Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Millainen olet sinä mies josta naiset eivät kiinnostu
17.04.2016 |
Minä aloitan, 36-v esimiesasemassa tehtaassa. 179 cm, 66 kg kuikelo. Tykkään musiikista, elokuvista, autoista ja videopeleistä. Viimeinen kai se uberturnoff naisille vaikka uskoisin pystyväni antamaan naiselle aikaa ja huomiota harrastuksesta huolimatta.
Kommentit (105)
Vierailija kirjoitti:
Ikää 30, 175/85 rasvaa 18-20%, pitäisi dieetailla. Amiksen käyny keskituloinen duunari, ei edes mikään seksikäs raksamies vaan bussikuski. Juuri tuo tuntuu olevan akilleen kantapää. Tulot 45k vuodessa, mutta koska epäseksikäs ammatti, ei mitään mahdollisuuksia parisuhteisiin. Paha poika-lookkiakaan ei ole, kun rikosrekisteri puhdas. Kotipuolessa olen katsellut sitä menoa kun ne nätit ja vähän yksinkertaiset lähihoitajanaiset on kaikki jonkinasteisen pikkurikollisen kanssa. Baareissakaan en viihdy, ahdistaa se meininki siellä. Parhaillaan luenkin pääsykokeisiin, jotta saisi tähän perkeleen tylsään paskaan elämään muuta ajateltavaa. Ja kyllä, olen ajoittain katkera.
:D :D
Yksi seksikkäimmistä miehistä, jota olen elämäni aikana tapaillut oli bussikuski. Minä en hänelle ollut tarpeeksi kovatasoinen (vain akateeminen nuori nätti nainen), vaan mies valitsi jahdata edelleen viihteeltä itselleen lisää naisia. Ottajia olisi jos valitsisi sitoutua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voin kertoa millainen olin joskus 20-vuotiaana, kun olin neitsyt ja pelkäsin sellaiseksi jäävänikin:
177/82, harrastin joukkueurheilua. Ulkonäkö melko komea. Selkä leveä ja kasvonpiirteet jykevät. Orastavasta kaljusta toki vähän miinusta. Ulkonäkö koostui paljolti äidin ostamista vaatteista ,joissa ei tosin ollut mitään suurta vikaa verrattuna esim. luokkakavereiden pukeutumiseen.
Pari kaveria mulla oli, muttei oikein mitään sosiaalisia taitoja. Ei sosiaalista elämää, yläasteella ja lukiossa en mihinkään bileisiin uskaltanut mennä, kun pelkäsin että äiti raivostuu ja "repii mut palasiksi"(henkisesti), jos olen ollut lähelläkään alkoholia. Ja niin se olisi tehnytkin, kun nyt jälkikäteen miettii.
Pari kertaa olin maistanut kaljaa jossain puistossa yläasteella. Kerran jopa kännäsin urheilujengin laivamatkalla. Ei siellä tosin iskemisestä tullut mitään kun ainoa mitä sain sanottua naiselle oli: "Tuntee itsensä niin nollaksi täällä kun on jotain idols-tähtiäkin (ainakin Heikki Paasonen muistaakseni) täällä baarissa". Yleensä erityisesti naisseurassa en uskaltanut sanoa mitään ja muistan etten puhunut vanhojentanssiparini kanssa yhtään mitään. Okei, pari pakollista sanaa joskus. Silmiin tuskin uskalsin katsoa.
Isommat poikaporukatkin olivat pahoja, ja suurimman osan ajasta olin hiljaa muiden kuin kavereideni seurassa. Pelkäsin virheitä yli kaiken ja soimasin itseäni valtavasti, jos olin sanonut jotain tyhmää. Vielä lukion toisella luokalla mua kiusattiin parin luokkakaverin toimesta ja pelkäsin että mun pää hajoaa. Tultuani koulusta kotiin oli sisällä joka päivä sanoinkuvaamattoman tyhjä tunne. Oikeastaan koko loppupäivän tärisin kirjaimellisesti ja tein jotain koulutehtäviä tms. yksin huoneessani. Syytin itseäni siitä että he kiusasivat mua, ajattelin että olen jollain tavalla niin paha ja viallinen ihminen, että ansaitsen kiusaamisen.
Tuossa iässä tunsin vetoa myös salaliittoteorioihin. Pelkäsin niitä aivan saatanasti, mutta samalla jotenkin koin että niiden täytyy pitää paikkansa. Sosiaalista elämää ei siis ollut, harrastuksina joukkueurheilu, kuntoilu ja kitaransoitto. Jumalauta kun tulee muuten ahdistunut olo kun kertaa noita aikoja. Sellanen olo ettei halua herätä aamulla. Ja sitähän mun elämä olikin, ilmeisesti psyyke suojeli mua tai jotain koska näin aina hyviä ja onnellisia unia joka yö. Aamulla kun heräsin ja tajusin olevani taas tässä samassa paskassa todellisuudessa, tuli todella ahdistunut olo ja tuntui vain siltä, etten olisi halunnut herätä ollenkaan. Tuntui ettei elämässä ole mitään saavutettavaa. Suunnittelin lakimiesuraa. En ajatellut että se pelastaisi elämääni ja tekisi minusta normaalin yhteiskunnan jäsenen, mutta että voisin upottaa päiväni työntekoon ja ehkä raha ja status auttaisivat minua saamaan edes yhden naisen joku päivä kiinnostumaan.
Yllättääkö ettei ns. hyvillä geeneillä varustettu mies ollut naisten mieleen?
Vko kirjoitti:
Lähes kolmikymppinen mies, 182/91, aktiivinen saliharrastaja sekä patikoija, poliisi. Mun turnoffina voi olla liiallinen asiallisuus. Tykkään tietenkin elää muutoinkin kuin työn ulkopuolella, mutta tuntuu, että varsinkin mun iässä naiset tykkää jännityksestä, vapaudesta ja salaperäisyydestä. Ainakin tällaisia selityksiä olen saanut kuulla, eikä siinä mitään, ihmisiä on erilaisia.
