Aikuisuus jää elämättä lasten myötä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On aivan kaksi eri asiaa viettää nuoruutta alle kolmekymppisenä lapsettomana kuin vanhempana elää menetettyä nuoruuttaan. Kolmekymppisenä on jo vanha bilettämään samalla tavoin nuorison kanssa festareilla. Tai festareilla voi käydä, mutta parikymppiset tuntuu ihan lapsilta ja ne rasittaa. Ei niitä nuorison hölmöilyaikoja ja randomeita kännituttavuuksia voi ottaa vanhempana takaisin, jos on itse jo henkisesti aikuistunut. Sitä vaan katsoo bändit jostain sivusta ja tulee ajoissa takaisin kotiin nukkumaan.

Aikuinen on aikuinen. Menetettyä nuoruuttaan ei voi saada takaisin tekemättä itsestään pelleä.

EN minä ole tuollaista tehnyt koskaan, eikä juuri kukaan muukaan lähipiiristäni. Ei sisarukseni, eikä oma lapseni joka on jo aikuinen, matkusteee kyllä, mutta tekee töitä ja opiskelee samalla. Mikä helvetin nuoruus tuollainen luuserimainen töpeksintä oikein on? Pelle sitä on jos tuollaista tekee, oli minkä ikäinen hyvänsä.

 

Voi kuule, suurin osa nuorista elää tuon vaiheen, jossa seikkaillaan ja hankitaan uusia kokemuksia oman kodin ulkopuolelta. Ei se ole örvellystä ja töpeksintää, vaan tietynlaista huolettomuutta. Sitä huolettomuutta ei saa koskaan takaisin. Kyllä niitäkin on, jotka jo nuorena aloittavat sukkien kutomisen, eivätkä käy viihteellä. Heille ehkä nuori vanhemmuus voikin olla sopiva ratkaisu. Monesti vaan heilläkin menojalka alkaa vipattaa jossain vaiheessa ja sitten pilataan kaikki avioliitosta lähtien.

Kodin ulkopuolella? Kyllä sitä ehtii "kodin ulkopuolella" olla vuosikaudet ennenkuin täyttää 20v. Viimeistään 18 vuotiaana pitää olla oma kämppä. Minä "kävin viihteellä" muutaman kerran jo ennenkuin täytin 18v. asuin opiskelijakämpässä, eikä se ollut kovin hääviä. Kun olin täyttänyt 18v. kävin jossain baarissa Helsingissä joka oli nuorten aikuisten suosima paikka, ja siellä kaikki vaikutti alaikäisiltä, todella tylsää. Ja festareille menemistä en käsitä, se on niin vastenmielistä kuin olla ja voi, kauhean ison kännisen ihmismassan keskellä, koskaan ei tiedä mistä suunnasta lyödään pullolla tai oksennetaan, ja teltassa nukkuminen kurakossa on kauheinta mitä tiedän.

Vierailija kirjoitti:

Olen hommani hoitanut niin että olen nuori vielä kun lapset ovat jo sen verran isoja etteivät estä minun menoja ollenkaan :) Se lohduttaa minua raskailla hetkillä.

Anteeksi nyt, mutta tätä en ole koskaan ymmärtänyt. Muistan, kun eräs nainen sanoi ihan samoin kun olimme 22-vuotiaita, minä lähdössä vaihtoon ulkomaille ja hän saamassa toisen lapsen. Missä on määrätty, että sinun (tai kenekään) pitää "hoitaa homma", ts. hankkia lapsia? Ihan kuin se olisi joku taivaasta tippuva velvoite, joka on hoidettava nyt tai myöhemmin, ja sitten voi onnitella itseään, kun hoiti oman hommansa nopeasti?

Lasten hankkiminen on toivottavasti seuravasta vain siitä, että ihminen haluaa olla vanhempi. Ihan niiden lasten vuoksi.

Jäin itse lapsettomaksi, koska en saanut elää lapsuutta omien vanhempieni vuoksi, jouduin huolehtimaan aikuisten asioista aivan pienestä asti, myös sisaruksistani. On kyllä aina yhtä mieltäylentävää kuunnella itseään täynnä olevia vanhempia kertomassa siitä, miten minun kasvuni aikuiseksi on jäänyt puolitiehen, kun vietän vain tällaista peter pan -aikuisuutta, enkä kasva normaaliksi aikuiseksi huolehtimaan muista.

Omat vanhempani ovat kouluesimerkki siitä, että vanhemmuuden jalostava vaikutus on yhtä todennäköistä kuin ikääntyessä muutenkin tapahtuva kypsyminen. En tietenkään ala selittää tätä puolitutuille. Joten voitte miettiä ensi kerralla tällaista netin ulkopuolella paasatessanne, miksi se keskustelukumppani näyttää melko huvittuneelta. :) 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On aivan kaksi eri asiaa viettää nuoruutta alle kolmekymppisenä lapsettomana kuin vanhempana elää menetettyä nuoruuttaan. Kolmekymppisenä on jo vanha bilettämään samalla tavoin nuorison kanssa festareilla. Tai festareilla voi käydä, mutta parikymppiset tuntuu ihan lapsilta ja ne rasittaa. Ei niitä nuorison hölmöilyaikoja ja randomeita kännituttavuuksia voi ottaa vanhempana takaisin, jos on itse jo henkisesti aikuistunut. Sitä vaan katsoo bändit jostain sivusta ja tulee ajoissa takaisin kotiin nukkumaan.

Aikuinen on aikuinen. Menetettyä nuoruuttaan ei voi saada takaisin tekemättä itsestään pelleä.

