästi ihmisen kyvystä omaksua uutta tietoa ja toimia pitkäjänteisesti. Hieman toiselta alalta tulevat ihmiset voisivat tuoda mukanaan uudenlaisia ajatuksia ja lähestymistapoja. Hyvää tulosta ei synny sillä, että laitetaan samanlaisen koulutuksen läpikäyneitä ja siten samoin ajattelevia klooni-ihmisiä tekemään projektia. Itselläni on valtiotieteiden ja viestinnän koulutus, mutta olen tehnyt urani kaupallisella puolella. Enkä työllisty Suomessa, mm. koska työnantajat haluavat jonkun, jolla on kaupallisen alan koulutus. Älytöntä.

t: se aiemmin kommentoinut köyhä paluumuuttaja

Vierailija kirjoitti:

Meidän perhe on köyhä. Ihan suoraan sanottuna rahaton. Miehen tilipäivät on odotettuja hetkiä, onneksi ne ovat kaksi kertaa kuussa. Ei tarvitse niin kauan odottaa.

Meillä on kolme lasta joista saa tietenkin lisät ja kaikki menee peruselämiseen. Itse saan vanhempainpäivärahaa joka onneksi on isompi kuin työttömyyspäiväraha. Olin joskus töissäkin ja sen takia saan tukea enemmän. Lisäksi olemme molemmat ulosotossa ja kyllä, omasta typeryydestämme johtuen. Emmekä halua että lapset saavat koskaan tietää saati sitten että joutuisivat siitä kärsimään. Aina on ruokaa ja lapsille vaatetta. Onneksi vauva ei tarvitse kuin vaippoja, vaatteitta ja tarvikkeita on paljon edellisilta lapsilta.

Sossu antoi vittuillessaan 90 euroa. Liian hyvät tulot. Ei olla sen jälkeen haettu, pitäköön rahansa.

Onhan tämä taiteilua. Ruoka tehdään aina alusta asti itse, lapset pääsevät harrastuksiin (ei tosin kuin yhteen, mutta silti), vaatteita saavat jne. Mutta, tässä unohtaa itsensä. Kun muu perhe ostaa vaatteita ja huomaan että itse olen vielä niissä samoissa rytkyissä jotka ostin kolme vuotta sitten kun olin vielä töissä, alkaa masentamaan. Nyt näytän joltain wt-mammalta vauva kainalossa, rikkinäiset vaatteet ja juurikasvu.

Entisen alan hommiin en enää palaa, mieluummin puren käteni irti, eli opiskelujen ts. oppaisopimuksen  aika on edessä. siitä jotenkin saa voimia kun tietää että on jotain mitä odottaa ja ettei tämä köyhäily ja ahdinko ikuisuuksia kestä.

Sossuhan ottaa huomioon vähennyksenä palkasta ja päivärahasta menevät ulosotot.  Ilmoittakaa vain sossulle paljonko menee vaikka tilinauhasta.  Mutta kolmen lapsen suojaosuuden mukaan paljon ei taida mennä ulosottoon jos ei ole todella iso palkka.  Päivärahasta tuskin menee lainkaan.

Ihan normaaleja suomiköyhiä. "Yhy-byhy, systeemi on paska ja riistoporvarit! Kaikki on niiden syytä nih!"

Rahaa tulee seinästä niin paljon että on varaa ostella littutelkkarit ja syödä itsensä sian kokoiseksi mutta sekin on sitten jonkun muun vika. "Yhy-byhy systeemi ei tukenut minua henkisesti kun matti-petteri sanoi rumasti esikoulussa niin lohtusöin 15 suklaalevyä päivässä 20 vuoden ajan."

Ihan naurettavia vastuuta vältteleviä vetelyksiä on suurin osa tämän maan "köyhistä". Kaikki on aina jonkun muun vika.

Onneks itsellä oli vanhemmat jotka osasi tehdä pienelläkin rahalla hienon kodin ja mitään ei koskaan meiltä puuttunut. Ja sama käytösmalli sitten on periytynyt itsellenikin ja rahnaa on enemmän kuin tietää mihin sitä käyttää vaikka tulot ei kovin häävit edes tilastollisesti olekaan.

