Valaistuminen

Vierailija kirjoitti:

Kysytäänpä:

Miltä valaistuminen tuntuu?

Neutraalilta.

Vierailija kirjoitti:

Kysytäänpä:

Miltä valaistuminen tuntuu?

Mahtavalta.

Nosto.

Vierailija kirjoitti:

Kysytäänpä:

Miltä valaistuminen tuntuu?

Sitä ei voi sanoin ilmaista.

Up.

Nosto.

Kysymys valaistuneille/"valaistuneille"

(Uskon, että moni puhuu niin itseriittoisesti omasta tilastaan, että matkaa vielä on. Moni taas ei ole ihan kartalla, että mitä on tietoisuus itsestä ja mitä todellinen henkinen valaistuminen. Tietoisuus on toki tärkeää, mutta ei aivan sama asia. Kuitenkin hienoa, että moni näyttää haluavan olla lähellä itseään ja jonkinlaista rauhaa.)

Kuitenkin:

Tunnistattako tai oletteko tunnistaneet koskaan toista ns. valaistunutta ollessanne ulkona jossain? Oletteko puhuneet tai vaihtaneet katseita? Kaiketi teistä tämän pitäisi näkyä ulospäin esim.levollisuutena tai jonkinlaisena katseena?

Vierailija kirjoitti:

Kysytäänpä:

Miltä valaistuminen tuntuu?

Siltä, että on maailmankaikkeuden luovan Voiman täyttämä ja ohjaama, yhteydessä siihen ja sen kautta kaikkeen muuhunkin olemassaolevaan. Että pohjimmiltaan Itse on se maailmankaikkeuden luova voima, se tietoisuus joka luo ja ylläpitää kaiken, ja että se mitä kutsutaan "minun kehokseni ja mielekseni", on vain yksi Syvemmän minun, joka on yhtä Luojan kanssa, ilmentymä. Myös kaikki muu olemassa oleva on sen ilmentymää, ja siksi todellakin: kaiken minkä teen toiselle, teen itselleni - koska myös se toinen on Minä ilmenneenä. Silloin voi myös todeta ettei pelkää enää mitään ulkoisia muotoja, sillä se on vain Minä, toisessa ajallisessa muodossa, ja jos kävisikin niin että Minä karhun muodossa syö Minän ihmisruumiini muodossa, niin Minä jää, ja ilmenee kohta toisissa lukemattomissa muodoissa. 

Mutta valaistumisessakin on monia tasoja ja asteita. Valaistumiseksi voidaan minusta laskea se tilanne, kun ihminen alkaa kokea olevansa yhteydessä sellaiseen tietoisuuden tasoon (kutsuipa sitä sieluksi, Korkeammaksi minäksi, Kristukseksi, Jumalaksi, kosmiseksi tietoisuudeksi, buddhaluonnoksi tai miksi vaan), jonka olemassa oloa ei ennen tiedostanut lainkaan. Tämä valaistuminen ei ole sillä tavalla valmis, että kun yhteys on saatu, ei enää koskaan tapahtuisi mitään kehitystä tai muutosta. Sitä tapahtuu tosiasiassa aina niin kauan kuin valaistunut vielä kokee itsensä ajassa ja paikassa olevaksi rajalliseksi muodoksi. 

Alussa valaistunut ehkä kokee tosiaan vain olevansa yhteydessä johonkin syvempään itsessään, ja rauhan ja selkeyden tilassa. Myöhemmin vasta tulee kokemukset siitä, että todellinen minä onkin se Syvempi itse, tunne ykseydestä kaiken kanssa, tai tämän ihmisten kokeman todellisuuden illuusionomaisen luonteen näkeminen jne.

Vierailija kirjoitti:

Kysymys valaistuneille/"valaistuneille"

(Uskon, että moni puhuu niin itseriittoisesti omasta tilastaan, että matkaa vielä on. Moni taas ei ole ihan kartalla, että mitä on tietoisuus itsestä ja mitä todellinen henkinen valaistuminen. Tietoisuus on toki tärkeää, mutta ei aivan sama asia. Kuitenkin hienoa, että moni näyttää haluavan olla lähellä itseään ja jonkinlaista rauhaa.)

