Mustasukkaisen kumppanin sairaimmat aivotukset? Kertokaa!

Vierailija kirjoitti:

Joku jo kysyikin, mutta kysyn uudestaan, kun ei kukaan ole vastannut. Minua kiinnostaisi tietää, miten tällainen oikein alkaa. Onko ensin vain pieniä merkkejä ja miehen käytös pahenee vähitellen? Mitkä olivat ensimmäiset merkit, joita vielä silloin arvelit edes seminormaaliksi käytökseksi?

Ja te, jotka olette olleet tällaisissa suhteissa jopa vuosia: miten ihmeessä kukaan voi suostua elämään noin? En tarkoita paheksua vaan asia aidosti kiinnostaa. Onko niin, että nainen turtuu pikkuhiljaa pahenevaan käytökseen eikä lopulta edes ymmärrä, miten sairaaksi suhde on käynyt?

Voisin kuvitella, että jos on menneessä kokemusta normaalista miehestä, ei voisi suostua tuollaiseen nöyryytykseen. Esim. nämä spermatarkastukset, voi luoja! Miten kukaan voi ikinä alistua tuohon? Minulle se olisi melkein raiskaamiseen verrattava teko, jonka jälkeen en todellakaan voisi jäädä suhteeseen. Onko mahdollista ajautua moiseen, jos isä ja edelliset poikaystävät ovat kohdelleet naista kunnioittavasti? Totuitteko jo lapsuudenkodissa siihen, että parisuhde on tuollaista kärsimystä?

Miten ihmeessä mitkään miehen "hyvät puolet" voisivat kompensoida jatkuvaa syyttelyä, alistamista ja stalkkaamista?

Olen opettaja ja mietin, miten oppilaita ja lapsia ylipäänsä voisi "rokottaa" sairaita parisuhteita vastaan. Kokemattomasta, hyväksyntää janoavasta tytöstä saattavat mustasukkaisuuden ensimerkit vaikuttaa rakkaudelta ja välittämiseltä. Miten voisimme kasvattaa tytöt niin, että he eivät ajautuisi pilaamaan elämäänsä tällaisissa suhteissa?

Kaikkein tehokkain ase taitaa olla isän hyväksyntä: jos isä kehuu ja kannustaa, tyttö ei tule ikinä hyväksymään kumppanikseen alistavaa miestä, koska tietää ansaitsevansa parempaa. Siksi tärkeintä on olla tekemättä näistä sairaista miehistä tyttöjen isiä!

Omasta taustastani voin sanoa, että mulla oli väkivaltainen ja määräilevä isä. Ja halusin miehen ihan jo senkin takia, että pääsisin isäni vaikutusvallasta irti. Valitettavasti meninkin ojasta allikkoon. Kun en raukka tiennyt hyvistä miehistä mitään.

Kuinka kauan tällaiset ihmiset voivat alussa esittää normaalia? Kuinka kauan on kulunut aikaa ensitapaamisesta, ennen kuin on ollut jo p*llutarkastus vaihe tai muu fyysinen tai seksuaalinen väkivalta esillä? Kauan olitte yhdessä ennen kuin havahduitte siihen että kumppani on "sairas"? Voiko siinä kulua aikaa vuosia? Huomasiko kukaan "ulkopuolinen" lähipiirissänne mitään, jolla ei niinsanotusti tunteet vaikuttaneet arviointikykyyn?

Olisi kiva saada vähän ulkopuolista näkemystä omasta suhteestani. Eli seurustelen mustasukkaisen miehen kanssa, en aluksi ajatellut tilanteen olevan paha, mutta kun hän on useamman kerran heittänyt minut ulos asunnostaan, viimeisimmällä kerralla kirjaimellisesti ja haukkunut miten paska ja kamala ihminen olenkaan, niin johan tässä alkaa silmät aueta pikkuhiljaa.

Viimeisimmän episodin aiheutti se että hän vaan yks kaks tiesi että olen pettänyt. Tämänkin kertoi vasta aneltuani saada tietää mistä syystä hän tällä kertaa suuttui, "ei mun tarvii kertoo, tiedät ihan ite mitä oot tehny"

Olin kuulemma käyttäytyny oudosti, siitä hän arvasi. Alapäänikin "tuntuu erilaiselta" aika ajoin. Ja ei, en ole tehnyt mitään.

Miespuoliset kaverit ovat punainen vaate.

Pelkään että ei tämä parane tästä, päinvastoin. Ja vaikeaksi tämän tekee se että normaalisti mies on minulle kiltti ja pahoittelee jälkikäteen tekemisiään.

Onko pelkoni aiheellista? Voiko tästä suhteesta tulla mitään, kun en halua alistua ja menettää yksityisyyttäni ja ruveta raportoimaan kaikista menemisistäni.