Akateeminen työttömyys Suomessa on suurta resurssien haaskaamista. Maistereita ei palkata, vaikka iso osa heistä kykenee monenlaiseen työhön, etenkin tiedonetsintään, -soveltamiseen, järjestelmällisyyteen, uuden tiedon oppimiseen, tarkkuuteen. Eikö jo valmistuminen yliopistosta kerro, että kykyä on sitkeyteen ja pitkäjänniteisyyteen, esim. projektityöhön? Harmittaa oma typerä kouluttautumiseni alalle, mistä ei saa työtä. Eikä muiltakaan aloilta, ei työpaikoilta.

Vai sellainen on köyhä, jolla on varaa lemmikkieläimeen, tupakkaan, moderniin kerrostaloasuntoon, isoon televisioon, vieläpä joulupukki tulee jouluna. Mikä sitten on yrittäjäpariskunta, joka pitää edellä mainittuja luksuselämän piirteinä? t. superköyhät työläiset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole enää samaa mieltä kanssanne. Ennen olisin ollut mutten enää. Mieheni käy töissä ja on asiantuntijatöissä, asumme Helsingin kaupungin vuokra-asunnossa eli halvin asumismuoto mutta tässäkin vuokraa on 900 e kk. Yksi lapsi kotihoidossa kun ei ole varaa päivähoitoon (maksimimaksu mieheni tulojen takia eli 270 e/kk). Itse olin 3 vuotta hoitamassa lasta kotona tervyesongelmien takia, nyt työttömänä 6 kk. Opiskelupaikka meni kotona vietettyjen vuosien takia, en saa mitään töitä. Miehen tulot 2300 e kk netto, siitä vuokra, elarit 250 ekk, vuokra 900 e kk. Itse saan sen 570 e kk peruspäivärahaa. 

Tuo summa kuullostaa varmaan teistä "suurelta" mutta ei siltä tunnu. Olemme eläneet minimillä jo yli 3 vuotta, emme ole käyneet lomalla missään, hankin kaikki kirppiksiltä. Silti rahat usein loppu ja kaikesta joutuu säästämään. Kyllähän tämä menee vaikka vuoden tai kaksi mutta nyt on alkanut tuntua että pää hajoaa tähän. Tunnen itseni näköalattomaksi, eikä ole toivoa. Tämä asunto ja alue on kauhea lapselle, mutta ei ole varaa varmaan koskaan omaan, edes asoasuntoon emme saa lainaa.

Ehkä tämä, että toinen on töissä ja toinen kotona on paskin tilanne kun kaiken joutuu maksamaan itse. Naapurissa asuvat eivät maksa asumistestaan penniäkään, ja silti elävät kuten me. Kyllähän se miestä riipii kun maksaa vuokran itse ja koko talossa on ainut työssäkäyvä. Joskus sosiaalitoimiston asiakkaat saavat enemmän kuin tälläisessä tilanteessa kuin me.En  sano millään lailla olevani parempi kuin työttömät naapurit,mutta kyllähän sen työssäkäynnin täytyisi tuoda perheelle jotain etua vrt. elämäntapatyöttömät perheet. 

Ei ole kivaa 40 vuotiaana olla näin köyhä ja persaukinen. Olen tottunut käymään töissä ja saamaan palkkaa aina, tehnyt usemapaa työtä samaan aikaan. Nyt ei ole varaa edes ylioppilaslahjaan sukulaisen lapselle. Tuntuu että tämä viimeinen 6 kk on ollut vaikeinta ja olen alkanut menettää toivon paremmasta. En jaksa enää käydä lapsen kanssa tapahtumissa, tavata ketään jne. Eli selvästi köyhyys on alkanut vaikuttaa elämääni kapeuttavasti.

Hulluinta on se, että opiskelin aiemmin sosionomiksi. Nyt tunnen, että omassa elämässäni olen kuin tutkiva jouralisti todistaen syrjäytymisilmiötä todeksi. En tiedä mitä tehdä, jotta voisin katkaista kierteen. 