Kuitenkin:

Tunnistattako tai oletteko tunnistaneet koskaan toista ns. valaistunutta ollessanne ulkona jossain? Oletteko puhuneet tai vaihtaneet katseita? Kaiketi teistä tämän pitäisi näkyä ulospäin esim.levollisuutena tai jonkinlaisena katseena?

Hassua kyllä, tunnistin ennen valaistumista ja alkuaikoina valaistuneena, mutta en niinkään enää. 

Ennen valaistumista sitä huomasi joistain ihmisistä, että heissä on vaan jotain erikoista, jotain mitä ei voi sanoin kuvata, ja joka ei välittynyt minkään fyysisen aistin kautta. Ei ollut mitään tiettyä katsetta tai olemisen tapaa (valaistuneetkin ovat temperamentiltaan erilaisia, ei kaikki ole stereotyyppisen levollisia), mutta joku syvemmän tason tunnistamisen tunne. 

Alkuaikoina valaistuneena sitä tunnisti heti, jos joku tiesi saman kuin minä, tunsi saman todellisuuden. Joskus tuli vähän hymyiltyä tai vinkattua silmää sellaiselle, jossa tunnisti saman tilan, ja heidän reaktiostaan näki, että hekin tunnistivat kohdanneensa kaltaisensa. Se oli kuin yhteinen salaisuus, kuin kaksi salaisen veljeskunnan jäsentä kohtaisivat julkisella paikalla, ja ilman sanoja välittäisivät toisilleen tiedon, että minäkin tiedän, minäkin kuulun samaan veljeskuntaan.

Mutta sittemmin ihmisten illuusioiden maailman muoto on alkanut hävitä silmistäni, se on alkanut antaa tilaa perimmäisen todellisuuden näkemiselle. Niinpä minun silmissäni jokainen on Jumala ilmenneenä, eikä ole mitään muita voimia kuin se Yksi, joka on kaikki mitä on. Ei ole syntiä eikä sairautta eikä valaistumisen puutetta, vaan taivasten valtakunta. Jollain tasolla toki tiedostan ne kuvat, mitä ihmiset näkevät siinä tilanteessa jossa itse näen jumalallisen harmonian ilmenneenä, ne illuusiot ja harhat maailmasta jossa vaikuttaa Luojan lisäksi muita pahoja voimia, mutta minulle se ei ole merkityksellistä, vaan kuin taustakohinaa jonka vastaanotan tämän maailman yleisen tietoisuudentilan seurauksena omaankin mieleeni, silti vaikka oma mieleni tietää paremmin. Minulle jokainen on jumaluus itse ilmenneenä, ikuinen ja harmoninen ja valaistuksen tilassa, sittenkin vaikka fyysisten aistien näkökyky sanoisi että siinä on pahantekijä tai pinnallinen ihminen. Hengelliset aistit näkevät sen läpi.

Nostan vielä.

Käyttäjä 102 on kertonut kristillisestä taustastaan, joten kysymykseni suuntautuu hänelle, mutta olen erittäin kiitollinen, jos joku muu(kin), jolla on asiasta henkilökohtaista kokemusta, vastaa tähän.

Olen etsinyt Jumalaa koko elämäni. Olen saanut kristillisen kasvatuksen ja rukoillut Jumalaa ja Jeesusta. En ole kuitenkaan saavuttanut rauhaa sitä kautta, vaan ennemminkin itsetutkiskelulla. Olen edelleenkin vasta matkalla, mutta tiedän olevani oikealla polulla.

Kysymys kuuluu: Kuinka uskoontulo eroaa valaistumisesta? Miksi uskoontulo ei (välttämättä?) riitä? Miten uskosta voi "tulla pois", kun eikö kyse ole kuitenkin hengellisestä kokemuksesta, jossa Pyhä Henki (tai mitä nimitystä itse kukakin käyttää) koskettaa.

Viestin 191 kirjoittajalle. Ja tiedän, että tämä on perinteisen kristinopin vastaista ja siksi aiheuttaa osassa ahdistusta, mutta en voi muuta kuin kirjoittaa rehellisesti sen mitä koen itse.