Mitä nyt omien vanhempien touhuja seurasin nuorempana kun vielä asuin kotona, isäukko saattoi lähteä illalla yöksi jonnekin kun olivat riidoissa ja kukaan ei tiennyt että minne. Seuraavana päivänä yleensä tuli takaisin ja noissa riidoissa oli usein faijan sairaalloinen mustasukkaisuus esillä, kuvitteli mm. äidin oikeasti pettävän jonkun postimiehen tai roskisauton kuljettajan kanssa. Toisinaan myös äiti ihan tahallaan ärsytti faijaa kertoilemalla, miten joku mies oli kaupan kassajonossa mukamas kysynyt kahville. Tiedä nyt sitten oliko kumpikaan oikein viaton, mutta tuo faijan yön yli häipyminen ja mustasukkastelu kyllä vähän haiskahti sille että oli itse pettänyt/käynyt maksullisissa.

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiva saada vähän ulkopuolista näkemystä omasta suhteestani. Eli seurustelen mustasukkaisen miehen kanssa, en aluksi ajatellut tilanteen olevan paha, mutta kun hän on useamman kerran heittänyt minut ulos asunnostaan, viimeisimmällä kerralla kirjaimellisesti ja haukkunut miten paska ja kamala ihminen olenkaan, niin johan tässä alkaa silmät aueta pikkuhiljaa.

Viimeisimmän episodin aiheutti se että hän vaan yks kaks tiesi että olen pettänyt. Tämänkin kertoi vasta aneltuani saada tietää mistä syystä hän tällä kertaa suuttui, "ei mun tarvii kertoo, tiedät ihan ite mitä oot tehny"

Olin kuulemma käyttäytyny oudosti, siitä hän arvasi. Alapäänikin "tuntuu erilaiselta" aika ajoin. Ja ei, en ole tehnyt mitään.

Miespuoliset kaverit ovat punainen vaate.

Pelkään että ei tämä parane tästä, päinvastoin. Ja vaikeaksi tämän tekee se että normaalisti mies on minulle kiltti ja pahoittelee jälkikäteen tekemisiään.

Onko pelkoni aiheellista? Voiko tästä suhteesta tulla mitään, kun en halua alistua ja menettää yksityisyyttäni ja ruveta raportoimaan kaikista menemisistäni.

Tulee pahenemaan. Puhu vakavasti miehellesi, että hankkii apua. Mutta koska harva mies terapiaan suostuu säästyt itse niin paljolta kun nyt teet päätöksen erosta ja alat työstää sitä omaan tahtiisi. Hyvin siinä lopulta sitten käy :)

Ex oli hukannut farkkunsa. Selityksenä oli, että mulla on ollut toinen mies käymässä ja se mies on lähtenyt ne farkut jalassa. :D Farkut löytyi sitten pyykkikorista...

Vierailija kirjoitti:

Kuinka kauan tällaiset ihmiset voivat alussa esittää normaalia? Kuinka kauan on kulunut aikaa ensitapaamisesta, ennen kuin on ollut jo p*llutarkastus vaihe tai muu fyysinen tai seksuaalinen väkivalta esillä? Kauan olitte yhdessä ennen kuin havahduitte siihen että kumppani on "sairas"? Voiko siinä kulua aikaa vuosia? Huomasiko kukaan "ulkopuolinen" lähipiirissänne mitään, jolla ei niinsanotusti tunteet vaikuttaneet arviointikykyyn?

Kun nuorena tähän exään tutustuin, olin arka ja huonoitsetuntoinen. Lapsuudenkodissa olin kokenut perheväkivaltaa ja halveksuntaa, joten käsitykseni normaalista elämästä oli hukassa.

Tapasin tämän tyypin, en edes pahemmin ihastunut, mutta koin kiitollisuutta kun edes joku minut huoli. Aika pian alkoi mustasukkaiset merkit, mutta kuten sanottu, taustani takia en osannut nähdä vaaran merkkejä. Ainapankin kerrankin jotakuta kiinnosti tekemiseni, ja tähän hän tietty vetosikin, että häntä vain kiinnostaa.

Existä kyseltiin, ensin hienovaraisesti, mutta asteittain muuttuivat. Ei niitä exiä ollut kuin yksi, jonka kanssa "alaks olee?" -tyyppisesti olin joskus 13 -vuotiaana, oltiin jopa kuukausi "yhdessä" 👌

Mutta tästä herttaisesta teinisuhteesta kyseltiin kaikki. Seksiä en ollut tuolliin vielä edes harrastanut, mutta tämän mielestä oli täysin epäuskottavaa, että 13 -vuotias ei olisi teinisuhteessaan harrastanut seksiä.

Intti, intti ja intti. Lopulta kuukausia kestäneiden kuulustelujen jälkeen jouduin valehtelemaan harrastaneeni seksiä siinä teinisuhteessa, jotta kuulustelut lakkaisi. No, sittenhän olinkin jo h*ura 👍

Kavereiden kanssa kun meni, niin tunki mukaan. Pian alkoi järjestää riidan juuri ennen lähtöä. Teki kaikkiaan kaikesta niin ahdistavaa, että helpointa oli vain jäädä pois kaikesta.

