Lue keskustelun säännöt.
Inhosin äityittä ja vauvaani, jätin mieheni ja perheeni ja nyt
06.09.2012 |
olen vain helpottunut. Täälläkin kaikki vain huusi kuorossa miten mulla on synnytyksen jälkeinen masennus jne, mutta mä uskon todella, ettei mua vaan ole luotu äidiksi!! Typeryyksissäni annoin ulkopuolisten mieheni lisäks"painostaa" mut hankkimaan lapsi koska niin kuuluu tehdä ja kyllä muka omaa lasta rakastaa vaikkei ois lapsirakas muuten.. No mä en rakastanut, enkä oppinut rakastamaan, se oli kuin pallo jalassa ja oisin palauttanu HETI jos ois voinu. Ainoa mikä harmittaa, et miestäni rakastin. Mut hyvä isä se on ja huolehtii vaavasta kyllä. Tässä asiassa se ei mua ymmärrä, ja tää on se hinta joka joudun maksamaan..Eli menetin elämäni rakkauden, kun suostuin äidiksi.
Nyt meidän välit hyvin tulehtuneet, ymmärrettävästi, mutta kun jatkoa ajatellen mietin - missä vaiheessa luulette, että lapsen ois järkevää alkaa tavata mua?
En halua minkään sortin huoltajuutta enkä lasta pitkäksi aikaa hoitooni, vaan silleen et se kummiski oppii tietämään kuka sen bioäiti on.
Kommentit (144)
Se on pakko aikuisen kantaa vastuu lapsesta vaikka sitten vihaisit häntä. mielummin ylenpalttisesti kuin vaan pakollinen minimi mitä käsketään maksaa. Fillarit, harrastevälineet yms. sillä mies joutuu maksamaan isompaa asuntoa että mahtuu asua ja ap voi asua yksiössä tai vaikka solussa/kommuunissa yksinään.
Olisit voinut tehdä abortin mitä mies ei taasen voi tehdä jos muuttaa mieltään lauettuaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en tajua, että mitä traumoja ap:n lapsi saa jos ap ei joskus pysty näkemään kuin kerran kuussa vaikka on ensi alkuun nähnyt vaikka kerran viikossa. Ap:stä tulee lapselle hänen elämässään oleva henkilö, todennäköisesti tärkeä henkilö, mutta ei elämän perusturva (se on kait isän rooli). Mä uskallan väittää, että mun lapset ei ole traumatisoituneet yhtään vaikka mummot ja kummit ne silleen hylkääkin taas pariksi kuukaudeksi.
On tämä äiti-myytti kovassa kurssissa täytyy sanoa. Mutta jos ap:tä itseään mietityttää, että missä vika niin sanoisin, että mene terapiaan. Yksityisesti terapiaan pääsee, kun marssii vaan (ja aukaisee lompakon). Tai ap voisi ottaa yhteyttä vaikka perheneuvolaan, eiköhän ne sieltä ohjaa eteenpäin. Eikä ole mitenkään outoa mennä terapiaan vaikka ulkoisesti kaikki on hyvin. Jos on jotain selvitettävää niin on. Riippumatta siitä miltä ulkoisesti näyttää. Menet puhumaan, että sua mietityttää miksi sä et kiinny sun vauvaan. Ja ei, en syyllistä sua. Me ollaan erilaisia, oli syynä sitten ankea lapsuus tai geenit tai mikä lie. Ei se äitiys nyt ihan kaikille napsahda päälle napista painamalla. Musta oli reilua lähteä nyt eikä kymmenen vuoden päästä.
Pidän ratkaisuasi hyvänä sinulle. En itsekään ole äidillinen ihminen. Nuo "raskausaikana nainen kasvaa äitiyteen ja oksitosiinihormooni tekee kaikista naisista äidillisiä" -eukot voivat työntää näkemyksensä sinne, missä ei aurinko paista. Se vain on niin, että kaikki me lapsen saaneet emme ole äitityyppejä.
Parempi, että kuuntelit itseäsi kuin se, että olisit hampaat irvessä näytellyt äitiä, ap. Olet rohkea ja rehellinen. Olis kiva tuntea kaltaisesi ihminen.
Minulla on yksi teini-ikäinen tytär ja olisin lapsen parina ekana vuonna voinut päätyä samaan ratkaisuun kuin ap. Vieläkään perhe-elämä ei ole mun juttuni, mut olen päättänyt kärvistellä.
kun lähdit. Jos siis tosiaankin INHOSIT vauvaasi, kuten otsikossa kirjoitat.
En vain ymmärrä, miksi sinun lapsellesi (siis biologiselle, eihän sinulla ole häneen tunnesidettä) olisi hyväksi tapailla sinua säännöllisesti ainakaan nyt pienenä. Jotta hän oppisi tuntemaan ihmisen, joka kokee lapsen pilanneen entisen elämänsä? Mitä hyötyä hänelle olisi siitä? Itse näen tuon yhtä "hyödyllisenä" kuin sen, että hän tapaisi ketä tahansa vierasta naista, joka ei hänestä välitä.