Minusta uskoon tulemisella ja valaistumisella ei ole kovinkaan paljoa tekemistä keskenään, muuta kuin että vaistomaisesti valaistusta kaipaavat usein etsiytyvät jonkun uskonnon pariin, ja usein löytävät sitten omasta uskonnostaan mystisen tai esoteerisen suuntauksen, joka tuntuu heihin vaistomaisesti vetoavan. Mahdollista on löytää myös uskomatta mihinkään uskontoon, ja toisaalta valaistua voi kristillisin, buddhalaisin, hindulaisin tai islamilaisin open (esim. suufilaisuuden perinne on islamin mystinen perinne). Itse ole keskustellut näistä asioista monin tavoin ajattelevien kanssa, ja koskaan en ole kehottanut ketään vaihtamaan nykyistä vakaumustaan omaani. Ei ole mitään tarvetta. Vakaumukset ovat lopulta vain sanoja, joihin puetaan elävä kokemus, joka on sanojen tuolla puolen.

Uskoontulo ei riitä, koska se on lähinnä järjen, luonnollisen mielen tason asia. Alat uskoa oman uskontosi oppien mukaisesti. Esimerkiksi kun minä tulin helluntaiseurakunnassa uskoon, aloin uskoa minulle kerrottuun oppirakennelmaan ja menin kasteelle. Aloin myös harrastaa uskonnollista toimintaa kuten rukoilla ja käydä ehtoollisella. Kaikki tämä oli kuitenkin ihmisen luonnollisen itsen tasolla, eikä oikeasti tavoittanut Jumalan valtakuntaa, paitsi ehkä ihan aavistuksen omaisesti hetkinä jolloin ajatteleva mieli vaikka kesken rukouksen lopetti uupuneena höpinänsä.

Minä en edes kokenut juurikaan sitä monien muiden hurmoskokouksissa kokemaa Pyhän Hengen toiminnaksi kutsuttua kielillä puhumista, profetointia, hurmosylistystä ja muuta, koska olen ilmeisesti liian tasainen luonne päästäkseni hurmostilaan oikein mitenkään. Aina vaan katselin kateellisena ja hämmästyneenä miten muita Jumala näytti koskettavan elävästi, vaan ei minua. Tosin joskus uskalsin myös ajatella, vaikka se vähän Jumalan pilkalta tuntuikin, että aika usein ne profetiat menivät väärin ja joskus olivat jopa henkistä väkivaltaa, jos niillä ohjailtiin päätöksiä jotka toisten olisi pitänyt tehdä itse, oman järkensä ja sydämensä ohjaamana. Esim. minut yritettiin taivutella olemaan menemättä yliopistoon opiskelemaan sen perusteella, että Jumala kutsuu minut evankelistaksi joka kiertää maailmaa, joten en tarvitse koulutusta.

(Jatkan toisessa viestissä ettei tule liian pitkä viesti)

Lopulta minulta meni usko, koska tajusin että kun puhun Jeesukselle sydämessäni, puhun mielikuvitusystävälle, enkä oikeasti koe sellaisia asioita mistä Raamattu puhuu ja lupaa. Enkä tiennyt mitään tapaa miten pääsisin sinne, koska kaikki uskovien hyvää tarkoittavat puheet olin jo kuullut, olin rukoillut polveni ruville ja tunsin vain puhuvani tyhjyyteen. Lopulta totesin hyvin surullisena, että Jumalaa ei taida vaan olla olemassakaan. 

Lopulta asia sitten osoittautui olevan niin, että se mikä kuoli oli epäjumala, itse rakentamani tekelmys, joka koostui uskomuksista ja toiveista. Ja minä löysin lopulta sen mitä etsin, vuosien agnostismin ja välillä vihamielisen ateisminkin jälkeen, ja sitten kun olin löytänyt, ymmärsin aivan uusin kristinuskon ja sen mitä Jeesus tarkoitti. Ja koko elämäni muuttui, kun luonnollisen näkemisen lisäksi avautui ihan uudenlainen aisti, spirituaalinen näkökyky, joka kirjaimellisesti näkee kaikessa Jumalan ilmenneenä, joka näkee taivasten valtakunnan keskellämme.