Sitten alkoi mitätöinti. Minua mitätöitiin ja hän kehui itseään. Hän on niin hyvä koska x ja y, saan olla onnellinen, että olen hänet löytänyt. Selitteli kaiken maailman juttuja, olin ehkä vain hämmentynyt, että jos tämä suhde on parempi kuin kaikki muut, niin miten kauheita ne muut parisuhteet ovat...?

Olin läski, olin tyhmä, olin vajaa. Painoindeksi oli n. 18, mutta haukkui läskiksi, koska tiesi sen pahoittavan mieleni tehokkaimmin. Jos en osannut jotain, niin teki tästä ison numeron jottei jäisi epäselväksi kuinka tyhmä olen. Mutta ei hätää, onneksi hän sentään kestää minua, koska kukaan muu ei minua kauaa katsoisi. Hän pitää minusta huolta, vaikka olen niin tyhmä ja mitään osaamaton.

Väkivalta tuli hiljalleen mukaan. Valitettavasti olin kotona tottunut perheväkivaltaan, joten...

Lopulta minut hakattiin milloin mistökin syystä. Syy ei ollut höben, vaan minä kuulema ärsytin. Kunhan olisin vain ärsyttämättä, niin hän olisi maailman paras poikaystävä.

Muutettiin hetkeksi yhteen, jolloin koko homma räjähti käsiin. Olin täysin vanki. Mihinkään ei saanut enää mennä, kopa ruokakaupasta tullessa exä oli kotona vastassa silmät viiruiksi kaventuneina ja kysyi uhkaavalla äänellä, että miksi meni minuutin kauemmin kuin ennen, kenen luona kävin.

Kun sain töitä, niin hänestä olin hakenut töitä vain päästäkseni iskemään työkavereita. Ekan työpäivän jälkeen odottikin kuulustelu, että montako miestä on työkavereina, himottiko ja yrittivätkö iskeä. Riidoissa uhkasi hakata naamani niin mustelmille, etten voi käydä töissä.

Edelleen ajattelin, että jos tämä suhde on parempi kuin moni muu, niin tämä elämähän on aivan kamalaa.

Jatkuu...

Jatko jäi moderointiin, saa nähdä julkaistaanko... 😑

Vierailija kirjoitti:

Jos oon lähdössä tyttökavereiden kans baariin mies haluaa aina harrastaa seksiä just ennenku lähden (etten varmaan lähde puutteessa liikenteeseen)

Antoiko sulle myös orkun joka kerta?

Muuten en ymmärrä tuota logiikkaa.

Minun isä oli tuollainen mies. Kontrollointia ja muuta henkistä väkivaltaa äitiäni kohtaan, ja lievää fyysistä väkivaltaa meitä lapsia kohtaan. Tykkäsi enemmän veljestäni, minua hienovaraisesti halveksi sukupuoleni vuoksi.

Esim kerran äitini nukkuessa ja puhuessa unissaan mitään tarkoittamattomia sanoja isä selitti minulle että siinä se nyt taitaa uneksia toisista miehistä.

Äitini oli hyvä vanhempi. Isän kuoltua äitini on kertonut alistamisen alkaneen lasten synnyttyä, ja jääneensä suhteeseen, koska hän oli alistettu, peloissaan ja ei halunnut että eron myötä me lapset olisimme joutuneet olemaan keskenämme isän kanssa mahdollisen yhteishuoltajuuden myötä.

Itse ajauduin lyhyeen väkivaltaiseen suhteeseen teininä. Äitini avulla tajusin kuitenkin lähteä nopeasti, heti ensimmäisestä lyönnistä, vaikka se olikin vaikeaa. Sen jälkeen en ole uskaltanut kuuteen vuoteen aloittaa uutta suhdetta, sillä pelkään että lapsuudenkotini vuoksi päässäni on jokin ruuvi löysällä, jonka vuoksi ajautuisin taas huonoon suhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiva saada vähän ulkopuolista näkemystä omasta suhteestani. Eli seurustelen mustasukkaisen miehen kanssa, en aluksi ajatellut tilanteen olevan paha, mutta kun hän on useamman kerran heittänyt minut ulos asunnostaan, viimeisimmällä kerralla kirjaimellisesti ja haukkunut miten paska ja kamala ihminen olenkaan, niin johan tässä alkaa silmät aueta pikkuhiljaa.

Viimeisimmän episodin aiheutti se että hän vaan yks kaks tiesi että olen pettänyt. Tämänkin kertoi vasta aneltuani saada tietää mistä syystä hän tällä kertaa suuttui, "ei mun tarvii kertoo, tiedät ihan ite mitä oot tehny"

Olin kuulemma käyttäytyny oudosti, siitä hän arvasi. Alapäänikin "tuntuu erilaiselta" aika ajoin. Ja ei, en ole tehnyt mitään.