EN minä ole tuollaista tehnyt koskaan, eikä juuri kukaan muukaan lähipiiristäni. Ei sisarukseni, eikä oma lapseni joka on jo aikuinen, matkusteee kyllä, mutta tekee töitä ja opiskelee samalla. Mikä helvetin nuoruus tuollainen luuserimainen töpeksintä oikein on? Pelle sitä on jos tuollaista tekee, oli minkä ikäinen hyvänsä.

 

Voi kuule, suurin osa nuorista elää tuon vaiheen, jossa seikkaillaan ja hankitaan uusia kokemuksia oman kodin ulkopuolelta. Ei se ole örvellystä ja töpeksintää, vaan tietynlaista huolettomuutta. Sitä huolettomuutta ei saa koskaan takaisin. Kyllä niitäkin on, jotka jo nuorena aloittavat sukkien kutomisen, eivätkä käy viihteellä. Heille ehkä nuori vanhemmuus voikin olla sopiva ratkaisu. Monesti vaan heilläkin menojalka alkaa vipattaa jossain vaiheessa ja sitten pilataan kaikki avioliitosta lähtien.

Kodin ulkopuolella? Kyllä sitä ehtii "kodin ulkopuolella" olla vuosikaudet ennenkuin täyttää 20v. Viimeistään 18 vuotiaana pitää olla oma kämppä. Minä "kävin viihteellä" muutaman kerran jo ennenkuin täytin 18v. asuin opiskelijakämpässä, eikä se ollut kovin hääviä. Kun olin täyttänyt 18v. kävin jossain baarissa Helsingissä joka oli nuorten aikuisten suosima paikka, ja siellä kaikki vaikutti alaikäisiltä, todella tylsää. Ja festareille menemistä en käsitä, se on niin vastenmielistä kuin olla ja voi, kauhean ison kännisen ihmismassan keskellä, koskaan ei tiedä mistä suunnasta lyödään pullolla tai oksennetaan, ja teltassa nukkuminen kurakossa on kauheinta mitä tiedän.

Nyt hieman lukutaitoa peliin. Kuten viestissäni kirjoitin; sinunlaisillesi nuori vanhemmuus voi olla oikea ratkaisu. Itse halusin olla vapaa pitempään kuin pari vuotta. Minä olisin kokenut jääneeni paljosta paitsi, jos olisin ollut nuori äiti. Olisin tehnytkin abortin alle 25-vuotiaana, ehdottomasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuisuuteen liittyy vahvasti vastuu, vastuu myös muista ihmisistä kuin itsestään.

Vanhemmuuteen liittyy ilmeisellä tavalla vastuu muista ihmisistä. Siinä tuntuukin olevan useimmille vanhemmille tarpeeksi työtä. Esimerkiksi vapaaehtoistöissä, joissa vastuuta kannetaan myös muista kuin omasta perheestä, lapsettomat ovat yliedustettuina.  Tämän ymmärtää tietysti.-ap

No kyllä iha tavallisessa työssäkin ollaan vastuussa toisista, samalla lailla kuin vapaaehtoistöissäkin. Mutta ei tuollaista vastuuta voi verrata omien lasten kasvattamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse koen lapsettomana 28v miehenä, että lasten hankkiminen pakottaisi "aikuistumaan" nyt voi elää miltei samanlaista elämää kuin teininä. Teen ehkä noin 30h työviikkoa ja vapaa-aikaa vietän puolisoni kanssa tehden ihan mitä huvittaa, urheillen, muiden harrastusten parissa tai vaikka pleikkaria pelaten. Kotitöitä on varmaan alle 50% lapsiperheen määrästä, tiskikoneen kun jaksaa pistää kerran päivässä käyntiin vähän pyykkiä pestä ja imuroida kun on likaista. 

 

Lasten myötä tulisi hirveä määrä lisää vastuuta, rahan menoa, töitä pitäisi tehdä enemmän ei jäisi näin tuhottamasti vapaa-aikaa. Mielestäni tuo on se mitä aikuisuus ainakin minulle tarkoittaa, oravanpyörää. 

 

Nuorena lasten hankkiminen on ihan ok mielestäni jos on edes kohtuullisesti rahaa ja vakaa parisuhde. Yleisin ongelma tuntuu teiniäideillä olevan se, että ne 19v jätkät eivät todellakaan ole valmiita isäksi ja parisuhde loppuu lasten myötä ja sitten ollaankin yh-äitejä ja täysin yhteiskunnan tukien varassa. 

 

Tuo "pääseen lapsistani eroon JO 38 vuotiaana!!!" on mielestäni typerin argumentti ikinä hankkia lapsia nuorena. Jos lähtökohta on, että odottaa pääsevänsä eroon lapsista niin kannattaa skipata koko lapsi homma ihan suoraan. Itse saan elää itselleni tuon 18-38 pätkän ja 38-xxx pätkän. 

 

Ja jos joku väittää, ettei lasten hankkiminen rajoita elämää niin hän valehtelee, ei tiedä mistä puhuu tai elää aika tylsää elämää.

Tämä on ihan totta. -ap

Eli mielestäsi lapset ja niiden kasvattaminen kuuluvat aikuisuuteen? Jos siis kerran lapset pakottaisivat aikuistumaan? Nyt voitte elää sitä jatkettua nuoruutta edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On aivan kaksi eri asiaa viettää nuoruutta alle kolmekymppisenä lapsettomana kuin vanhempana elää menetettyä nuoruuttaan. Kolmekymppisenä on jo vanha bilettämään samalla tavoin nuorison kanssa festareilla. Tai festareilla voi käydä, mutta parikymppiset tuntuu ihan lapsilta ja ne rasittaa. Ei niitä nuorison hölmöilyaikoja ja randomeita kännituttavuuksia voi ottaa vanhempana takaisin, jos on itse jo henkisesti aikuistunut. Sitä vaan katsoo bändit jostain sivusta ja tulee ajoissa takaisin kotiin nukkumaan.

