Olen lopussa, kukaan ei tue...

No huh huh. Haluat tukea, mutta pimität oleellista tietoa mm. vanhemmiltasi? Valehtelet heille suun ja silmät täyteen, mutta itket täällä kun sinua ei ymmärretä? Olet miehesi nyrkin alla ja odotat häneltä apua ja ymmärrystä? Mikä sinua vaivaa? Miksi perustat elämäsi valehtelulle? Kuinka kauan olet asiaa jatkanut ja kuinka kauan ajattelit jatkaa? Eikö valehtelu jo ajatuksenakin masenna ja oloa epävarmaksi? On hyvä, että olet saanut jotakin ihan itse aikaan, mutta onko unelmasi sinulle liian vaikea tavoite? Olisiko sinun ensin hyvä saada pääsi kuntoon ja vasta sen jälkeen panostaa kunnolla haaveiden täyttämiseen? Miehesi varmasti tuntee sinut aika hyvin ja tietää, että nykyisellä terveydelläsi muutto toiselle paikkakunnalle ja uusiin juttuihin on jopa mahdotonta. Ei hänkään halua lähteä näin huteralla pohjalla minnekään ja ei se minun mielestäni ole missään tapauksessa tarpeenkaan. Mieti kuitenkin oletko -oikeasti- valmis nyt uusiin haasteisiin, vai pakoiletko vain totuutta.

Nythän sulla olisi tilaisuus lyödä useampi kärpänen yhdellä iskulla: kun menet uuteen kouluun, voit yrittää tutustua uusiin ihmisiin ja saada kavereita, ehkä jopa ystäviä.

Mies on todella typerä. Tällaisissa tilanteissa parisuhde ja kumppani punnitaan. Hänen pitäisi tukea sua ja toivoa sulle parasta, ei kyräillä ja murjottaa. Lisäksi luulen, että jos nyt jätät miehen mieliksi unelman toteuttamatta, katkeroidut  myöhemmin. Suhteennekaan ei vaikuta kauhean ihanteelliselta, joten ei kannata sen varaan laskea liikaa.

Oletko naimisissa?

No todellakin haet ja kunnolla sinne kouluun ja muutat sinne yksin asumaan edulliseen vaikka soluasuntoon. Siinä kohtaa eroat tuosta ns miehestä. Tuo mies on täyspaska. Haluaa sinulle vain pahaa. Vaikeuttaa ja estää sinun toipumisesi. Sinä et tarvitse tuota miestä yhtään mihinkään. Tajua jo.

Ja et ole epäonnistunut eli kerro kaikki perheellesi. Olisi kamalaa jos oma lapsi ei kertoisi tuollaisisra huolistaan enkä siksi voisi auttaa.

Miksi miehen pitäisi olla iloinen puolestasi ja tukea sinua, koska tämä polku jonka olet valinnut tuottaa hänelle vaan tuskaa ja luultavasti päättyy eroonne. Mulle kävi juuri näin. Puoliso oli saanut päähänsä, että haluaa vielä kokeilla opiskella unelmiensa alaa vaikka oli jo yhden tutkinnon suorittanut. Hän jankkasi siitä kunnes suostuin vaikka se tiesi myös taloudellisia vaikeuksia lapsiperheelle. Todellisuus ei sitten kuitenkaan vastannut unelmia, mutta hämmästyksekseni puoliso ei halunnut lopettaa opiskelua vaikka ei tutkintoon tähdännytkään. Ihmettelin tietenkin tätä, mutta lopulta selvisi syy käytökseen. Eksä joutui tunnustamaan, että oli hengaillut opiskelijapoikien kanssa ja antanut näiden käpälöidä itseään. Oli kuulemma ollut ihanan vapaata aikaa. Tiedä sitten mitä kaikkea oli lopulta tapahtunut. Kyllä korpesi kun samaan aikaan itse juoksi kieli vyön alla perheen eteen.