Miespuoliset kaverit ovat punainen vaate.

Pelkään että ei tämä parane tästä, päinvastoin. Ja vaikeaksi tämän tekee se että normaalisti mies on minulle kiltti ja pahoittelee jälkikäteen tekemisiään.

Onko pelkoni aiheellista? Voiko tästä suhteesta tulla mitään, kun en halua alistua ja menettää yksityisyyttäni ja ruveta raportoimaan kaikista menemisistäni.

Kumppanisi ei ole terve. Jos et asu   hänen kanssaan, suosittelen että katkaiset suhteen mitä pikimmin. Ilmeisesti  mies tekee itse sitä mistä sinua epäilee joten käännäpä peili häneen ja ilmoita sinä et luota häneen ja lopetat suhteen luottamuspulaan vedoten.

Itse olisin tehnyt bänät jo tuon ekan kämpästä ulosheitön jälkeen sen sijaan että  jäisin suhteeseen kaivampaan lisää verta nenästäni. Ei tuollainen mies ole parisuhdekelpoinen millään mittarilla. Jätä se, älä  neuvottele, älä  suostu yhteenpaluuseen, pelasta itsesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka kauan tällaiset ihmiset voivat alussa esittää normaalia? Kuinka kauan on kulunut aikaa ensitapaamisesta, ennen kuin on ollut jo p*llutarkastus vaihe tai muu fyysinen tai seksuaalinen väkivalta esillä? Kauan olitte yhdessä ennen kuin havahduitte siihen että kumppani on "sairas"? Voiko siinä kulua aikaa vuosia? Huomasiko kukaan "ulkopuolinen" lähipiirissänne mitään, jolla ei niinsanotusti tunteet vaikuttaneet arviointikykyyn?

Kun nuorena tähän exään tutustuin, olin arka ja huonoitsetuntoinen. Lapsuudenkodissa olin kokenut perheväkivaltaa ja halveksuntaa, joten käsitykseni normaalista elämästä oli hukassa.

Tapasin tämän tyypin, en edes pahemmin ihastunut, mutta koin kiitollisuutta kun edes joku minut huoli. Aika pian alkoi mustasukkaiset merkit, mutta kuten sanottu, taustani takia en osannut nähdä vaaran merkkejä. Ainapankin kerrankin jotakuta kiinnosti tekemiseni, ja tähän hän tietty vetosikin, että häntä vain kiinnostaa.

Existä kyseltiin, ensin hienovaraisesti, mutta asteittain muuttuivat. Ei niitä exiä ollut kuin yksi, jonka kanssa "alaks olee?" -tyyppisesti olin joskus 13 -vuotiaana, oltiin jopa kuukausi "yhdessä" 👌

Mutta tästä herttaisesta teinisuhteesta kyseltiin kaikki. Seksiä en ollut tuolliin vielä edes harrastanut, mutta tämän mielestä oli täysin epäuskottavaa, että 13 -vuotias ei olisi teinisuhteessaan harrastanut seksiä.

Intti, intti ja intti. Lopulta kuukausia kestäneiden kuulustelujen jälkeen jouduin valehtelemaan harrastaneeni seksiä siinä teinisuhteessa, jotta kuulustelut lakkaisi. No, sittenhän olinkin jo h*ura 👍

Kavereiden kanssa kun meni, niin tunki mukaan. Pian alkoi järjestää riidan juuri ennen lähtöä. Teki kaikkiaan kaikesta niin ahdistavaa, että helpointa oli vain jäädä pois kaikesta.

Sitten alkoi mitätöinti. Minua mitätöitiin ja hän kehui itseään. Hän on niin hyvä koska x ja y, saan olla onnellinen, että olen hänet löytänyt. Selitteli kaiken maailman juttuja, olin ehkä vain hämmentynyt, että jos tämä suhde on parempi kuin kaikki muut, niin miten kauheita ne muut parisuhteet ovat...?

Olin läski, olin tyhmä, olin vajaa. Painoindeksi oli n. 18, mutta haukkui läskiksi, koska tiesi sen pahoittavan mieleni tehokkaimmin. Jos en osannut jotain, niin teki tästä ison numeron jottei jäisi epäselväksi kuinka tyhmä olen. Mutta ei hätää, onneksi hän sentään kestää minua, koska kukaan muu ei minua kauaa katsoisi. Hän pitää minusta huolta, vaikka olen niin tyhmä ja mitään osaamaton.

Väkivalta tuli hiljalleen mukaan. Valitettavasti olin kotona tottunut perheväkivaltaan, joten...

Lopulta minut hakattiin milloin mistökin syystä. Syy ei ollut höben, vaan minä kuulema ärsytin. Kunhan olisin vain ärsyttämättä, niin hän olisi maailman paras poikaystävä.