Aikuinen on aikuinen. Menetettyä nuoruuttaan ei voi saada takaisin tekemättä itsestään pelleä.

EN minä ole tuollaista tehnyt koskaan, eikä juuri kukaan muukaan lähipiiristäni. Ei sisarukseni, eikä oma lapseni joka on jo aikuinen, matkusteee kyllä, mutta tekee töitä ja opiskelee samalla. Mikä helvetin nuoruus tuollainen luuserimainen töpeksintä oikein on? Pelle sitä on jos tuollaista tekee, oli minkä ikäinen hyvänsä.

 

Voi kuule, suurin osa nuorista elää tuon vaiheen, jossa seikkaillaan ja hankitaan uusia kokemuksia oman kodin ulkopuolelta. Ei se ole örvellystä ja töpeksintää, vaan tietynlaista huolettomuutta. Sitä huolettomuutta ei saa koskaan takaisin. Kyllä niitäkin on, jotka jo nuorena aloittavat sukkien kutomisen, eivätkä käy viihteellä. Heille ehkä nuori vanhemmuus voikin olla sopiva ratkaisu. Monesti vaan heilläkin menojalka alkaa vipattaa jossain vaiheessa ja sitten pilataan kaikki avioliitosta lähtien.

Kodin ulkopuolella? Kyllä sitä ehtii "kodin ulkopuolella" olla vuosikaudet ennenkuin täyttää 20v. Viimeistään 18 vuotiaana pitää olla oma kämppä. Minä "kävin viihteellä" muutaman kerran jo ennenkuin täytin 18v. asuin opiskelijakämpässä, eikä se ollut kovin hääviä. Kun olin täyttänyt 18v. kävin jossain baarissa Helsingissä joka oli nuorten aikuisten suosima paikka, ja siellä kaikki vaikutti alaikäisiltä, todella tylsää. Ja festareille menemistä en käsitä, se on niin vastenmielistä kuin olla ja voi, kauhean ison kännisen ihmismassan keskellä, koskaan ei tiedä mistä suunnasta lyödään pullolla tai oksennetaan, ja teltassa nukkuminen kurakossa on kauheinta mitä tiedän.

Minä koin huolettomuudeksi sen, että kesälomalla katsoin karttaa, että minne päin Suomea haen kesätöihin. Lähdin ja pakkasin repun. Kukaan ei perään huudellut. Talvella tyttökavereiden kanssa istuttiin iltoja pohtien elämää, maailmanmenoa, politiikkaa tai muuten vain kikateltiin. Treffailin välillä ja välillä istuin kotona kynttilänvalossa lukemassa. Kun löysin halpamatkan, pakkasin repun ja lähdin. Joskus jäin reissuun pidemmälti,kun tuli tuttuja, joiden kanssa halusi viettää aikaa. Kapakoissa ei tullut kauhean paljon käytyä tai niissäkin sen verran, että näki sen touhun. Yöllisiä uinteja, monen päivän kestäviä pyöräretkiä pitkin Suomea. Yhtäkkisiä päähänpistoja vaelluksesta Lapissa. Kaikkea tuota oli se nuoruuden huolettomuus, minkä vuoksi en olisi ollut valmis äidiksi nuorena, en edes parisuhteeseen.

Elämää voi onneksi viettää niin monella tavalla

Se päälle viiskymppinen jne..

On uskomatonta miten moni pilaa vapaaehtoisesti aikuisuuden hankkimalla lapsia. Ne pienet resurssisyöpöt. Pilaa naisten uran, estää monipuolisen harrastamisen ja juopottelun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo ajatus aikuisuudesta huolien, velvollisuuksien ja vastuiden leimaamana elämänvaiheena taitaa olla lisääntyjien harha. Minun (lapsettomassa) aikuisen elämässäni velvollisuuksilla on hyvin pieni osa. Aikuisuuteen kuuluu oleellisena osana syventyminen omiin kiinnostuksenkohteisiin, oppiminen ja itsen kehittäminen, omistautuminen omille intohimoille, aktiivinen kansalaisuus ja aktivismi, ystävyyssuhteiden ja parisuhteen vaaliminen, opiskelujen myötä saavutetusta taloudellisesta asemasta nautiskelu, huolettomuus ja monet muut asiat, jotka muuttuvat joko mahdottomaksi tai hyvin hankaliksi, kun hankkii lapsia. -ap

Voisit kehittää itseäsi opiskelemalla kehityspsykologiaa

Millainen elämänvaihe on aikuisuus?

Osaa ottaa vastuun itsestään. Mutta myös muista. Perheen perustaminen on useimmille osa tuota aikuisuutta. Koko menee antamaan jotain, myös luopumaan tuosta itsekeskeisyydestä.

Ymmärrän hyvin, että aikuinen voi olla ilman lapsia ja perhettä. Mutta en ymmärrä tapaasi sitä pohtia. Luultavasti sinä et ole vielä kasvanut aikuiseksi

Teoriat, joihin viittaat, on kehitetty yhteiskunnassa, jossa suurin osa ihmisistä lisääntyy, ja aikana, jolloin ns. perhearvot olivat voimissaan. Siksi on ihan ymmärrettävää, että nimenomaan luopumisen, uhrautumisen ja jatkuvan vastuun teemat korostuvat. Nämä ilmiöt ovat niin voimakkaasti läsnä vanhempien elämässä. -ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse koen lapsettomana 28v miehenä, että lasten hankkiminen pakottaisi "aikuistumaan" nyt voi elää miltei samanlaista elämää kuin teininä. Teen ehkä noin 30h työviikkoa ja vapaa-aikaa vietän puolisoni kanssa tehden ihan mitä huvittaa, urheillen, muiden harrastusten parissa tai vaikka pleikkaria pelaten. Kotitöitä on varmaan alle 50% lapsiperheen määrästä, tiskikoneen kun jaksaa pistää kerran päivässä käyntiin vähän pyykkiä pestä ja imuroida kun on likaista. 

