Mustasukkaisen kumppanin sairaimmat aivotukset? Kertokaa!

Kauheita tarinoita.

Minulla on kerran hälytyskellot onneksi ajoissa soineet. Tapasin talvella miehen, joka tuntui oikein kivalta ja fiksulta, tiesi paljon ja oli kiinnostunut samoista asioista kuin minäkin. Keväämmälle ehdittäessä seurustelumme muuttui kiinteämmäksi ja hän alkoi viettää enemmän aikaa luonani. Laitoin kotona lempimusaani soimaan. Hämmästykseni oli suuri, kun hän pyysi että kuuntelisin kuulokkeilla musiikkiani, sillä vain hänen klassinen musiikkinsa oli hänen mielestään sitä ainoaa ja oikeaa. "rock oli paskaa, iskelmä oli paskaa, kaikki  muu oli paskaa, mutta tokihan sinä saat sitä kuunnella, kunhan...." myöskin tanssiminen oli persuksista ja tarkoitettu vain parisuhteen jahtaamiseen.

Hän asui edelleen vanhemmillaan, selitti syyksi opiskelun ja pienet tulot.

Menimme kesän alussa kihloihin. Hän kosi. Vastasin kyllä seksin jälkeisessä mielentilassa, olin sen verran sfääreissä, että en tajunnut sanoa ei ja sitten muutaman sekunnin päästä hävetti enää kieltäytyä ja loukata. Ajattelin, että ei se vielä ole naimakaupat. Mies suunnitteli muuttavansa elokuussa luokseni, mutta mutta hänellä oli vain opintotuki ja aloin miettiä, miten sitä sitten toimeentultaisiin. 28 veenä hän oli edelleen yliopisto-opiskelija, ja vaarassa tippua tuilta pois, kun ei saanut yhtä pakollista ainetta suorituksi.

Hänellä oli myös paljon erittäin tiukkoja ja mustavalkoisia mielipiteitä siitä, mikä on oikein ja väärin. Moni asia, josta pidin, oli hänen mielestään väärin. Kerran olimme koirani kanssa metsäpolulla kävelyllä, ja koirani oli irti. Luulin siis, että tilanne oli turvallinen ja koira hallinnassa. Mutkan takaa tuli kuitenkin samankokoinen toinen koira, ja koirat rähähtivät toisilleen, ennenkuin sain omani pannasta kiinni ja hihnaan. Sain pienen näykkäisyn toisen koiran hampaista, se ei tehnyt sitä tarkoituksella, vaan käteni jäi väliin. (Oma syyni siinä tilanteessa.) Mies sai kuitenkin aivan järjettömän raivokohtauksen toisen koiran omistajille ja tönäisi toisen miehen kumoon.  Rauhoittelin miestä ja pyytelin anteeksi toisilta. Se pelästytti minut. Aloin miettiä, minkälainen ihminen hän oikeastaan oli.

Mies alkoi ilmestyä työvuorojeni jälkeen työpaikkani eteen, ja kyseli mm. kuka on tuo mies, miksi kuljet sen kanssa, teettekö vuoroja yhdessä jne.

Heinäkuussa alkoi lomani, lähdin mummoa moikkaamaan, ja koska emme vielä asuneet yhdessä, hän ei tullut mukaan. Tunsin mummolassa ihanaa vapautta. Elokuussa tajusin, että tämä suhde ei ole hyvä.

Mies alkoi kiristää minua kaikenlaisella, mm. itsemurhalla ja työpaikalleni tekemällään paskapuhelulla, jos seurustelumme ei jatkuisi. Itsemurhan oikeasti tehneen omaisena sellaisella kiristäminen oli minulle viimeinen niitti. Sanoin, että olet ihan vapaa tappamaan itsesi, minä en siitä vastuuta ota, mutta hae hyvä mies itsellesi apua. Työnantajaani varoitin, että tämmöinen ihminen voi soittaa, älä usko siitä paskasta sanaakaan. Työnantaja sanoi, että asia selvä, hän lyö luuriin korvaan.

Lopulliseen eroon tarvittiin puhelinnumeron vaihto ja muutto. Ja siitä pitäen olen huolehtinut siitä, että minulla on osoitetietokielto väestörekisterissä ja salainen numero.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja te, jotka olette olleet tällaisissa suhteissa jopa vuosia: miten ihmeessä kukaan voi suostua elämään noin? En tarkoita paheksua vaan asia aidosti kiinnostaa. Onko niin, että nainen turtuu pikkuhiljaa pahenevaan käytökseen eikä lopulta edes ymmärrä, miten sairaaksi suhde on käynyt?

Helposti se tosiaan pahenee huomaamatta. Omassa suhteessani ei ollut kyse mustasukkaisuudesta, mutta muuten se ei ollut terveellä pohjalla. Siihen aika lailla turtui eikä enää osannut pitää sitä niin kummallisena ja toki sekin vaikutti, että kyseessä oli ensimmäinen suhde ikinä. Nykyään näkee miten vinksahtanutta touhua sitä välillä sietikin.

Kaikkeenhan tottuu; jos sulle on tikku sormessa joka ei lähde, sormi turtuu siihen ja sit se vaan koteloituu osaksi sinua. Samalla tavalla noissa pitkissä parisuhteissakin käy jos toinen on mustasukkainen; siihen ajautuu vähitellen, huomaamattaan. Mukautuu niihin ensin ihan pieniin juttuihin joiden ei edes tajua tulevan mustasukkaisuudesta, sit kun siitä on aavistus on helpompaa itselle kaikin tavoin mukautua. 

Vaihtoehtona on ennalta-aavistamattomia raivokohtauksia, päiväkausia kestäviä haukkumisia yhdestä ainoasta asiasta johtuen. Toki se sit vaihtuu seuraavaan kun tulee sopiva aihe ja niitä löytyy aina. Jotkut saattaa olla väkivaltaisia, tosin omalla kohdalla se tuli vasta ihan lopussa kun mies tajusi, että mä todellakin haluan eron ja että olin jo lapun vienyt oikeustalolle. 

Tämä!! Aina riittää niitä, jotka julistaa näsäviisaasti, että "mä en kyllä jäisi tuollaiseen suhteeseen, mua ei kohdeltais noin!".

Ei kukaan jäisi tuollaiseen suhteeseen, jos se sairas toiminta alkais tyyliin *naps, olen hirviö*. Se alkaa niiin hitaasti ja vaivihkaa, että siihen turtuu ja oma todellisuudentaju alkaa hiljalleen hämärtyä ja kumppanin sairas todellisuus saa koko ajan vaan enemmän jalansijaa.

Lopulta kaikki on niin "fucked up", ettei itsekään tiedä mikä on totta ja alkaa uskoa olevansa itse se hullu.

Mulle pelastus oli eräs ystävätär, joka lainasi mulle Eckhart Tollen ja Anthony de Mellon kirjoja, ne luettuani aloin herätä todellisuuteen ja lopulta kylmän viileästi ilmoitin että nyt erotaan. Siitä seurasi väkivaltaa ja uhkailua, mutta yhtäkkiä mies alkoi kohdella mua kuin ilmaa. Takaisinruinaus alkoi kun muutin pois.

Törmäsin exään vuosia myöhemmin, itseni koonneena ja jälleen omana itsenäni. Tein hyvin selväksi, että jos nyt yrittäis samaa paskaa niin ei menis läpi, että hän käytti hyväkseen mun haavoittuvuutta ja nuoruuden epävarmuutta.

Tuli mieleen yksi "vitsi", joka nauratti vain exää itseään: "hyviä naisia tehdään niin, että hajotetaan ensin persoona pieniksi palasiksi ja rakennetaan sitten uusiksi, heh heh".

Sairas tyyppi.

Pelkään että mulle on käymässä noin. Mies on varmaan vähän narsistinen tai sitten mä en ole ihan todellisuudessa kiinni. En ole varma kumpaa.

Esim tunnen, että mun pitää yrittää olla kauniimpi ja laihempi ja iloisempi, jotta hän pitäisi. Jos en ole niin hän ei osoita huomiota eikä halua seksiä. Hän sanoi puutteistani hiljattain suorat sanat ja loukkaannuin ja mietin eroa, kun pidin niin tärkeänä. Ja esim hänelle pitää puhua aina kunnioittavasti.

No se voi olla merkki outoudesta tai normaali vaatimus kaikissa ihmissuhteissa. Hän ei mielestäni puhu mulle aina arvostaen, mutta olnko liian herkkänahkainen ja loukkaannun turhista ja kuvittelen mielessäni, että joku sana sisältää loukkauksen vaikkei niin ole. Hän sois sanoo, että olen yliherkkä ja ylidramatisoin sanomisia. ja että tulkitsen sanojaan väärin. Kumpi on totta? Hänen vakuuttava sana mun epäröivää ja itsekritiikkiin taipuvaista mieltäni kohtaan.

Sillä toisaalta kaikki mitä sanoi, on myös totta. Jos minäkin olenkin sillä lailla narsistinen, etten osaa ottaa vastaan kritiikkiä? Lopulta päätin yrittää tulla paremmaksi ja nyt onkin mennyt tosi hyvin sen jälkeen, mies osoittaa rakkautta ja antaa seksiä joka päivä.

Vaikea sanoa mikä on normaalia suhteessa ja mikä ei. Tämä on ensimmäinen suhteeni. Pistikin silmään, että täälläkin moni on kokenut sairaan suhteensa nuorena ja kokemattomana.

Nämä jutut tässä ketjussa ovat ihan hulluja ja pelottavia. Hirveästi samalla tavalla toimivia sekomiehiä sitä onkin. Noita ääritilanteita lukiessa tuntuu siltä, ettei itselle voisi käydä ikinä noin. Toivottavasti joku vielä tulisi kertomaan, että miten se kaikki alkoi. Mitkä olivat niitä kaikista hienovaraisimpia ensimmäisiä merkkejä, joista olisi pitänyt heti tajuta, että suhde ei tule olemaan terve?

Vierailija kirjoitti:

Kuvioissa oli lähes kaikkea jo tähän asti kerrottua: eristämistä ystävistä ja sukulaisista, hyvittelyjen vaatimista, fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa. Kotiin ei ollut avaimia, joten rivarin omaa takapihaa kauemmaksi ei voinut poistua. Vaatekaupoille ei tarvinnut mennä, kun mies toi farkkuja, t-paitoja ja huppareita.

Lopunaikona oli surkuhupaisa välikohtaus miehen löydettyä "piilottamani seksihousut". Kyseessä oli (narttu) bokserini 'juoksuhousut'. Mallasi oikein päälleen, miten 'paneskelijani' on housuja pitänyt, pili häntäaukosta lerpottaen. Siitä olisi pitänyt saada kuva ja postata se työpaikkansa kahvihuoneen ilmoitustaululle ;)

Ai jumankekka kun repesin noille juoksupöksyille ja mielikuvalle, kuinka joku pöljä mallaa niitä päälleen kiukusta kihisten! :'D

Kamalia juttuja saanut täältä lukea, siis ei voi uskoa miten sairaita ihmisiä voi olla olemassa!

Ja niinkuin useampi onkin jo kirjoittanut, niin kyllä tuo sairaalloinen mustasukkaisuus ja aivan uskomattomat ajatuksenjuoksut liittyy varmasti tiettyihin persoonallisuushäiriöihin tai niiden piirteisiin. Just esim. epäluuloiseen, narsistiseen tai toisaalta riippuvaiseen pers.häiriöön.

Mulle tuli mieleen yksi juttu exäni kohdalta (jolla oli mustasukkaisia piirteitä kyllä selkeästi), joka nyttemmin ajatellen lähinnä huvittaa: oltiin käymässä kotiseutuni lähiössä, jossa kerroin olleeni vuosia aiemmin kesätöissä rappusiivoojana. Jossain kohtaa vastaamme käveli kaksi huoltomiestä, siis huoltomiesten haalarit päällä. Tämän jälkeen exä vetäytyi mykkäkouluun ja vastaili vittuillen kaikkeen mitä juttelin. Kun sain tiukattua, että mikä nyt on, niin avautui kuinka varmaan niiden vastaantulleiden huoltomiesten kanssa olin kesätyökesinä flirttaillut! Nämä kun siis hänen mielestään aivan selkeästi olivat madaltaneet ääntään ja katsoneet meitä sillä lailla ohittaessaan meidät, että jotain on aivan varmasti ollut mun ja huoltomiesten välillä! Ja itse en ollut kyseisiä ukkoja koskaan edes nähnyt, olivat vain aivan samanlaisia ohikulkijoita, joita kadulla tulee vastaan jatkuvasti.

Tuon lisäksi exä oli sitä mieltä myös, että naiset käyvät baareissa vain "pyörittämässä perseitään miehille" (ei siis vain tyttöporukalla hauskaa pitämässä, vaan aina on pakko olla huomiota hakemassa ja seksi mielessä). Ikinä en pettänyt, ei käynyt edes mielessä ja muutenkin olin tehnyt todella selväksi mitä mieltä olen pettämisistä ja kaikenlaisesta epämääräisestä häröilystä. Eli mitään aihetta epäilyihin mun kohdalla ei ollut. Muutenkin ajatukset olivat hänellä todella, todella pahantahtoisia, epäluuloisia ja kyynisiä mitä naisiin tulee. Just sellanen, että suurin osa naisista on pettäviä, miesten huomiosta eläviä perseenpyörittäjiä ja mun tehtävänä oli sitten todistaa olevani erilainen ja lunastaa hänen hyväksyntänsä ja luottamuksensa. Vuoden verran jaksoin tuota urpoa, sen jälkeen lähdin. Mies jäi sänkyynsä peiton alle nyyhkimään, varmaan nyyhki kuinka kamalia naiset on -todistinhan minä sen jälleen lähtemällä.

Myöhemmin kuulin (tai no, hän otti yhteyttä minuun), kuinka hän on käynyt terapiassa (hyvä niin!) ja että on saanut erittelemättömän persoonallisuushäiriön luokituksen, piirteitä mm. epäluuloisesta ja vaativasta persoonallisuushäiriöstä. Epäluuloisen allekirjoitan kyllä täysin.

Vierailija kirjoitti:

Kuvioissa oli lähes kaikkea jo tähän asti kerrottua: eristämistä ystävistä ja sukulaisista, hyvittelyjen vaatimista, fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa. Kotiin ei ollut avaimia, joten rivarin omaa takapihaa kauemmaksi ei voinut poistua. Vaatekaupoille ei tarvinnut mennä, kun mies toi farkkuja, t-paitoja ja huppareita.