Muutettiin hetkeksi yhteen, jolloin koko homma räjähti käsiin. Olin täysin vanki. Mihinkään ei saanut enää mennä, kopa ruokakaupasta tullessa exä oli kotona vastassa silmät viiruiksi kaventuneina ja kysyi uhkaavalla äänellä, että miksi meni minuutin kauemmin kuin ennen, kenen luona kävin.

Kun sain töitä, niin hänestä olin hakenut töitä vain päästäkseni iskemään työkavereita. Ekan työpäivän jälkeen odottikin kuulustelu, että montako miestä on työkavereina, himottiko ja yrittivätkö iskeä. Riidoissa uhkasi hakata naamani niin mustelmille, etten voi käydä töissä.

Edelleen ajattelin, että jos tämä suhde on parempi kuin moni muu, niin tämä elämähän on aivan kamalaa.

Jatkuu...

Kiitos vastauksesta. Olen aiemminkin kuullut, että fyysistä parisuhdeväkivaltaa edeltää hyvin usein psyykkinen väkivalta, vaikka sen kohde ei olisikaan asiasta tietoinen. Mikä lopulta sai sinut havahtumaan tilanteeseen? Voisin kuvitella että tuollaisessa suhteessa väkivallan kokija tavallaan pettää itseään sietääkseen tilannetta. Oliko lähteminen ja havahtuminen pitkä prosessi?

Olisin utelias saamaan vastauksia myös sellaisilta, joilla on ollut hyvä lapsuus ja heitä on arvostettu jo lapsena. Sellaiset saattavat nuorina aikuisina olla naiiveja, empaattisia, eivätkä tunnista pahuutta. Millainen psykologinen dynamiikka suhteessa silloin on? Miten opettaa omat lapseni välttämään tällaisia suhteita?

Kuinkahan yleistä väkivalta parisuhteissa ja perheissä oikeasti on kun miettii että moni ei täälläkään uskalla tai koe hyödylliseksi ilmoittaa siitä..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka kauan tällaiset ihmiset voivat alussa esittää normaalia? Kuinka kauan on kulunut aikaa ensitapaamisesta, ennen kuin on ollut jo p*llutarkastus vaihe tai muu fyysinen tai seksuaalinen väkivalta esillä? Kauan olitte yhdessä ennen kuin havahduitte siihen että kumppani on "sairas"? Voiko siinä kulua aikaa vuosia? Huomasiko kukaan "ulkopuolinen" lähipiirissänne mitään, jolla ei niinsanotusti tunteet vaikuttaneet arviointikykyyn?

Kun nuorena tähän exään tutustuin, olin arka ja huonoitsetuntoinen. Lapsuudenkodissa olin kokenut perheväkivaltaa ja halveksuntaa, joten käsitykseni normaalista elämästä oli hukassa.

Tapasin tämän tyypin, en edes pahemmin ihastunut, mutta koin kiitollisuutta kun edes joku minut huoli. Aika pian alkoi mustasukkaiset merkit, mutta kuten sanottu, taustani takia en osannut nähdä vaaran merkkejä. Ainapankin kerrankin jotakuta kiinnosti tekemiseni, ja tähän hän tietty vetosikin, että häntä vain kiinnostaa.

Existä kyseltiin, ensin hienovaraisesti, mutta asteittain muuttuivat. Ei niitä exiä ollut kuin yksi, jonka kanssa "alaks olee?" -tyyppisesti olin joskus 13 -vuotiaana, oltiin jopa kuukausi "yhdessä" 👌

Mutta tästä herttaisesta teinisuhteesta kyseltiin kaikki. Seksiä en ollut tuolliin vielä edes harrastanut, mutta tämän mielestä oli täysin epäuskottavaa, että 13 -vuotias ei olisi teinisuhteessaan harrastanut seksiä.

Intti, intti ja intti. Lopulta kuukausia kestäneiden kuulustelujen jälkeen jouduin valehtelemaan harrastaneeni seksiä siinä teinisuhteessa, jotta kuulustelut lakkaisi. No, sittenhän olinkin jo h*ura 👍

Kavereiden kanssa kun meni, niin tunki mukaan. Pian alkoi järjestää riidan juuri ennen lähtöä. Teki kaikkiaan kaikesta niin ahdistavaa, että helpointa oli vain jäädä pois kaikesta.

Sitten alkoi mitätöinti. Minua mitätöitiin ja hän kehui itseään. Hän on niin hyvä koska x ja y, saan olla onnellinen, että olen hänet löytänyt. Selitteli kaiken maailman juttuja, olin ehkä vain hämmentynyt, että jos tämä suhde on parempi kuin kaikki muut, niin miten kauheita ne muut parisuhteet ovat...?

Olin läski, olin tyhmä, olin vajaa. Painoindeksi oli n. 18, mutta haukkui läskiksi, koska tiesi sen pahoittavan mieleni tehokkaimmin. Jos en osannut jotain, niin teki tästä ison numeron jottei jäisi epäselväksi kuinka tyhmä olen. Mutta ei hätää, onneksi hän sentään kestää minua, koska kukaan muu ei minua kauaa katsoisi. Hän pitää minusta huolta, vaikka olen niin tyhmä ja mitään osaamaton.