 

Lasten myötä tulisi hirveä määrä lisää vastuuta, rahan menoa, töitä pitäisi tehdä enemmän ei jäisi näin tuhottamasti vapaa-aikaa. Mielestäni tuo on se mitä aikuisuus ainakin minulle tarkoittaa, oravanpyörää. 

 

Nuorena lasten hankkiminen on ihan ok mielestäni jos on edes kohtuullisesti rahaa ja vakaa parisuhde. Yleisin ongelma tuntuu teiniäideillä olevan se, että ne 19v jätkät eivät todellakaan ole valmiita isäksi ja parisuhde loppuu lasten myötä ja sitten ollaankin yh-äitejä ja täysin yhteiskunnan tukien varassa. 

 

Tuo "pääseen lapsistani eroon JO 38 vuotiaana!!!" on mielestäni typerin argumentti ikinä hankkia lapsia nuorena. Jos lähtökohta on, että odottaa pääsevänsä eroon lapsista niin kannattaa skipata koko lapsi homma ihan suoraan. Itse saan elää itselleni tuon 18-38 pätkän ja 38-xxx pätkän. 

 

Ja jos joku väittää, ettei lasten hankkiminen rajoita elämää niin hän valehtelee, ei tiedä mistä puhuu tai elää aika tylsää elämää.

Tämä on ihan totta. -ap

Eli mielestäsi lapset ja niiden kasvattaminen kuuluvat aikuisuuteen? Jos siis kerran lapset pakottaisivat aikuistumaan? Nyt voitte elää sitä jatkettua nuoruutta edelleen.

En ole tätä mieltä. -ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo ajatus aikuisuudesta huolien, velvollisuuksien ja vastuiden leimaamana elämänvaiheena taitaa olla lisääntyjien harha. Minun (lapsettomassa) aikuisen elämässäni velvollisuuksilla on hyvin pieni osa. Aikuisuuteen kuuluu oleellisena osana syventyminen omiin kiinnostuksenkohteisiin, oppiminen ja itsen kehittäminen, omistautuminen omille intohimoille, aktiivinen kansalaisuus ja aktivismi, ystävyyssuhteiden ja parisuhteen vaaliminen, opiskelujen myötä saavutetusta taloudellisesta asemasta nautiskelu, huolettomuus ja monet muut asiat, jotka muuttuvat joko mahdottomaksi tai hyvin hankaliksi, kun hankkii lapsia. -ap

Voisit kehittää itseäsi opiskelemalla kehityspsykologiaa

Millainen elämänvaihe on aikuisuus?

Osaa ottaa vastuun itsestään. Mutta myös muista. Perheen perustaminen on useimmille osa tuota aikuisuutta. Koko menee antamaan jotain, myös luopumaan tuosta itsekeskeisyydestä.

Ymmärrän hyvin, että aikuinen voi olla ilman lapsia ja perhettä. Mutta en ymmärrä tapaasi sitä pohtia. Luultavasti sinä et ole vielä kasvanut aikuiseksi

Teoriat, joihin viittaat, on kehitetty yhteiskunnassa, jossa suurin osa ihmisistä lisääntyy, ja aikana, jolloin ns. perhearvot olivat voimissaan. Siksi on ihan ymmärrettävää, että nimenomaan luopumisen, uhrautumisen ja jatkuvan vastuun teemat korostuvat. Nämä ilmiöt ovat niin voimakkaasti läsnä vanhempien elämässä. -ap

Ihmettelen aina kauheasti tätä velojen vakuuttelua monissa ketjuissa, kuinka heidän elämänsä on parempaa ja kehittyneempää, kuin lapsellisten ihmisten.

Mistähän tämä johtuu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo ajatus aikuisuudesta huolien, velvollisuuksien ja vastuiden leimaamana elämänvaiheena taitaa olla lisääntyjien harha. Minun (lapsettomassa) aikuisen elämässäni velvollisuuksilla on hyvin pieni osa. Aikuisuuteen kuuluu oleellisena osana syventyminen omiin kiinnostuksenkohteisiin, oppiminen ja itsen kehittäminen, omistautuminen omille intohimoille, aktiivinen kansalaisuus ja aktivismi, ystävyyssuhteiden ja parisuhteen vaaliminen, opiskelujen myötä saavutetusta taloudellisesta asemasta nautiskelu, huolettomuus ja monet muut asiat, jotka muuttuvat joko mahdottomaksi tai hyvin hankaliksi, kun hankkii lapsia. -ap

Voisit kehittää itseäsi opiskelemalla kehityspsykologiaa

Millainen elämänvaihe on aikuisuus?

Osaa ottaa vastuun itsestään. Mutta myös muista. Perheen perustaminen on useimmille osa tuota aikuisuutta. Koko menee antamaan jotain, myös luopumaan tuosta itsekeskeisyydestä.