Jos lapsesi haluaa ITSE tavata sinut isompana (samaan tapaan kuin jotkut adoptoidut lapset haluavat tavata biologisen äitinsä/isänsä), sinuna sen hänelle sallisin. Muuten en itseäni tupputtaisi hänen elämäänsä. Päätit hänet jättää (ja ehkä teit ihan oikeinkin), joten elä nyt tuon päätöksesi kanssa.
Mutta tämä kirjoittaja aika lailla vei sanat suustani. En yleensäkään ymmärrä ajattelutapaa, että olisi lapsen etu tavata sitäkin vanhempaa, joka ei hänestä käytännössä pätkääkään välitä. Toki lapselle voi olla hyvä ymmärtää, että hänellä on se toinenkin vanhempi kuten muillakin, voi sanoa kavereille nähneensä isän/äidin jne., mutta lapsen elämä pitäisi täyttää välittävillä aikuisilla, oli nämä sitten vaikka naapureita tai kumminkaimoja, biologisella sukulaisuudella voi heittää vesilintua. Voin kuvitella lapsen tunteet, kun hän yrittää kommunikoida ventovieraan aikuisen kanssa, joka ei oikeasti osoita kiintymystä, kun muut läpättävät, että "kyllä on Villemirjamin kehitykselle niiiin hyväksi tavata äitiä/isääkin". Rakkaus osoitetaan käytännössä, ei teoriassa. Mietin, onkohan ap:n omassa varhaislapsuudessa tapahtunut jotain kamalaa, kun mitään hoivaviettiä ei ole. Toki äideillä on negatiivisiakin tunteita vauvaa kohtaan niin, että on normaalia kuitenkin, mutta jos ei mitään halua hoivata..?! Parasta minusta oli, että ap teki tuon ratkaisun. Mutta en tosiaan kannata, että norkoilee lapsen ympärillä, kun ainakin alitajunnassa on mahdollista kuitenkin, että haikailee vain miehen perään. Joku ihana, rakastava äitipuoli olisi lapselle mainio juttu.
aiheesta provoilemalla kunnolla?
voihan Yösyöttö sentään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta voin samaistua ap sun tilanteeseen.
Mulla on kaksi lasta (koska niin kuuluu tehdä). Sairastuin kakkosen jälkeen masennukseen, josta toipuminen oli hidasta. Nyt lapset on jo pk:ssa päivät ja itse töissä. Teen mielelläni iltavuoroja ja mies hoitaa lapset, en valita. Nyt tuo pahaolo helpottaa, kun lapset osaavat jo itsekin toimia ja puhua yms. Kaikesta huolimatta olen yrittänyt olla heille mahdollisimman hyvä äiti. Kelloa ei voi kääntää taakse päin ja tää on mitä on, mutta kaiken kanssa oppii elämään. Meillä myös onneksi mies nauttii lasten kanssa olemisesta ja piti osan hoitovapaita.
Tabuhan se on, ettei äiti nauti lapsista ja jotain vikaahan täytyy olla, jos ei halua olla lasten kanssa. Miehiltä tää on ihan okei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja se että olet jatkuvasti lapsesi käytettävissä, tekee hermoille;-) on ihan normaalia välillä tuntea ja olla tuntematta; pikkulapsiaika on sikaraskasta. Se ken väittää muuta, valehtelee.
MUTTA; tunteet ovat vain tunteita; niihin ei pidä jäädä liiaksi makaamaan. Väitän että jonain päivänä aurinko paistaa risukasaan ja rakkaus omaan lapseen tulee takaisin. Silloin kaduttaisi, jos olisi äkkipikaistuksissaan tehnyt Yösyötöt ja lähtenyt. Äidiksi ei tosiaan synnytä, äidiksi kasvataan. Se on ihan sama juttu kuin kestävän parisuhteen kanssa- rakkaus on toiseen sitoutumista, toisesta huolehtimista ja välittämistä, tuntui miltä tuntui. Kuka tsemppaisi tukiverkottomia äitejä ja auttaisi äitiyden ja naiseuden ilon löytymistä?
mutta voin samaistua ap sun tilanteeseen.
Mulla on kaksi lasta (koska niin kuuluu tehdä). Sairastuin kakkosen jälkeen masennukseen, josta toipuminen oli hidasta. Nyt lapset on jo pk:ssa päivät ja itse töissä. Teen mielelläni iltavuoroja ja mies hoitaa lapset, en valita. Nyt tuo pahaolo helpottaa, kun lapset osaavat jo itsekin toimia ja puhua yms. Kaikesta huolimatta olen yrittänyt olla heille mahdollisimman hyvä äiti. Kelloa ei voi kääntää taakse päin ja tää on mitä on, mutta kaiken kanssa oppii elämään. Meillä myös onneksi mies nauttii lasten kanssa olemisesta ja piti osan hoitovapaita.
Tabuhan se on, ettei äiti nauti lapsista ja jotain vikaahan täytyy olla, jos ei halua olla lasten kanssa. Miehiltä tää on ihan okei.