Lopunaikona oli surkuhupaisa välikohtaus miehen löydettyä "piilottamani seksihousut". Kyseessä oli (narttu) bokserini 'juoksuhousut'. Mallasi oikein päälleen, miten 'paneskelijani' on housuja pitänyt, pili häntäaukosta lerpottaen. Siitä olisi pitänyt saada kuva ja postata se työpaikkansa kahvihuoneen ilmoitustaululle ;)

Aivan paras! :D

Kesäisin käyn festareilla ja mies oli nähnyt facebookista festaritapahtumasta että exäni menee samoille festareille ja raivostui siitä ja sanoi että menen sinne hänen kanssa ja meillä olisi salasuhde.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja te, jotka olette olleet tällaisissa suhteissa jopa vuosia: miten ihmeessä kukaan voi suostua elämään noin? En tarkoita paheksua vaan asia aidosti kiinnostaa. Onko niin, että nainen turtuu pikkuhiljaa pahenevaan käytökseen eikä lopulta edes ymmärrä, miten sairaaksi suhde on käynyt?

Helposti se tosiaan pahenee huomaamatta. Omassa suhteessani ei ollut kyse mustasukkaisuudesta, mutta muuten se ei ollut terveellä pohjalla. Siihen aika lailla turtui eikä enää osannut pitää sitä niin kummallisena ja toki sekin vaikutti, että kyseessä oli ensimmäinen suhde ikinä. Nykyään näkee miten vinksahtanutta touhua sitä välillä sietikin.

Kaikkeenhan tottuu; jos sulle on tikku sormessa joka ei lähde, sormi turtuu siihen ja sit se vaan koteloituu osaksi sinua. Samalla tavalla noissa pitkissä parisuhteissakin käy jos toinen on mustasukkainen; siihen ajautuu vähitellen, huomaamattaan. Mukautuu niihin ensin ihan pieniin juttuihin joiden ei edes tajua tulevan mustasukkaisuudesta, sit kun siitä on aavistus on helpompaa itselle kaikin tavoin mukautua. 

Vaihtoehtona on ennalta-aavistamattomia raivokohtauksia, päiväkausia kestäviä haukkumisia yhdestä ainoasta asiasta johtuen. Toki se sit vaihtuu seuraavaan kun tulee sopiva aihe ja niitä löytyy aina. Jotkut saattaa olla väkivaltaisia, tosin omalla kohdalla se tuli vasta ihan lopussa kun mies tajusi, että mä todellakin haluan eron ja että olin jo lapun vienyt oikeustalolle. 

Tämä!! Aina riittää niitä, jotka julistaa näsäviisaasti, että "mä en kyllä jäisi tuollaiseen suhteeseen, mua ei kohdeltais noin!".

Ei kukaan jäisi tuollaiseen suhteeseen, jos se sairas toiminta alkais tyyliin *naps, olen hirviö*. Se alkaa niiin hitaasti ja vaivihkaa, että siihen turtuu ja oma todellisuudentaju alkaa hiljalleen hämärtyä ja kumppanin sairas todellisuus saa koko ajan vaan enemmän jalansijaa.

Lopulta kaikki on niin "fucked up", ettei itsekään tiedä mikä on totta ja alkaa uskoa olevansa itse se hullu.

Mulle pelastus oli eräs ystävätär, joka lainasi mulle Eckhart Tollen ja Anthony de Mellon kirjoja, ne luettuani aloin herätä todellisuuteen ja lopulta kylmän viileästi ilmoitin että nyt erotaan. Siitä seurasi väkivaltaa ja uhkailua, mutta yhtäkkiä mies alkoi kohdella mua kuin ilmaa. Takaisinruinaus alkoi kun muutin pois.

Törmäsin exään vuosia myöhemmin, itseni koonneena ja jälleen omana itsenäni. Tein hyvin selväksi, että jos nyt yrittäis samaa paskaa niin ei menis läpi, että hän käytti hyväkseen mun haavoittuvuutta ja nuoruuden epävarmuutta.

Tuli mieleen yksi "vitsi", joka nauratti vain exää itseään: "hyviä naisia tehdään niin, että hajotetaan ensin persoona pieniksi palasiksi ja rakennetaan sitten uusiksi, heh heh".

Sairas tyyppi.

Pelkään että mulle on käymässä noin. Mies on varmaan vähän narsistinen tai sitten mä en ole ihan todellisuudessa kiinni. En ole varma kumpaa.

Esim tunnen, että mun pitää yrittää olla kauniimpi ja laihempi ja iloisempi, jotta hän pitäisi. Jos en ole niin hän ei osoita huomiota eikä halua seksiä. Hän sanoi puutteistani hiljattain suorat sanat ja loukkaannuin ja mietin eroa, kun pidin niin tärkeänä. Ja esim hänelle pitää puhua aina kunnioittavasti.

No se voi olla merkki outoudesta tai normaali vaatimus kaikissa ihmissuhteissa. Hän ei mielestäni puhu mulle aina arvostaen, mutta olnko liian herkkänahkainen ja loukkaannun turhista ja kuvittelen mielessäni, että joku sana sisältää loukkauksen vaikkei niin ole. Hän sois sanoo, että olen yliherkkä ja ylidramatisoin sanomisia. ja että tulkitsen sanojaan väärin. Kumpi on totta? Hänen vakuuttava sana mun epäröivää ja itsekritiikkiin taipuvaista mieltäni kohtaan.

Sillä toisaalta kaikki mitä sanoi, on myös totta. Jos minäkin olenkin sillä lailla narsistinen, etten osaa ottaa vastaan kritiikkiä? Lopulta päätin yrittää tulla paremmaksi ja nyt onkin mennyt tosi hyvin sen jälkeen, mies osoittaa rakkautta ja antaa seksiä joka päivä.

Vaikea sanoa mikä on normaalia suhteessa ja mikä ei. Tämä on ensimmäinen suhteeni. Pistikin silmään, että täälläkin moni on kokenut sairaan suhteensa nuorena ja kokemattomana.

Nämä jutut tässä ketjussa ovat ihan hulluja ja pelottavia. Hirveästi samalla tavalla toimivia sekomiehiä sitä onkin. Noita ääritilanteita lukiessa tuntuu siltä, ettei itselle voisi käydä ikinä noin. Toivottavasti joku vielä tulisi kertomaan, että miten se kaikki alkoi. Mitkä olivat niitä kaikista hienovaraisimpia ensimmäisiä merkkejä, joista olisi pitänyt heti tajuta, että suhde ei tule olemaan terve?

Minä olin 20 vuotta naimisissa narsistisuuteen taipuvaisen miehen kanssa. Ensimmäinen vakava sihteeni. Mustasukkaisuus ei ollut äärimmäistä ja väkivaltakin jäi puheen tasolle, mutta tunnistan monta asiaa tästä ketjusta.

Erosta on jo vuosia ja kun muistelen suhteen alkua, niin minun olisi pitänyt uskoa tunteitani Riitatilanteissa jo heti alussa. Tajusin kyllä, että mies syyttää eikä pyydä anteeksi, ei tunnista omia tunteitaan ja on aina mielestään oikeassa. Lisäksi miehellä oli hyvin vahva käsitys mikä on oikein ja mikä väärin. Nämä piirteet ihmisessä ovat minulle nykyään myrkkyä - kertovat ongelmista.

Tajusin nämä piirteet oikeastaan vasta sitten, kun tutustuin nykyiseen aviomieheeni. Olin ihmeissäni, kun toinen hyväksyi minut juuri sellaisena kuin olin, eikä vaatinut minulta mitään, ja oli valmis antamaan periksi ja pyytämään anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja te, jotka olette olleet tällaisissa suhteissa jopa vuosia: miten ihmeessä kukaan voi suostua elämään noin? En tarkoita paheksua vaan asia aidosti kiinnostaa. Onko niin, että nainen turtuu pikkuhiljaa pahenevaan käytökseen eikä lopulta edes ymmärrä, miten sairaaksi suhde on käynyt?

Helposti se tosiaan pahenee huomaamatta. Omassa suhteessani ei ollut kyse mustasukkaisuudesta, mutta muuten se ei ollut terveellä pohjalla. Siihen aika lailla turtui eikä enää osannut pitää sitä niin kummallisena ja toki sekin vaikutti, että kyseessä oli ensimmäinen suhde ikinä. Nykyään näkee miten vinksahtanutta touhua sitä välillä sietikin.

Kaikkeenhan tottuu; jos sulle on tikku sormessa joka ei lähde, sormi turtuu siihen ja sit se vaan koteloituu osaksi sinua. Samalla tavalla noissa pitkissä parisuhteissakin käy jos toinen on mustasukkainen; siihen ajautuu vähitellen, huomaamattaan. Mukautuu niihin ensin ihan pieniin juttuihin joiden ei edes tajua tulevan mustasukkaisuudesta, sit kun siitä on aavistus on helpompaa itselle kaikin tavoin mukautua. 

Vaihtoehtona on ennalta-aavistamattomia raivokohtauksia, päiväkausia kestäviä haukkumisia yhdestä ainoasta asiasta johtuen. Toki se sit vaihtuu seuraavaan kun tulee sopiva aihe ja niitä löytyy aina. Jotkut saattaa olla väkivaltaisia, tosin omalla kohdalla se tuli vasta ihan lopussa kun mies tajusi, että mä todellakin haluan eron ja että olin jo lapun vienyt oikeustalolle. 

Tämä!! Aina riittää niitä, jotka julistaa näsäviisaasti, että "mä en kyllä jäisi tuollaiseen suhteeseen, mua ei kohdeltais noin!".

Ei kukaan jäisi tuollaiseen suhteeseen, jos se sairas toiminta alkais tyyliin *naps, olen hirviö*. Se alkaa niiin hitaasti ja vaivihkaa, että siihen turtuu ja oma todellisuudentaju alkaa hiljalleen hämärtyä ja kumppanin sairas todellisuus saa koko ajan vaan enemmän jalansijaa.

Lopulta kaikki on niin "fucked up", ettei itsekään tiedä mikä on totta ja alkaa uskoa olevansa itse se hullu.

Mulle pelastus oli eräs ystävätär, joka lainasi mulle Eckhart Tollen ja Anthony de Mellon kirjoja, ne luettuani aloin herätä todellisuuteen ja lopulta kylmän viileästi ilmoitin että nyt erotaan. Siitä seurasi väkivaltaa ja uhkailua, mutta yhtäkkiä mies alkoi kohdella mua kuin ilmaa. Takaisinruinaus alkoi kun muutin pois.

Törmäsin exään vuosia myöhemmin, itseni koonneena ja jälleen omana itsenäni. Tein hyvin selväksi, että jos nyt yrittäis samaa paskaa niin ei menis läpi, että hän käytti hyväkseen mun haavoittuvuutta ja nuoruuden epävarmuutta.

Tuli mieleen yksi "vitsi", joka nauratti vain exää itseään: "hyviä naisia tehdään niin, että hajotetaan ensin persoona pieniksi palasiksi ja rakennetaan sitten uusiksi, heh heh".

Sairas tyyppi.

Pelkään että mulle on käymässä noin. Mies on varmaan vähän narsistinen tai sitten mä en ole ihan todellisuudessa kiinni. En ole varma kumpaa.

Esim tunnen, että mun pitää yrittää olla kauniimpi ja laihempi ja iloisempi, jotta hän pitäisi. Jos en ole niin hän ei osoita huomiota eikä halua seksiä. Hän sanoi puutteistani hiljattain suorat sanat ja loukkaannuin ja mietin eroa, kun pidin niin tärkeänä. Ja esim hänelle pitää puhua aina kunnioittavasti.

No se voi olla merkki outoudesta tai normaali vaatimus kaikissa ihmissuhteissa. Hän ei mielestäni puhu mulle aina arvostaen, mutta olnko liian herkkänahkainen ja loukkaannun turhista ja kuvittelen mielessäni, että joku sana sisältää loukkauksen vaikkei niin ole. Hän sois sanoo, että olen yliherkkä ja ylidramatisoin sanomisia. ja että tulkitsen sanojaan väärin. Kumpi on totta? Hänen vakuuttava sana mun epäröivää ja itsekritiikkiin taipuvaista mieltäni kohtaan.

Sillä toisaalta kaikki mitä sanoi, on myös totta. Jos minäkin olenkin sillä lailla narsistinen, etten osaa ottaa vastaan kritiikkiä? Lopulta päätin yrittää tulla paremmaksi ja nyt onkin mennyt tosi hyvin sen jälkeen, mies osoittaa rakkautta ja antaa seksiä joka päivä.

Vaikea sanoa mikä on normaalia suhteessa ja mikä ei. Tämä on ensimmäinen suhteeni. Pistikin silmään, että täälläkin moni on kokenut sairaan suhteensa nuorena ja kokemattomana.

Nämä jutut tässä ketjussa ovat ihan hulluja ja pelottavia. Hirveästi samalla tavalla toimivia sekomiehiä sitä onkin. Noita ääritilanteita lukiessa tuntuu siltä, ettei itselle voisi käydä ikinä noin. Toivottavasti joku vielä tulisi kertomaan, että miten se kaikki alkoi. Mitkä olivat niitä kaikista hienovaraisimpia ensimmäisiä merkkejä, joista olisi pitänyt heti tajuta, että suhde ei tule olemaan terve?

Se on melkoinen merkki ainakin minulle että hän saa arvostella suorasanaisesti sinun ulkonäköäsi mutta sinä et saa hänen. Toisekseen käyttää valtaa siten että saat huomiota ja seksiä vain jos jaksat olla kauniisti laittautunut, hymyilevä ja kyttäät painon kurissa pysymistä. Joka päivä. Päivänselvää manipulointia.

Vastineeksi kerron oman hyvän kokemukseni miehestäni. Nyt kun olen 40v, ja luonnollisesti vartalo ei enää ole niinkuin nuorella tytöllä. Mieheni ei ole puhunut mitään, mutta minä olen hänelle ääneen surrut lievää ylipainoani ja tissien roikkumista. Mies on sanonut että hänen silmissään olen aina kaunis ja kukaan ei voi ikuisesti näyttää kaksikymppiseltä, kaikki me vanhenemme. Mutta jos minua haluttaa tehdä asian eteen jotain niin voidaan yhdessä alkaa katsomaan mitä syödään ja kuntoilemaan.

Huomaat varmaan että vähän eri tyyliä kuin olisi kuulla olevansa akka jonka tissit roikkuu ja ne ällöttää, eikä siksi pysty seksiin...

Mieti vielä.

Moni on varmasti kuullut/lukenut kuinka ex-vaimo on täysi h*ora, yhtäkkiä vaan h*ora lähti kesken työpäivän ja miestä vain syrjitään huoltajuusasioissa. Kuinkahan moni näistä jutuista on niiden miesten sanomia/kirjoittamia joiden entiset naiset täällä kertovat omista kokemuksistaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja te, jotka olette olleet tällaisissa suhteissa jopa vuosia: miten ihmeessä kukaan voi suostua elämään noin? En tarkoita paheksua vaan asia aidosti kiinnostaa. Onko niin, että nainen turtuu pikkuhiljaa pahenevaan käytökseen eikä lopulta edes ymmärrä, miten sairaaksi suhde on käynyt?

