Inhosin äityittä ja vauvaani, jätin mieheni ja perheeni ja nyt

mutta eikö kuulosta siltä, että ap:llä ei itsellään ehkä ole suhde omaan äitiinsä ollut ihan kunnossa, ainakaan silloin, kun hän on ollut vauva? Minusta ap ei kuulosta pahalta, hän tuntuu vilpittömästi toivovan parasta lapselleen. Jos hän ei pysty lastaan rakastamaan, on taustatalla varmasti jotain sellaista, jota vaille ap on itse jäänyt tms. Ei kukaan tahallaan ole rakastamatta omaa lastaan!



Ehkä ap:llä nyt, kun hän on omat tunteensa/tunteiden puutteensa rehellisesti tunnustamnut, on mahdollisuus myös joskus muuttaa asia ja oppia rakastamaan lastaan. Muuttuminen on mahdollista, jos ensinkin a) tunnistaa ongelman b) tahtoo muutosta. Ap taitaa tällä hetkellä olla vaiheessa a, ja jos hän jossain vaiheessa tahtoo muutosta, hän alkaa etsiä siihen apua ja ehkä sitä löytääkin.



Lapsen isä kuulostaa ihanalta, toivottavasti hän jaksaa ja saa myös apua lähiympäristöltään, yksinhuoltajuus on rankkaa.



Kaikkea hyvää toivon sekä ap:lle että hänen lapselleen ja lapsen isälle.

Siksi toisen hankkimine tuntui "oikealta". Mutta ei. Elämä kahden vilkkaan lapsen kanssa on äärimmäisen raskasta.

Suuri syy jakamattomuuteni on miehessäni, joka on ollut aina paljon töissä ja silloinkin, kun on kotona, niin ei auta.



Nyt olen vain ja ainoastaan kyllästynyt ja stressaantunut ja mieluiten muuttaisin omilleni.

Että noinkin häiriintyneitä ihmisiä kulkee vapaalla jalalla.



Mielestäni on mielenkiintoista huomata, kuinka yleensä naiset jotka kärsivät jonkinsortin persoonallisuushäiriöistä, vähiten näkevät itsessään mitään vikaa. Toisaalta tälläisten tunnistaminen ja myöntäminen on naisille jostain syystä vaikeampaa.

Täysin naurettava ajatus, että "hei, äitiys ei ollut SE MUN JUTTU, joten käänsin kytkintä. Mitään terapiaa tässä tarvita!". Sanoisin kyllä, että ratkaisu on niin radikaali ja varmasti pettymys myös äidille itselleen, että asiaa on syytä selvittää terapiassa. Ei kukaan tervepäinen ihminen kävele tällaisesta tilanteesta kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jos pakottava tarve on lähteä, niin totta kai silloin on pakko lähteä, mutta minusta ap:n mielentilasta kertoo jotain, ettei hän pidä tilannetta kriisinä.



En sano, etteikö lapsi voisi kasvaa tasapainoiseksi isän hoivissa ja etteikö äidillä olisi oikeus lähteä siinä missä isälläkin. Mutta kyllähän se niin on, että äiti on lapselle se kaikkein läheisin ja tärkein. Johtuu ihan biologiasta ja siitä, että äiti on lasta kantanut 9 kuukautta. Jo syntymästä lähtien äiti on lapselle merkittävämpi kuin kukaan muu.



Kun itse sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen kuvittelin, että en ole lapselle mitenkään korvaamaton. Imetys ei onnistunut enkä olisi jaksanut lasta hoitaa, joten kuvittelin, että kuka tahansa muu voi hoitaa lapsen yhtä hyvin. Voi varmastikin hoitaa, mutta äitiä ei kukaan korvaa.



Minullakin oli näennäisesti normaali lapsuus: taloudellista hyvinvointia, huomiota. Se, mitä jäi puuttumaan, oli juurikin tuo vanhempien läheisyys ja hellyys. En edes pitänyt sitä mitenkään epänormaalina kunnes aikuisena näin, miten vanhemmat lapseensa normaalisti suhtautuvat. Nyt kun olen masiksesta selvinnyt, hukutan lapseni hellyyteen. Se tulee ihan luonnostaan, vaikken ensimmäiseen puoleen vuoteen voinut kuvitellakaan näin käyvän. Samalla ymmärrän, että vaikken itse lapsena ollut kaltoinkohdeltu, en koskaan saanut tällaista läheisyyttä.