Mikä sitten oli avainasia miten löysin? Hiljaisuus. Siinä missä ennen yritin ruikuttaa jotain Jumalalta, jota en tuntenut, yhtäkkiä aloinkin odottaa että Jumala itse ilmaisee itsensä. Minulla oli sisäinen pakko, niin kova että tiesin että en jaksa jatkaa elämistä jos en löydä sitä mitä etsin. Tuntui kuin olisin sisäisesti tulessa, ja kirjaimellisesti valmis luopumaan koko maailmasta että saisin sen mitä sieluni huusi. Luovuin parisuhteesta jossa olin ollut. Luovuin kaikista tavoitteistani uran ja elämän suhteen. Töissä kävin, mutta muuten elin erakkona pienessä mökissäni maalla ja mietiskelin, odotin, olin hiljaa sisäisesti. Välillä turhauduin, koska mieli valitti, että tuhlaan elämääni turhaan, että mitään en koskaan löydä koska ei ole mitä löytää, mutta jokin syvempi taso ajoi jatkamaan. Minä joko näkisin Jumalan kirkkauden ja todellisuuden, tai kuolisin yrittäessäni.

Ja niin siinä kävi, että aloin nähdä. Ensin hiljaisuuteen vain putkahti jostain syvältä Raamatun lauseita, ja samaan aikaan lauseen kanssa ymmärrys sen syvemmästä merkityksestä. En ollut mitenkään varma onko tässä mitään yliluonnollista vai tuliko se vain omasta mielestäni. Mutta sain rauhan tunteen niistä asioista joita koin joten aloin odottaa niitä. 

Ja eräänä päivänä kävi niin, että kun kävelin metsässä, yhtäkkiä vähän ankean kevättalvisen metsän sijaan näinkin paratiisin, jossa kaikki mitä ilmeni, jokainen puu, jokainen pikkulintu, minä itsekin, oli itse Pyhä Jumala muodossa ilmenneenä, Kristus lihaksi tulleena. Ikään kuin sisältäni kuulin: "Minä olen sinun kanssasi joka päivä, maailman loppuun asti". Ja minä nauroin vapautuneesti, koska en ollut ennen ymmärtänyt mikä on MINÄ - minä olin odottanut ennen että  lähes 2000 vuotta sitten kuollut mies olisi minun kanssani jotenkin henkiolentona, mutta nyt näin, että se konkreettisesti oli  MINÄ, syvin olemukseni joka oli Jumala itse ilmenneenä. Jeesus todella oli Jumalan Poika, Jumala lihaksi tulleena, mutta minäkin olin.  MInä olin etsinyt itsestäni erillistä Jumalaa tai Jeesusta, mutta koko ajan MINÄ olin se jota kaipasin, mutta en löytänyt koska en tuntenut muuta kuin pinnallisen ihmis-egon itsenäni. Nyt tajusin, että ilmenevä osa minua oli "Poika", mutta minussa oli myös Isä, Jumala, luova voima: "Minä ja Isäni olemme yhtä". En vain uskonut niin, vaan näin ja koin niin.

Aika pian kävi niinkin, että spontaanisti ihmiset alkoivat pyytää minulta rukousta tai kommentoida esimerkiksi että näytän erittäin onnelliselta ihmiseltä. Tapahtui paranemisia, kun sairauden puolesta rukousta pyytävän ihmisen sijaan näin sieluni  silmin Jumalan virheettömän, pyhän lapsen, jolla tällä hetkellä oli vain uskomus että hän on kuolevainen ihminen jolla on sairaus. "Kristus vaikeassa valepuvussa", kuten äiti Teresan sanotaan hoidettavistaan sanoneen. Minä en pyytänyt Jumalalta mitään, koska minä näin perimmäisen todellisuuden, jossa ei ollut mitään mitä tarvitsisi korjata tai muuttaa. Minä olin hiljaa ja tunsin Jumalan, sen joka Minä olen, läsnäolon, ja tapahtui asioita jotka viimeistään vakuuttivat skeptisen ihmisitsenikin siitä että jotain merkittävää on oikeasti tapahtunut, eikä vain niin että olisin vaan höyrähtänyt pahemmin kuin edes fundamentalistiuskovana koskaan.