Millaisista naisista pidät?
Vierailija kirjoitti:
Voin kertoa millainen olin joskus 20-vuotiaana, kun olin neitsyt ja pelkäsin sellaiseksi jäävänikin:
177/82, harrastin joukkueurheilua. Ulkonäkö melko komea. Selkä leveä ja kasvonpiirteet jykevät. Orastavasta kaljusta toki vähän miinusta. Ulkonäkö koostui paljolti äidin ostamista vaatteista ,joissa ei tosin ollut mitään suurta vikaa verrattuna esim. luokkakavereiden pukeutumiseen.
Pari kaveria mulla oli, muttei oikein mitään sosiaalisia taitoja. Ei sosiaalista elämää, yläasteella ja lukiossa en mihinkään bileisiin uskaltanut mennä, kun pelkäsin että äiti raivostuu ja "repii mut palasiksi"(henkisesti), jos olen ollut lähelläkään alkoholia. Ja niin se olisi tehnytkin, kun nyt jälkikäteen miettii.
Pari kertaa olin maistanut kaljaa jossain puistossa yläasteella. Kerran jopa kännäsin urheilujengin laivamatkalla. Ei siellä tosin iskemisestä tullut mitään kun ainoa mitä sain sanottua naiselle oli: "Tuntee itsensä niin nollaksi täällä kun on jotain idols-tähtiäkin (ainakin Heikki Paasonen muistaakseni) täällä baarissa". Yleensä erityisesti naisseurassa en uskaltanut sanoa mitään ja muistan etten puhunut vanhojentanssiparini kanssa yhtään mitään. Okei, pari pakollista sanaa joskus. Silmiin tuskin uskalsin katsoa.
Isommat poikaporukatkin olivat pahoja, ja suurimman osan ajasta olin hiljaa muiden kuin kavereideni seurassa. Pelkäsin virheitä yli kaiken ja soimasin itseäni valtavasti, jos olin sanonut jotain tyhmää. Vielä lukion toisella luokalla mua kiusattiin parin luokkakaverin toimesta ja pelkäsin että mun pää hajoaa. Tultuani koulusta kotiin oli sisällä joka päivä sanoinkuvaamattoman tyhjä tunne. Oikeastaan koko loppupäivän tärisin kirjaimellisesti ja tein jotain koulutehtäviä tms. yksin huoneessani. Syytin itseäni siitä että he kiusasivat mua, ajattelin että olen jollain tavalla niin paha ja viallinen ihminen, että ansaitsen kiusaamisen.
Tuossa iässä tunsin vetoa myös salaliittoteorioihin. Pelkäsin niitä aivan saatanasti, mutta samalla jotenkin koin että niiden täytyy pitää paikkansa. Sosiaalista elämää ei siis ollut, harrastuksina joukkueurheilu, kuntoilu ja kitaransoitto. Jumalauta kun tulee muuten ahdistunut olo kun kertaa noita aikoja. Sellanen olo ettei halua herätä aamulla. Ja sitähän mun elämä olikin, ilmeisesti psyyke suojeli mua tai jotain koska näin aina hyviä ja onnellisia unia joka yö. Aamulla kun heräsin ja tajusin olevani taas tässä samassa paskassa todellisuudessa, tuli todella ahdistunut olo ja tuntui vain siltä, etten olisi halunnut herätä ollenkaan. Tuntui ettei elämässä ole mitään saavutettavaa. Suunnittelin lakimiesuraa. En ajatellut että se pelastaisi elämääni ja tekisi minusta normaalin yhteiskunnan jäsenen, mutta että voisin upottaa päiväni työntekoon ja ehkä raha ja status auttaisivat minua saamaan edes yhden naisen joku päivä kiinnostumaan.
Yllättääkö ettei ns. hyvillä geeneillä varustettu mies ollut naisten mieleen?
Tekstistäsi tulee väistämättä ajatus, että äitisi on ollut jotenkin hankala ja sinulla on ehkä siksi epäluuloja naisia kohtaan. Liian määräileväinen tai elämääsi puuttuva ja ohjaileva. Hieman erikoista, että äitisi valitsi sinulle vaatteet vielä kaksikymppisenä. Miksi se puuttui elämääsi niin paljon? Pitikö sinun yrittää saada äitisi arvostus kaikenlaisilla saavutuksella, etkä voinut luottaa, että hän hyväksyy sinut epätäydellisenä? Ja sitten pelkäät että muutkin naiset olisivat samalla tapaa vaativia kuin äitisi. Joka johtaisi siihen, että yrittäisit saada naisten hyväksynnän suorituksillasi. Etkä niinkään osoittaisi kiinnostusta ja arvostusta keskustelukumppaniasi kohtaan... nämä oli vain arvauksia minun osaltani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin kertoa millainen olin joskus 20-vuotiaana, kun olin neitsyt ja pelkäsin sellaiseksi jäävänikin:
177/82, harrastin joukkueurheilua. Ulkonäkö melko komea. Selkä leveä ja kasvonpiirteet jykevät. Orastavasta kaljusta toki vähän miinusta. Ulkonäkö koostui paljolti äidin ostamista vaatteista ,joissa ei tosin ollut mitään suurta vikaa verrattuna esim. luokkakavereiden pukeutumiseen.
Pari kaveria mulla oli, muttei oikein mitään sosiaalisia taitoja. Ei sosiaalista elämää, yläasteella ja lukiossa en mihinkään bileisiin uskaltanut mennä, kun pelkäsin että äiti raivostuu ja "repii mut palasiksi"(henkisesti), jos olen ollut lähelläkään alkoholia. Ja niin se olisi tehnytkin, kun nyt jälkikäteen miettii.
Pari kertaa olin maistanut kaljaa jossain puistossa yläasteella. Kerran jopa kännäsin urheilujengin laivamatkalla. Ei siellä tosin iskemisestä tullut mitään kun ainoa mitä sain sanottua naiselle oli: "Tuntee itsensä niin nollaksi täällä kun on jotain idols-tähtiäkin (ainakin Heikki Paasonen muistaakseni) täällä baarissa". Yleensä erityisesti naisseurassa en uskaltanut sanoa mitään ja muistan etten puhunut vanhojentanssiparini kanssa yhtään mitään. Okei, pari pakollista sanaa joskus. Silmiin tuskin uskalsin katsoa.