Väkivalta tuli hiljalleen mukaan. Valitettavasti olin kotona tottunut perheväkivaltaan, joten...

Lopulta minut hakattiin milloin mistökin syystä. Syy ei ollut höben, vaan minä kuulema ärsytin. Kunhan olisin vain ärsyttämättä, niin hän olisi maailman paras poikaystävä.

Muutettiin hetkeksi yhteen, jolloin koko homma räjähti käsiin. Olin täysin vanki. Mihinkään ei saanut enää mennä, kopa ruokakaupasta tullessa exä oli kotona vastassa silmät viiruiksi kaventuneina ja kysyi uhkaavalla äänellä, että miksi meni minuutin kauemmin kuin ennen, kenen luona kävin.

Kun sain töitä, niin hänestä olin hakenut töitä vain päästäkseni iskemään työkavereita. Ekan työpäivän jälkeen odottikin kuulustelu, että montako miestä on työkavereina, himottiko ja yrittivätkö iskeä. Riidoissa uhkasi hakata naamani niin mustelmille, etten voi käydä töissä.

Edelleen ajattelin, että jos tämä suhde on parempi kuin moni muu, niin tämä elämähän on aivan kamalaa.

Jatkuu...

Kiitos vastauksesta. Olen aiemminkin kuullut, että fyysistä parisuhdeväkivaltaa edeltää hyvin usein psyykkinen väkivalta, vaikka sen kohde ei olisikaan asiasta tietoinen. Mikä lopulta sai sinut havahtumaan tilanteeseen? Voisin kuvitella että tuollaisessa suhteessa väkivallan kokija tavallaan pettää itseään sietääkseen tilannetta. Oliko lähteminen ja havahtuminen pitkä prosessi?

Olisin utelias saamaan vastauksia myös sellaisilta, joilla on ollut hyvä lapsuus ja heitä on arvostettu jo lapsena. Sellaiset saattavat nuorina aikuisina olla naiiveja, empaattisia, eivätkä tunnista pahuutta. Millainen psykologinen dynamiikka suhteessa silloin on? Miten opettaa omat lapseni välttämään tällaisia suhteita?

Valitettavasti loput jäi moderoinnin hampaisiin 😕 mutta tiivistettynä: kaiken kamaluuden keskellä aloin haaveilla vapaudesta, siitä haaveesta käsitin, miten vanki olen. Aloin myös haaveilla omasta kodista, jota kautta käsitin, että elämää on myös ilman parisuhdetta. Tähän vaikuttaa tietty luontaiset piirteet, eli etten kaikesta huoöimatta murtunut vaan aloin kaivaa pakotietä.

Mutta iso vaikutin oli myös työpaikallani, joka antoi onnistumisen ja itsenäisyyden tunnetta. Töissä tapasin myös ystäväni, jolla oli henkinen osuus irtipääsyssäni.

Miten voit estää lastasi joutumasta tällaiseen? No ainakin pitämällä tukiverkot, samoin opeta itsekunnioitusta, samoin sitä mikä on parisuhteessa ok ja mikä ei. Mutta nämäkään eivät mitään takaa, et voi valitettavasti täysin poistaa riskiä, että lapsesi joutuisi tällaiseen suhteeseen. Mutta silloinkin pysy tukena, yksin jääminen voi estää irtipääsyn.

Olen seurustellut 12-vuotiaana lapsuuden ystävän veljen kanssa. Eli kalastimme, uimme, grillasimme, heittelimme leipiä kesämökillä kahden ison perheen sisarusparvien kesken...

Ehkä kerran pidimme käsistä kiinni tämän pojan kanssa.

Nykyään olemme molemmat 30v+ perheellisiä. Tämän miehen vaimo kuvittelee miehen viettävän aikaa meillä, kun nainen on töissä. Nainen laittelee minulle viestiä mitä teen ja olenko tavannut hänen miestään salaa. Nainen on 19 tai 20 ja kaiketi tämä 12-vuotiaan ikä vielä niin tuoreessa muistissa, eikä osaa ajatella, että tuosta on meidän kohdallamme jo vajaa 20 vuotta.

Facebokissa olemme toki kavereita edelleen, koska olemmehan me hyvänen aika perhetuttuja lapsuudesta saakka ja tunteneet jo hyvin pitkään.

Yhtäkkiä jouduin tällaiseen pyöritykseen mukaan. Naisen sekoilut ovat saaneet jo minunkin mieheni ihmettelemään tapahtuuko täällä oikeasti jotain :D

Eikä mieheni ole edes mustasukkaista sorttia.