Ymmärrän hyvin, että aikuinen voi olla ilman lapsia ja perhettä. Mutta en ymmärrä tapaasi sitä pohtia. Luultavasti sinä et ole vielä kasvanut aikuiseksi

Teoriat, joihin viittaat, on kehitetty yhteiskunnassa, jossa suurin osa ihmisistä lisääntyy, ja aikana, jolloin ns. perhearvot olivat voimissaan. Siksi on ihan ymmärrettävää, että nimenomaan luopumisen, uhrautumisen ja jatkuvan vastuun teemat korostuvat. Nämä ilmiöt ovat niin voimakkaasti läsnä vanhempien elämässä. -ap

Ja lisäksi minusta on surullista, että jotkut todella kuvittelevat näiden ilmiöiden olevan välttämättä läsnä aikuisuudessa, kun kyse on elämänvalinnoista ja niiden seurauksista. Ei ole mitään sellaista "kehitystehtävää", joka edellyttäisi aikuisuuden kuluvan tuollaisten asioiden kanssa askarrellessa. -ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on hyvä kirjoitus teiniäitiydestä. http://blogit.kaksplus.fi/kiljuvapikkunalka/en-suosittele-teiniaitiytta/

 

On siinä nuoruudessa paljon muutakin menetettävää, kuin baari-illat. Se on se huolettomuus. Haaveilu siitä mitä elämässä voi tehdä. Lapsen saamisen jälkeen on aina mietittävä ensin miten mikäkin asia vaikuttaa lapseen. Todennäköisesti parisuhde lapsen isään rikkoontuu ja lapsen lisäksi yhteishuoltajuus rajoittaa elämää todella paljon. Puhumattakaan nyt sitten siitä että lapsen kasvattaminen on muutakin kuin että antaa sille ruokaa ja vaihtaa vaippaa. Enemmän se on henkistä työtä ja vaatii oikeasti pohdintaa, ettei seilaisi pelkän tuurin varassa.

Huolettomuus??? Nuorenahan sitä murehtii kaikkea mahdollista ulkonäöstä poikaystäviin, opiskelu, työpaikka... Minä en sitä helvettiä haluaisi takaisin, varsinkin kun mun nuoruus ajoittui pahimpaan lama-aikaan, siitä oli huolettomuus kaukana. Nuoret ovat usein masentuneita ja tekevät jopa itsemurhia koska murehtivat ihan tyhjänpäiväisiä asioita.

Lähinnä tarkoitan ehkä sitä huolettomuutta, mikä tulee siitä ettei oikein vielä hahmota ihmisen elämän lyhyyttä ja rajallisuutta ja miten nopeasti aika ajaa ohi niistä tilanteista joissa ratkaisuja elämän suunnasta tehdään. Nuoruuden huolet on tuollaisia, että tällä viikolla minulla on tämä kaamea finni ja naapurin Arttu ei tykkää musta enää. Yhtään vähättelemättä, nehän tuntuu maailmanlopulta silloin. Mutta tulevaisuus on avoin eri tavalla kuin vanhempana ja silloin kun on lapsia. Huolettomuus tulee siitä, että kaikki on vielä mahdollista (paitsi ehkä se naapurin Arttu). Sitä aikaa ei saa takaisin. Voihan sitä aikuisenakin repäistä ja tehdä kaikenlaista, muuttaa vaikka Australiaan, mutta kaikki liikut tulee tehtyä niin harkitusti, ettei siinä ole enää sitä samaa fiilistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo ajatus aikuisuudesta huolien, velvollisuuksien ja vastuiden leimaamana elämänvaiheena taitaa olla lisääntyjien harha. Minun (lapsettomassa) aikuisen elämässäni velvollisuuksilla on hyvin pieni osa. Aikuisuuteen kuuluu oleellisena osana syventyminen omiin kiinnostuksenkohteisiin, oppiminen ja itsen kehittäminen, omistautuminen omille intohimoille, aktiivinen kansalaisuus ja aktivismi, ystävyyssuhteiden ja parisuhteen vaaliminen, opiskelujen myötä saavutetusta taloudellisesta asemasta nautiskelu, huolettomuus ja monet muut asiat, jotka muuttuvat joko mahdottomaksi tai hyvin hankaliksi, kun hankkii lapsia. -ap

Voisit kehittää itseäsi opiskelemalla kehityspsykologiaa

Millainen elämänvaihe on aikuisuus?

Osaa ottaa vastuun itsestään. Mutta myös muista. Perheen perustaminen on useimmille osa tuota aikuisuutta. Koko menee antamaan jotain, myös luopumaan tuosta itsekeskeisyydestä.

Ymmärrän hyvin, että aikuinen voi olla ilman lapsia ja perhettä. Mutta en ymmärrä tapaasi sitä pohtia. Luultavasti sinä et ole vielä kasvanut aikuiseksi

Teoriat, joihin viittaat, on kehitetty yhteiskunnassa, jossa suurin osa ihmisistä lisääntyy, ja aikana, jolloin ns. perhearvot olivat voimissaan. Siksi on ihan ymmärrettävää, että nimenomaan luopumisen, uhrautumisen ja jatkuvan vastuun teemat korostuvat. Nämä ilmiöt ovat niin voimakkaasti läsnä vanhempien elämässä. -ap

Ihmettelen aina kauheasti tätä velojen vakuuttelua monissa ketjuissa, kuinka heidän elämänsä on parempaa ja kehittyneempää, kuin lapsellisten ihmisten.

Mistähän tämä johtuu

Sanoin jo aikaisemmassa viestissäni, etten ota kantaa siihen, kummanlainen elämä on parempaa.

Ketjun aiheenahan on se kummallinen ilmiö, että nuoruuden katsotaan jäävän elämättä lasten vuoksi mutta aikuisuuden ei. Tämä kertoo siitä, että aikuisuuden katsotaan olevan automaattisesti tietynlaista, vastuiden ja omista tarpeista ja hauskanpidosta luopumisen värittämää. -ap

Vierailija kirjoitti:

Toisessa ketjussa pohdittiin, miten nuoruus voi jäädä elämättä lasten saamisen myötä. Tämähän on tuttua tematiikaa kaikille, jotka vähääkään ympäristöään seuraavat. Mutta jostakin syystä paljon vähemmän puhutaan siitä, miten aikuisuus jää elämättä lasten saamisen myötä.