Isommat poikaporukatkin olivat pahoja, ja suurimman osan ajasta olin hiljaa muiden kuin kavereideni seurassa. Pelkäsin virheitä yli kaiken ja soimasin itseäni valtavasti, jos olin sanonut jotain tyhmää. Vielä lukion toisella luokalla mua kiusattiin parin luokkakaverin toimesta ja pelkäsin että mun pää hajoaa. Tultuani koulusta kotiin oli sisällä joka päivä sanoinkuvaamattoman tyhjä tunne. Oikeastaan koko loppupäivän tärisin kirjaimellisesti ja tein jotain koulutehtäviä tms. yksin huoneessani. Syytin itseäni siitä että he kiusasivat mua, ajattelin että olen jollain tavalla niin paha ja viallinen ihminen, että ansaitsen kiusaamisen.
Tuossa iässä tunsin vetoa myös salaliittoteorioihin. Pelkäsin niitä aivan saatanasti, mutta samalla jotenkin koin että niiden täytyy pitää paikkansa. Sosiaalista elämää ei siis ollut, harrastuksina joukkueurheilu, kuntoilu ja kitaransoitto. Jumalauta kun tulee muuten ahdistunut olo kun kertaa noita aikoja. Sellanen olo ettei halua herätä aamulla. Ja sitähän mun elämä olikin, ilmeisesti psyyke suojeli mua tai jotain koska näin aina hyviä ja onnellisia unia joka yö. Aamulla kun heräsin ja tajusin olevani taas tässä samassa paskassa todellisuudessa, tuli todella ahdistunut olo ja tuntui vain siltä, etten olisi halunnut herätä ollenkaan. Tuntui ettei elämässä ole mitään saavutettavaa. Suunnittelin lakimiesuraa. En ajatellut että se pelastaisi elämääni ja tekisi minusta normaalin yhteiskunnan jäsenen, mutta että voisin upottaa päiväni työntekoon ja ehkä raha ja status auttaisivat minua saamaan edes yhden naisen joku päivä kiinnostumaan.
Yllättääkö ettei ns. hyvillä geeneillä varustettu mies ollut naisten mieleen?
Tekstistäsi tulee väistämättä ajatus, että äitisi on ollut jotenkin hankala ja sinulla on ehkä siksi epäluuloja naisia kohtaan. Liian määräileväinen tai elämääsi puuttuva ja ohjaileva. Hieman erikoista, että äitisi valitsi sinulle vaatteet vielä kaksikymppisenä. Miksi se puuttui elämääsi niin paljon? Pitikö sinun yrittää saada äitisi arvostus kaikenlaisilla saavutuksella, etkä voinut luottaa, että hän hyväksyy sinut epätäydellisenä? Ja sitten pelkäät että muutkin naiset olisivat samalla tapaa vaativia kuin äitisi. Joka johtaisi siihen, että yrittäisit saada naisten hyväksynnän suorituksillasi. Etkä niinkään osoittaisi kiinnostusta ja arvostusta keskustelukumppaniasi kohtaan... nämä oli vain arvauksia minun osaltani.
En tosiaan voinu oikein luottaa, että äiti mua arvostaisi. Siinä on monenlaista, mutta ehkä merkittävintä on se, kun tulin murrosikään. Sitä ennen olin todella sosiaalinen ja mulla oli paljon kavereita koulussa ja muuallakin. En pelännyt, vaan uskalsin tuoda itseäni esille jne.
Sitten alkoi tytöt kiinnostaa enemmän ja jäin ensimmäisen kerran äidille kiinni vähäpukeisten naisten katselusta. En itse asiassa edes masturboinut tuolloin, olin niin nuori että en oikein tainnut edes ymmärtää vielä sellaisesta. Äitini reaktio oli kuitenkin, ettei hän puhunut minulle viikkoon. Ohikulkiessaan tuijotti minua vihaten kuin olisin ollut joku pedofiili. Muita sisaruksia hän hellitteli todella näkyvästi ja kuuluvasti niin että varmasti huomasin "minun rakkaat lapset". Äiti ei kutsunut edes ruokapöytään vaan isä tuli usein perästä hakemaan minut, kun muut olivat jo syömässä. Ehkä reaktio ei tuon ensimmäisen kiinnijäämisen jälkeen ollut aivan yhtä jyrkkä, mutta kyllä hän viikon mykkäkoulun silti aina piti jos jäin kiinni masturboinnista.
Muutenkin tunsin paljon häpeää aikuisuuden merkeistä. Tunsin "tekeväni" väärin kun alan aikuistua. Kun ensimmäisen kerran kieltäydyin riisuutumasta (vaatteita sovittaessa) äitini edessä, hän raivostui. Sen jälkeen hän oli vuoden pari vihainen aina, kun tuli tilanne jossa hän ei voinut olla paikalla koska olisin ollut alasti.
Murrosiän alkamisen jälkeen suurin pelko oli oikeastaan se, että mitä äiti ajattelee. Tunsin että olen paha ihminen, jos en ole äidille mieliksi. Tai no, tunsin joka tapauksessa olevani paha ihminen, mutta äidille yritin todistella olevani hyvä, mutta positiivinen palaute jäi aika laihaksi.