Teistä se dokumentti pitäisi tehdä, eikä tuollaisista elämantapalappujen täyttäjistä ja vähän yksinkertaisista. Olette juuri sellainen "väliinputoaja" pariskunta. Vissiin pahin mahdollinen on tuo, että toinen tienaa kohtalaisesti ja toinen työttömänä. Tukia ei tipu mistään, mutta maksut kyllä juoksevat. 

Tsemppiä! 

En ikimaailmassa menisi mihinkään kertomaan tästä julkisesti lapsen takia. Se vielä puuttuisi, että joutuisi kestämään sääliä muilta. Haluaisin vain että nämä vaikeudet eivät kertaantuisi lapselle, ja se auttaa jaksamaan jotenkin. Tällä hetkellä vain tuntuu että missään ei näy valoa tunnelin päässä, kun taas tulossa kesä ja ihmiset kyselevät suunnitelmia, reissaavat jne. Ei nuo 3 ekaa kesää haitanneet,retkeilimme kuten aina lähellä (ne perinteiset rannat ja metsät) nyt tuntuu että haluaisi edes kotoa joskus pois johonkin vaikka pariksi yöksi. Sekin olisi lomaa. En ikinä kerro tilanteestamme kenellekään, puistossa ja muualla pysyn kasassa mutta kotona olen nykyään aina väsynyt enkä jaksa olla lapsen kanssa. Tuntuu että koko ajan täytyisi olla töitä etsimässä ja käydä vaikka jollaain kurssilla, mutta onglema on noi pkmaksut. Nyt kun olen ollut työtön saamme 150 ekk enemmän käteen kuin silloin kun olin kotihoidontuella, tuntuu että jos saamme vielä siitäkin vähemmän taas (eli 270 ekk pk maksuihin) en enää jaksa. 

Lähinnä säälittää mies, kun käy töissä ja tekee illatkin töitä kotona (tohtoriopintojaan) ja silti elää tälläisessä slummissa jossa naapurit kännää kaiket yöt ja nukkuu krapuloissaan päivät. Talot ovat karsean näköisiä ulkoa, en edes tiennyt tälläisiä Suomessa olevankaan aiemmin. Ei pääse mieskään nauttimaan pitkistä opinnoistaan tai työnteostaan kun puoliso on työtön. Täytyisi olla joko molemmat työttömiä, tai se joka töissä tienata niin että saisi asumistukea tai sitten molemmat töissä. Jos saisimme asumistukea, olisi varaa muuttaa paremmalle alueelle ja parempaan asuntoon. Saimme vaihtotarjouksen naiselta joka asuu 85 neliön neliössä kivalla alueella (Hekan talo) vuokra 1100. Asuu täysi-ikäisen työttömän poikansa kanssa siinä. Heillä on varaa asua siinä, meillä ei, vaikka mieheni maksaa vuokramme omasta pussistaan. 

Jotain mätää tässä systeemissä on. Esim. kansalaispalkka olisi sellaisille kuin me todella hyvä juttu.

Olen samaa mieltä kanssasi: jotain mätää systeemissä. Iso osa meistä valkokaulusköyhälistöstä elää erittäin pahassa taloudellisessa ahdingossa, maksaen elämänsä itse. Samaan aikaan toimeentulotuella, sekä muilla etuuksilla elää ihmisiä, jotka härskisti käyttävät systeemiä hyväkseen - eivätkä tee mitään itse oman onnensa eteen. Eivät ole mitään yrittäneet, ponnistelleet, hikoilleet, yms. Eivät ole kaikkeansa antaneet, vaan ovat velttoja ja välinpitämättömiä. Anteeksi, jos loukkaan. Minäkin olen vuosikausia piilottanut köyhyyteni. Samalla tavoin viimeiset puolisen vuotta minäkin olen menettämässä toivoni: en näe tulevaisuutta, paitsi mustana. Minä haluaisin olla työssä, mutta en pääse, koska olen väärin koulutettu, liian korkea koulutus, liian vanha, koulutus on vanhentunut. Yhdessä vaiheessa jaksoin unelmoida työpaikasta - nyt en enää toivo mitään. Olen syrjäytynyt, ja kai masentunut.