Helposti se tosiaan pahenee huomaamatta. Omassa suhteessani ei ollut kyse mustasukkaisuudesta, mutta muuten se ei ollut terveellä pohjalla. Siihen aika lailla turtui eikä enää osannut pitää sitä niin kummallisena ja toki sekin vaikutti, että kyseessä oli ensimmäinen suhde ikinä. Nykyään näkee miten vinksahtanutta touhua sitä välillä sietikin.

Kaikkeenhan tottuu; jos sulle on tikku sormessa joka ei lähde, sormi turtuu siihen ja sit se vaan koteloituu osaksi sinua. Samalla tavalla noissa pitkissä parisuhteissakin käy jos toinen on mustasukkainen; siihen ajautuu vähitellen, huomaamattaan. Mukautuu niihin ensin ihan pieniin juttuihin joiden ei edes tajua tulevan mustasukkaisuudesta, sit kun siitä on aavistus on helpompaa itselle kaikin tavoin mukautua. 

Vaihtoehtona on ennalta-aavistamattomia raivokohtauksia, päiväkausia kestäviä haukkumisia yhdestä ainoasta asiasta johtuen. Toki se sit vaihtuu seuraavaan kun tulee sopiva aihe ja niitä löytyy aina. Jotkut saattaa olla väkivaltaisia, tosin omalla kohdalla se tuli vasta ihan lopussa kun mies tajusi, että mä todellakin haluan eron ja että olin jo lapun vienyt oikeustalolle. 

Tämä!! Aina riittää niitä, jotka julistaa näsäviisaasti, että "mä en kyllä jäisi tuollaiseen suhteeseen, mua ei kohdeltais noin!".

Ei kukaan jäisi tuollaiseen suhteeseen, jos se sairas toiminta alkais tyyliin *naps, olen hirviö*. Se alkaa niiin hitaasti ja vaivihkaa, että siihen turtuu ja oma todellisuudentaju alkaa hiljalleen hämärtyä ja kumppanin sairas todellisuus saa koko ajan vaan enemmän jalansijaa.

Lopulta kaikki on niin "fucked up", ettei itsekään tiedä mikä on totta ja alkaa uskoa olevansa itse se hullu.

Mulle pelastus oli eräs ystävätär, joka lainasi mulle Eckhart Tollen ja Anthony de Mellon kirjoja, ne luettuani aloin herätä todellisuuteen ja lopulta kylmän viileästi ilmoitin että nyt erotaan. Siitä seurasi väkivaltaa ja uhkailua, mutta yhtäkkiä mies alkoi kohdella mua kuin ilmaa. Takaisinruinaus alkoi kun muutin pois.

Törmäsin exään vuosia myöhemmin, itseni koonneena ja jälleen omana itsenäni. Tein hyvin selväksi, että jos nyt yrittäis samaa paskaa niin ei menis läpi, että hän käytti hyväkseen mun haavoittuvuutta ja nuoruuden epävarmuutta.

Tuli mieleen yksi "vitsi", joka nauratti vain exää itseään: "hyviä naisia tehdään niin, että hajotetaan ensin persoona pieniksi palasiksi ja rakennetaan sitten uusiksi, heh heh".

Sairas tyyppi.

Pelkään että mulle on käymässä noin. Mies on varmaan vähän narsistinen tai sitten mä en ole ihan todellisuudessa kiinni. En ole varma kumpaa.

Esim tunnen, että mun pitää yrittää olla kauniimpi ja laihempi ja iloisempi, jotta hän pitäisi. Jos en ole niin hän ei osoita huomiota eikä halua seksiä. Hän sanoi puutteistani hiljattain suorat sanat ja loukkaannuin ja mietin eroa, kun pidin niin tärkeänä. Ja esim hänelle pitää puhua aina kunnioittavasti.

No se voi olla merkki outoudesta tai normaali vaatimus kaikissa ihmissuhteissa. Hän ei mielestäni puhu mulle aina arvostaen, mutta olnko liian herkkänahkainen ja loukkaannun turhista ja kuvittelen mielessäni, että joku sana sisältää loukkauksen vaikkei niin ole. Hän sois sanoo, että olen yliherkkä ja ylidramatisoin sanomisia. ja että tulkitsen sanojaan väärin. Kumpi on totta? Hänen vakuuttava sana mun epäröivää ja itsekritiikkiin taipuvaista mieltäni kohtaan.

Sillä toisaalta kaikki mitä sanoi, on myös totta. Jos minäkin olenkin sillä lailla narsistinen, etten osaa ottaa vastaan kritiikkiä? Lopulta päätin yrittää tulla paremmaksi ja nyt onkin mennyt tosi hyvin sen jälkeen, mies osoittaa rakkautta ja antaa seksiä joka päivä.

Vaikea sanoa mikä on normaalia suhteessa ja mikä ei. Tämä on ensimmäinen suhteeni. Pistikin silmään, että täälläkin moni on kokenut sairaan suhteensa nuorena ja kokemattomana.

Nämä jutut tässä ketjussa ovat ihan hulluja ja pelottavia. Hirveästi samalla tavalla toimivia sekomiehiä sitä onkin. Noita ääritilanteita lukiessa tuntuu siltä, ettei itselle voisi käydä ikinä noin. Toivottavasti joku vielä tulisi kertomaan, että miten se kaikki alkoi. Mitkä olivat niitä kaikista hienovaraisimpia ensimmäisiä merkkejä, joista olisi pitänyt heti tajuta, että suhde ei tule olemaan terve?

Minä olin 20 vuotta naimisissa narsistisuuteen taipuvaisen miehen kanssa. Ensimmäinen vakava sihteeni. Mustasukkaisuus ei ollut äärimmäistä ja väkivaltakin jäi puheen tasolle, mutta tunnistan monta asiaa tästä ketjusta.

Erosta on jo vuosia ja kun muistelen suhteen alkua, niin minun olisi pitänyt uskoa tunteitani Riitatilanteissa jo heti alussa. Tajusin kyllä, että mies syyttää eikä pyydä anteeksi, ei tunnista omia tunteitaan ja on aina mielestään oikeassa. Lisäksi miehellä oli hyvin vahva käsitys mikä on oikein ja mikä väärin. Nämä piirteet ihmisessä ovat minulle nykyään myrkkyä - kertovat ongelmista.

Tajusin nämä piirteet oikeastaan vasta sitten, kun tutustuin nykyiseen aviomieheeni. Olin ihmeissäni, kun toinen hyväksyi minut juuri sellaisena kuin olin, eikä vaatinut minulta mitään, ja oli valmis antamaan periksi ja pyytämään anteeksi.

Allekirjoitan tuon kaiken mitä kirjoitit. Paitsi että kerran on ollut fyysiseksi luokiteltavaa väkivaltaa (ei tosin yhtään satuttanut vaan tarttui kovaa kiinni niskaan ja puristi sitten mtöhemmin vielä nöyryytti seksissä), kun mies suuttui silmittömästi, syystä että tahallani en vastannut puhelimeen.

Se on niin mitätön syy suuttua, että olen miettynyt oliksiko se ollut 'narsistinen loukkaus' hänelle ja se kiinnitarttuminen -narsistista raivoa', koska heti sen jälkeen hän sanoi, että oli niin vihainen että hänellä oli mennyt muisti siitä tilanteesta kokonaan. Tosin myöhemmin taas kiisti sen.

Ei ole sitä pyytänyt anteeksi. Kun tivasin anteeksipyyntöä vähätteli tapausta ja tuli uhmakkaaksi ja jotenkin don juanmaisen seksikkään-hurmaavaksi. Se on hänen reaktionsa, jos on tehnyt jotain tuollaista mielestäni väärää, mutta mitä ei myönnä. Tulee sellaiseksi todella itsevarmaksi seksikkääksi hurmuriksi. Onhan sekin kai merkki siitä, ettei reagoi kuten ihmiset normaalisti.

T. Se "paremmaksi muuttuva" jota kommentoit

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja te, jotka olette olleet tällaisissa suhteissa jopa vuosia: miten ihmeessä kukaan voi suostua elämään noin? En tarkoita paheksua vaan asia aidosti kiinnostaa. Onko niin, että nainen turtuu pikkuhiljaa pahenevaan käytökseen eikä lopulta edes ymmärrä, miten sairaaksi suhde on käynyt?

Helposti se tosiaan pahenee huomaamatta. Omassa suhteessani ei ollut kyse mustasukkaisuudesta, mutta muuten se ei ollut terveellä pohjalla. Siihen aika lailla turtui eikä enää osannut pitää sitä niin kummallisena ja toki sekin vaikutti, että kyseessä oli ensimmäinen suhde ikinä. Nykyään näkee miten vinksahtanutta touhua sitä välillä sietikin.

Kaikkeenhan tottuu; jos sulle on tikku sormessa joka ei lähde, sormi turtuu siihen ja sit se vaan koteloituu osaksi sinua. Samalla tavalla noissa pitkissä parisuhteissakin käy jos toinen on mustasukkainen; siihen ajautuu vähitellen, huomaamattaan. Mukautuu niihin ensin ihan pieniin juttuihin joiden ei edes tajua tulevan mustasukkaisuudesta, sit kun siitä on aavistus on helpompaa itselle kaikin tavoin mukautua. 

Vaihtoehtona on ennalta-aavistamattomia raivokohtauksia, päiväkausia kestäviä haukkumisia yhdestä ainoasta asiasta johtuen. Toki se sit vaihtuu seuraavaan kun tulee sopiva aihe ja niitä löytyy aina. Jotkut saattaa olla väkivaltaisia, tosin omalla kohdalla se tuli vasta ihan lopussa kun mies tajusi, että mä todellakin haluan eron ja että olin jo lapun vienyt oikeustalolle. 

Tämä!! Aina riittää niitä, jotka julistaa näsäviisaasti, että "mä en kyllä jäisi tuollaiseen suhteeseen, mua ei kohdeltais noin!".

Ei kukaan jäisi tuollaiseen suhteeseen, jos se sairas toiminta alkais tyyliin *naps, olen hirviö*. Se alkaa niiin hitaasti ja vaivihkaa, että siihen turtuu ja oma todellisuudentaju alkaa hiljalleen hämärtyä ja kumppanin sairas todellisuus saa koko ajan vaan enemmän jalansijaa.

Lopulta kaikki on niin "fucked up", ettei itsekään tiedä mikä on totta ja alkaa uskoa olevansa itse se hullu.

Mulle pelastus oli eräs ystävätär, joka lainasi mulle Eckhart Tollen ja Anthony de Mellon kirjoja, ne luettuani aloin herätä todellisuuteen ja lopulta kylmän viileästi ilmoitin että nyt erotaan. Siitä seurasi väkivaltaa ja uhkailua, mutta yhtäkkiä mies alkoi kohdella mua kuin ilmaa. Takaisinruinaus alkoi kun muutin pois.

Törmäsin exään vuosia myöhemmin, itseni koonneena ja jälleen omana itsenäni. Tein hyvin selväksi, että jos nyt yrittäis samaa paskaa niin ei menis läpi, että hän käytti hyväkseen mun haavoittuvuutta ja nuoruuden epävarmuutta.

Tuli mieleen yksi "vitsi", joka nauratti vain exää itseään: "hyviä naisia tehdään niin, että hajotetaan ensin persoona pieniksi palasiksi ja rakennetaan sitten uusiksi, heh heh".

Sairas tyyppi.

Pelkään että mulle on käymässä noin. Mies on varmaan vähän narsistinen tai sitten mä en ole ihan todellisuudessa kiinni. En ole varma kumpaa.

Esim tunnen, että mun pitää yrittää olla kauniimpi ja laihempi ja iloisempi, jotta hän pitäisi. Jos en ole niin hän ei osoita huomiota eikä halua seksiä. Hän sanoi puutteistani hiljattain suorat sanat ja loukkaannuin ja mietin eroa, kun pidin niin tärkeänä. Ja esim hänelle pitää puhua aina kunnioittavasti.

No se voi olla merkki outoudesta tai normaali vaatimus kaikissa ihmissuhteissa. Hän ei mielestäni puhu mulle aina arvostaen, mutta olnko liian herkkänahkainen ja loukkaannun turhista ja kuvittelen mielessäni, että joku sana sisältää loukkauksen vaikkei niin ole. Hän sois sanoo, että olen yliherkkä ja ylidramatisoin sanomisia. ja että tulkitsen sanojaan väärin. Kumpi on totta? Hänen vakuuttava sana mun epäröivää ja itsekritiikkiin taipuvaista mieltäni kohtaan.

Sillä toisaalta kaikki mitä sanoi, on myös totta. Jos minäkin olenkin sillä lailla narsistinen, etten osaa ottaa vastaan kritiikkiä? Lopulta päätin yrittää tulla paremmaksi ja nyt onkin mennyt tosi hyvin sen jälkeen, mies osoittaa rakkautta ja antaa seksiä joka päivä.

Vaikea sanoa mikä on normaalia suhteessa ja mikä ei. Tämä on ensimmäinen suhteeni. Pistikin silmään, että täälläkin moni on kokenut sairaan suhteensa nuorena ja kokemattomana.

Nämä jutut tässä ketjussa ovat ihan hulluja ja pelottavia. Hirveästi samalla tavalla toimivia sekomiehiä sitä onkin. Noita ääritilanteita lukiessa tuntuu siltä, ettei itselle voisi käydä ikinä noin. Toivottavasti joku vielä tulisi kertomaan, että miten se kaikki alkoi. Mitkä olivat niitä kaikista hienovaraisimpia ensimmäisiä merkkejä, joista olisi pitänyt heti tajuta, että suhde ei tule olemaan terve?

Aito rakkaus ja vilpitön ihminen ei vaadi sinulta mitään, vaan hän hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Mieti esimerkiksi millainen on aito paras ystävä. Ei sinua kunnioittava ihminen latele puutteitasi tai yritä muuttaa sinua, ei todellakaan!

Sinä et ole väärässä vaan vaistosi varoittaa sinua nyt! Juuri noin se alkaa, pientä ohjailua ja arvostelua --> muutat käytöstäsi tai toimintaasi jollain tavalla hänen haluamaan suuntaan --> palkkio, ihania ja helliä hetkiä. Tuttu kaava.

Et ole liian herkkä, ylidramaattinen tai väärässä. Omat kokemuksesi ja tunteesi ovat aitoja. Miksi kyseenalaistat omia tuntemuksiasi ja kokemuksiasi? Älä missään tapauksessa anna kumppanille mitään valtaa niihin! Sinä itse tiedät parhaiten!

Ainoa merkki suhteen alussa saattaa olla ainoastaan se, että kaikki ei vain tunnu olevan ihan kodillaan. Häivähdyksiä ohjailusta, häivähdyksiä jostakin epämääräisestä. Yksi merkki saattaa olla myös se, että mies pitää itseään parempana kuin muita. Hän myös loukkaantuu tai uhriutuu helposti, syyttelee muita... Saattaa myös olla että välit lapsuudenperheeseen ei ole kunnossa.