Tämä on minusta outoa, koska lasten hankinta rajoittaa kuitenkin aikuisikää paljon enemmän kuin se rajoittaa nuoruutta. Nuorena ei ole rahaa, arki on säänneltyä ja vaikutusmahdollisuudet omaan elämään ovat verraten vähäiset. Lasten hankinta ei tuota muuksi muuta. Aikuisena on rahaa, itsevarmuutta, suunnitelmallisuutta, tietoa ja erilaisia kykyjä tehdä, mitä nyt sitten haluaakin,ja jättää tekemättä se, mikä ei kiinnosta. Tämän vapauden lasten hankinta rikkoo. Jos mietin vaikka omaa elämääni, juuri mikään siinä ei jäisi ennalleen, jos päättäisin ryhtyä vanhemmaksi.

En nyt ota kantaa siihen, kannattaako lasten hankinta vai ei. Mutta kysyn: Miksi lasten hankkimista nuorena paheksutaan, vaikka sen vaikutus aikuisen elämään on paljon suurempi?

Nuoruus kannattaa elää. Lapsia ehtii hankkia myöhemminkin, eikä niitä ole silloinkaan pakko hankkia liikaa. Hieman vanhemmalla keski-iällä myös lapsiin pystyy panostamaan enemmän niin ajallisesti kuin taloudellisestikin, koska asunnot on maksettu ja rahaa tulee kuukausittain tilille, vaikkei tekisi mitään sen eteen. Voi myös pitää pidempiä lomia ja olla lasten kanssa sekä matkustella. Olen aina ihmetellyt, mikä hinku joillakin on 25-30 ruuhkavuosina puskea ne kolme lasta maailmaan. Siitä tulee pelkkää stressiä, ja menee oma elämä ihan ohi.

t. mies 52, kahden alle kolmevuotiaan isä, joka on elänyt nuoruuden ja nuoren aikuisuudenkin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo ajatus aikuisuudesta huolien, velvollisuuksien ja vastuiden leimaamana elämänvaiheena taitaa olla lisääntyjien harha. Minun (lapsettomassa) aikuisen elämässäni velvollisuuksilla on hyvin pieni osa. Aikuisuuteen kuuluu oleellisena osana syventyminen omiin kiinnostuksenkohteisiin, oppiminen ja itsen kehittäminen, omistautuminen omille intohimoille, aktiivinen kansalaisuus ja aktivismi, ystävyyssuhteiden ja parisuhteen vaaliminen, opiskelujen myötä saavutetusta taloudellisesta asemasta nautiskelu, huolettomuus ja monet muut asiat, jotka muuttuvat joko mahdottomaksi tai hyvin hankaliksi, kun hankkii lapsia. -ap

Voisit kehittää itseäsi opiskelemalla kehityspsykologiaa

Millainen elämänvaihe on aikuisuus?

Osaa ottaa vastuun itsestään. Mutta myös muista. Perheen perustaminen on useimmille osa tuota aikuisuutta. Koko menee antamaan jotain, myös luopumaan tuosta itsekeskeisyydestä.

Ymmärrän hyvin, että aikuinen voi olla ilman lapsia ja perhettä. Mutta en ymmärrä tapaasi sitä pohtia. Luultavasti sinä et ole vielä kasvanut aikuiseksi

Teoriat, joihin viittaat, on kehitetty yhteiskunnassa, jossa suurin osa ihmisistä lisääntyy, ja aikana, jolloin ns. perhearvot olivat voimissaan. Siksi on ihan ymmärrettävää, että nimenomaan luopumisen, uhrautumisen ja jatkuvan vastuun teemat korostuvat. Nämä ilmiöt ovat niin voimakkaasti läsnä vanhempien elämässä. -ap

Ihmettelen aina kauheasti tätä velojen vakuuttelua monissa ketjuissa, kuinka heidän elämänsä on parempaa ja kehittyneempää, kuin lapsellisten ihmisten.

Mistähän tämä johtuu

Sanoin jo aikaisemmassa viestissäni, etten ota kantaa siihen, kummanlainen elämä on parempaa.

Ketjun aiheenahan on se kummallinen ilmiö, että nuoruuden katsotaan jäävän elämättä lasten vuoksi mutta aikuisuuden ei. Tämä kertoo siitä, että aikuisuuden katsotaan olevan automaattisesti tietynlaista, vastuiden ja omista tarpeista ja hauskanpidosta luopumisen värittämää. -ap

Aikuisuus nyt on vaan pidempi aika. Aikuisuutta riittää vaikka siitä lohkaisisi osan lapsiperheajalle. Nuoruus on vain kerran ja sitten se on ohi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo ajatus aikuisuudesta huolien, velvollisuuksien ja vastuiden leimaamana elämänvaiheena taitaa olla lisääntyjien harha. Minun (lapsettomassa) aikuisen elämässäni velvollisuuksilla on hyvin pieni osa. Aikuisuuteen kuuluu oleellisena osana syventyminen omiin kiinnostuksenkohteisiin, oppiminen ja itsen kehittäminen, omistautuminen omille intohimoille, aktiivinen kansalaisuus ja aktivismi, ystävyyssuhteiden ja parisuhteen vaaliminen, opiskelujen myötä saavutetusta taloudellisesta asemasta nautiskelu, huolettomuus ja monet muut asiat, jotka muuttuvat joko mahdottomaksi tai hyvin hankaliksi, kun hankkii lapsia. -ap

Voisit kehittää itseäsi opiskelemalla kehityspsykologiaa

Millainen elämänvaihe on aikuisuus?

Osaa ottaa vastuun itsestään. Mutta myös muista. Perheen perustaminen on useimmille osa tuota aikuisuutta. Koko menee antamaan jotain, myös luopumaan tuosta itsekeskeisyydestä.