Olen kyllä miettinyt sitäkin, että ehkä lapseni ei haluakaan tavata mua sitten enää kun joskus isompana kuulee että näin hänet hylkäsin. Mutta tähän saakka ns asiantuntijoiden neuvo mulle on ollu se, että lapsen kiistaton etu on tuntea molemmat biologiset vanhempansa. Ja sitten kun lapsi on isompi, voisi varmaan jotain viikonloppujakin mun luona alkaa olla.

korostan, että lapsessa ei todellakaan ole mielestäni mitään "vikaa", söpö, terve ja ns. helppo vauva se on, jolle toivon pelkkää hyvää jatkossa. En vain koe minkäänlaisia sellaisia tunteita, joita äidin perinteisesti pitäisi?, koin vain, että mun elämä riistettiin multa..Ja nyt taas olen saanut sen takaisin. Itsekästä kai, mutta en nähnyt enää muita vaihtoehtoja - todellakin yritin useamman kuukauden. Eikä se, mitä tunsin, ollut oikein miesäni eikä lastani kohtaan.

Toivon todella, että lapseni saa ihanan äitipuolen joskus. sellasen äidillisen, joka minä vaan en ole.

ap

pahasti toi, että yritit usean kuukauden ...mitä se on että yrittää usean kuukauden? Mä taistelisin avioliitostanikin enemmän kuin toi, saatikka että lapsesta...

Toihan kuulostaa nimenomaan masennukselta. Ei se aina ole sellaista että makaa sängynpohjalla ja itkee siellä.



Kyllä mustakin tuntuu vähän väliä edelleenkin (lapset 7 ja 3) että ei musta ehkä olekaan näihin äidin hommiin... Että on tää välillä niin raskasta! Mutta joo, eipä tulis mieleenkään jättää maailman ihaninta miestä eikä silti noita lapsiakaan. Koska totuus on että on niistä lapsista paljon iloakin. Nyt kun ne on, en tietäisi mitä tekisin ja minne menisin, jos ne multa vietäisiin.

... että olet jo useammassa viestissä harmitellut sitä, että entinen aviomiehesi ei vastaa yhteydenottopyyntöihisi? Vaikuttaa siltä, että kaipaat häntä. Lastasi (eli tässä tapauksessa ainoastaan biologista jälkeläistäsi) et sitä vastoin tunnu ikävöivän.

Kysyn siis taas kerran (jospa tällä kertaa vastaisit):

- Miksi Sinusta (ei siis esim. joistain tapaamistasi asiantuntijoista) lapsellesi olisi hyvä tavata sinua?

- Miten se Sinusta tukisi hänen kasvuaan?

- Mitä hyvää Hänelle olisi siitä, että hän säännöllisin väliajoin tapaisi ihmistä, jolla ei ole häntä kohtaan lämpimiä tunteita? (Negatiivisia, jopa erittäin negatiivisia, tunteitahan sinulla häntä kohtaan on, tai on ainakin ollut.)

- Olisitko oikeasti valmis sitoutumaan säännöllisiin tapaamisiin? Sillä kyllähän sinä tajuat, ettet voisi taas häippästä tai alkaa perua sopittuja tapaamisia vaan siksi, että sinua mahdollisesti alkaisi ahdistaa? Vai tajuatko?

- Kumpaan sinä Oikeasti haluaisit pitää jatkossa yhteyttä? Lapseesi vai eksääsi?

Ap:n tilanne ei mitenkään eroa miehestä vastaavassa tilanteessa. On lapselle hieno asia, jos näkee joskus sitä etävanhempaa, kaikki lapset odottavat sitä. Sinä et tuomitessasi todellisuudessa ajattele lapsen etua ja toiveita, vaan haluat vain lyödä ap:ta, koska hän elää mielestäsi väärin. Kysy itseltäsi, olisitko samaa mieltä, jos ap olisi mies?

Älä sekoita asioita. Nimittäin suurin osa niistä etävanhemmista rakastaa lapsiaan, ja tottakai lapsen ja vanhemman on hyvä noissa tapauksissa tavata toisiaan. Ap sitävastoin ei ole sanonut yhdessäkään viestissään rakastavansa jälkeläistään. Sen sijaan hän on kyllä kertonut tunteneensa tätä kohtaan erittin negatiivisia tunteita. Hänen ja lapsen välillä ei myöskään ole äiti-lapsi-suhdetta, muussa kuin biologisessa mielessä.