Mitä muihin naisiin tulee, niin palvoin heitä... ja olin myös seksiriippuvainen. Toisaalta olin myös hyvin tuomitseva, uskoin että naiset ovat hyveellisiä synnittömiä (kuten äitini mielestäni) tai likaisia huoria. Ei mitään siltä väliltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En lukenut vielä paljon muita viestejä, mutta ap: älä vaivu epätoivoon ainakaan tuon videopeli-innostuksen johdosta! Meitä videopelejä harrastavia naisia on yllättävän paljon, joten ei muuta kuin johonkin pelitapahtumiin tms. etsimään kaltaistasi seuraa. :)
Vierailija kirjoitti:
En lukenut vielä paljon muita viestejä, mutta ap: älä vaivu epätoivoon ainakaan tuon videopeli-innostuksen johdosta! Meitä videopelejä harrastavia naisia on yllättävän paljon, joten ei muuta kuin johonkin pelitapahtumiin tms. etsimään kaltaistasi seuraa. :)
Typerintä mitä mies voi tehdä on muuttaa itsestään jotain koska naiset eivät arvosta. Jos joku nainen on sitä mieltä, että miehen videopeliharrastus on ikävä juttu, niin paras asia mitä mies voi tehdä on ajatella, että se on sitten naisen tappio ja toivottaa tällaiselle naiselle hyvät päivänjatkot. Koska näinhän se on. Ei pidä mennä yhteen kenenkään kanssa joka ei arvosta sua sellaisena kuin olet.
Mä muuten tunnen erään kaverin jolla on kaikenlaista nörttiharrastusta, mutta joka on aikamoinen naistenmies. No miksikö se on sellainen? Koska sitä ei kiinnosta paskaakaan mitä muut siitä ajattelee. Kuulin kerran itsekin kun joku mainitsi että kaikki ei ehkä arvosta sen nörttiharrastuksia niin se vaan nauroi että "ei mua kiinnosta, ihan oikeesti". Jos joku nainen alkaisi hänelle valittamaan niistä jutuista, hän varmaan nauraisi ja sanoisi: "Lähdepä menemään, enköhän mä löydä kuule paremman tilalle".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin kertoa millainen olin joskus 20-vuotiaana, kun olin neitsyt ja pelkäsin sellaiseksi jäävänikin:
177/82, harrastin joukkueurheilua. Ulkonäkö melko komea. Selkä leveä ja kasvonpiirteet jykevät. Orastavasta kaljusta toki vähän miinusta. Ulkonäkö koostui paljolti äidin ostamista vaatteista ,joissa ei tosin ollut mitään suurta vikaa verrattuna esim. luokkakavereiden pukeutumiseen.
Pari kaveria mulla oli, muttei oikein mitään sosiaalisia taitoja. Ei sosiaalista elämää, yläasteella ja lukiossa en mihinkään bileisiin uskaltanut mennä, kun pelkäsin että äiti raivostuu ja "repii mut palasiksi"(henkisesti), jos olen ollut lähelläkään alkoholia. Ja niin se olisi tehnytkin, kun nyt jälkikäteen miettii.
Pari kertaa olin maistanut kaljaa jossain puistossa yläasteella. Kerran jopa kännäsin urheilujengin laivamatkalla. Ei siellä tosin iskemisestä tullut mitään kun ainoa mitä sain sanottua naiselle oli: "Tuntee itsensä niin nollaksi täällä kun on jotain idols-tähtiäkin (ainakin Heikki Paasonen muistaakseni) täällä baarissa". Yleensä erityisesti naisseurassa en uskaltanut sanoa mitään ja muistan etten puhunut vanhojentanssiparini kanssa yhtään mitään. Okei, pari pakollista sanaa joskus. Silmiin tuskin uskalsin katsoa.
Isommat poikaporukatkin olivat pahoja, ja suurimman osan ajasta olin hiljaa muiden kuin kavereideni seurassa. Pelkäsin virheitä yli kaiken ja soimasin itseäni valtavasti, jos olin sanonut jotain tyhmää. Vielä lukion toisella luokalla mua kiusattiin parin luokkakaverin toimesta ja pelkäsin että mun pää hajoaa. Tultuani koulusta kotiin oli sisällä joka päivä sanoinkuvaamattoman tyhjä tunne. Oikeastaan koko loppupäivän tärisin kirjaimellisesti ja tein jotain koulutehtäviä tms. yksin huoneessani. Syytin itseäni siitä että he kiusasivat mua, ajattelin että olen jollain tavalla niin paha ja viallinen ihminen, että ansaitsen kiusaamisen.
Tuossa iässä tunsin vetoa myös salaliittoteorioihin. Pelkäsin niitä aivan saatanasti, mutta samalla jotenkin koin että niiden täytyy pitää paikkansa. Sosiaalista elämää ei siis ollut, harrastuksina joukkueurheilu, kuntoilu ja kitaransoitto. Jumalauta kun tulee muuten ahdistunut olo kun kertaa noita aikoja. Sellanen olo ettei halua herätä aamulla. Ja sitähän mun elämä olikin, ilmeisesti psyyke suojeli mua tai jotain koska näin aina hyviä ja onnellisia unia joka yö. Aamulla kun heräsin ja tajusin olevani taas tässä samassa paskassa todellisuudessa, tuli todella ahdistunut olo ja tuntui vain siltä, etten olisi halunnut herätä ollenkaan. Tuntui ettei elämässä ole mitään saavutettavaa. Suunnittelin lakimiesuraa. En ajatellut että se pelastaisi elämääni ja tekisi minusta normaalin yhteiskunnan jäsenen, mutta että voisin upottaa päiväni työntekoon ja ehkä raha ja status auttaisivat minua saamaan edes yhden naisen joku päivä kiinnostumaan.
Yllättääkö ettei ns. hyvillä geeneillä varustettu mies ollut naisten mieleen?
Tekstistäsi tulee väistämättä ajatus, että äitisi on ollut jotenkin hankala ja sinulla on ehkä siksi epäluuloja naisia kohtaan. Liian määräileväinen tai elämääsi puuttuva ja ohjaileva. Hieman erikoista, että äitisi valitsi sinulle vaatteet vielä kaksikymppisenä. Miksi se puuttui elämääsi niin paljon? Pitikö sinun yrittää saada äitisi arvostus kaikenlaisilla saavutuksella, etkä voinut luottaa, että hän hyväksyy sinut epätäydellisenä? Ja sitten pelkäät että muutkin naiset olisivat samalla tapaa vaativia kuin äitisi. Joka johtaisi siihen, että yrittäisit saada naisten hyväksynnän suorituksillasi. Etkä niinkään osoittaisi kiinnostusta ja arvostusta keskustelukumppaniasi kohtaan... nämä oli vain arvauksia minun osaltani.