T. Se joka kirjoitti aiemmin luonnehäiriöisten yhdistävistä tekijöistä ja merkeistä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja te, jotka olette olleet tällaisissa suhteissa jopa vuosia: miten ihmeessä kukaan voi suostua elämään noin? En tarkoita paheksua vaan asia aidosti kiinnostaa. Onko niin, että nainen turtuu pikkuhiljaa pahenevaan käytökseen eikä lopulta edes ymmärrä, miten sairaaksi suhde on käynyt?

Helposti se tosiaan pahenee huomaamatta. Omassa suhteessani ei ollut kyse mustasukkaisuudesta, mutta muuten se ei ollut terveellä pohjalla. Siihen aika lailla turtui eikä enää osannut pitää sitä niin kummallisena ja toki sekin vaikutti, että kyseessä oli ensimmäinen suhde ikinä. Nykyään näkee miten vinksahtanutta touhua sitä välillä sietikin.

Kaikkeenhan tottuu; jos sulle on tikku sormessa joka ei lähde, sormi turtuu siihen ja sit se vaan koteloituu osaksi sinua. Samalla tavalla noissa pitkissä parisuhteissakin käy jos toinen on mustasukkainen; siihen ajautuu vähitellen, huomaamattaan. Mukautuu niihin ensin ihan pieniin juttuihin joiden ei edes tajua tulevan mustasukkaisuudesta, sit kun siitä on aavistus on helpompaa itselle kaikin tavoin mukautua. 

Vaihtoehtona on ennalta-aavistamattomia raivokohtauksia, päiväkausia kestäviä haukkumisia yhdestä ainoasta asiasta johtuen. Toki se sit vaihtuu seuraavaan kun tulee sopiva aihe ja niitä löytyy aina. Jotkut saattaa olla väkivaltaisia, tosin omalla kohdalla se tuli vasta ihan lopussa kun mies tajusi, että mä todellakin haluan eron ja että olin jo lapun vienyt oikeustalolle. 

Tämä!! Aina riittää niitä, jotka julistaa näsäviisaasti, että "mä en kyllä jäisi tuollaiseen suhteeseen, mua ei kohdeltais noin!".

Ei kukaan jäisi tuollaiseen suhteeseen, jos se sairas toiminta alkais tyyliin *naps, olen hirviö*. Se alkaa niiin hitaasti ja vaivihkaa, että siihen turtuu ja oma todellisuudentaju alkaa hiljalleen hämärtyä ja kumppanin sairas todellisuus saa koko ajan vaan enemmän jalansijaa.

Lopulta kaikki on niin "fucked up", ettei itsekään tiedä mikä on totta ja alkaa uskoa olevansa itse se hullu.

Mulle pelastus oli eräs ystävätär, joka lainasi mulle Eckhart Tollen ja Anthony de Mellon kirjoja, ne luettuani aloin herätä todellisuuteen ja lopulta kylmän viileästi ilmoitin että nyt erotaan. Siitä seurasi väkivaltaa ja uhkailua, mutta yhtäkkiä mies alkoi kohdella mua kuin ilmaa. Takaisinruinaus alkoi kun muutin pois.

Törmäsin exään vuosia myöhemmin, itseni koonneena ja jälleen omana itsenäni. Tein hyvin selväksi, että jos nyt yrittäis samaa paskaa niin ei menis läpi, että hän käytti hyväkseen mun haavoittuvuutta ja nuoruuden epävarmuutta.

Tuli mieleen yksi "vitsi", joka nauratti vain exää itseään: "hyviä naisia tehdään niin, että hajotetaan ensin persoona pieniksi palasiksi ja rakennetaan sitten uusiksi, heh heh".

Sairas tyyppi.

Pelkään että mulle on käymässä noin. Mies on varmaan vähän narsistinen tai sitten mä en ole ihan todellisuudessa kiinni. En ole varma kumpaa.

Esim tunnen, että mun pitää yrittää olla kauniimpi ja laihempi ja iloisempi, jotta hän pitäisi. Jos en ole niin hän ei osoita huomiota eikä halua seksiä. Hän sanoi puutteistani hiljattain suorat sanat ja loukkaannuin ja mietin eroa, kun pidin niin tärkeänä. Ja esim hänelle pitää puhua aina kunnioittavasti.

No se voi olla merkki outoudesta tai normaali vaatimus kaikissa ihmissuhteissa. Hän ei mielestäni puhu mulle aina arvostaen, mutta olnko liian herkkänahkainen ja loukkaannun turhista ja kuvittelen mielessäni, että joku sana sisältää loukkauksen vaikkei niin ole. Hän sois sanoo, että olen yliherkkä ja ylidramatisoin sanomisia. ja että tulkitsen sanojaan väärin. Kumpi on totta? Hänen vakuuttava sana mun epäröivää ja itsekritiikkiin taipuvaista mieltäni kohtaan.

Sillä toisaalta kaikki mitä sanoi, on myös totta. Jos minäkin olenkin sillä lailla narsistinen, etten osaa ottaa vastaan kritiikkiä? Lopulta päätin yrittää tulla paremmaksi ja nyt onkin mennyt tosi hyvin sen jälkeen, mies osoittaa rakkautta ja antaa seksiä joka päivä.

Vaikea sanoa mikä on normaalia suhteessa ja mikä ei. Tämä on ensimmäinen suhteeni. Pistikin silmään, että täälläkin moni on kokenut sairaan suhteensa nuorena ja kokemattomana.

Nämä jutut tässä ketjussa ovat ihan hulluja ja pelottavia. Hirveästi samalla tavalla toimivia sekomiehiä sitä onkin. Noita ääritilanteita lukiessa tuntuu siltä, ettei itselle voisi käydä ikinä noin. Toivottavasti joku vielä tulisi kertomaan, että miten se kaikki alkoi. Mitkä olivat niitä kaikista hienovaraisimpia ensimmäisiä merkkejä, joista olisi pitänyt heti tajuta, että suhde ei tule olemaan terve?

Aito rakkaus ja vilpitön ihminen ei vaadi sinulta mitään, vaan hän hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Mieti esimerkiksi millainen on aito paras ystävä. Ei sinua kunnioittava ihminen latele puutteitasi tai yritä muuttaa sinua, ei todellakaan!

Sinä et ole väärässä vaan vaistosi varoittaa sinua nyt! Juuri noin se alkaa, pientä ohjailua ja arvostelua --> muutat käytöstäsi tai toimintaasi jollain tavalla hänen haluamaan suuntaan --> palkkio, ihania ja helliä hetkiä. Tuttu kaava.

Et ole liian herkkä, ylidramaattinen tai väärässä. Omat kokemuksesi ja tunteesi ovat aitoja. Miksi kyseenalaistat omia tuntemuksiasi ja kokemuksiasi? Älä missään tapauksessa anna kumppanille mitään valtaa niihin! Sinä itse tiedät parhaiten!

Ainoa merkki suhteen alussa saattaa olla ainoastaan se, että kaikki ei vain tunnu olevan ihan kodillaan. Häivähdyksiä ohjailusta, häivähdyksiä jostakin epämääräisestä. Yksi merkki saattaa olla myös se, että mies pitää itseään parempana kuin muita. Hän myös loukkaantuu tai uhriutuu helposti, syyttelee muita... Saattaa myös olla että välit lapsuudenperheeseen ei ole kunnossa.

T. Se joka kirjoitti aiemmin luonnehäiriöisten yhdistävistä tekijöistä ja merkeistä

Aamen!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En vaan voi ymmärtää kuinka joku voi luovuttaa puhelimensa toiselle "tarkastettavaksi". Itsellä on ammatin kautta sovittu salassapitosopimuksia ja usein arkaluonteisia asioita voidaan käsitellä puhelimitse yms. kommunikaatioaplikaatioiden välityksellä. Olen siis mies mutta jos nainen vaatisi puhelintani tarkastettavaksi niin ilmoittaisin jutun olevan ohi.

En osaa kuvitella itseäni mustasukkaisena mutta toisaalta osaan kuvitella että mahdollinen pettäminen tulisi itselleni täytenä yllätyksenä koska luotan vielä ihmisiin (ja ilmeisesti liikaa).

Niin. Pari juttua; sinä olet mies etkä ole kokenut sitä raivoa millä mustasukkainen ruokkii omaa mustasukkaisuuttaan. 

Siinä yksi firman salassapito alkaa olemaan aika kevyttä kamaa kun vaihtoehtona on viikon piina ja joillekin pahoinpitely.

Näistä vaihtoehdoista tervejärkinen ihminen älyäisi häipyä suhteesta. 

Helppo se on vierestä huudella. Toinen kauheen helppo on "MULLE ei kukaan tee noin"

 

Tapailin hetken aikaa mukavalta vaikuttavaa tyyppiä. Mies alkoi hyvin pian tivaamaan missä olen, mitä teen ja kenen kanssa. Viimeisellä tapaamiskerralla mies olisi halunnut seksiä, minä en. Mies kävi käsiksi, minä tappelin vastaan ja voitin.  Joten, mulle ei kukaan todellakaan tee noin. Ja kyllä, jokainen valitsee oman elämänsä, pitääkö siinä hullua miestä vai ei.

Jep hienoa sulle että olet vahva.

Itse seurustelin lyhyesti mustasukkaisuuteen taipuvaisen miehen kanssa. Päättelin myös että en tällaista halua elämääni, mutta minä 160cm/48kg en saanutkaan painittua yliotetta tästä 190cm/90kg miehestä vaan päädyin raiskatuksi ja pahoinpidellyksi. Miehellä vielä oli taistelulajitaustaa, taisi joku suomenmestaruuskin olla.

Että en kyllä syuostu syyllistymään siitä mitä minulle kävi;jätin miehen heti kun merkit olivat selvät mutta hän vaan oli fyysisesti ihan ylivertainen muhun nähden. Enkä todellakaan aio alkaa tapailla vaan itseäni pienempiä miehiä jotta vastaavaa ei pääsisi tapahtumaan uudestaan, vaan edelleen pidän miehiä itseään vastuullisina teoistaan.

Ei ole lähtökohtaisesti niin että naisen pitäisi osata puolustautua, vaan kyllä sen miehen pitää osata käyttäytyä.

Henkisesti vahva on eri asia kuin fyysisesti vahva. Olet henkisesti vahva, koska lähdit etkä jäänyt odottamaan seuraamaan kertaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja te, jotka olette olleet tällaisissa suhteissa jopa vuosia: miten ihmeessä kukaan voi suostua elämään noin? En tarkoita paheksua vaan asia aidosti kiinnostaa. Onko niin, että nainen turtuu pikkuhiljaa pahenevaan käytökseen eikä lopulta edes ymmärrä, miten sairaaksi suhde on käynyt?

Helposti se tosiaan pahenee huomaamatta. Omassa suhteessani ei ollut kyse mustasukkaisuudesta, mutta muuten se ei ollut terveellä pohjalla. Siihen aika lailla turtui eikä enää osannut pitää sitä niin kummallisena ja toki sekin vaikutti, että kyseessä oli ensimmäinen suhde ikinä. Nykyään näkee miten vinksahtanutta touhua sitä välillä sietikin.

Kaikkeenhan tottuu; jos sulle on tikku sormessa joka ei lähde, sormi turtuu siihen ja sit se vaan koteloituu osaksi sinua. Samalla tavalla noissa pitkissä parisuhteissakin käy jos toinen on mustasukkainen; siihen ajautuu vähitellen, huomaamattaan. Mukautuu niihin ensin ihan pieniin juttuihin joiden ei edes tajua tulevan mustasukkaisuudesta, sit kun siitä on aavistus on helpompaa itselle kaikin tavoin mukautua. 

Vaihtoehtona on ennalta-aavistamattomia raivokohtauksia, päiväkausia kestäviä haukkumisia yhdestä ainoasta asiasta johtuen. Toki se sit vaihtuu seuraavaan kun tulee sopiva aihe ja niitä löytyy aina. Jotkut saattaa olla väkivaltaisia, tosin omalla kohdalla se tuli vasta ihan lopussa kun mies tajusi, että mä todellakin haluan eron ja että olin jo lapun vienyt oikeustalolle. 

Tämä!! Aina riittää niitä, jotka julistaa näsäviisaasti, että "mä en kyllä jäisi tuollaiseen suhteeseen, mua ei kohdeltais noin!".

Ei kukaan jäisi tuollaiseen suhteeseen, jos se sairas toiminta alkais tyyliin *naps, olen hirviö*. Se alkaa niiin hitaasti ja vaivihkaa, että siihen turtuu ja oma todellisuudentaju alkaa hiljalleen hämärtyä ja kumppanin sairas todellisuus saa koko ajan vaan enemmän jalansijaa.

Lopulta kaikki on niin "fucked up", ettei itsekään tiedä mikä on totta ja alkaa uskoa olevansa itse se hullu.

Mulle pelastus oli eräs ystävätär, joka lainasi mulle Eckhart Tollen ja Anthony de Mellon kirjoja, ne luettuani aloin herätä todellisuuteen ja lopulta kylmän viileästi ilmoitin että nyt erotaan. Siitä seurasi väkivaltaa ja uhkailua, mutta yhtäkkiä mies alkoi kohdella mua kuin ilmaa. Takaisinruinaus alkoi kun muutin pois.

Törmäsin exään vuosia myöhemmin, itseni koonneena ja jälleen omana itsenäni. Tein hyvin selväksi, että jos nyt yrittäis samaa paskaa niin ei menis läpi, että hän käytti hyväkseen mun haavoittuvuutta ja nuoruuden epävarmuutta.

Tuli mieleen yksi "vitsi", joka nauratti vain exää itseään: "hyviä naisia tehdään niin, että hajotetaan ensin persoona pieniksi palasiksi ja rakennetaan sitten uusiksi, heh heh".

Sairas tyyppi.

Pelkään että mulle on käymässä noin. Mies on varmaan vähän narsistinen tai sitten mä en ole ihan todellisuudessa kiinni. En ole varma kumpaa.

Esim tunnen, että mun pitää yrittää olla kauniimpi ja laihempi ja iloisempi, jotta hän pitäisi. Jos en ole niin hän ei osoita huomiota eikä halua seksiä. Hän sanoi puutteistani hiljattain suorat sanat ja loukkaannuin ja mietin eroa, kun pidin niin tärkeänä. Ja esim hänelle pitää puhua aina kunnioittavasti.

No se voi olla merkki outoudesta tai normaali vaatimus kaikissa ihmissuhteissa. Hän ei mielestäni puhu mulle aina arvostaen, mutta olnko liian herkkänahkainen ja loukkaannun turhista ja kuvittelen mielessäni, että joku sana sisältää loukkauksen vaikkei niin ole. Hän sois sanoo, että olen yliherkkä ja ylidramatisoin sanomisia. ja että tulkitsen sanojaan väärin. Kumpi on totta? Hänen vakuuttava sana mun epäröivää ja itsekritiikkiin taipuvaista mieltäni kohtaan.