Mutta tie on Minä olen, oma syvin olemus. Mitään ulkopuolelta ei tarvitse saada, minkään Hengen ei tarvitse laskeutua mistään (sillä se on aina ja kaikkialla ja täyttää kaiken), ei tarvitse ruinata mitään ulkopuolista Jumalaa tekemään jotain itselle. Riittää että on hiljaa oman olemuksensa kanssa, kunnes näkee mikä se on persoonallisuuden ja katoavaisuuden naamion takana. Tätä sanovat kaikki suuret uskonnot, sitä sanovat nykyajan opettajat kuten Eckhart Tolle. Mutta harvaa uskoo sitä oikeasti niin paljon, että oikeasti odottaisi, etsisi sydämen hiljaisuudessa, sillä luonnollinen mieli sanoo että sellainen on hyödytöntä joutilaisuutta, ja pikemminkin pitäisi toimia aktiivisesti: lukea, rukoilla, käydä kokouksissa. Mutta tie on hiljaisuus.

Kyynelehdin täällä, enkä ehdi vastata muuta kuin kiitos ❤

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysytäänpä:

Miltä valaistuminen tuntuu?

Siltä, että on maailmankaikkeuden luovan Voiman täyttämä ja ohjaama, yhteydessä siihen ja sen kautta kaikkeen muuhunkin olemassaolevaan. Että pohjimmiltaan Itse on se maailmankaikkeuden luova voima, se tietoisuus joka luo ja ylläpitää kaiken, ja että se mitä kutsutaan "minun kehokseni ja mielekseni", on vain yksi Syvemmän minun, joka on yhtä Luojan kanssa, ilmentymä. Myös kaikki muu olemassa oleva on sen ilmentymää, ja siksi todellakin: kaiken minkä teen toiselle, teen itselleni - koska myös se toinen on Minä ilmenneenä. Silloin voi myös todeta ettei pelkää enää mitään ulkoisia muotoja, sillä se on vain Minä, toisessa ajallisessa muodossa, ja jos kävisikin niin että Minä karhun muodossa syö Minän ihmisruumiini muodossa, niin Minä jää, ja ilmenee kohta toisissa lukemattomissa muodoissa. 

Mutta valaistumisessakin on monia tasoja ja asteita. Valaistumiseksi voidaan minusta laskea se tilanne, kun ihminen alkaa kokea olevansa yhteydessä sellaiseen tietoisuuden tasoon (kutsuipa sitä sieluksi, Korkeammaksi minäksi, Kristukseksi, Jumalaksi, kosmiseksi tietoisuudeksi, buddhaluonnoksi tai miksi vaan), jonka olemassa oloa ei ennen tiedostanut lainkaan. Tämä valaistuminen ei ole sillä tavalla valmis, että kun yhteys on saatu, ei enää koskaan tapahtuisi mitään kehitystä tai muutosta. Sitä tapahtuu tosiasiassa aina niin kauan kuin valaistunut vielä kokee itsensä ajassa ja paikassa olevaksi rajalliseksi muodoksi. 

Alussa valaistunut ehkä kokee tosiaan vain olevansa yhteydessä johonkin syvempään itsessään, ja rauhan ja selkeyden tilassa. Myöhemmin vasta tulee kokemukset siitä, että todellinen minä onkin se Syvempi itse, tunne ykseydestä kaiken kanssa, tai tämän ihmisten kokeman todellisuuden illuusionomaisen luonteen näkeminen jne.

Ei ihme, että maailman pyörittäminen on täysin miesten vastuulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysytäänpä:

Miltä valaistuminen tuntuu?

Siltä, että on maailmankaikkeuden luovan Voiman täyttämä ja ohjaama, yhteydessä siihen ja sen kautta kaikkeen muuhunkin olemassaolevaan. Että pohjimmiltaan Itse on se maailmankaikkeuden luova voima, se tietoisuus joka luo ja ylläpitää kaiken, ja että se mitä kutsutaan "minun kehokseni ja mielekseni", on vain yksi Syvemmän minun, joka on yhtä Luojan kanssa, ilmentymä. Myös kaikki muu olemassa oleva on sen ilmentymää, ja siksi todellakin: kaiken minkä teen toiselle, teen itselleni - koska myös se toinen on Minä ilmenneenä. Silloin voi myös todeta ettei pelkää enää mitään ulkoisia muotoja, sillä se on vain Minä, toisessa ajallisessa muodossa, ja jos kävisikin niin että Minä karhun muodossa syö Minän ihmisruumiini muodossa, niin Minä jää, ja ilmenee kohta toisissa lukemattomissa muodoissa. 