En tosiaan voinu oikein luottaa, että äiti mua arvostaisi. Siinä on monenlaista, mutta ehkä merkittävintä on se, kun tulin murrosikään. Sitä ennen olin todella sosiaalinen ja mulla oli paljon kavereita koulussa ja muuallakin. En pelännyt, vaan uskalsin tuoda itseäni esille jne.
Sitten alkoi tytöt kiinnostaa enemmän ja jäin ensimmäisen kerran äidille kiinni vähäpukeisten naisten katselusta. En itse asiassa edes masturboinut tuolloin, olin niin nuori että en oikein tainnut edes ymmärtää vielä sellaisesta. Äitini reaktio oli kuitenkin, ettei hän puhunut minulle viikkoon. Ohikulkiessaan tuijotti minua vihaten kuin olisin ollut joku pedofiili. Muita sisaruksia hän hellitteli todella näkyvästi ja kuuluvasti niin että varmasti huomasin "minun rakkaat lapset". Äiti ei kutsunut edes ruokapöytään vaan isä tuli usein perästä hakemaan minut, kun muut olivat jo syömässä. Ehkä reaktio ei tuon ensimmäisen kiinnijäämisen jälkeen ollut aivan yhtä jyrkkä, mutta kyllä hän viikon mykkäkoulun silti aina piti jos jäin kiinni masturboinnista.
Muutenkin tunsin paljon häpeää aikuisuuden merkeistä. Tunsin "tekeväni" väärin kun alan aikuistua. Kun ensimmäisen kerran kieltäydyin riisuutumasta (vaatteita sovittaessa) äitini edessä, hän raivostui. Sen jälkeen hän oli vuoden pari vihainen aina, kun tuli tilanne jossa hän ei voinut olla paikalla koska olisin ollut alasti.
Murrosiän alkamisen jälkeen suurin pelko oli oikeastaan se, että mitä äiti ajattelee. Tunsin että olen paha ihminen, jos en ole äidille mieliksi. Tai no, tunsin joka tapauksessa olevani paha ihminen, mutta äidille yritin todistella olevani hyvä, mutta positiivinen palaute jäi aika laihaksi.
Mitä muihin naisiin tulee, niin palvoin heitä... ja olin myös seksiriippuvainen. Toisaalta olin myös hyvin tuomitseva, uskoin että naiset ovat hyveellisiä synnittömiä (kuten äitini mielestäni) tai likaisia huoria. Ei mitään siltä väliltä.
Tuo äitisi käytös kuulostaa tosi sairaalta, jos tuo kertomasi oli totta. Tai sitten viihdytit mua vain mielikuvituksellasi:)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin kertoa millainen olin joskus 20-vuotiaana, kun olin neitsyt ja pelkäsin sellaiseksi jäävänikin:
177/82, harrastin joukkueurheilua. Ulkonäkö melko komea. Selkä leveä ja kasvonpiirteet jykevät. Orastavasta kaljusta toki vähän miinusta. Ulkonäkö koostui paljolti äidin ostamista vaatteista ,joissa ei tosin ollut mitään suurta vikaa verrattuna esim. luokkakavereiden pukeutumiseen.
Pari kaveria mulla oli, muttei oikein mitään sosiaalisia taitoja. Ei sosiaalista elämää, yläasteella ja lukiossa en mihinkään bileisiin uskaltanut mennä, kun pelkäsin että äiti raivostuu ja "repii mut palasiksi"(henkisesti), jos olen ollut lähelläkään alkoholia. Ja niin se olisi tehnytkin, kun nyt jälkikäteen miettii.
Pari kertaa olin maistanut kaljaa jossain puistossa yläasteella. Kerran jopa kännäsin urheilujengin laivamatkalla. Ei siellä tosin iskemisestä tullut mitään kun ainoa mitä sain sanottua naiselle oli: "Tuntee itsensä niin nollaksi täällä kun on jotain idols-tähtiäkin (ainakin Heikki Paasonen muistaakseni) täällä baarissa". Yleensä erityisesti naisseurassa en uskaltanut sanoa mitään ja muistan etten puhunut vanhojentanssiparini kanssa yhtään mitään. Okei, pari pakollista sanaa joskus. Silmiin tuskin uskalsin katsoa.
Isommat poikaporukatkin olivat pahoja, ja suurimman osan ajasta olin hiljaa muiden kuin kavereideni seurassa. Pelkäsin virheitä yli kaiken ja soimasin itseäni valtavasti, jos olin sanonut jotain tyhmää. Vielä lukion toisella luokalla mua kiusattiin parin luokkakaverin toimesta ja pelkäsin että mun pää hajoaa. Tultuani koulusta kotiin oli sisällä joka päivä sanoinkuvaamattoman tyhjä tunne. Oikeastaan koko loppupäivän tärisin kirjaimellisesti ja tein jotain koulutehtäviä tms. yksin huoneessani. Syytin itseäni siitä että he kiusasivat mua, ajattelin että olen jollain tavalla niin paha ja viallinen ihminen, että ansaitsen kiusaamisen.
Tuossa iässä tunsin vetoa myös salaliittoteorioihin. Pelkäsin niitä aivan saatanasti, mutta samalla jotenkin koin että niiden täytyy pitää paikkansa. Sosiaalista elämää ei siis ollut, harrastuksina joukkueurheilu, kuntoilu ja kitaransoitto. Jumalauta kun tulee muuten ahdistunut olo kun kertaa noita aikoja. Sellanen olo ettei halua herätä aamulla. Ja sitähän mun elämä olikin, ilmeisesti psyyke suojeli mua tai jotain koska näin aina hyviä ja onnellisia unia joka yö. Aamulla kun heräsin ja tajusin olevani taas tässä samassa paskassa todellisuudessa, tuli todella ahdistunut olo ja tuntui vain siltä, etten olisi halunnut herätä ollenkaan. Tuntui ettei elämässä ole mitään saavutettavaa. Suunnittelin lakimiesuraa. En ajatellut että se pelastaisi elämääni ja tekisi minusta normaalin yhteiskunnan jäsenen, mutta että voisin upottaa päiväni työntekoon ja ehkä raha ja status auttaisivat minua saamaan edes yhden naisen joku päivä kiinnostumaan.