Sillä toisaalta kaikki mitä sanoi, on myös totta. Jos minäkin olenkin sillä lailla narsistinen, etten osaa ottaa vastaan kritiikkiä? Lopulta päätin yrittää tulla paremmaksi ja nyt onkin mennyt tosi hyvin sen jälkeen, mies osoittaa rakkautta ja antaa seksiä joka päivä.

Vaikea sanoa mikä on normaalia suhteessa ja mikä ei. Tämä on ensimmäinen suhteeni. Pistikin silmään, että täälläkin moni on kokenut sairaan suhteensa nuorena ja kokemattomana.

Nämä jutut tässä ketjussa ovat ihan hulluja ja pelottavia. Hirveästi samalla tavalla toimivia sekomiehiä sitä onkin. Noita ääritilanteita lukiessa tuntuu siltä, ettei itselle voisi käydä ikinä noin. Toivottavasti joku vielä tulisi kertomaan, että miten se kaikki alkoi. Mitkä olivat niitä kaikista hienovaraisimpia ensimmäisiä merkkejä, joista olisi pitänyt heti tajuta, että suhde ei tule olemaan terve?

Aito rakkaus ja vilpitön ihminen ei vaadi sinulta mitään, vaan hän hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Mieti esimerkiksi millainen on aito paras ystävä. Ei sinua kunnioittava ihminen latele puutteitasi tai yritä muuttaa sinua, ei todellakaan!

Sinä et ole väärässä vaan vaistosi varoittaa sinua nyt! Juuri noin se alkaa, pientä ohjailua ja arvostelua --> muutat käytöstäsi tai toimintaasi jollain tavalla hänen haluamaan suuntaan --> palkkio, ihania ja helliä hetkiä. Tuttu kaava.

Et ole liian herkkä, ylidramaattinen tai väärässä. Omat kokemuksesi ja tunteesi ovat aitoja. Miksi kyseenalaistat omia tuntemuksiasi ja kokemuksiasi? Älä missään tapauksessa anna kumppanille mitään valtaa niihin! Sinä itse tiedät parhaiten!

Ainoa merkki suhteen alussa saattaa olla ainoastaan se, että kaikki ei vain tunnu olevan ihan kodillaan. Häivähdyksiä ohjailusta, häivähdyksiä jostakin epämääräisestä. Yksi merkki saattaa olla myös se, että mies pitää itseään parempana kuin muita. Hän myös loukkaantuu tai uhriutuu helposti, syyttelee muita... Saattaa myös olla että välit lapsuudenperheeseen ei ole kunnossa.

T. Se joka kirjoitti aiemmin luonnehäiriöisten yhdistävistä tekijöistä ja merkeistä

Juu, mies tosiaan pitää itseään parempana.

Yksi hassu juttu on tuo kritisoiminen. Hän kyllä kritisoi minua paljon, mutta kieltää tekevänsä niin. Sen sijaan hän arvostelee minua siitä, että minä kuulemma olen tuomitseva ja puhun ihmisistä ja asioista kielteisessä sävyssä. Toki on raskasta elää negatiivisen ja valittavan ihmisen kanssa ja olen pyrkinyt siitä eroon. Sekin on toisaalta raskasta, että varoo sanojaan ja äänensävyään, ettei puhuisi valittaen.

Mies ei ole eristänyt mua kavereista, mutta niitä ei paljon olekaan, kun ihmisillä on nykyään omat perheet ja elämäntilanteet. En käy töissäkään, joten selvästikin huomaan korvaavani sosiaalisia suhteita täällä netissä. Mies on sitten yrittänyt kieltää mua tulemasta av:lle, kun saan täältä haitallisia ajatuksia suhteestamme.

Näin aukikirjoitettuna eihän tämä hyvältä kuulosta. Olisi helpompi erota, jos hän vaikka löisi tms. Nyt on taas vaihe, että menee hyvin.

T. Sama edelleen joka muuttuu paremmaksi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja te, jotka olette olleet tällaisissa suhteissa jopa vuosia: miten ihmeessä kukaan voi suostua elämään noin? En tarkoita paheksua vaan asia aidosti kiinnostaa. Onko niin, että nainen turtuu pikkuhiljaa pahenevaan käytökseen eikä lopulta edes ymmärrä, miten sairaaksi suhde on käynyt?

Helposti se tosiaan pahenee huomaamatta. Omassa suhteessani ei ollut kyse mustasukkaisuudesta, mutta muuten se ei ollut terveellä pohjalla. Siihen aika lailla turtui eikä enää osannut pitää sitä niin kummallisena ja toki sekin vaikutti, että kyseessä oli ensimmäinen suhde ikinä. Nykyään näkee miten vinksahtanutta touhua sitä välillä sietikin.

Kaikkeenhan tottuu; jos sulle on tikku sormessa joka ei lähde, sormi turtuu siihen ja sit se vaan koteloituu osaksi sinua. Samalla tavalla noissa pitkissä parisuhteissakin käy jos toinen on mustasukkainen; siihen ajautuu vähitellen, huomaamattaan. Mukautuu niihin ensin ihan pieniin juttuihin joiden ei edes tajua tulevan mustasukkaisuudesta, sit kun siitä on aavistus on helpompaa itselle kaikin tavoin mukautua. 

Vaihtoehtona on ennalta-aavistamattomia raivokohtauksia, päiväkausia kestäviä haukkumisia yhdestä ainoasta asiasta johtuen. Toki se sit vaihtuu seuraavaan kun tulee sopiva aihe ja niitä löytyy aina. Jotkut saattaa olla väkivaltaisia, tosin omalla kohdalla se tuli vasta ihan lopussa kun mies tajusi, että mä todellakin haluan eron ja että olin jo lapun vienyt oikeustalolle. 

Tämä!! Aina riittää niitä, jotka julistaa näsäviisaasti, että "mä en kyllä jäisi tuollaiseen suhteeseen, mua ei kohdeltais noin!".

Ei kukaan jäisi tuollaiseen suhteeseen, jos se sairas toiminta alkais tyyliin *naps, olen hirviö*. Se alkaa niiin hitaasti ja vaivihkaa, että siihen turtuu ja oma todellisuudentaju alkaa hiljalleen hämärtyä ja kumppanin sairas todellisuus saa koko ajan vaan enemmän jalansijaa.

Lopulta kaikki on niin "fucked up", ettei itsekään tiedä mikä on totta ja alkaa uskoa olevansa itse se hullu.

Mulle pelastus oli eräs ystävätär, joka lainasi mulle Eckhart Tollen ja Anthony de Mellon kirjoja, ne luettuani aloin herätä todellisuuteen ja lopulta kylmän viileästi ilmoitin että nyt erotaan. Siitä seurasi väkivaltaa ja uhkailua, mutta yhtäkkiä mies alkoi kohdella mua kuin ilmaa. Takaisinruinaus alkoi kun muutin pois.

Törmäsin exään vuosia myöhemmin, itseni koonneena ja jälleen omana itsenäni. Tein hyvin selväksi, että jos nyt yrittäis samaa paskaa niin ei menis läpi, että hän käytti hyväkseen mun haavoittuvuutta ja nuoruuden epävarmuutta.

Tuli mieleen yksi "vitsi", joka nauratti vain exää itseään: "hyviä naisia tehdään niin, että hajotetaan ensin persoona pieniksi palasiksi ja rakennetaan sitten uusiksi, heh heh".

Sairas tyyppi.

Pelkään että mulle on käymässä noin. Mies on varmaan vähän narsistinen tai sitten mä en ole ihan todellisuudessa kiinni. En ole varma kumpaa.

Esim tunnen, että mun pitää yrittää olla kauniimpi ja laihempi ja iloisempi, jotta hän pitäisi. Jos en ole niin hän ei osoita huomiota eikä halua seksiä. Hän sanoi puutteistani hiljattain suorat sanat ja loukkaannuin ja mietin eroa, kun pidin niin tärkeänä. Ja esim hänelle pitää puhua aina kunnioittavasti.

No se voi olla merkki outoudesta tai normaali vaatimus kaikissa ihmissuhteissa. Hän ei mielestäni puhu mulle aina arvostaen, mutta olnko liian herkkänahkainen ja loukkaannun turhista ja kuvittelen mielessäni, että joku sana sisältää loukkauksen vaikkei niin ole. Hän sois sanoo, että olen yliherkkä ja ylidramatisoin sanomisia. ja että tulkitsen sanojaan väärin. Kumpi on totta? Hänen vakuuttava sana mun epäröivää ja itsekritiikkiin taipuvaista mieltäni kohtaan.

Sillä toisaalta kaikki mitä sanoi, on myös totta. Jos minäkin olenkin sillä lailla narsistinen, etten osaa ottaa vastaan kritiikkiä? Lopulta päätin yrittää tulla paremmaksi ja nyt onkin mennyt tosi hyvin sen jälkeen, mies osoittaa rakkautta ja antaa seksiä joka päivä.

Vaikea sanoa mikä on normaalia suhteessa ja mikä ei. Tämä on ensimmäinen suhteeni. Pistikin silmään, että täälläkin moni on kokenut sairaan suhteensa nuorena ja kokemattomana.

Nämä jutut tässä ketjussa ovat ihan hulluja ja pelottavia. Hirveästi samalla tavalla toimivia sekomiehiä sitä onkin. Noita ääritilanteita lukiessa tuntuu siltä, ettei itselle voisi käydä ikinä noin. Toivottavasti joku vielä tulisi kertomaan, että miten se kaikki alkoi. Mitkä olivat niitä kaikista hienovaraisimpia ensimmäisiä merkkejä, joista olisi pitänyt heti tajuta, että suhde ei tule olemaan terve?

Aito rakkaus ja vilpitön ihminen ei vaadi sinulta mitään, vaan hän hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Mieti esimerkiksi millainen on aito paras ystävä. Ei sinua kunnioittava ihminen latele puutteitasi tai yritä muuttaa sinua, ei todellakaan!

Sinä et ole väärässä vaan vaistosi varoittaa sinua nyt! Juuri noin se alkaa, pientä ohjailua ja arvostelua --> muutat käytöstäsi tai toimintaasi jollain tavalla hänen haluamaan suuntaan --> palkkio, ihania ja helliä hetkiä. Tuttu kaava.

Et ole liian herkkä, ylidramaattinen tai väärässä. Omat kokemuksesi ja tunteesi ovat aitoja. Miksi kyseenalaistat omia tuntemuksiasi ja kokemuksiasi? Älä missään tapauksessa anna kumppanille mitään valtaa niihin! Sinä itse tiedät parhaiten!

Ainoa merkki suhteen alussa saattaa olla ainoastaan se, että kaikki ei vain tunnu olevan ihan kodillaan. Häivähdyksiä ohjailusta, häivähdyksiä jostakin epämääräisestä. Yksi merkki saattaa olla myös se, että mies pitää itseään parempana kuin muita. Hän myös loukkaantuu tai uhriutuu helposti, syyttelee muita... Saattaa myös olla että välit lapsuudenperheeseen ei ole kunnossa.

T. Se joka kirjoitti aiemmin luonnehäiriöisten yhdistävistä tekijöistä ja merkeistä

Juu, mies tosiaan pitää itseään parempana.

Yksi hassu juttu on tuo kritisoiminen. Hän kyllä kritisoi minua paljon, mutta kieltää tekevänsä niin. Sen sijaan hän arvostelee minua siitä, että minä kuulemma olen tuomitseva ja puhun ihmisistä ja asioista kielteisessä sävyssä. Toki on raskasta elää negatiivisen ja valittavan ihmisen kanssa ja olen pyrkinyt siitä eroon. Sekin on toisaalta raskasta, että varoo sanojaan ja äänensävyään, ettei puhuisi valittaen.

Mies ei ole eristänyt mua kavereista, mutta niitä ei paljon olekaan, kun ihmisillä on nykyään omat perheet ja elämäntilanteet. En käy töissäkään, joten selvästikin huomaan korvaavani sosiaalisia suhteita täällä netissä. Mies on sitten yrittänyt kieltää mua tulemasta av:lle, kun saan täältä haitallisia ajatuksia suhteestamme.

Näin aukikirjoitettuna eihän tämä hyvältä kuulosta. Olisi helpompi erota, jos hän vaikka löisi tms. Nyt on taas vaihe, että menee hyvin.

T. Sama edelleen joka muuttuu paremmaksi

Olekohan sinä eksäni nyksä :-)? Ei, hän käy töissä... Mutta minä olisin voinut kirjoittaa tämän.

T. Se 20 v aviossa ollut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja te, jotka olette olleet tällaisissa suhteissa jopa vuosia: miten ihmeessä kukaan voi suostua elämään noin? En tarkoita paheksua vaan asia aidosti kiinnostaa. Onko niin, että nainen turtuu pikkuhiljaa pahenevaan käytökseen eikä lopulta edes ymmärrä, miten sairaaksi suhde on käynyt?

Helposti se tosiaan pahenee huomaamatta. Omassa suhteessani ei ollut kyse mustasukkaisuudesta, mutta muuten se ei ollut terveellä pohjalla. Siihen aika lailla turtui eikä enää osannut pitää sitä niin kummallisena ja toki sekin vaikutti, että kyseessä oli ensimmäinen suhde ikinä. Nykyään näkee miten vinksahtanutta touhua sitä välillä sietikin.

Kaikkeenhan tottuu; jos sulle on tikku sormessa joka ei lähde, sormi turtuu siihen ja sit se vaan koteloituu osaksi sinua. Samalla tavalla noissa pitkissä parisuhteissakin käy jos toinen on mustasukkainen; siihen ajautuu vähitellen, huomaamattaan. Mukautuu niihin ensin ihan pieniin juttuihin joiden ei edes tajua tulevan mustasukkaisuudesta, sit kun siitä on aavistus on helpompaa itselle kaikin tavoin mukautua. 

Vaihtoehtona on ennalta-aavistamattomia raivokohtauksia, päiväkausia kestäviä haukkumisia yhdestä ainoasta asiasta johtuen. Toki se sit vaihtuu seuraavaan kun tulee sopiva aihe ja niitä löytyy aina. Jotkut saattaa olla väkivaltaisia, tosin omalla kohdalla se tuli vasta ihan lopussa kun mies tajusi, että mä todellakin haluan eron ja että olin jo lapun vienyt oikeustalolle. 

Tämä!! Aina riittää niitä, jotka julistaa näsäviisaasti, että "mä en kyllä jäisi tuollaiseen suhteeseen, mua ei kohdeltais noin!".

Ei kukaan jäisi tuollaiseen suhteeseen, jos se sairas toiminta alkais tyyliin *naps, olen hirviö*. Se alkaa niiin hitaasti ja vaivihkaa, että siihen turtuu ja oma todellisuudentaju alkaa hiljalleen hämärtyä ja kumppanin sairas todellisuus saa koko ajan vaan enemmän jalansijaa.

Lopulta kaikki on niin "fucked up", ettei itsekään tiedä mikä on totta ja alkaa uskoa olevansa itse se hullu.