Ymmärrän hyvin, että aikuinen voi olla ilman lapsia ja perhettä. Mutta en ymmärrä tapaasi sitä pohtia. Luultavasti sinä et ole vielä kasvanut aikuiseksi

Teoriat, joihin viittaat, on kehitetty yhteiskunnassa, jossa suurin osa ihmisistä lisääntyy, ja aikana, jolloin ns. perhearvot olivat voimissaan. Siksi on ihan ymmärrettävää, että nimenomaan luopumisen, uhrautumisen ja jatkuvan vastuun teemat korostuvat. Nämä ilmiöt ovat niin voimakkaasti läsnä vanhempien elämässä. -ap

Ihmettelen aina kauheasti tätä velojen vakuuttelua monissa ketjuissa, kuinka heidän elämänsä on parempaa ja kehittyneempää, kuin lapsellisten ihmisten.

Mistähän tämä johtuu

Sanoin jo aikaisemmassa viestissäni, etten ota kantaa siihen, kummanlainen elämä on parempaa.

Ketjun aiheenahan on se kummallinen ilmiö, että nuoruuden katsotaan jäävän elämättä lasten vuoksi mutta aikuisuuden ei. Tämä kertoo siitä, että aikuisuuden katsotaan olevan automaattisesti tietynlaista, vastuiden ja omista tarpeista ja hauskanpidosta luopumisen värittämää. -ap

Aikuisuus nyt on vaan pidempi aika. Aikuisuutta riittää vaikka siitä lohkaisisi osan lapsiperheajalle. Nuoruus on vain kerran ja sitten se on ohi.

Ikävuodet 15-20 kestävät aivan yhtä pitkään kuin ikävuodet 30-35. -ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisessa ketjussa pohdittiin, miten nuoruus voi jäädä elämättä lasten saamisen myötä. Tämähän on tuttua tematiikaa kaikille, jotka vähääkään ympäristöään seuraavat. Mutta jostakin syystä paljon vähemmän puhutaan siitä, miten aikuisuus jää elämättä lasten saamisen myötä.

Tämä on minusta outoa, koska lasten hankinta rajoittaa kuitenkin aikuisikää paljon enemmän kuin se rajoittaa nuoruutta. Nuorena ei ole rahaa, arki on säänneltyä ja vaikutusmahdollisuudet omaan elämään ovat verraten vähäiset. Lasten hankinta ei tuota muuksi muuta. Aikuisena on rahaa, itsevarmuutta, suunnitelmallisuutta, tietoa ja erilaisia kykyjä tehdä, mitä nyt sitten haluaakin,ja jättää tekemättä se, mikä ei kiinnosta. Tämän vapauden lasten hankinta rikkoo. Jos mietin vaikka omaa elämääni, juuri mikään siinä ei jäisi ennalleen, jos päättäisin ryhtyä vanhemmaksi.

En nyt ota kantaa siihen, kannattaako lasten hankinta vai ei. Mutta kysyn: Miksi lasten hankkimista nuorena paheksutaan, vaikka sen vaikutus aikuisen elämään on paljon suurempi?

Nuoruus kannattaa elää. Lapsia ehtii hankkia myöhemminkin, eikä niitä ole silloinkaan pakko hankkia liikaa. Hieman vanhemmalla keski-iällä myös lapsiin pystyy panostamaan enemmän niin ajallisesti kuin taloudellisestikin, koska asunnot on maksettu ja rahaa tulee kuukausittain tilille, vaikkei tekisi mitään sen eteen. Voi myös pitää pidempiä lomia ja olla lasten kanssa sekä matkustella. Olen aina ihmetellyt, mikä hinku joillakin on 25-30 ruuhkavuosina puskea ne kolme lasta maailmaan. Siitä tulee pelkkää stressiä, ja menee oma elämä ihan ohi.

t. mies 52, kahden alle kolmevuotiaan isä, joka on elänyt nuoruuden ja nuoren aikuisuudenkin

No sun ratkaisu ei vaan toimi jos on nainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo ajatus aikuisuudesta huolien, velvollisuuksien ja vastuiden leimaamana elämänvaiheena taitaa olla lisääntyjien harha. Minun (lapsettomassa) aikuisen elämässäni velvollisuuksilla on hyvin pieni osa. Aikuisuuteen kuuluu oleellisena osana syventyminen omiin kiinnostuksenkohteisiin, oppiminen ja itsen kehittäminen, omistautuminen omille intohimoille, aktiivinen kansalaisuus ja aktivismi, ystävyyssuhteiden ja parisuhteen vaaliminen, opiskelujen myötä saavutetusta taloudellisesta asemasta nautiskelu, huolettomuus ja monet muut asiat, jotka muuttuvat joko mahdottomaksi tai hyvin hankaliksi, kun hankkii lapsia. -ap

Voisit kehittää itseäsi opiskelemalla kehityspsykologiaa

Millainen elämänvaihe on aikuisuus?

Osaa ottaa vastuun itsestään. Mutta myös muista. Perheen perustaminen on useimmille osa tuota aikuisuutta. Koko menee antamaan jotain, myös luopumaan tuosta itsekeskeisyydestä.

Ymmärrän hyvin, että aikuinen voi olla ilman lapsia ja perhettä. Mutta en ymmärrä tapaasi sitä pohtia. Luultavasti sinä et ole vielä kasvanut aikuiseksi

Teoriat, joihin viittaat, on kehitetty yhteiskunnassa, jossa suurin osa ihmisistä lisääntyy, ja aikana, jolloin ns. perhearvot olivat voimissaan. Siksi on ihan ymmärrettävää, että nimenomaan luopumisen, uhrautumisen ja jatkuvan vastuun teemat korostuvat. Nämä ilmiöt ovat niin voimakkaasti läsnä vanhempien elämässä. -ap

Ihmettelen aina kauheasti tätä velojen vakuuttelua monissa ketjuissa, kuinka heidän elämänsä on parempaa ja kehittyneempää, kuin lapsellisten ihmisten.