Yllättääkö ettei ns. hyvillä geeneillä varustettu mies ollut naisten mieleen?
Tekstistäsi tulee väistämättä ajatus, että äitisi on ollut jotenkin hankala ja sinulla on ehkä siksi epäluuloja naisia kohtaan. Liian määräileväinen tai elämääsi puuttuva ja ohjaileva. Hieman erikoista, että äitisi valitsi sinulle vaatteet vielä kaksikymppisenä. Miksi se puuttui elämääsi niin paljon? Pitikö sinun yrittää saada äitisi arvostus kaikenlaisilla saavutuksella, etkä voinut luottaa, että hän hyväksyy sinut epätäydellisenä? Ja sitten pelkäät että muutkin naiset olisivat samalla tapaa vaativia kuin äitisi. Joka johtaisi siihen, että yrittäisit saada naisten hyväksynnän suorituksillasi. Etkä niinkään osoittaisi kiinnostusta ja arvostusta keskustelukumppaniasi kohtaan... nämä oli vain arvauksia minun osaltani.
En tosiaan voinu oikein luottaa, että äiti mua arvostaisi. Siinä on monenlaista, mutta ehkä merkittävintä on se, kun tulin murrosikään. Sitä ennen olin todella sosiaalinen ja mulla oli paljon kavereita koulussa ja muuallakin. En pelännyt, vaan uskalsin tuoda itseäni esille jne.
Sitten alkoi tytöt kiinnostaa enemmän ja jäin ensimmäisen kerran äidille kiinni vähäpukeisten naisten katselusta. En itse asiassa edes masturboinut tuolloin, olin niin nuori että en oikein tainnut edes ymmärtää vielä sellaisesta. Äitini reaktio oli kuitenkin, ettei hän puhunut minulle viikkoon. Ohikulkiessaan tuijotti minua vihaten kuin olisin ollut joku pedofiili. Muita sisaruksia hän hellitteli todella näkyvästi ja kuuluvasti niin että varmasti huomasin "minun rakkaat lapset". Äiti ei kutsunut edes ruokapöytään vaan isä tuli usein perästä hakemaan minut, kun muut olivat jo syömässä. Ehkä reaktio ei tuon ensimmäisen kiinnijäämisen jälkeen ollut aivan yhtä jyrkkä, mutta kyllä hän viikon mykkäkoulun silti aina piti jos jäin kiinni masturboinnista.
Muutenkin tunsin paljon häpeää aikuisuuden merkeistä. Tunsin "tekeväni" väärin kun alan aikuistua. Kun ensimmäisen kerran kieltäydyin riisuutumasta (vaatteita sovittaessa) äitini edessä, hän raivostui. Sen jälkeen hän oli vuoden pari vihainen aina, kun tuli tilanne jossa hän ei voinut olla paikalla koska olisin ollut alasti.
Murrosiän alkamisen jälkeen suurin pelko oli oikeastaan se, että mitä äiti ajattelee. Tunsin että olen paha ihminen, jos en ole äidille mieliksi. Tai no, tunsin joka tapauksessa olevani paha ihminen, mutta äidille yritin todistella olevani hyvä, mutta positiivinen palaute jäi aika laihaksi.
Mitä muihin naisiin tulee, niin palvoin heitä... ja olin myös seksiriippuvainen. Toisaalta olin myös hyvin tuomitseva, uskoin että naiset ovat hyveellisiä synnittömiä (kuten äitini mielestäni) tai likaisia huoria. Ei mitään siltä väliltä.
Tuo äitisi käytös kuulostaa tosi sairaalta, jos tuo kertomasi oli totta. Tai sitten viihdytit mua vain mielikuvituksellasi:)
Totta on ikävä kyllä. Äitini on uskovainen. Hänen on itsekin tiukan uskonnollisesta kodista, jossa äidillä oli todella paha narsistinen persoonallisuushäiriö ja isä oli äkäinen työnarkomaani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
188cm, 85kg, lyhyt hiuksinen yliopisto-opiskelija. Miesvaltaisella alalla ja luonteeltaani introvertti. Harrastan urheilua ja luonnossa liikkumista.
M27
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin kertoa millainen olin joskus 20-vuotiaana, kun olin neitsyt ja pelkäsin sellaiseksi jäävänikin:
177/82, harrastin joukkueurheilua. Ulkonäkö melko komea. Selkä leveä ja kasvonpiirteet jykevät. Orastavasta kaljusta toki vähän miinusta. Ulkonäkö koostui paljolti äidin ostamista vaatteista ,joissa ei tosin ollut mitään suurta vikaa verrattuna esim. luokkakavereiden pukeutumiseen.
Pari kaveria mulla oli, muttei oikein mitään sosiaalisia taitoja. Ei sosiaalista elämää, yläasteella ja lukiossa en mihinkään bileisiin uskaltanut mennä, kun pelkäsin että äiti raivostuu ja "repii mut palasiksi"(henkisesti), jos olen ollut lähelläkään alkoholia. Ja niin se olisi tehnytkin, kun nyt jälkikäteen miettii.
Pari kertaa olin maistanut kaljaa jossain puistossa yläasteella. Kerran jopa kännäsin urheilujengin laivamatkalla. Ei siellä tosin iskemisestä tullut mitään kun ainoa mitä sain sanottua naiselle oli: "Tuntee itsensä niin nollaksi täällä kun on jotain idols-tähtiäkin (ainakin Heikki Paasonen muistaakseni) täällä baarissa". Yleensä erityisesti naisseurassa en uskaltanut sanoa mitään ja muistan etten puhunut vanhojentanssiparini kanssa yhtään mitään. Okei, pari pakollista sanaa joskus. Silmiin tuskin uskalsin katsoa.