Mulle pelastus oli eräs ystävätär, joka lainasi mulle Eckhart Tollen ja Anthony de Mellon kirjoja, ne luettuani aloin herätä todellisuuteen ja lopulta kylmän viileästi ilmoitin että nyt erotaan. Siitä seurasi väkivaltaa ja uhkailua, mutta yhtäkkiä mies alkoi kohdella mua kuin ilmaa. Takaisinruinaus alkoi kun muutin pois.

Törmäsin exään vuosia myöhemmin, itseni koonneena ja jälleen omana itsenäni. Tein hyvin selväksi, että jos nyt yrittäis samaa paskaa niin ei menis läpi, että hän käytti hyväkseen mun haavoittuvuutta ja nuoruuden epävarmuutta.

Tuli mieleen yksi "vitsi", joka nauratti vain exää itseään: "hyviä naisia tehdään niin, että hajotetaan ensin persoona pieniksi palasiksi ja rakennetaan sitten uusiksi, heh heh".

Sairas tyyppi.

Pelkään että mulle on käymässä noin. Mies on varmaan vähän narsistinen tai sitten mä en ole ihan todellisuudessa kiinni. En ole varma kumpaa.

Esim tunnen, että mun pitää yrittää olla kauniimpi ja laihempi ja iloisempi, jotta hän pitäisi. Jos en ole niin hän ei osoita huomiota eikä halua seksiä. Hän sanoi puutteistani hiljattain suorat sanat ja loukkaannuin ja mietin eroa, kun pidin niin tärkeänä. Ja esim hänelle pitää puhua aina kunnioittavasti.

No se voi olla merkki outoudesta tai normaali vaatimus kaikissa ihmissuhteissa. Hän ei mielestäni puhu mulle aina arvostaen, mutta olnko liian herkkänahkainen ja loukkaannun turhista ja kuvittelen mielessäni, että joku sana sisältää loukkauksen vaikkei niin ole. Hän sois sanoo, että olen yliherkkä ja ylidramatisoin sanomisia. ja että tulkitsen sanojaan väärin. Kumpi on totta? Hänen vakuuttava sana mun epäröivää ja itsekritiikkiin taipuvaista mieltäni kohtaan.

Sillä toisaalta kaikki mitä sanoi, on myös totta. Jos minäkin olenkin sillä lailla narsistinen, etten osaa ottaa vastaan kritiikkiä? Lopulta päätin yrittää tulla paremmaksi ja nyt onkin mennyt tosi hyvin sen jälkeen, mies osoittaa rakkautta ja antaa seksiä joka päivä.

Vaikea sanoa mikä on normaalia suhteessa ja mikä ei. Tämä on ensimmäinen suhteeni. Pistikin silmään, että täälläkin moni on kokenut sairaan suhteensa nuorena ja kokemattomana.

Nämä jutut tässä ketjussa ovat ihan hulluja ja pelottavia. Hirveästi samalla tavalla toimivia sekomiehiä sitä onkin. Noita ääritilanteita lukiessa tuntuu siltä, ettei itselle voisi käydä ikinä noin. Toivottavasti joku vielä tulisi kertomaan, että miten se kaikki alkoi. Mitkä olivat niitä kaikista hienovaraisimpia ensimmäisiä merkkejä, joista olisi pitänyt heti tajuta, että suhde ei tule olemaan terve?

Aito rakkaus ja vilpitön ihminen ei vaadi sinulta mitään, vaan hän hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Mieti esimerkiksi millainen on aito paras ystävä. Ei sinua kunnioittava ihminen latele puutteitasi tai yritä muuttaa sinua, ei todellakaan!

Sinä et ole väärässä vaan vaistosi varoittaa sinua nyt! Juuri noin se alkaa, pientä ohjailua ja arvostelua --> muutat käytöstäsi tai toimintaasi jollain tavalla hänen haluamaan suuntaan --> palkkio, ihania ja helliä hetkiä. Tuttu kaava.

Et ole liian herkkä, ylidramaattinen tai väärässä. Omat kokemuksesi ja tunteesi ovat aitoja. Miksi kyseenalaistat omia tuntemuksiasi ja kokemuksiasi? Älä missään tapauksessa anna kumppanille mitään valtaa niihin! Sinä itse tiedät parhaiten!

Ainoa merkki suhteen alussa saattaa olla ainoastaan se, että kaikki ei vain tunnu olevan ihan kodillaan. Häivähdyksiä ohjailusta, häivähdyksiä jostakin epämääräisestä. Yksi merkki saattaa olla myös se, että mies pitää itseään parempana kuin muita. Hän myös loukkaantuu tai uhriutuu helposti, syyttelee muita... Saattaa myös olla että välit lapsuudenperheeseen ei ole kunnossa.

T. Se joka kirjoitti aiemmin luonnehäiriöisten yhdistävistä tekijöistä ja merkeistä

Juu, mies tosiaan pitää itseään parempana.

Yksi hassu juttu on tuo kritisoiminen. Hän kyllä kritisoi minua paljon, mutta kieltää tekevänsä niin. Sen sijaan hän arvostelee minua siitä, että minä kuulemma olen tuomitseva ja puhun ihmisistä ja asioista kielteisessä sävyssä. Toki on raskasta elää negatiivisen ja valittavan ihmisen kanssa ja olen pyrkinyt siitä eroon. Sekin on toisaalta raskasta, että varoo sanojaan ja äänensävyään, ettei puhuisi valittaen.

Mies ei ole eristänyt mua kavereista, mutta niitä ei paljon olekaan, kun ihmisillä on nykyään omat perheet ja elämäntilanteet. En käy töissäkään, joten selvästikin huomaan korvaavani sosiaalisia suhteita täällä netissä. Mies on sitten yrittänyt kieltää mua tulemasta av:lle, kun saan täältä haitallisia ajatuksia suhteestamme.

Näin aukikirjoitettuna eihän tämä hyvältä kuulosta. Olisi helpompi erota, jos hän vaikka löisi tms. Nyt on taas vaihe, että menee hyvin.

T. Sama edelleen joka muuttuu paremmaksi

On erittäin huono merkki, että mies projisoi omat huonot puolensa sinun ongelmiksesi; hän on kriittinen mutta syyttää sinua siitä jne. Ei ole normaalia, että parisuhteessa joutuu varomaan äänensävyään! Ja on jo hälyttävää, että hän pyrkii hallitsemaan nettikäytöstäsi, eihän se kuulu hänelle millään tavalla.

Olen ollut aviossa parisen kymmentä vuotta aviossa eikä mies ole koskaan puhunut rumasti ulkonäöstäni (en todellakaan ole täydellinen) eikä ikinä pyrkinyt kieltämään minua tekemästä mitään tai menemästä minnekään. Sellainen käytös ei ole normaalia!

Älä missään nimessä tee miehelle lapsia, sitten olet pääsemättömissä. Mieti, miten paljon kritisoitavaa hän löytäisi äitiydestäsi ja kehostasi synnytyksen jälkeen ja miten heikoilla sitten olisit.

Älä tuhlaa elämääsi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja te, jotka olette olleet tällaisissa suhteissa jopa vuosia: miten ihmeessä kukaan voi suostua elämään noin? En tarkoita paheksua vaan asia aidosti kiinnostaa. Onko niin, että nainen turtuu pikkuhiljaa pahenevaan käytökseen eikä lopulta edes ymmärrä, miten sairaaksi suhde on käynyt?

Helposti se tosiaan pahenee huomaamatta. Omassa suhteessani ei ollut kyse mustasukkaisuudesta, mutta muuten se ei ollut terveellä pohjalla. Siihen aika lailla turtui eikä enää osannut pitää sitä niin kummallisena ja toki sekin vaikutti, että kyseessä oli ensimmäinen suhde ikinä. Nykyään näkee miten vinksahtanutta touhua sitä välillä sietikin.

Kaikkeenhan tottuu; jos sulle on tikku sormessa joka ei lähde, sormi turtuu siihen ja sit se vaan koteloituu osaksi sinua. Samalla tavalla noissa pitkissä parisuhteissakin käy jos toinen on mustasukkainen; siihen ajautuu vähitellen, huomaamattaan. Mukautuu niihin ensin ihan pieniin juttuihin joiden ei edes tajua tulevan mustasukkaisuudesta, sit kun siitä on aavistus on helpompaa itselle kaikin tavoin mukautua. 

Vaihtoehtona on ennalta-aavistamattomia raivokohtauksia, päiväkausia kestäviä haukkumisia yhdestä ainoasta asiasta johtuen. Toki se sit vaihtuu seuraavaan kun tulee sopiva aihe ja niitä löytyy aina. Jotkut saattaa olla väkivaltaisia, tosin omalla kohdalla se tuli vasta ihan lopussa kun mies tajusi, että mä todellakin haluan eron ja että olin jo lapun vienyt oikeustalolle. 

Tämä!! Aina riittää niitä, jotka julistaa näsäviisaasti, että "mä en kyllä jäisi tuollaiseen suhteeseen, mua ei kohdeltais noin!".

Ei kukaan jäisi tuollaiseen suhteeseen, jos se sairas toiminta alkais tyyliin *naps, olen hirviö*. Se alkaa niiin hitaasti ja vaivihkaa, että siihen turtuu ja oma todellisuudentaju alkaa hiljalleen hämärtyä ja kumppanin sairas todellisuus saa koko ajan vaan enemmän jalansijaa.

Lopulta kaikki on niin "fucked up", ettei itsekään tiedä mikä on totta ja alkaa uskoa olevansa itse se hullu.

Mulle pelastus oli eräs ystävätär, joka lainasi mulle Eckhart Tollen ja Anthony de Mellon kirjoja, ne luettuani aloin herätä todellisuuteen ja lopulta kylmän viileästi ilmoitin että nyt erotaan. Siitä seurasi väkivaltaa ja uhkailua, mutta yhtäkkiä mies alkoi kohdella mua kuin ilmaa. Takaisinruinaus alkoi kun muutin pois.

Törmäsin exään vuosia myöhemmin, itseni koonneena ja jälleen omana itsenäni. Tein hyvin selväksi, että jos nyt yrittäis samaa paskaa niin ei menis läpi, että hän käytti hyväkseen mun haavoittuvuutta ja nuoruuden epävarmuutta.

Tuli mieleen yksi "vitsi", joka nauratti vain exää itseään: "hyviä naisia tehdään niin, että hajotetaan ensin persoona pieniksi palasiksi ja rakennetaan sitten uusiksi, heh heh".

Sairas tyyppi.

Pelkään että mulle on käymässä noin. Mies on varmaan vähän narsistinen tai sitten mä en ole ihan todellisuudessa kiinni. En ole varma kumpaa.

Esim tunnen, että mun pitää yrittää olla kauniimpi ja laihempi ja iloisempi, jotta hän pitäisi. Jos en ole niin hän ei osoita huomiota eikä halua seksiä. Hän sanoi puutteistani hiljattain suorat sanat ja loukkaannuin ja mietin eroa, kun pidin niin tärkeänä. Ja esim hänelle pitää puhua aina kunnioittavasti.

No se voi olla merkki outoudesta tai normaali vaatimus kaikissa ihmissuhteissa. Hän ei mielestäni puhu mulle aina arvostaen, mutta olnko liian herkkänahkainen ja loukkaannun turhista ja kuvittelen mielessäni, että joku sana sisältää loukkauksen vaikkei niin ole. Hän sois sanoo, että olen yliherkkä ja ylidramatisoin sanomisia. ja että tulkitsen sanojaan väärin. Kumpi on totta? Hänen vakuuttava sana mun epäröivää ja itsekritiikkiin taipuvaista mieltäni kohtaan.

Sillä toisaalta kaikki mitä sanoi, on myös totta. Jos minäkin olenkin sillä lailla narsistinen, etten osaa ottaa vastaan kritiikkiä? Lopulta päätin yrittää tulla paremmaksi ja nyt onkin mennyt tosi hyvin sen jälkeen, mies osoittaa rakkautta ja antaa seksiä joka päivä.

Vaikea sanoa mikä on normaalia suhteessa ja mikä ei. Tämä on ensimmäinen suhteeni. Pistikin silmään, että täälläkin moni on kokenut sairaan suhteensa nuorena ja kokemattomana.

Nämä jutut tässä ketjussa ovat ihan hulluja ja pelottavia. Hirveästi samalla tavalla toimivia sekomiehiä sitä onkin. Noita ääritilanteita lukiessa tuntuu siltä, ettei itselle voisi käydä ikinä noin. Toivottavasti joku vielä tulisi kertomaan, että miten se kaikki alkoi. Mitkä olivat niitä kaikista hienovaraisimpia ensimmäisiä merkkejä, joista olisi pitänyt heti tajuta, että suhde ei tule olemaan terve?

Aito rakkaus ja vilpitön ihminen ei vaadi sinulta mitään, vaan hän hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Mieti esimerkiksi millainen on aito paras ystävä. Ei sinua kunnioittava ihminen latele puutteitasi tai yritä muuttaa sinua, ei todellakaan!

Sinä et ole väärässä vaan vaistosi varoittaa sinua nyt! Juuri noin se alkaa, pientä ohjailua ja arvostelua --> muutat käytöstäsi tai toimintaasi jollain tavalla hänen haluamaan suuntaan --> palkkio, ihania ja helliä hetkiä. Tuttu kaava.

Et ole liian herkkä, ylidramaattinen tai väärässä. Omat kokemuksesi ja tunteesi ovat aitoja. Miksi kyseenalaistat omia tuntemuksiasi ja kokemuksiasi? Älä missään tapauksessa anna kumppanille mitään valtaa niihin! Sinä itse tiedät parhaiten!

Ainoa merkki suhteen alussa saattaa olla ainoastaan se, että kaikki ei vain tunnu olevan ihan kodillaan. Häivähdyksiä ohjailusta, häivähdyksiä jostakin epämääräisestä. Yksi merkki saattaa olla myös se, että mies pitää itseään parempana kuin muita. Hän myös loukkaantuu tai uhriutuu helposti, syyttelee muita... Saattaa myös olla että välit lapsuudenperheeseen ei ole kunnossa.

T. Se joka kirjoitti aiemmin luonnehäiriöisten yhdistävistä tekijöistä ja merkeistä

Juu, mies tosiaan pitää itseään parempana.

Yksi hassu juttu on tuo kritisoiminen. Hän kyllä kritisoi minua paljon, mutta kieltää tekevänsä niin. Sen sijaan hän arvostelee minua siitä, että minä kuulemma olen tuomitseva ja puhun ihmisistä ja asioista kielteisessä sävyssä. Toki on raskasta elää negatiivisen ja valittavan ihmisen kanssa ja olen pyrkinyt siitä eroon. Sekin on toisaalta raskasta, että varoo sanojaan ja äänensävyään, ettei puhuisi valittaen.