Mistähän tämä johtuu

Sanoin jo aikaisemmassa viestissäni, etten ota kantaa siihen, kummanlainen elämä on parempaa.

Ketjun aiheenahan on se kummallinen ilmiö, että nuoruuden katsotaan jäävän elämättä lasten vuoksi mutta aikuisuuden ei. Tämä kertoo siitä, että aikuisuuden katsotaan olevan automaattisesti tietynlaista, vastuiden ja omista tarpeista ja hauskanpidosta luopumisen värittämää. -ap

Hmm..miksi aikuisuuteen kuuluu sinusta hauskanpidosta luopuminen? Minulla on ollut aikuisena vallan hauskaa. Vastuuta joutuu ottamaan, jos on ottaakseen. Onhan toki niitä, jotka ei ota vastuuta koko elämänsä aikana ja siksipä verot on niin korkeita, kun heitä joudutaan elättämään. Omista tarpeista luopumista..hmmm..niin. Tässä olen samaa mieltä. Minä haluaisin pitää edelleen kaksi ja puoli kuukautta kesälomaa, mutta, koska en lukenut opettajaksi, on kesälläkin noustava kellon soittoon ja lähdettävä töihin. On monista muistakin tarpeista luovuttava, koska työnantaja ja omien vanhempien hoito yms. vaatii.

Aikuinen on sitten kun ottaa itse vastuun omasta elämästä ja onnellisuudesta. Ei siihen elämättömään elämään lapsia tarvita, ihan hyvin voi piilotella vaikka puolison, vanhempiensa, sairauden tai vaikkapa työnsä selän takana. Ja huom, kaikki eivät tule onnelliseksi matkustelusta tai baarielämästä, tällaisten puuttuminen elämästä ei tee elämästä "elämätöntä". Elämästä tulee elämätöntä kun ei ole siinä henkisesti läsnä. Eli vaan odottaa vapaamatkustajana että jokin ulkopuolelta tulee ja tekee susta onnellisen. Sitku. Ei se niin mene. Ja lapsienkin kanssa voi elää ihan täyttä elämää. Se että on vastuussa jostakin muusta kuin itsestä, ei poista sitä seikkaa, että ensimmäiseksi on vastuussa itsestään. Oikeastaan päinvastoin.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo ajatus aikuisuudesta huolien, velvollisuuksien ja vastuiden leimaamana elämänvaiheena taitaa olla lisääntyjien harha. Minun (lapsettomassa) aikuisen elämässäni velvollisuuksilla on hyvin pieni osa. Aikuisuuteen kuuluu oleellisena osana syventyminen omiin kiinnostuksenkohteisiin, oppiminen ja itsen kehittäminen, omistautuminen omille intohimoille, aktiivinen kansalaisuus ja aktivismi, ystävyyssuhteiden ja parisuhteen vaaliminen, opiskelujen myötä saavutetusta taloudellisesta asemasta nautiskelu, huolettomuus ja monet muut asiat, jotka muuttuvat joko mahdottomaksi tai hyvin hankaliksi, kun hankkii lapsia. -ap

Voisit kehittää itseäsi opiskelemalla kehityspsykologiaa

Millainen elämänvaihe on aikuisuus?

Osaa ottaa vastuun itsestään. Mutta myös muista. Perheen perustaminen on useimmille osa tuota aikuisuutta. Koko menee antamaan jotain, myös luopumaan tuosta itsekeskeisyydestä.

Ymmärrän hyvin, että aikuinen voi olla ilman lapsia ja perhettä. Mutta en ymmärrä tapaasi sitä pohtia. Luultavasti sinä et ole vielä kasvanut aikuiseksi

Teoriat, joihin viittaat, on kehitetty yhteiskunnassa, jossa suurin osa ihmisistä lisääntyy, ja aikana, jolloin ns. perhearvot olivat voimissaan. Siksi on ihan ymmärrettävää, että nimenomaan luopumisen, uhrautumisen ja jatkuvan vastuun teemat korostuvat. Nämä ilmiöt ovat niin voimakkaasti läsnä vanhempien elämässä. -ap

Ihmettelen aina kauheasti tätä velojen vakuuttelua monissa ketjuissa, kuinka heidän elämänsä on parempaa ja kehittyneempää, kuin lapsellisten ihmisten.

Mistähän tämä johtuu

Sanoin jo aikaisemmassa viestissäni, etten ota kantaa siihen, kummanlainen elämä on parempaa.

Ketjun aiheenahan on se kummallinen ilmiö, että nuoruuden katsotaan jäävän elämättä lasten vuoksi mutta aikuisuuden ei. Tämä kertoo siitä, että aikuisuuden katsotaan olevan automaattisesti tietynlaista, vastuiden ja omista tarpeista ja hauskanpidosta luopumisen värittämää. -ap

Aikuisuus nyt on vaan pidempi aika. Aikuisuutta riittää vaikka siitä lohkaisisi osan lapsiperheajalle. Nuoruus on vain kerran ja sitten se on ohi.

Ikävuodet 15-20 kestävät aivan yhtä pitkään kuin ikävuodet 30-35. -ap

Joo, mutta 15-20 vuotiaana sä olet ja elät erilaista aikaa ja vaihetta kuin siitä eteenpäin. 30-35 vuotiaana sun elämä on (niin halutessasi) hyvin pitkälle samaa mitä se oli 25, 40, 45, 50 -vuotiaana. Älä viitsi jankuttaa selvästä asiasta.