Ei, en todellakaan halua lyödä ap:ta. Itse asiassa olen sitä mieltä, että hän on ehkäpä tehnyt jopa oikein lähtiessään - kun hän kerran inhosi lastaan ja koki tämän hoitamisen kidutukseksi. Ei yhdellekään lapselle ole pidemmän päälle hyväksi vanhempi, jolla on häntä kohtaan noin negatiivisia tunteita. Minua vain kiinnostaa tässä tapauksessa, miksi ap ITSE kokee (siis jos kokee), että hänen ja lapsen tulisi jatkossa tavata toisiaan. ymmärtääkseni häntä, olen noita kysymyksiäni hänelle edellä esittänyt.

Ja nyt kun tuli tuo miesasia puheeksi: omasta mielestäni on aivan yhtä kummallista ja surullista, jos mies kokee samanlaisia tunteita lastaan kohtaan. Väännetään siis rautalangasta varmuuden vuoksi: se, että ap on nainen ei millään tavoin vaikuta siihen, mitä olen mieltä hänen päätöksestään ensin jättää lapsensa ja sitten pähkäillä, pitäisikö hänen mahdollisesti jatkossa lastaan kuitenkin tapailla.

Mitä tuohon biovanhemmuuteen tulee, niin tiedän useita lapsia, jotka eivät kaipaa biovanhempiaan. Siis sellaisia biovanhempia, joihin heillä ei ole mitään todellista lapsi-vanhempi-suhdetta. Ei siitä siis omalta osaltani tämän enempää.

Ettekö te tunnista tyyppiä? PM tykkää tehtailla näitä "onneksi pääsin siitä kakarasta eroon"-juttuja.

Meehän PM nukkumaan ja muista ottaa iltalääkkeet.

Kun en ole tämän ketjun ap.

Vaikka inhosinkin vauvavuotta yli kaiken molempien pentujen kohdalla.

Nykyään kakarat on tosi hauskaa seuraa.

Yksi virhepiste sille, joka minut tähän ketjuun yritti sotkea.

PM

haluisin tavata useemmin kuin ton kerta viikko. Meneekö homma niin, että isän kans sovittava, vai johonkin sossuun taas yhteys? Jälkimmäisiä en haluis vaivata, kun tiedän heidän työtaaakan määrän. ap

...että ap tuomitaan itsekkääksi. Aivan kuin lapsen tekeminen olisi mitenkään epäitsekäs teko. Kukaan ei tee lasta epäitsekästä syistä vai mitä...

neuvolapsykologin tms. kanssa juttelemassa?



Kuulostaa siltä, että sun oma lapsuus on ollut tunnekylmä, mikä varmaan vaikuttaa sun kiintymyssuhteeseen lapseesi. Äitiys nostaa ne kipeät asiat esille omasta lapsuudesta. Tämä voi johtaa mm. masennukseen. Tai sitten niiden tunteiden kieltämiseen ja vauvan hylkäämiseen, kuten ilm. sulla on käynyt.



Nyt sulla ois vaan ihan mahdottoman hyvä tilaisuus kasvaa ihmisenä ja käsitellä sun ongelmia. Olis varmaan tärkeää, vaikket vauvaasi pitäisikään jatkossa yhteyttä yhtään - ne ikävät asiat tuppaavat kuitenkin jossain vaiheessa nousemaan pintaan. Toinen vaihtohto on toi, että jätät lapsen, teet työtä, treffailet ihania miehiä jne. Riskinä on vaan se, että jonain päivänä se paha olo tulee kuitenkin eteesi.



Ja kyllä oma äiti on lapselle tärkeä, lapsi herkästi syyttää itseään, jos äiti on hänet hylännyt.

... sinulla ap oli raskauden jälkeinen masennus, joka ilmeni tunnekylmyytenä lastasi kohtaan?



Nyt sitten, kun olet saanut levätä ja lepuuttaa hermojasi, piilevä masennus alkaa helpottaa ja sitä myötä tunteesi lasta kohtaan alkavat heräillä. Olisiko mahdollista? Vai oletko yhä sitä mieltä, että sinua vain ei ollut tarkoitettu äidiksi ja päätöksesi lähteä oli oikea?



Tuli vain tuollainen mahdollisuus mieleen, kun kerroit että olet alkanut ikävöidä lasta ja haluaisit tavata häntä useammin. Mutta tämähän on siis minun puolelta pelkkää arvailua, kun en sinua tunne.

ja äitikin joutuu vielä katumaan. =(



Äiti jättää oman itsekkyydensä takia lapsen.

Varmaankin mahdollisimman myöhään.