Mies ei ole eristänyt mua kavereista, mutta niitä ei paljon olekaan, kun ihmisillä on nykyään omat perheet ja elämäntilanteet. En käy töissäkään, joten selvästikin huomaan korvaavani sosiaalisia suhteita täällä netissä. Mies on sitten yrittänyt kieltää mua tulemasta av:lle, kun saan täältä haitallisia ajatuksia suhteestamme.

Näin aukikirjoitettuna eihän tämä hyvältä kuulosta. Olisi helpompi erota, jos hän vaikka löisi tms. Nyt on taas vaihe, että menee hyvin.

T. Sama edelleen joka muuttuu paremmaksi

On erittäin huono merkki, että mies projisoi omat huonot puolensa sinun ongelmiksesi; hän on kriittinen mutta syyttää sinua siitä jne. Ei ole normaalia, että parisuhteessa joutuu varomaan äänensävyään! Ja on jo hälyttävää, että hän pyrkii hallitsemaan nettikäytöstäsi, eihän se kuulu hänelle millään tavalla.

Olen ollut aviossa parisen kymmentä vuotta aviossa eikä mies ole koskaan puhunut rumasti ulkonäöstäni (en todellakaan ole täydellinen) eikä ikinä pyrkinyt kieltämään minua tekemästä mitään tai menemästä minnekään. Sellainen käytös ei ole normaalia!

Älä missään nimessä tee miehelle lapsia, sitten olet pääsemättömissä. Mieti, miten paljon kritisoitavaa hän löytäisi äitiydestäsi ja kehostasi synnytyksen jälkeen ja miten heikoilla sitten olisit.

Älä tuhlaa elämääsi!

Toisaalta lue tuo tekstini toisinpäin. Siinä minä uhriudun ja kritisoin ja syyllistän miestä monin eri tavoin. Mitä jos vikaa onkin paljon itsessänikin? Se havainnollistaa tätä eroamisen vaikeutta, kun ei ole ihan varma siitä, hahmottaako sitä oikein.

Se toinen, voisin olla exäsi nyksä, mutta tosiaan en ole töissä. Miehellä exiä riittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja te, jotka olette olleet tällaisissa suhteissa jopa vuosia: miten ihmeessä kukaan voi suostua elämään noin? En tarkoita paheksua vaan asia aidosti kiinnostaa. Onko niin, että nainen turtuu pikkuhiljaa pahenevaan käytökseen eikä lopulta edes ymmärrä, miten sairaaksi suhde on käynyt?

Helposti se tosiaan pahenee huomaamatta. Omassa suhteessani ei ollut kyse mustasukkaisuudesta, mutta muuten se ei ollut terveellä pohjalla. Siihen aika lailla turtui eikä enää osannut pitää sitä niin kummallisena ja toki sekin vaikutti, että kyseessä oli ensimmäinen suhde ikinä. Nykyään näkee miten vinksahtanutta touhua sitä välillä sietikin.

Kaikkeenhan tottuu; jos sulle on tikku sormessa joka ei lähde, sormi turtuu siihen ja sit se vaan koteloituu osaksi sinua. Samalla tavalla noissa pitkissä parisuhteissakin käy jos toinen on mustasukkainen; siihen ajautuu vähitellen, huomaamattaan. Mukautuu niihin ensin ihan pieniin juttuihin joiden ei edes tajua tulevan mustasukkaisuudesta, sit kun siitä on aavistus on helpompaa itselle kaikin tavoin mukautua. 

Vaihtoehtona on ennalta-aavistamattomia raivokohtauksia, päiväkausia kestäviä haukkumisia yhdestä ainoasta asiasta johtuen. Toki se sit vaihtuu seuraavaan kun tulee sopiva aihe ja niitä löytyy aina. Jotkut saattaa olla väkivaltaisia, tosin omalla kohdalla se tuli vasta ihan lopussa kun mies tajusi, että mä todellakin haluan eron ja että olin jo lapun vienyt oikeustalolle. 

Tämä!! Aina riittää niitä, jotka julistaa näsäviisaasti, että "mä en kyllä jäisi tuollaiseen suhteeseen, mua ei kohdeltais noin!".

Ei kukaan jäisi tuollaiseen suhteeseen, jos se sairas toiminta alkais tyyliin *naps, olen hirviö*. Se alkaa niiin hitaasti ja vaivihkaa, että siihen turtuu ja oma todellisuudentaju alkaa hiljalleen hämärtyä ja kumppanin sairas todellisuus saa koko ajan vaan enemmän jalansijaa.

Lopulta kaikki on niin "fucked up", ettei itsekään tiedä mikä on totta ja alkaa uskoa olevansa itse se hullu.

Mulle pelastus oli eräs ystävätär, joka lainasi mulle Eckhart Tollen ja Anthony de Mellon kirjoja, ne luettuani aloin herätä todellisuuteen ja lopulta kylmän viileästi ilmoitin että nyt erotaan. Siitä seurasi väkivaltaa ja uhkailua, mutta yhtäkkiä mies alkoi kohdella mua kuin ilmaa. Takaisinruinaus alkoi kun muutin pois.

Törmäsin exään vuosia myöhemmin, itseni koonneena ja jälleen omana itsenäni. Tein hyvin selväksi, että jos nyt yrittäis samaa paskaa niin ei menis läpi, että hän käytti hyväkseen mun haavoittuvuutta ja nuoruuden epävarmuutta.

Tuli mieleen yksi "vitsi", joka nauratti vain exää itseään: "hyviä naisia tehdään niin, että hajotetaan ensin persoona pieniksi palasiksi ja rakennetaan sitten uusiksi, heh heh".

Sairas tyyppi.

Pelkään että mulle on käymässä noin. Mies on varmaan vähän narsistinen tai sitten mä en ole ihan todellisuudessa kiinni. En ole varma kumpaa.

Esim tunnen, että mun pitää yrittää olla kauniimpi ja laihempi ja iloisempi, jotta hän pitäisi. Jos en ole niin hän ei osoita huomiota eikä halua seksiä. Hän sanoi puutteistani hiljattain suorat sanat ja loukkaannuin ja mietin eroa, kun pidin niin tärkeänä. Ja esim hänelle pitää puhua aina kunnioittavasti.

No se voi olla merkki outoudesta tai normaali vaatimus kaikissa ihmissuhteissa. Hän ei mielestäni puhu mulle aina arvostaen, mutta olnko liian herkkänahkainen ja loukkaannun turhista ja kuvittelen mielessäni, että joku sana sisältää loukkauksen vaikkei niin ole. Hän sois sanoo, että olen yliherkkä ja ylidramatisoin sanomisia. ja että tulkitsen sanojaan väärin. Kumpi on totta? Hänen vakuuttava sana mun epäröivää ja itsekritiikkiin taipuvaista mieltäni kohtaan.

Sillä toisaalta kaikki mitä sanoi, on myös totta. Jos minäkin olenkin sillä lailla narsistinen, etten osaa ottaa vastaan kritiikkiä? Lopulta päätin yrittää tulla paremmaksi ja nyt onkin mennyt tosi hyvin sen jälkeen, mies osoittaa rakkautta ja antaa seksiä joka päivä.

Vaikea sanoa mikä on normaalia suhteessa ja mikä ei. Tämä on ensimmäinen suhteeni. Pistikin silmään, että täälläkin moni on kokenut sairaan suhteensa nuorena ja kokemattomana.

Nämä jutut tässä ketjussa ovat ihan hulluja ja pelottavia. Hirveästi samalla tavalla toimivia sekomiehiä sitä onkin. Noita ääritilanteita lukiessa tuntuu siltä, ettei itselle voisi käydä ikinä noin. Toivottavasti joku vielä tulisi kertomaan, että miten se kaikki alkoi. Mitkä olivat niitä kaikista hienovaraisimpia ensimmäisiä merkkejä, joista olisi pitänyt heti tajuta, että suhde ei tule olemaan terve?

Aito rakkaus ja vilpitön ihminen ei vaadi sinulta mitään, vaan hän hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Mieti esimerkiksi millainen on aito paras ystävä. Ei sinua kunnioittava ihminen latele puutteitasi tai yritä muuttaa sinua, ei todellakaan!

Sinä et ole väärässä vaan vaistosi varoittaa sinua nyt! Juuri noin se alkaa, pientä ohjailua ja arvostelua --> muutat käytöstäsi tai toimintaasi jollain tavalla hänen haluamaan suuntaan --> palkkio, ihania ja helliä hetkiä. Tuttu kaava.

Et ole liian herkkä, ylidramaattinen tai väärässä. Omat kokemuksesi ja tunteesi ovat aitoja. Miksi kyseenalaistat omia tuntemuksiasi ja kokemuksiasi? Älä missään tapauksessa anna kumppanille mitään valtaa niihin! Sinä itse tiedät parhaiten!

Ainoa merkki suhteen alussa saattaa olla ainoastaan se, että kaikki ei vain tunnu olevan ihan kodillaan. Häivähdyksiä ohjailusta, häivähdyksiä jostakin epämääräisestä. Yksi merkki saattaa olla myös se, että mies pitää itseään parempana kuin muita. Hän myös loukkaantuu tai uhriutuu helposti, syyttelee muita... Saattaa myös olla että välit lapsuudenperheeseen ei ole kunnossa.

T. Se joka kirjoitti aiemmin luonnehäiriöisten yhdistävistä tekijöistä ja merkeistä

Juu, mies tosiaan pitää itseään parempana.

Yksi hassu juttu on tuo kritisoiminen. Hän kyllä kritisoi minua paljon, mutta kieltää tekevänsä niin. Sen sijaan hän arvostelee minua siitä, että minä kuulemma olen tuomitseva ja puhun ihmisistä ja asioista kielteisessä sävyssä. Toki on raskasta elää negatiivisen ja valittavan ihmisen kanssa ja olen pyrkinyt siitä eroon. Sekin on toisaalta raskasta, että varoo sanojaan ja äänensävyään, ettei puhuisi valittaen.

Mies ei ole eristänyt mua kavereista, mutta niitä ei paljon olekaan, kun ihmisillä on nykyään omat perheet ja elämäntilanteet. En käy töissäkään, joten selvästikin huomaan korvaavani sosiaalisia suhteita täällä netissä. Mies on sitten yrittänyt kieltää mua tulemasta av:lle, kun saan täältä haitallisia ajatuksia suhteestamme.

Näin aukikirjoitettuna eihän tämä hyvältä kuulosta. Olisi helpompi erota, jos hän vaikka löisi tms. Nyt on taas vaihe, että menee hyvin.

T. Sama edelleen joka muuttuu paremmaksi

On erittäin huono merkki, että mies projisoi omat huonot puolensa sinun ongelmiksesi; hän on kriittinen mutta syyttää sinua siitä jne. Ei ole normaalia, että parisuhteessa joutuu varomaan äänensävyään! Ja on jo hälyttävää, että hän pyrkii hallitsemaan nettikäytöstäsi, eihän se kuulu hänelle millään tavalla.

Olen ollut aviossa parisen kymmentä vuotta aviossa eikä mies ole koskaan puhunut rumasti ulkonäöstäni (en todellakaan ole täydellinen) eikä ikinä pyrkinyt kieltämään minua tekemästä mitään tai menemästä minnekään. Sellainen käytös ei ole normaalia!

Älä missään nimessä tee miehelle lapsia, sitten olet pääsemättömissä. Mieti, miten paljon kritisoitavaa hän löytäisi äitiydestäsi ja kehostasi synnytyksen jälkeen ja miten heikoilla sitten olisit.

Älä tuhlaa elämääsi!

Toisaalta lue tuo tekstini toisinpäin. Siinä minä uhriudun ja kritisoin ja syyllistän miestä monin eri tavoin. Mitä jos vikaa onkin paljon itsessänikin? Se havainnollistaa tätä eroamisen vaikeutta, kun ei ole ihan varma siitä, hahmottaako sitä oikein.

Se toinen, voisin olla exäsi nyksä, mutta tosiaan en ole töissä. Miehellä exiä riittää.

Niin, pääsi on sekaisin. Onko se sekaisin sen takia, että

A) mies on sekoittanut pääsi kunnon luonnehäiriöisen tavoin

B) parisuhde on vahingoittava ja se nostaa esiin omat huonot puolesi

C) olet itse luonnehäiriöinen

Tarvitset aikaa ja etäisyyttä, ja muita ihmiskontakteja, jotta saat tämän selville. Suosittelen kuitenkin hakemaan tietoa narsistin kaksoisviestinnästä. Kun luet teemasta, ja sinusta tuntuu fyysisesti pahalta, niin sitten vaihtoehto on A.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja te, jotka olette olleet tällaisissa suhteissa jopa vuosia: miten ihmeessä kukaan voi suostua elämään noin? En tarkoita paheksua vaan asia aidosti kiinnostaa. Onko niin, että nainen turtuu pikkuhiljaa pahenevaan käytökseen eikä lopulta edes ymmärrä, miten sairaaksi suhde on käynyt?

Helposti se tosiaan pahenee huomaamatta. Omassa suhteessani ei ollut kyse mustasukkaisuudesta, mutta muuten se ei ollut terveellä pohjalla. Siihen aika lailla turtui eikä enää osannut pitää sitä niin kummallisena ja toki sekin vaikutti, että kyseessä oli ensimmäinen suhde ikinä. Nykyään näkee miten vinksahtanutta touhua sitä välillä sietikin.

Kaikkeenhan tottuu; jos sulle on tikku sormessa joka ei lähde, sormi turtuu siihen ja sit se vaan koteloituu osaksi sinua. Samalla tavalla noissa pitkissä parisuhteissakin käy jos toinen on mustasukkainen; siihen ajautuu vähitellen, huomaamattaan. Mukautuu niihin ensin ihan pieniin juttuihin joiden ei edes tajua tulevan mustasukkaisuudesta, sit kun siitä on aavistus on helpompaa itselle kaikin tavoin mukautua. 

Vaihtoehtona on ennalta-aavistamattomia raivokohtauksia, päiväkausia kestäviä haukkumisia yhdestä ainoasta asiasta johtuen. Toki se sit vaihtuu seuraavaan kun tulee sopiva aihe ja niitä löytyy aina. Jotkut saattaa olla väkivaltaisia, tosin omalla kohdalla se tuli vasta ihan lopussa kun mies tajusi, että mä todellakin haluan eron ja että olin jo lapun vienyt oikeustalolle. 

Tämä!! Aina riittää niitä, jotka julistaa näsäviisaasti, että "mä en kyllä jäisi tuollaiseen suhteeseen, mua ei kohdeltais noin!".

Ei kukaan jäisi tuollaiseen suhteeseen, jos se sairas toiminta alkais tyyliin *naps, olen hirviö*. Se alkaa niiin hitaasti ja vaivihkaa, että siihen turtuu ja oma todellisuudentaju alkaa hiljalleen hämärtyä ja kumppanin sairas todellisuus saa koko ajan vaan enemmän jalansijaa.

Lopulta kaikki on niin "fucked up", ettei itsekään tiedä mikä on totta ja alkaa uskoa olevansa itse se hullu.