Tästä syystä en pysty antamaan sympatiaa näille naikkosille, jotka yrittävät lähteä opiskelemaan ns. miehen kustannuksella.

Vierailija kirjoitti:

Hei kaikki. Palaan tänne taas valittamaan, kun ei ole muutakaan.

Kerroin täällä jokin aika sitten, kun minulla oli ongelmia päättää haenko kouluun toiselle paikkakunnalle vai en. Nimittäin mieheni on sitä vastaan (ei halua asua erossa, pitää unelmahaaveitani turhuutena, ei halua muuttaa isommasta asunnostamme pois yms), ja on edelleen. Yleisesti ottaen neuvot olivat että kunnioita itseäsi ja seuraa unelmiasi, muuta vain opiskelun perässä. Näin päätin tehdä, ilmoitin miehelle ja teen nyt ennakkotehtäviä koulun pääsykokeisiin...

Hetken voimaantumisen jälkeen asiat lannistavat taas. Saan kyräilyä ja mökötystä jatkuvasti, kun "minun takiani kaikki pitää laittaa uusiksi ja rahaa palaa (miehen) muuttoon". Väittää ettei toivo etten pääse kouluun, mutta asenteesta sen näkee. Sanoi "kai minäkin saan joskus olla itsekäs ja olla iloitsematta tästä asiasta?" Kun kerron ennakkotehtävistäni tai jotain kouluun liittyvää, saan lähinnä murinaa. Olen siis puhumatta niistä hänelle. Ei vain ole ketään muutakaan, ei ystäviä (vanhat jäänyt kun mies oli mustasukkainen, uusia en ole saanut hankittua...), perheeni ei tiedä tilanteessani, sillä samalla joutuisin kertomaan vakavasta masennuksestani ja kuntoutuksesta jossa nyt olen... Koska olen kuntoutuksessa ja sairauslomalla, olen taloudellisesti riippuvainen miehestä, ja pelkään että tuleeko muutosta enää mitään jos saisinkin opiskelupaikan... Ei ole rahaa.

Surullista havahtua siihen että minulla ei ole ketään joka tukisi minua päätöksissäni, ja kohta jätän varmaan hakematta kouluun kun en kestä enää vihanpitoa. Tuntuu että olen verkossa.

Olen munaton ämmä, mutta toivon asiallisia kommentteja, en jaksaisi enää yhtään mitään ikävää...

Ei tule hirveenä yllätyksenä. Näin se on lähes aina, vaikka olevinaan täällä on aina nainen joka tienaa enemmän, kun asiasta sanoo.

Kuulostaa ettei mielenterveys kestä muuttoa ja uusia kuvioita. Ei se masennus siitä helpota.

Uusi ala ei työllistä.

Eikä ole mikään taikaisku parantumiselle. Et sielläkään saa solmittua sosiaalisia suhteita. Olet epärealistinen

Tähän ketjuun eksyi katkeria ankeuttajia. Tsemppiä ap:lle.

Kiitos kaikille kommentoijille. Vaikean masennuksen hyväksyminen on ollut minulle kova paikka, ja vieläkin häpeän kertoa kellekään siitä... Suvussamme on ajatusmaailma että masennus on vain laiskuutta ja vastuun välttelyä... Ei, en tahallani suunnittele itseni tappamista joka päivä.

Unelma-alalle hakeminen innostaa minua ja oli ainoa valopilkkuni, mutta tuntuu että rämpisin suossa... Inhoan kun mies onnistuu syyllistämään jo pelkällä mökötyksellä, ja into on (totuttuun tapaan) hiipumassa. olen aina ennenkin antanut periksi kun mökötetään ja vihoitellaan. Järki sanoo että RYHDISTÄYDY mutta jotenkin... Äh, en osaa edes selittää.

Selvennykseksi, olen taloudellisesti riippuvainen miehestä, koska olen sairauspäivärahalla. Rahani menevät vuokrapuolikkaaseeni, autoon ja laskuihin. Mies huolehtii sen verran etten nälässä ole, mutta en näistä rahoista pysty säästämään takuuvuokraan yms.