Isommat poikaporukatkin olivat pahoja, ja suurimman osan ajasta olin hiljaa muiden kuin kavereideni seurassa. Pelkäsin virheitä yli kaiken ja soimasin itseäni valtavasti, jos olin sanonut jotain tyhmää. Vielä lukion toisella luokalla mua kiusattiin parin luokkakaverin toimesta ja pelkäsin että mun pää hajoaa. Tultuani koulusta kotiin oli sisällä joka päivä sanoinkuvaamattoman tyhjä tunne. Oikeastaan koko loppupäivän tärisin kirjaimellisesti ja tein jotain koulutehtäviä tms. yksin huoneessani. Syytin itseäni siitä että he kiusasivat mua, ajattelin että olen jollain tavalla niin paha ja viallinen ihminen, että ansaitsen kiusaamisen.
Tuossa iässä tunsin vetoa myös salaliittoteorioihin. Pelkäsin niitä aivan saatanasti, mutta samalla jotenkin koin että niiden täytyy pitää paikkansa. Sosiaalista elämää ei siis ollut, harrastuksina joukkueurheilu, kuntoilu ja kitaransoitto. Jumalauta kun tulee muuten ahdistunut olo kun kertaa noita aikoja. Sellanen olo ettei halua herätä aamulla. Ja sitähän mun elämä olikin, ilmeisesti psyyke suojeli mua tai jotain koska näin aina hyviä ja onnellisia unia joka yö. Aamulla kun heräsin ja tajusin olevani taas tässä samassa paskassa todellisuudessa, tuli todella ahdistunut olo ja tuntui vain siltä, etten olisi halunnut herätä ollenkaan. Tuntui ettei elämässä ole mitään saavutettavaa. Suunnittelin lakimiesuraa. En ajatellut että se pelastaisi elämääni ja tekisi minusta normaalin yhteiskunnan jäsenen, mutta että voisin upottaa päiväni työntekoon ja ehkä raha ja status auttaisivat minua saamaan edes yhden naisen joku päivä kiinnostumaan.
Yllättääkö ettei ns. hyvillä geeneillä varustettu mies ollut naisten mieleen?
Tekstistäsi tulee väistämättä ajatus, että äitisi on ollut jotenkin hankala ja sinulla on ehkä siksi epäluuloja naisia kohtaan. Liian määräileväinen tai elämääsi puuttuva ja ohjaileva. Hieman erikoista, että äitisi valitsi sinulle vaatteet vielä kaksikymppisenä. Miksi se puuttui elämääsi niin paljon? Pitikö sinun yrittää saada äitisi arvostus kaikenlaisilla saavutuksella, etkä voinut luottaa, että hän hyväksyy sinut epätäydellisenä? Ja sitten pelkäät että muutkin naiset olisivat samalla tapaa vaativia kuin äitisi. Joka johtaisi siihen, että yrittäisit saada naisten hyväksynnän suorituksillasi. Etkä niinkään osoittaisi kiinnostusta ja arvostusta keskustelukumppaniasi kohtaan... nämä oli vain arvauksia minun osaltani.
En tosiaan voinu oikein luottaa, että äiti mua arvostaisi. Siinä on monenlaista, mutta ehkä merkittävintä on se, kun tulin murrosikään. Sitä ennen olin todella sosiaalinen ja mulla oli paljon kavereita koulussa ja muuallakin. En pelännyt, vaan uskalsin tuoda itseäni esille jne.
Sitten alkoi tytöt kiinnostaa enemmän ja jäin ensimmäisen kerran äidille kiinni vähäpukeisten naisten katselusta. En itse asiassa edes masturboinut tuolloin, olin niin nuori että en oikein tainnut edes ymmärtää vielä sellaisesta. Äitini reaktio oli kuitenkin, ettei hän puhunut minulle viikkoon. Ohikulkiessaan tuijotti minua vihaten kuin olisin ollut joku pedofiili. Muita sisaruksia hän hellitteli todella näkyvästi ja kuuluvasti niin että varmasti huomasin "minun rakkaat lapset". Äiti ei kutsunut edes ruokapöytään vaan isä tuli usein perästä hakemaan minut, kun muut olivat jo syömässä. Ehkä reaktio ei tuon ensimmäisen kiinnijäämisen jälkeen ollut aivan yhtä jyrkkä, mutta kyllä hän viikon mykkäkoulun silti aina piti jos jäin kiinni masturboinnista.
Muutenkin tunsin paljon häpeää aikuisuuden merkeistä. Tunsin "tekeväni" väärin kun alan aikuistua. Kun ensimmäisen kerran kieltäydyin riisuutumasta (vaatteita sovittaessa) äitini edessä, hän raivostui. Sen jälkeen hän oli vuoden pari vihainen aina, kun tuli tilanne jossa hän ei voinut olla paikalla koska olisin ollut alasti.
Murrosiän alkamisen jälkeen suurin pelko oli oikeastaan se, että mitä äiti ajattelee. Tunsin että olen paha ihminen, jos en ole äidille mieliksi. Tai no, tunsin joka tapauksessa olevani paha ihminen, mutta äidille yritin todistella olevani hyvä, mutta positiivinen palaute jäi aika laihaksi.
Mitä muihin naisiin tulee, niin palvoin heitä... ja olin myös seksiriippuvainen. Toisaalta olin myös hyvin tuomitseva, uskoin että naiset ovat hyveellisiä synnittömiä (kuten äitini mielestäni) tai likaisia huoria. Ei mitään siltä väliltä.
Tuo äitisi käytös kuulostaa tosi sairaalta, jos tuo kertomasi oli totta. Tai sitten viihdytit mua vain mielikuvituksellasi:)
Totta on ikävä kyllä. Äitini on uskovainen. Hänen on itsekin tiukan uskonnollisesta kodista, jossa äidillä oli todella paha narsistinen persoonallisuushäiriö ja isä oli äkäinen työnarkomaani.