Mutta valaistumisessakin on monia tasoja ja asteita. Valaistumiseksi voidaan minusta laskea se tilanne, kun ihminen alkaa kokea olevansa yhteydessä sellaiseen tietoisuuden tasoon (kutsuipa sitä sieluksi, Korkeammaksi minäksi, Kristukseksi, Jumalaksi, kosmiseksi tietoisuudeksi, buddhaluonnoksi tai miksi vaan), jonka olemassa oloa ei ennen tiedostanut lainkaan. Tämä valaistuminen ei ole sillä tavalla valmis, että kun yhteys on saatu, ei enää koskaan tapahtuisi mitään kehitystä tai muutosta. Sitä tapahtuu tosiasiassa aina niin kauan kuin valaistunut vielä kokee itsensä ajassa ja paikassa olevaksi rajalliseksi muodoksi. 

Alussa valaistunut ehkä kokee tosiaan vain olevansa yhteydessä johonkin syvempään itsessään, ja rauhan ja selkeyden tilassa. Myöhemmin vasta tulee kokemukset siitä, että todellinen minä onkin se Syvempi itse, tunne ykseydestä kaiken kanssa, tai tämän ihmisten kokeman todellisuuden illuusionomaisen luonteen näkeminen jne.

Ei ihme, että maailman pyörittäminen on täysin miesten vastuulla.

Ajatteletko, että valaistuneet pelkästään mietiskelevät jossain erakkoluolissa tai toimivat hengellisinä opettajina jotka puhuvat hassuja? Monet toimivat ihan tavallisilla ihmiselämän aloilla, ja kyky tehdä sitä omaa työtä yleensä kasvaa valtavasti kun ei ole enää pelkän oman rajallisen järjen ja voiman varassa vaan toimii jumalallisen voiman ohjaamana ja inspiroimana. 

Nyt täällä puhutaan paljon Jeesuksesta, mutta Jeesus sanoi: Minä olen tie, totuus ja elämä, ei kukaan tule Isän luo muuten kuin minun kauttani.

Jeesus on Jumalan poika ja hän yksin on yhtä Jumalan kanssa. Me ihmiset olemme luotuja ja syntisiksi syntyneitä, emme ole samaa jumaluutta vaan Jumalan alamaisia ja meidät tarkoitettu  Hänen lapsikseen ja palvelijoikseen ja elämään Hänen kunniakseen.  

Kärsimyksen kautta nöyrryin elämälle. Kaikki materian palvonta ja pinnallinen menetti merkityksensä. Osaan nyt arvostaa enemmän sitä mitä minulla on tässä hetkessä hyvin, haikailematta sen perään mitä olen menettänyt tai kantamatta sydämessäni katkeruutta niille, jotka ovat kohdelleet väärin. Lopulta me kaikki olemme vain pieni hiukkanen tämän maailman kiertokulkua, kohta kasvamme kukkia ja puita ja lennämme tuulen mukana ja kuljemme muistona lastemme mielissä. Tänään pysähdyn haistelemaan lämmintä kesäistä ilmaa ja nauttimaan, kun aurinko lämmittää kasvojani. Tunnen ääretöntä kiitollisuutta siitä että saan kokea tämän elämän.

Vierailija kirjoitti:

Nyt täällä puhutaan paljon Jeesuksesta, mutta Jeesus sanoi: Minä olen tie, totuus ja elämä, ei kukaan tule Isän luo muuten kuin minun kauttani.

Jeesus on Jumalan poika ja hän yksin on yhtä Jumalan kanssa. Me ihmiset olemme luotuja ja syntisiksi syntyneitä, emme ole samaa jumaluutta vaan Jumalan alamaisia ja meidät tarkoitettu  Hänen lapsikseen ja palvelijoikseen ja elämään Hänen kunniakseen.  