Yksi lapsi on ja vauvavuodesta muistan vaan, miten minua ahdisti se lapsen kanssa oleminen ja hänen jatkuva palvelemisensa. Mies joutui lopulta jäämään pois töistä useammaksi kuukaudeksi, kun pääni ei kestänyt touhua enää. Kyllä se vaikutti väleihimme, vaikuttaa vieläkin. Mies on aina se, joka kantaa lapsesta päävastuun.



Silloin kun kaikki menee päin persettä ja/tai ahdistaa, tekee mieli vaihtaa paikkakuntaa ja lähteä ilmoittamatta mitään. Otan vuodessa pari minilomaa (esim. viikonloppu tai yksi yö) vieraille paikkakunnille ja vaikka tämä onkin toistaiseksi riittänyt, voin rehellisesti sanoa etten kaipaa kotiin tippaakaan. Rakastan miestä ja lasta, mutta en osaa olla heidän kanssaan "kunnolla". Läheisiä ystäviä minulla ei ole samasta syystä.



Olisinpa tajunnut, ettei kannata tehdä mitään "itseään vastaan"!

Ja kun vauva kasvaa voit sinäkin oppia rakastamaan sitä

Minäkin neuvoisin vierailemaan ainakin viikottain vauvan luona. Olet ihan vaan normaalisti, ei tarvitse leperrellä tai pakottaa itseään esim. ottamaan lasta syliin. Olet vain siinä, edes hetken.



Kun lapsi kasvaa, fiiliksesi voivat pikkuhiljaa muuttua. Et välttämättä tahdo (tai edes saa) lapsen huoltajuutta vieläkään, mutta voit jo viettää hänen kanssaan aikaa ilman ahdistuneisuutta yms. ikäviä tunnetiloja.



Teille kauhistelijoille sanoisin, että tuo lapsen "sääliminen" ei auta mitään. Jos lapsella on hyvä isä ja katto päänsä päällä, se on jo enemmän kuin isolla osalla maailman lapsista. Ihminen tekee virheitä ja mielestäni tässä tilanteessa isompi virhe olisi ollut pakottaa itsensä äitiyteen: ap olisi voinut tehdä lapselle jotain peruuttamatonta.



4

Kuitenkin lapsella on rakastava? isä ja siten mahdollisuus hyvään elämään. Voi olla että isä löytää jonkun yksin lapsen kanssa olevan naisen ja perustavat kivan uusioperheen jossa on sitten "äiti" ja "isä".

Meillä on juuri tälläinen eikä aina uus perheet ole helvettiä. Me olimme jätetyt osapuolet ja exät ei halunnut lapsiamme tavata. Nyt on jo yhteinenkin muksu.

Minäkin neuvoisin vierailemaan ainakin viikottain vauvan luona. Olet ihan vaan normaalisti, ei tarvitse leperrellä tai pakottaa itseään esim. ottamaan lasta syliin. Olet vain siinä, edes hetken.

Kun lapsi kasvaa, fiiliksesi voivat pikkuhiljaa muuttua. Et välttämättä tahdo (tai edes saa) lapsen huoltajuutta vieläkään, mutta voit jo viettää hänen kanssaan aikaa ilman ahdistuneisuutta yms. ikäviä tunnetiloja.

Teille kauhistelijoille sanoisin, että tuo lapsen "sääliminen" ei auta mitään. Jos lapsella on hyvä isä ja katto päänsä päällä, se on jo enemmän kuin isolla osalla maailman lapsista. Ihminen tekee virheitä ja mielestäni tässä tilanteessa isompi virhe olisi ollut pakottaa itsensä äitiyteen: ap olisi voinut tehdä lapselle jotain peruuttamatonta.

4

ihmisen (ja muiden nisäkkäiden) biologiaan, että jälkeläisiisn kiintyy niin paljon että haluaa huolehtia niistä. Eli ap:ssa on jokin paha vika.

toivottavasti kestät sen, mutta asiaan,



Olen varma, että saatoit tehdä ihan oikean ratkaisun, eli erota ja olen iloinen, että haluat, että lapsesi silti saa mahdollisuuden tutustua sinuun, sillä sitä jokainen lapsi haluaa.



Mitä useammin voit lasta nähdä, sen parempi, eikä tapaamisten tarvitse kestää tunteja kerrallaan, kunhan alkuun pääsette.



Mitähän mieltä isä on tästä asiasta?



Toivon teille kaikille parempaa tulevaisuutta!