Tilanne on kaiken kaikkiaan todella kummallinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka kauan tällaiset ihmiset voivat alussa esittää normaalia? Kuinka kauan on kulunut aikaa ensitapaamisesta, ennen kuin on ollut jo p*llutarkastus vaihe tai muu fyysinen tai seksuaalinen väkivalta esillä? Kauan olitte yhdessä ennen kuin havahduitte siihen että kumppani on "sairas"? Voiko siinä kulua aikaa vuosia? Huomasiko kukaan "ulkopuolinen" lähipiirissänne mitään, jolla ei niinsanotusti tunteet vaikuttaneet arviointikykyyn?

Kun nuorena tähän exään tutustuin, olin arka ja huonoitsetuntoinen. Lapsuudenkodissa olin kokenut perheväkivaltaa ja halveksuntaa, joten käsitykseni normaalista elämästä oli hukassa.

Tapasin tämän tyypin, en edes pahemmin ihastunut, mutta koin kiitollisuutta kun edes joku minut huoli. Aika pian alkoi mustasukkaiset merkit, mutta kuten sanottu, taustani takia en osannut nähdä vaaran merkkejä. Ainapankin kerrankin jotakuta kiinnosti tekemiseni, ja tähän hän tietty vetosikin, että häntä vain kiinnostaa.

Existä kyseltiin, ensin hienovaraisesti, mutta asteittain muuttuivat. Ei niitä exiä ollut kuin yksi, jonka kanssa "alaks olee?" -tyyppisesti olin joskus 13 -vuotiaana, oltiin jopa kuukausi "yhdessä" 👌

Mutta tästä herttaisesta teinisuhteesta kyseltiin kaikki. Seksiä en ollut tuolliin vielä edes harrastanut, mutta tämän mielestä oli täysin epäuskottavaa, että 13 -vuotias ei olisi teinisuhteessaan harrastanut seksiä.

Intti, intti ja intti. Lopulta kuukausia kestäneiden kuulustelujen jälkeen jouduin valehtelemaan harrastaneeni seksiä siinä teinisuhteessa, jotta kuulustelut lakkaisi. No, sittenhän olinkin jo h*ura 👍

Kavereiden kanssa kun meni, niin tunki mukaan. Pian alkoi järjestää riidan juuri ennen lähtöä. Teki kaikkiaan kaikesta niin ahdistavaa, että helpointa oli vain jäädä pois kaikesta.

Sitten alkoi mitätöinti. Minua mitätöitiin ja hän kehui itseään. Hän on niin hyvä koska x ja y, saan olla onnellinen, että olen hänet löytänyt. Selitteli kaiken maailman juttuja, olin ehkä vain hämmentynyt, että jos tämä suhde on parempi kuin kaikki muut, niin miten kauheita ne muut parisuhteet ovat...?

Olin läski, olin tyhmä, olin vajaa. Painoindeksi oli n. 18, mutta haukkui läskiksi, koska tiesi sen pahoittavan mieleni tehokkaimmin. Jos en osannut jotain, niin teki tästä ison numeron jottei jäisi epäselväksi kuinka tyhmä olen. Mutta ei hätää, onneksi hän sentään kestää minua, koska kukaan muu ei minua kauaa katsoisi. Hän pitää minusta huolta, vaikka olen niin tyhmä ja mitään osaamaton.

Väkivalta tuli hiljalleen mukaan. Valitettavasti olin kotona tottunut perheväkivaltaan, joten...

Lopulta minut hakattiin milloin mistökin syystä. Syy ei ollut höben, vaan minä kuulema ärsytin. Kunhan olisin vain ärsyttämättä, niin hän olisi maailman paras poikaystävä.

Muutettiin hetkeksi yhteen, jolloin koko homma räjähti käsiin. Olin täysin vanki. Mihinkään ei saanut enää mennä, kopa ruokakaupasta tullessa exä oli kotona vastassa silmät viiruiksi kaventuneina ja kysyi uhkaavalla äänellä, että miksi meni minuutin kauemmin kuin ennen, kenen luona kävin.

Kun sain töitä, niin hänestä olin hakenut töitä vain päästäkseni iskemään työkavereita. Ekan työpäivän jälkeen odottikin kuulustelu, että montako miestä on työkavereina, himottiko ja yrittivätkö iskeä. Riidoissa uhkasi hakata naamani niin mustelmille, etten voi käydä töissä.

Edelleen ajattelin, että jos tämä suhde on parempi kuin moni muu, niin tämä elämähän on aivan kamalaa.

Jatkuu...

Kiitos vastauksesta. Olen aiemminkin kuullut, että fyysistä parisuhdeväkivaltaa edeltää hyvin usein psyykkinen väkivalta, vaikka sen kohde ei olisikaan asiasta tietoinen. Mikä lopulta sai sinut havahtumaan tilanteeseen? Voisin kuvitella että tuollaisessa suhteessa väkivallan kokija tavallaan pettää itseään sietääkseen tilannetta. Oliko lähteminen ja havahtuminen pitkä prosessi?