En jaksa ymmärtää ammattien raja-aitoja: akateemisesti koulutettu FM-opettaja ei pääse paikkakunnallani töihin mihinkään. Köyhyyteni on kai itseaiheuttettua, koska vietin monta vuotta kotiäitinä hoitaen lapset kirjaimellisesti ja kokonaan itse. Putosin kai jo nuorena työelämäkelkasta. Anteeksi yhä, mutta en ymmärrä sosiaalitukien varassa hyysättyjä ihmisiä. Yritän kuitenkin välttää tätä musta-valkoista kauna-ajattelua, jota koko Eurooppa on pullollaan. Mielestäni työpaikkoja syntyisi, jos työpaikoille palkattaisiin laajemmin sopivia, hommansa hoitavia ihmisiä, ei niinkään koulutukseen tuijottaen. Mutta ai niin, ne ammattiliitot...

Voin että olen kanssasi samaa mieltä! Itselläni myös työkokemusta vaikka mist, mutta kun ei ole juuri sitä oikeaa koulutusta, ei hommiin pääse. En kerta kaikkiaan ymmärrä tätä Suomen touhua. Miten on varaa makuuttaa kyvykkäitä, opiskelleita ihmisiä joilla on työkokemusta kotona?Asuin aiemmin Espanjassa, siellä pääsee töihin vaikka olisi vääränlainen koulutus, juuri esim. yrityksien ajatellaan olevan tuottavampia kun on eri alan ihmisiä töissä. Suomessa tuijotetaan liikaa koulutukseen, pitäisi katsoa ihmistä kokonaisuutena. Sitähän se osaaminen on!

Sinulle sanoisin, että en tiedä missä asut, mutta olisiko mahdollisuus hankkia jonkin toisen kielen (oletan etttä olet kieltenope) opettajan pätevyys? Tuntuu hurjalta, että kaltaisesi on työtön :/ Oikeasti kurjaa, kun olet ponnistellut ja valmistunut. Löytyiskö ulkomailta töitä, vaikka Ruotista? Olisiko mahdollisuus lähteä?

Vierailija kirjoitti:

Tässä vielä linkki dokkariin:   http://areena.yle.fi/1-1465868

Paljastaa kyllä viimeistään sen, että Suomessa ei ole absoluuttisesti köyhiä ihmisiä ja, että köyhyys on useassa tapauksessa TÄYSIN itseaiheutettua.

Eli sinultakin se ohjelman todellinen pointti meni ohi :) No, rahalla ei voi ostaa älykkyyttä.

Jos te akateemiset työttömät pärjäisitte muka hommassa kuin hommassa niin voitte mennä huomenna hoitamaan asiakkaitani psykogeriatriselle osastolle. Perehdytystä tuskin tarvitsette ja tehän olette tottuneet hikoilemaan kuten joku täällä sanoi :)

Vierailija kirjoitti:

Jos te akateemiset työttömät pärjäisitte muka hommassa kuin hommassa niin voitte mennä huomenna hoitamaan asiakkaitani psykogeriatriselle osastolle. Perehdytystä tuskin tarvitsette ja tehän olette tottuneet hikoilemaan kuten joku täällä sanoi :)

Höhö.

Riippuu mitä siellä teet. Jos peset ja syötät mummoja ja jaat lääkkeitä, niin toki pystyttäisiin pienellä perehdytyksellä. Jos sen sijaan tarjoat mummoille terapiaa, niin ei, siihen ei pystyttäisi ilman erikoiskoulutusta.

Valtaosa työpaikoista on kuitenkin sellaisia, mihin ei todellisuudessa vaadita mitään erityistäsmäkoulutusta, edes lain puolesta, mutta ilmeisesti sinun on sitä vaikea ymmärtää?

Meillä miehen nettopalkka 1400€/kk. Minä saan lapsilisät 200€, kht 480€, asumistuki 250€. Hyvin pärjätään. Kun menen töihin vuoden päästä taas, nettopalkka 1400€/kk.

Pisti vaan silmään kun joku kertoi että perheen nettotulot liki 3000€/kk eikä muka pärjää...