-Ap

Korkea aika opetella pitämään itse huoli itsestään. Niin suurin osa muistakin tekee.

Vierailija kirjoitti:

Oletko naimisissa?

Emme ole, olemme olleet avopuolisot about 5 vuotta.

-Ap

Up

Okei.. Jos oikeasti meinaat pärjätä valitsemallasi tiellä, niin lähdet - yksin. Kerrot vanhemmillesi totuuden vihdoinkin, revit itsesi irti nykyisestä ja huolehdit itsestäsi niin kuin aikuinen ihminen huolehtii, eli et ole kenenkään elätti ja kenestäkään riippuvainen. Mutta onko tämä edes mahdollista sinulle? Rämmit niin syvässä suossa, että en näe mahdollisuuksiasi kovin kummoisina. Hoida pääsi kuntoon, ihmissuhteesi kuntoon, myös siis vanhempiisi ja ystäviisi ja mieti realistisesti mitä haluat ja mikä on mahdollista yleensäkään. Älä elä muiden kautta ja muiden siivellä, ota vastuu omiin käsiisi edes joskus.

Vierailija kirjoitti:

Okei.. Jos oikeasti meinaat pärjätä valitsemallasi tiellä, niin lähdet - yksin. Kerrot vanhemmillesi totuuden vihdoinkin, revit itsesi irti nykyisestä ja huolehdit itsestäsi niin kuin aikuinen ihminen huolehtii, eli et ole kenenkään elätti ja kenestäkään riippuvainen. Mutta onko tämä edes mahdollista sinulle? Rämmit niin syvässä suossa, että en näe mahdollisuuksiasi kovin kummoisina. Hoida pääsi kuntoon, ihmissuhteesi kuntoon, myös siis vanhempiisi ja ystäviisi ja mieti realistisesti mitä haluat ja mikä on mahdollista yleensäkään. Älä elä muiden kautta ja muiden siivellä, ota vastuu omiin käsiisi edes joskus.

Yritän repiä itseni irti juuri sillä että lähtisin opiskelemaan. Mutta olen hilkulla etten jälleen kerran luovuta, vaikene ja tyydy kaikkeen. En haluaisi olla tässä tilanteessa, mutta olen tyhmyyttäni ja naiiviuttani joutunut tähän pisteeseen.

Puran itseäni täällä av:lla, koska kasvottomana on helpompaa avautua, ns. puolueetomille ihmisille, ja viimeksikin sain voimaa päättää hakea kouluun.

-Ap

Minä olen nähnyt sinunlaisia ihmisiä tusinoittain. Itkette ja vaahtoatte joka tapauksessa ja joka asiasta niin kauan kuin elätte (minun puolestani mahdollisimman pitkään, ei siinä mitään), koko elämä perustuu tuhkassa piehtarointiin.

yritänpä silti taas neuvoa:

Mitä väliä on pääsetkö kouluun vai etkö pääse. Jos et pääse niin et pääse, ihan sama mitä elämässäsi teet, palkka on aina joka tapauksessa sinunlaisella ihmisellä 700-2000 euroa (työmarkkinatuki on noin 700 ja amistyö max. 2000) ja verojen jälkeen se on 800-1500 euroa. Se ei siitä kummene mielisteletpä miestäsi tai et tai heität vaikka minkälaista volttia kenen tahansa edessä.

Aurinko nousee sinulle aamuisin ihan samalla tavalla kuin meille muillekin ja elämä sinänsä ei maksa mitään. Ole kaunis ja hymyile, ei se siitä muutu miksikään vaikka ponnistelet pyllyn pihalle.

Jos et ole ap naimisissa niin miehen tuloja ei katsota kun haet asuntoa opiskelupaikkakunnalta.