Sanot että Jeesus on Jumalan poika, ja hän on yksin yhtä Jumalan kanssa. Mutta pian sanot, että "meidät on tarkoitettu Hänen lapsikseen". Jos Jeesus on Jumalan poika ja sinä olet Jumalan lapsi, niin mikä on olemuksellinen ero? Ja eikö lapsi ole samanlaista olemusta vanhempansa kanssa? Jos sanot ihmistä Jumalan lapseksi, ja samaan aikaan syntiseksi, sanot että Jumalan olemuksessa on syntiä.

Se miten minä tämän näen on, että on totta, että pohjimmiltaan on vain yksi Minä, yksi Identiteetti, yksi Tietoisuus, yksi Sielu, yksi Elämä, ja kristinuskossa tätä kutsutaan nimellä Kristus (muilla uskonnoilla on ihan samaa todellisuutta tarkoittavia muita nimiä). Se, missä minusta nykyinen kristinusko menee harhaan, ja syy miksi kristinusko enää ei ole muuttava voima, on samaistaa Kristus vain Jeesukseen, vaikka tämä yksi ja sama Oleminen ja Elämä on kaikkien meidän perimmäinen Minämme: Jeesuksen minä, minun minäni, sinun minäsi, kaiken olevaisen minä ja ydinolemus, muunkin kuin ihmisten. 

Jeesus tietenkin puhui tästä sanalla minä, koska hän aidosti koki sen olevan oma minänsä. Ihmisten enemmistö taas ei nähnyt sitä tietoisuuden tasoa, sitä Minää, johon hän oli samaistunut, vaan he näkivät itsensä kaltaisen tietoisuuden, jossa minä on lähinnä ruumis ja siihen liittyvä ego-mieli - kuolevainen ihmispersoona. Heistä oli selvää, että jos tuo ihmispersoona puhui sanalla minä, niin hän viittaa siihen kokonaisuuteen joksi he itsensäkin kokivat: mieleen ja ruumiiseen. Mutta minä ajattelen ja kokemuksesta tiedän, että aivan toisenlainen samaistuminen, toisenlainen kokemus siitä mikä on Minä, on mahdollinen, ja näen Jeesuksen puhuvan juuri siitä, ja yrittävän saada meidät muutkin löytämään se itsestään, jotta he näkisivät taivasten valtakunnan tässä ja nyt, ja että heissä olisi elävän veden lähteet niin etteivät he enää tarvitsisi "ulkopuoleltaan" mitään (mikäpä edes olisi sen ulkopuolella, joka on yhtä äärettömän Jumalan kanssa).

Näin kristityt joutuvat hankalaan tilanteeseen. He eivät käytännössä pysty tavoittamaan ihmismiestä, joka on kuollut lähes 2000 vuotta sitten. Ja jos pystyisivätkin, niin miten joku ulkopuolinen ihminen voisi olla heille esimerkiksi totuus ja elämä? Näin on muodostunut tämä pelkästään ihmisajattelun ja tunteilun varassa toimiva kristinusko, jonka sisältö on uskomukset, joiden pitäisi sitten päästää kuoleman jälkeen taivaaseen. Se on unohdettu, että Jeesus sanoi taivasten valtakunnan olevan keskellämme, ja että hänen seuraajansa tekevät samoja tekoja kuin hänkin, suurempiakin. Niitä kun ei voi tehdä uskoen olevansa surkea, Jumalasta erillinen armosta pelastettu syntinen, vaan täytyy totisesti tietää olevansa Jumalan lapsi, joka on yhtä Isän kanssa.

Kuolevaisuus, syntisyys ja kaikki se mistä puhut, se on minulle pelkkää illuusiota, jonka on aiheuttanut se tietoisuudentilan muutos, jota sanotaan syntiinlankeemukseksi, tai Hyvän ja pahan tiedon puusta syömiseksi. Mutta ei Jumalan luoma todellisuus mihinkään muuttunut, eikä se voikaan, sillä kaikki minkä Jumala on luonut on ikuista - vain ihmisten näkemys siitä vääristyi. Ja se on se mitä Jeesus minusta opettaa, että miten kumoamme sen mädän hedelmän vaikutuksen ja alamme taas nähdä Jumalan luoman todellisuuden uudestaan kaikessa puhtaassa loistossaan.