Mutta eihän mikään usko opeta noin vaan rakkaudella tulisi neuvoa. Niin se menee raamatun mukaan. Toivottavasti oot saanut käsitellä noita juttujasi terapiassa, ei ihme jos sun on vaikea suhtautuu naisiin normaalisti. Kuulostaa joltain hyväksikäytön yritykseltä, jos äitisi vaati saada nähdä sut alasti.
Vko kirjoitti:
Lähes kolmikymppinen mies, 182/91, aktiivinen saliharrastaja sekä patikoija, poliisi. Mun turnoffina voi olla liiallinen asiallisuus. Tykkään tietenkin elää muutoinkin kuin työn ulkopuolella, mutta tuntuu, että varsinkin mun iässä naiset tykkää jännityksestä, vapaudesta ja salaperäisyydestä. Ainakin tällaisia selityksiä olen saanut kuulla, eikä siinä mitään, ihmisiä on erilaisia.
Ja sinä olet sinkku? Miksi? Kolmekymppinen, hyväkroppainen poliisi, jolla on kivat harrastukset ja vaikuttaa vakaalta. Missä sinunlaisesi miehet olivat silloin kun minä olin sinkku? Ihan oikeasti, laita jonnekin deitti-ilmoitus ja katso kun se revitään käsistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
24-v nörtihkö ujo ja introvertti valtiotieteiden opiskelija. Pahoja tunnelukkoja myös, lapsuudesta saatuja varmaan. Olen myös melko lyhyt ja ruipelo tikku"mies" (176/60kg) ja mulla on huono itsetunto. Jos oon seurassa, jossa on enemmän kuin kaksi ihmistä mun lisäksi, niin meen ihan lukkoon enkä saa sanotuksi mitään.
Toisaalta mä olen kyllä kasvoilta ihan komea ja pukeudun tyylikkäästi. Saan hymyileviä katseita naisilta kaupungilla. Mulla on myös useita naispuolisia kavereita, mutta niiden kanssa on ollut helppo jutella, koska olen tiennyt heidän olevan varattuja. He ovat kehuneet mua älykkääksi ja hyvännäköiseksi myös. Harrastan monipuolisesti liikuntaa, vaikka lihaksia mulla ei ole nimeksikään.
HEL-NYC kirjoitti:
Vko kirjoitti:
Lähes kolmikymppinen mies, 182/91, aktiivinen saliharrastaja sekä patikoija, poliisi. Mun turnoffina voi olla liiallinen asiallisuus. Tykkään tietenkin elää muutoinkin kuin työn ulkopuolella, mutta tuntuu, että varsinkin mun iässä naiset tykkää jännityksestä, vapaudesta ja salaperäisyydestä. Ainakin tällaisia selityksiä olen saanut kuulla, eikä siinä mitään, ihmisiä on erilaisia.
Ja sinä olet sinkku? Miksi? Kolmekymppinen, hyväkroppainen poliisi, jolla on kivat harrastukset ja vaikuttaa vakaalta. Missä sinunlaisesi miehet olivat silloin kun minä olin sinkku? Ihan oikeasti, laita jonnekin deitti-ilmoitus ja katso kun se revitään käsistä.
Tuon tason miehet haluavat yleensä aika kovatasoisia naisia, joita ei siis huom. yleensä missään suomi24 ole.
Vierailija kirjoitti:
HEL-NYC kirjoitti:
Vko kirjoitti:
Lähes kolmikymppinen mies, 182/91, aktiivinen saliharrastaja sekä patikoija, poliisi. Mun turnoffina voi olla liiallinen asiallisuus. Tykkään tietenkin elää muutoinkin kuin työn ulkopuolella, mutta tuntuu, että varsinkin mun iässä naiset tykkää jännityksestä, vapaudesta ja salaperäisyydestä. Ainakin tällaisia selityksiä olen saanut kuulla, eikä siinä mitään, ihmisiä on erilaisia.
Ja sinä olet sinkku? Miksi? Kolmekymppinen, hyväkroppainen poliisi, jolla on kivat harrastukset ja vaikuttaa vakaalta. Missä sinunlaisesi miehet olivat silloin kun minä olin sinkku? Ihan oikeasti, laita jonnekin deitti-ilmoitus ja katso kun se revitään käsistä.
Tuon tason miehet haluavat yleensä aika kovatasoisia naisia, joita ei siis huom. yleensä missään suomi24 ole.
Niinpä, ollapa poliisi niin naisia riittää joka sormelle ja varpaalle. Vaikka oma näkemys onkin, että ainakin kenttätyössä olevat poliisit ovat tyhmiä kuin vasemman jalan saappaat. Vaan väliäkös tuolla naisille, kun karismaa ja seksikkyyttä piisaa.
Vierailija kirjoitti:
Vko kirjoitti:
Lähes kolmikymppinen mies, 182/91, aktiivinen saliharrastaja sekä patikoija, poliisi. Mun turnoffina voi olla liiallinen asiallisuus. Tykkään tietenkin elää muutoinkin kuin työn ulkopuolella, mutta tuntuu, että varsinkin mun iässä naiset tykkää jännityksestä, vapaudesta ja salaperäisyydestä. Ainakin tällaisia selityksiä olen saanut kuulla, eikä siinä mitään, ihmisiä on erilaisia.
Millaisista naisista pidät?
Rehellisistä, hyväntahtosista, älykkäistä ja ehkä hieman salamyhkäisistäkin. Kiva ulkonäkö ei haittaa. Tärkeintä on, että kiinnostus on molemminpuolista, ja että ollaan samalla aaltopituudella. Löytyy monia omasta työpaikasta, mutta työpaikkaromanssi on meillä aikamoinen tabu, poikkeuksia lukuunottamatta.
Alue: Aihe vapaa
Kiitos ja toivottavasti :)
Viesti 78, kiitos myös sulle.
Hyvää yötä teille molemmille ja jos ootte sinkkuja niin toivottavasti tärppää teidänkin suunnalla!