Vierailija kirjoitti:

Hei kaikki. Palaan tänne taas valittamaan, kun ei ole muutakaan.

Kerroin täällä jokin aika sitten, kun minulla oli ongelmia päättää haenko kouluun toiselle paikkakunnalle vai en. Nimittäin mieheni on sitä vastaan (ei halua asua erossa, pitää unelmahaaveitani turhuutena, ei halua muuttaa isommasta asunnostamme pois yms), ja on edelleen. Yleisesti ottaen neuvot olivat että kunnioita itseäsi ja seuraa unelmiasi, muuta vain opiskelun perässä. Näin päätin tehdä, ilmoitin miehelle ja teen nyt ennakkotehtäviä koulun pääsykokeisiin...

Hetken voimaantumisen jälkeen asiat lannistavat taas. Saan kyräilyä ja mökötystä jatkuvasti, kun "minun takiani kaikki pitää laittaa uusiksi ja rahaa palaa (miehen) muuttoon". Väittää ettei toivo etten pääse kouluun, mutta asenteesta sen näkee. Sanoi "kai minäkin saan joskus olla itsekäs ja olla iloitsematta tästä asiasta?" Kun kerron ennakkotehtävistäni tai jotain kouluun liittyvää, saan lähinnä murinaa. Olen siis puhumatta niistä hänelle. Ei vain ole ketään muutakaan, ei ystäviä (vanhat jäänyt kun mies oli mustasukkainen, uusia en ole saanut hankittua...), perheeni ei tiedä tilanteessani, sillä samalla joutuisin kertomaan vakavasta masennuksestani ja kuntoutuksesta jossa nyt olen... Koska olen kuntoutuksessa ja sairauslomalla, olen taloudellisesti riippuvainen miehestä, ja pelkään että tuleeko muutosta enää mitään jos saisinkin opiskelupaikan... Ei ole rahaa.

Surullista havahtua siihen että minulla ei ole ketään joka tukisi minua päätöksissäni, ja kohta jätän varmaan hakematta kouluun kun en kestä enää vihanpitoa. Tuntuu että olen verkossa.

Olen munaton ämmä, mutta toivon asiallisia kommentteja, en jaksaisi enää yhtään mitään ikävää...

Minkäikäinen olet ja onko sulla lapsia sen miehen kanssa? Ensimmäinen ajatus nyt on se, että olet jotenkin henkisesti ripustautunut mieheen/ vanhempiisi. Jos olet vielä nuorehko ihminen, kannattaa hakeutua vaan opiskelemaan ja hankkia itselleen jokin elanto. Et voi tietää, kestääkö suhde nykyiseen kumppaniisi. Olet heti eri tilanteessa, kun itse huomaat pystyväsi pärjäämään omillasi, etkä ole riippuvainen taloudellisesti kenestäkään.  Miehelle jos tämä on jonkinlainen uhkakuva, hän on erittäin itsekäs. Jos olet masentunut - sekin johtuu todennäköisesti siitä, että koet olevasi jonkinlaisessa umpikujassa, avuttomana, etkä pysty itse vaikuttamaan elämääsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei kaikki. Palaan tänne taas valittamaan, kun ei ole muutakaan.

Kerroin täällä jokin aika sitten, kun minulla oli ongelmia päättää haenko kouluun toiselle paikkakunnalle vai en. Nimittäin mieheni on sitä vastaan (ei halua asua erossa, pitää unelmahaaveitani turhuutena, ei halua muuttaa isommasta asunnostamme pois yms), ja on edelleen. Yleisesti ottaen neuvot olivat että kunnioita itseäsi ja seuraa unelmiasi, muuta vain opiskelun perässä. Näin päätin tehdä, ilmoitin miehelle ja teen nyt ennakkotehtäviä koulun pääsykokeisiin...

