Kristitty mystikko

Vierailija kirjoitti:

Kuuluuko valaistumisen lähestymiseen se, että tunteet tuntuu ontoilta? Saattaa nauraa, mutta sitä ei enää tunne yhtä kutkuttavana tunteena. Se tuntuu jotenkin erilliseltä osalta itsestä.

Edelleenkin, mistä tietää onko tulossa hulluksi ja mistä tietää että kyseessä on Jumalan johtama henkinen prosessi? Miksi ihmiset sekoaa välillä?

Se on yleistä, että kokee eriytymistä tunteistaan ja muusta kokemisen kohteena olevista asioista, samalla kun yhä enemmän samaistuu siihen osaan Itseä, joka kokee ne kaikki. Kokemisen objektien merkitys vähenee, kokijan merkitys kasvaa. Se on sekoamisen vastakohta, se on järkiinsä tulemista.

Vierailija kirjoitti:

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000009906918.html

Suomalaisilla lapsilla menee huonosti. Mitä tuostakin vielä seuraa? Mitä on tehtävissä?

Mystikko hyvä, onko peli jo menetetty?

Ei ole mitenkään menetetty. Monella tapaa nuoremmat sukupolvet ovat terveempiä kuin vanhemmat, vaikka eivät välttämättä sovikaan kovin hyvin yhteen nykymaailman arvojen kanssa. Mutta he tulevat muuttamaan sitä maailmaa.

Vierailija kirjoitti:

En hahmota miten yksilöllinen tietoisuus voi säilyä kuoleman jälkeen jos yksilöllistä tietoisuutta rakentavat mekanismit ovat sammuneet. Eihän se tietoisuus voi jatkua unessakaan kun aivotoiminnot lakkaavat väistämättä.

Henkisen tien perustehtävä on selvittää, mitä olet kun kehosi on kuollut ja aivosi maatuneet, kun ei ole ruumiintuntemuksia eikä ajatuksia. Tai mitä olit ennen kuin keho syntyi. Sitä kautta löytyy totuus Jumalasta ja ihmisestä, kaikesta mitä on. 

Unesta - jos asiaa katsoo mielen näkökulmasta, näyttää että tietoisuus katoaa. Tietoisuuden näkökulmasta katsoen tietoisuus säilyy koko ajan, mutta mieli menee hetkeksi sammutettuun tilaan ja siksi ei muista mitään ajasta jonka se oli pois päältä.

Vierailija kirjoitti:

Voiko Jumalan "löytää" rakastumalla toisteen ihmiseen hullun lailla? Koen erikoisia tunteita ja tiloja tällä hetkellä. Toisaalta en välitä enää mistään mitään. Tunteet vaikuttavan niin ohimeneviltä. Millään ei tunnu olevan mitään väliä. Sitten taas pelkään joskus, että voi mitä jos tämä välinpitämättömyys menee ohi. Haluaisin takertua siihen välinpitämättömyyteen. En edes tiedä onko se masennusta vai mitä. En tunne olevani masentunut. Tuntuu vain siltä että ei ole mitään uutta auringon alla. Tapahtuu mitä tapahtuu. Vittuako asioihin enää kovin paljon kannattaa edes yrittää vaikuttaa.

Rakastuminen, tapahtuupa se ihmiseen, oppiin tai Jumalaan, tai vaikka ammattiin tai tieteenalaan, voi olla niin kaikennielevää, että ego suurelta osin sulaa siihen. Se voi kyllä olla edistämässä myös henkisen ja hengellisen totuuden löytämistä toisinaan. 

Vierailija kirjoitti:

Onko siinä jotain pahaa, jos minä rakastan kaipuuta, surua ja kuolemaa? En halua aiheuttaa muille kärsimystä, mutta tuntuu että pohjimmiltani olen vain todella melankolinen.

Ei ole mitään pahaa. Ihmisen tietoisuuden tasolla ne ovat tosiasioita, ja joidenkin osa on ymmärtää ja kokea niitä syvemmin kuin toisten.