Olisin utelias saamaan vastauksia myös sellaisilta, joilla on ollut hyvä lapsuus ja heitä on arvostettu jo lapsena. Sellaiset saattavat nuorina aikuisina olla naiiveja, empaattisia, eivätkä tunnista pahuutta. Millainen psykologinen dynamiikka suhteessa silloin on? Miten opettaa omat lapseni välttämään tällaisia suhteita?

Valitettavasti loput jäi moderoinnin hampaisiin 😕 mutta tiivistettynä: kaiken kamaluuden keskellä aloin haaveilla vapaudesta, siitä haaveesta käsitin, miten vanki olen. Aloin myös haaveilla omasta kodista, jota kautta käsitin, että elämää on myös ilman parisuhdetta. Tähän vaikuttaa tietty luontaiset piirteet, eli etten kaikesta huoöimatta murtunut vaan aloin kaivaa pakotietä.

Mutta iso vaikutin oli myös työpaikallani, joka antoi onnistumisen ja itsenäisyyden tunnetta. Töissä tapasin myös ystäväni, jolla oli henkinen osuus irtipääsyssäni.

Miten voit estää lastasi joutumasta tällaiseen? No ainakin pitämällä tukiverkot, samoin opeta itsekunnioitusta, samoin sitä mikä on parisuhteessa ok ja mikä ei. Mutta nämäkään eivät mitään takaa, et voi valitettavasti täysin poistaa riskiä, että lapsesi joutuisi tällaiseen suhteeseen. Mutta silloinkin pysy tukena, yksin jääminen voi estää irtipääsyn.

Minä lisäisin vielä että tukena olemisen kanssa kannattaa olla tarkkana, koska usein tuollaiset kumppanit pyrkivät sabotoimaan uhrin muita ihmissuhteita. Rakastuneet ovat jo valmiiksi kahdenkeskisessä kuplassaan.

Itse olen jäänyt vaille isän rakkautta ja samoin mustasukkainen eksäni. Hän oli ensimmäinen kumppanini, joten ei ollut kokemusta miesten käyttäytymisestä parisuhteessa. Suhde lopulta loppui kun molempien rakkauden tunteet kuolivat ainaisten riitojen repiessä. Ensimmäinen mustasukkaisuuskohtaus tuli kun olimme asuneet yhdessä noin neljä kuukautta. Annoin sen mennä läpi sormien. Lopulta suhde oli aivan samanlainen kuin mitä muutkin ovat täällä kuvanneet.. Jankkasi ja jankkasi siitä kuinka olen häntä pettänyt niin kauan, kunnes oli pakko sanoa, että niin olenkin, vaikken ollut. Eihän se tietenkään siihen päättynyt. 

En usko, että niillä naisilla on mitään vaaraa, joilla on rakastava isä elämässä. He tietävät, miten kumppania kuuluu kohdella.  Voihan toki olla että olen väärässä? 

Exä puhkoi autosta renkaat kun ei tykännyt että käyn töissä

Tää ei ole käynyt itselle, mutta parhaalle kaverille noin kaksikymmentä vuotta sitten, että eiköhän voi jo kertoa.

Nainen meni käymään kioskilla ja mies oli katsellut parvekkeelta, kun nainen oli kävellyt pihan poikki ja kadonnut syreenipuskan taa (mistä meni kävelytie kioskille). Kaikkineen edestakaiseen matkaan oli mennyt ehkä viisi minuuttia. Kun nainen oli tullut kotiin, mies oli tivannut, miksi syreenipensaan oksat ja lehdet olivat heiluneet, ihan selvästi nainen oli käynyt siellä kiksaututtamassa itseään ja oli vaan käynyt hämäykseksi ostamassa (tupakkaa tai karkkia, en muista). Mies oli ihan tosissaan ja ihan raivona. Mies oli soittanut myös jollekin naisen kaverille ja selittänyt tämän asian tuohduksissaan. 

että miehen lähtiessä työreissulle, on vaimon mielestä ihan ok lähteä miespuolisen ystävänsä kanssa baariin ja tämän jälkeen kutsua hänet kotiinsa yöksi?

Ja naisen mielestä miehen tulisi vielä tämä hyväksyä? Ilman, että mielessä käväisikään mahdollisuus pettämiseen. Meillä ei kyllä onnistuisi.

Siihen en ota kantaa, oliko naisen mies oikeasti työreissulla vai ei tai oliko antanut lupaa johonkin. (ja puskassa kykkiminen on kyllä osoitus melkoisesta tyhmyydestä).

Mutta ajatelkaapa arvon naispuoliset palstalaiset asiaa toisin päin. Itse lähtisitte työreissulle sadan km päähän ja miehenne kutsuisi ystävättärensä yökylään (ihan vaan pelaamaan lautapelejä tai kylmää yötä pakoon). Voisi olla monikin piru irti. Itse ainakin.