Hetken voimaantumisen jälkeen asiat lannistavat taas. Saan kyräilyä ja mökötystä jatkuvasti, kun "minun takiani kaikki pitää laittaa uusiksi ja rahaa palaa (miehen) muuttoon". Väittää ettei toivo etten pääse kouluun, mutta asenteesta sen näkee. Sanoi "kai minäkin saan joskus olla itsekäs ja olla iloitsematta tästä asiasta?" Kun kerron ennakkotehtävistäni tai jotain kouluun liittyvää, saan lähinnä murinaa. Olen siis puhumatta niistä hänelle. Ei vain ole ketään muutakaan, ei ystäviä (vanhat jäänyt kun mies oli mustasukkainen, uusia en ole saanut hankittua...), perheeni ei tiedä tilanteessani, sillä samalla joutuisin kertomaan vakavasta masennuksestani ja kuntoutuksesta jossa nyt olen... Koska olen kuntoutuksessa ja sairauslomalla, olen taloudellisesti riippuvainen miehestä, ja pelkään että tuleeko muutosta enää mitään jos saisinkin opiskelupaikan... Ei ole rahaa.

Surullista havahtua siihen että minulla ei ole ketään joka tukisi minua päätöksissäni, ja kohta jätän varmaan hakematta kouluun kun en kestä enää vihanpitoa. Tuntuu että olen verkossa.

Olen munaton ämmä, mutta toivon asiallisia kommentteja, en jaksaisi enää yhtään mitään ikävää...

Minkäikäinen olet ja onko sulla lapsia sen miehen kanssa? Ensimmäinen ajatus nyt on se, että olet jotenkin henkisesti ripustautunut mieheen/ vanhempiisi. Jos olet vielä nuorehko ihminen, kannattaa hakeutua vaan opiskelemaan ja hankkia itselleen jokin elanto. Et voi tietää, kestääkö suhde nykyiseen kumppaniisi. Olet heti eri tilanteessa, kun itse huomaat pystyväsi pärjäämään omillasi, etkä ole riippuvainen taloudellisesti kenestäkään.  Miehelle jos tämä on jonkinlainen uhkakuva, hän on erittäin itsekäs. Jos olet masentunut - sekin johtuu todennäköisesti siitä, että koet olevasi jonkinlaisessa umpikujassa, avuttomana, etkä pysty itse vaikuttamaan elämääsi.

Olen 24, meillä ei ole lapsia. Mies on selkeästi ilmaissut, että ahdistuu ja olen itsekäs jos hänet hylkään ja "hajoitan vaivalla rakennetun kodin".

Osuit oikeaan, tuntuu kuin olisin umpikujassa... Tämä tilanne on suoraan sanoen hirveä ja hirveän raskas. Kun ainoa joka tilanteessani tietää on tuo negatiivinen mies, mieleen hiipii väistämättä ajatukset että teenkö ns.väärin kun haen kouluun...

-Ap

Muuta sinne opiskelupaikkakunnalle joka tapauksessa. Hanki oma koti, harrastuksia, kavereita, terapia/hoitosuhde jne. ja mietit rauhassa haluatko jatkaa nykyisen miehen kanssa. Saat sairauspäivärahan lisäksi asumistukea (kts. kelan asumistukilaskuri). Et tarvitse miehen taloudellista avustusta. Sossustakin saat tarvittaessa rahaa, miehen tulot ei vaikuta. Nykyisin saa myös työttömyysturvaa opiskeluihin (kysy te-keskuksesta). Tietysti myös opintotukea, asumislisää  ja lainaa opintojen ajaksi. Tsemppiä! Veikkaan että itsetuntosi alkaa vahvistumaan heti, kun saat hoidettua asioita ja pääset aloittamaan itsenäinen elämän. Kyllä sinä pärjäät! Ja kerro kaikille läheisillesi totuus ja myös se, että et ole onnellinen nykyisessä tilanteessasi. Samalla kun kertoo totuuden, loppuu myös itsensä huijaaminen.

Jätä se. Tein saman 23v ja todella oli oikea ratkaisu. T. Täti 37v