Mulle pelastus oli eräs ystävätär, joka lainasi mulle Eckhart Tollen ja Anthony de Mellon kirjoja, ne luettuani aloin herätä todellisuuteen ja lopulta kylmän viileästi ilmoitin että nyt erotaan. Siitä seurasi väkivaltaa ja uhkailua, mutta yhtäkkiä mies alkoi kohdella mua kuin ilmaa. Takaisinruinaus alkoi kun muutin pois.

Törmäsin exään vuosia myöhemmin, itseni koonneena ja jälleen omana itsenäni. Tein hyvin selväksi, että jos nyt yrittäis samaa paskaa niin ei menis läpi, että hän käytti hyväkseen mun haavoittuvuutta ja nuoruuden epävarmuutta.

Tuli mieleen yksi "vitsi", joka nauratti vain exää itseään: "hyviä naisia tehdään niin, että hajotetaan ensin persoona pieniksi palasiksi ja rakennetaan sitten uusiksi, heh heh".

Sairas tyyppi.

Pelkään että mulle on käymässä noin. Mies on varmaan vähän narsistinen tai sitten mä en ole ihan todellisuudessa kiinni. En ole varma kumpaa.

Esim tunnen, että mun pitää yrittää olla kauniimpi ja laihempi ja iloisempi, jotta hän pitäisi. Jos en ole niin hän ei osoita huomiota eikä halua seksiä. Hän sanoi puutteistani hiljattain suorat sanat ja loukkaannuin ja mietin eroa, kun pidin niin tärkeänä. Ja esim hänelle pitää puhua aina kunnioittavasti.

No se voi olla merkki outoudesta tai normaali vaatimus kaikissa ihmissuhteissa. Hän ei mielestäni puhu mulle aina arvostaen, mutta olnko liian herkkänahkainen ja loukkaannun turhista ja kuvittelen mielessäni, että joku sana sisältää loukkauksen vaikkei niin ole. Hän sois sanoo, että olen yliherkkä ja ylidramatisoin sanomisia. ja että tulkitsen sanojaan väärin. Kumpi on totta? Hänen vakuuttava sana mun epäröivää ja itsekritiikkiin taipuvaista mieltäni kohtaan.

Sillä toisaalta kaikki mitä sanoi, on myös totta. Jos minäkin olenkin sillä lailla narsistinen, etten osaa ottaa vastaan kritiikkiä? Lopulta päätin yrittää tulla paremmaksi ja nyt onkin mennyt tosi hyvin sen jälkeen, mies osoittaa rakkautta ja antaa seksiä joka päivä.

Vaikea sanoa mikä on normaalia suhteessa ja mikä ei. Tämä on ensimmäinen suhteeni. Pistikin silmään, että täälläkin moni on kokenut sairaan suhteensa nuorena ja kokemattomana.

Nämä jutut tässä ketjussa ovat ihan hulluja ja pelottavia. Hirveästi samalla tavalla toimivia sekomiehiä sitä onkin. Noita ääritilanteita lukiessa tuntuu siltä, ettei itselle voisi käydä ikinä noin. Toivottavasti joku vielä tulisi kertomaan, että miten se kaikki alkoi. Mitkä olivat niitä kaikista hienovaraisimpia ensimmäisiä merkkejä, joista olisi pitänyt heti tajuta, että suhde ei tule olemaan terve?

JUOKSE! Juokse kauas ja juokse heti! Noin se juuri alkaa! Sinua muokataan loputtomasti juurikin säännöstelemällä hellyyttä ja huomiota, kohta niiden evääminen ei enää riitä "rangaistukseksi" vaan sitten aletaan sitoa kotiin, kielletään tekemisiä ja lopulta lyödään. Suhteessa pitää pystyä olemaan vapaasti oma itsensä, saa olla huonoja päiviä eikä toista pidä koko ajan viihdyttää. Juokse!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja te, jotka olette olleet tällaisissa suhteissa jopa vuosia: miten ihmeessä kukaan voi suostua elämään noin? En tarkoita paheksua vaan asia aidosti kiinnostaa. Onko niin, että nainen turtuu pikkuhiljaa pahenevaan käytökseen eikä lopulta edes ymmärrä, miten sairaaksi suhde on käynyt?

Helposti se tosiaan pahenee huomaamatta. Omassa suhteessani ei ollut kyse mustasukkaisuudesta, mutta muuten se ei ollut terveellä pohjalla. Siihen aika lailla turtui eikä enää osannut pitää sitä niin kummallisena ja toki sekin vaikutti, että kyseessä oli ensimmäinen suhde ikinä. Nykyään näkee miten vinksahtanutta touhua sitä välillä sietikin.

Kaikkeenhan tottuu; jos sulle on tikku sormessa joka ei lähde, sormi turtuu siihen ja sit se vaan koteloituu osaksi sinua. Samalla tavalla noissa pitkissä parisuhteissakin käy jos toinen on mustasukkainen; siihen ajautuu vähitellen, huomaamattaan. Mukautuu niihin ensin ihan pieniin juttuihin joiden ei edes tajua tulevan mustasukkaisuudesta, sit kun siitä on aavistus on helpompaa itselle kaikin tavoin mukautua. 

Vaihtoehtona on ennalta-aavistamattomia raivokohtauksia, päiväkausia kestäviä haukkumisia yhdestä ainoasta asiasta johtuen. Toki se sit vaihtuu seuraavaan kun tulee sopiva aihe ja niitä löytyy aina. Jotkut saattaa olla väkivaltaisia, tosin omalla kohdalla se tuli vasta ihan lopussa kun mies tajusi, että mä todellakin haluan eron ja että olin jo lapun vienyt oikeustalolle. 

Tämä!! Aina riittää niitä, jotka julistaa näsäviisaasti, että "mä en kyllä jäisi tuollaiseen suhteeseen, mua ei kohdeltais noin!".

Ei kukaan jäisi tuollaiseen suhteeseen, jos se sairas toiminta alkais tyyliin *naps, olen hirviö*. Se alkaa niiin hitaasti ja vaivihkaa, että siihen turtuu ja oma todellisuudentaju alkaa hiljalleen hämärtyä ja kumppanin sairas todellisuus saa koko ajan vaan enemmän jalansijaa.

Lopulta kaikki on niin "fucked up", ettei itsekään tiedä mikä on totta ja alkaa uskoa olevansa itse se hullu.

Mulle pelastus oli eräs ystävätär, joka lainasi mulle Eckhart Tollen ja Anthony de Mellon kirjoja, ne luettuani aloin herätä todellisuuteen ja lopulta kylmän viileästi ilmoitin että nyt erotaan. Siitä seurasi väkivaltaa ja uhkailua, mutta yhtäkkiä mies alkoi kohdella mua kuin ilmaa. Takaisinruinaus alkoi kun muutin pois.

Törmäsin exään vuosia myöhemmin, itseni koonneena ja jälleen omana itsenäni. Tein hyvin selväksi, että jos nyt yrittäis samaa paskaa niin ei menis läpi, että hän käytti hyväkseen mun haavoittuvuutta ja nuoruuden epävarmuutta.

Tuli mieleen yksi "vitsi", joka nauratti vain exää itseään: "hyviä naisia tehdään niin, että hajotetaan ensin persoona pieniksi palasiksi ja rakennetaan sitten uusiksi, heh heh".

Sairas tyyppi.

Pelkään että mulle on käymässä noin. Mies on varmaan vähän narsistinen tai sitten mä en ole ihan todellisuudessa kiinni. En ole varma kumpaa.

Esim tunnen, että mun pitää yrittää olla kauniimpi ja laihempi ja iloisempi, jotta hän pitäisi. Jos en ole niin hän ei osoita huomiota eikä halua seksiä. Hän sanoi puutteistani hiljattain suorat sanat ja loukkaannuin ja mietin eroa, kun pidin niin tärkeänä. Ja esim hänelle pitää puhua aina kunnioittavasti.

No se voi olla merkki outoudesta tai normaali vaatimus kaikissa ihmissuhteissa. Hän ei mielestäni puhu mulle aina arvostaen, mutta olnko liian herkkänahkainen ja loukkaannun turhista ja kuvittelen mielessäni, että joku sana sisältää loukkauksen vaikkei niin ole. Hän sois sanoo, että olen yliherkkä ja ylidramatisoin sanomisia. ja että tulkitsen sanojaan väärin. Kumpi on totta? Hänen vakuuttava sana mun epäröivää ja itsekritiikkiin taipuvaista mieltäni kohtaan.

Sillä toisaalta kaikki mitä sanoi, on myös totta. Jos minäkin olenkin sillä lailla narsistinen, etten osaa ottaa vastaan kritiikkiä? Lopulta päätin yrittää tulla paremmaksi ja nyt onkin mennyt tosi hyvin sen jälkeen, mies osoittaa rakkautta ja antaa seksiä joka päivä.

Vaikea sanoa mikä on normaalia suhteessa ja mikä ei. Tämä on ensimmäinen suhteeni. Pistikin silmään, että täälläkin moni on kokenut sairaan suhteensa nuorena ja kokemattomana.

Nämä jutut tässä ketjussa ovat ihan hulluja ja pelottavia. Hirveästi samalla tavalla toimivia sekomiehiä sitä onkin. Noita ääritilanteita lukiessa tuntuu siltä, ettei itselle voisi käydä ikinä noin. Toivottavasti joku vielä tulisi kertomaan, että miten se kaikki alkoi. Mitkä olivat niitä kaikista hienovaraisimpia ensimmäisiä merkkejä, joista olisi pitänyt heti tajuta, että suhde ei tule olemaan terve?

Aito rakkaus ja vilpitön ihminen ei vaadi sinulta mitään, vaan hän hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Mieti esimerkiksi millainen on aito paras ystävä. Ei sinua kunnioittava ihminen latele puutteitasi tai yritä muuttaa sinua, ei todellakaan!

Sinä et ole väärässä vaan vaistosi varoittaa sinua nyt! Juuri noin se alkaa, pientä ohjailua ja arvostelua --> muutat käytöstäsi tai toimintaasi jollain tavalla hänen haluamaan suuntaan --> palkkio, ihania ja helliä hetkiä. Tuttu kaava.

Et ole liian herkkä, ylidramaattinen tai väärässä. Omat kokemuksesi ja tunteesi ovat aitoja. Miksi kyseenalaistat omia tuntemuksiasi ja kokemuksiasi? Älä missään tapauksessa anna kumppanille mitään valtaa niihin! Sinä itse tiedät parhaiten!

Ainoa merkki suhteen alussa saattaa olla ainoastaan se, että kaikki ei vain tunnu olevan ihan kodillaan. Häivähdyksiä ohjailusta, häivähdyksiä jostakin epämääräisestä. Yksi merkki saattaa olla myös se, että mies pitää itseään parempana kuin muita. Hän myös loukkaantuu tai uhriutuu helposti, syyttelee muita... Saattaa myös olla että välit lapsuudenperheeseen ei ole kunnossa.

T. Se joka kirjoitti aiemmin luonnehäiriöisten yhdistävistä tekijöistä ja merkeistä

Juu, mies tosiaan pitää itseään parempana.

Yksi hassu juttu on tuo kritisoiminen. Hän kyllä kritisoi minua paljon, mutta kieltää tekevänsä niin. Sen sijaan hän arvostelee minua siitä, että minä kuulemma olen tuomitseva ja puhun ihmisistä ja asioista kielteisessä sävyssä. Toki on raskasta elää negatiivisen ja valittavan ihmisen kanssa ja olen pyrkinyt siitä eroon. Sekin on toisaalta raskasta, että varoo sanojaan ja äänensävyään, ettei puhuisi valittaen.

Mies ei ole eristänyt mua kavereista, mutta niitä ei paljon olekaan, kun ihmisillä on nykyään omat perheet ja elämäntilanteet. En käy töissäkään, joten selvästikin huomaan korvaavani sosiaalisia suhteita täällä netissä. Mies on sitten yrittänyt kieltää mua tulemasta av:lle, kun saan täältä haitallisia ajatuksia suhteestamme.

Näin aukikirjoitettuna eihän tämä hyvältä kuulosta. Olisi helpompi erota, jos hän vaikka löisi tms. Nyt on taas vaihe, että menee hyvin.

T. Sama edelleen joka muuttuu paremmaksi

On erittäin huono merkki, että mies projisoi omat huonot puolensa sinun ongelmiksesi; hän on kriittinen mutta syyttää sinua siitä jne. Ei ole normaalia, että parisuhteessa joutuu varomaan äänensävyään! Ja on jo hälyttävää, että hän pyrkii hallitsemaan nettikäytöstäsi, eihän se kuulu hänelle millään tavalla.

Olen ollut aviossa parisen kymmentä vuotta aviossa eikä mies ole koskaan puhunut rumasti ulkonäöstäni (en todellakaan ole täydellinen) eikä ikinä pyrkinyt kieltämään minua tekemästä mitään tai menemästä minnekään. Sellainen käytös ei ole normaalia!

Älä missään nimessä tee miehelle lapsia, sitten olet pääsemättömissä. Mieti, miten paljon kritisoitavaa hän löytäisi äitiydestäsi ja kehostasi synnytyksen jälkeen ja miten heikoilla sitten olisit.

Älä tuhlaa elämääsi!

Toisaalta lue tuo tekstini toisinpäin. Siinä minä uhriudun ja kritisoin ja syyllistän miestä monin eri tavoin. Mitä jos vikaa onkin paljon itsessänikin? Se havainnollistaa tätä eroamisen vaikeutta, kun ei ole ihan varma siitä, hahmottaako sitä oikein.

Se toinen, voisin olla exäsi nyksä, mutta tosiaan en ole töissä. Miehellä exiä riittää.

Niin, pääsi on sekaisin. Onko se sekaisin sen takia, että

A) mies on sekoittanut pääsi kunnon luonnehäiriöisen tavoin

B) parisuhde on vahingoittava ja se nostaa esiin omat huonot puolesi

C) olet itse luonnehäiriöinen

Tarvitset aikaa ja etäisyyttä, ja muita ihmiskontakteja, jotta saat tämän selville. Suosittelen kuitenkin hakemaan tietoa narsistin kaksoisviestinnästä. Kun luet teemasta, ja sinusta tuntuu fyysisesti pahalta, niin sitten vaihtoehto on A.

Etäisyys juurikin vaikuttaa niin, että alan miettiä vakavasti eroa. Melkein päätinkin erota sillä aikaa, kun mies oli parin päivän matkalla. Sitten kun hän tuli kotiin ja näin hänet tiesin, etten voikaan.

Meidän pitäisi kohra nähdähänen lounasaikaansa kuntosalilla. Tulin etukäteen tähän viereiseen ravintolaan lounaalle ensin. Olen täällä nyt siis syömässä salaa. Ei hän tietenkään ole syömistä kieltänyt, mutta koen kuitenkin, että pitää syödä salaa häneltä, koska pitäisi laihduttaa. Joo tosi tervettä...