Itse ainakin kokisin negatiivisempana äidin hylkäämisen kuin isän. Äiti on usein se, johon samastutaan sitten kun itse tullaan äideiksi ja vanhemmiksi. Äiti on kaikessa kirjallisuudessa ja elokuvissa ja ylipäätään jokaisessa olemassa olevassa kulttuurissa se, joka rakastaa ja hellii. , suojelee ja kestää kaiken.
Ap kyllä teki oikein jos kirjoittamansa mukaan ihan aikuisten oikeasti inhosi lastaan. Pidän silti tärkeänä, että lapsella on jonkinlainen mahdollisuus oppia tuntemaan kuka hänen äitinsä on. On lapsensa itsensä päätettävissä miten hän lapsuudessa, nuoruudessa ja aikuisuudessa tulee tuntemaan äitiään kohtaan. Onko se vihaa, katkeruutta vai ymmärrystä, sitä ei voi tietää, mutta ainakin hänellä olisi todellinen persoona, johon kohdistaa tunteensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja ei koskaan ole nähnyt lapsiaan sännöllisesti (lapsia useampi kun päätti nostaa kytkintä kun ei halunnutkaan olla äiti)
Mutta kappas vaan nyt kun on tullut lapsenlapsia. Nykyään tää äiti asuu yksin ja on erinäisten mt-ongelmien takia työkyvytön ja voi kun olisi ihanaa nähdä niitä lapsenlapsia. Onhan se ollut ikävä sanoa,että ei tule tapahtumaan. Mies ei todellakaan halua äitinsä sekottavan lastensa elämää.
Kannattaa ap miettiä sitä tulevaisuutta. Et voi tietää miltä tuntuu vaikka 30vuoden kuluttua katsoa,kun sun perhe ei olekaan sun perhe vaan omansa. Miehesi saa ehkä uuden vaimon ja he hoitavat lapsenlapsia yms.
Tuntuu vaan niin hullulta,että miehenkin äiti ollut ihan varma nämä kymmenet vuodet ettei tarvitse perhettään ja sitten vanhemmiten nyt yhtäkkiä haluaisikin sen takaisin
Sitä on vaikea saada takaisin. Käy tapaamassa lasta säännöllisesti. Hänestä tulee sinulle tärkeämpi sitten, kun hänen oma persoonansa tulee esiin ja opit tuntemaan hänet.
Ap voi luopua koko äitiydestään, jolloin lapsi on vain isän juridinen lapsi. Jos tätä ei tehdä, on äidillä aina tapaamisoikeus, ilman huoltajuuttakin. Oikeastaan se on lapsen tapaamisoikeus vanhempaansa, joten ei siitä lapsen oikeudesta voi luopua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
... että olet jo useammassa viestissä harmitellut sitä, että entinen aviomiehesi ei vastaa yhteydenottopyyntöihisi? Vaikuttaa siltä, että kaipaat häntä. Lastasi (eli tässä tapauksessa ainoastaan biologista jälkeläistäsi) et sitä vastoin tunnu ikävöivän.
Kysyn siis taas kerran (jospa tällä kertaa vastaisit):
- Miksi Sinusta (ei siis esim. joistain tapaamistasi asiantuntijoista) lapsellesi olisi hyvä tavata sinua?
- Miten se Sinusta tukisi hänen kasvuaan?
- Mitä hyvää Hänelle olisi siitä, että hän säännöllisin väliajoin tapaisi ihmistä, jolla ei ole häntä kohtaan lämpimiä tunteita? (Negatiivisia, jopa erittäin negatiivisia, tunteitahan sinulla häntä kohtaan on, tai on ainakin ollut.)
- Olisitko oikeasti valmis sitoutumaan säännöllisiin tapaamisiin? Sillä kyllähän sinä tajuat, ettet voisi taas häippästä tai alkaa perua sopittuja tapaamisia vaan siksi, että sinua mahdollisesti alkaisi ahdistaa? Vai tajuatko?
- Kumpaan sinä Oikeasti haluaisit pitää jatkossa yhteyttä? Lapseesi vai eksääsi?
Kaikki ei tunne samoin ja näin käy, kun äitiyteen painostetaan.
Olen itsekkin siihen sortunut, mutta ihmisenä nyt kasvanut, kun ikää on jo 47v.
Kaikista ei ole vaan äidiksi ja siihen hommaan ei saisi ketään painostaa.
Tärkeää on kuitenkin sulkea masennus pois, ettei siitä vaan ole kyse.
Kaikkea hyvää sulle ja toivon, että saisit jonkinlaisen suhteen lapseesi ilman ulkopuolisten painostusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli kuitenkin kaikki hyvin ennen lasta. Tosin miehellä oli aivan järkyttävä lapsenkaipuu, joten en tiedä oisko hän sit lopulta mut jättäny jos oisin itteeni kuunnellu riittävästi ja jättäny lapsen tekemättä. eli menettänyt oisin hänet mahdollisesti joka tapauksessa :(
ap
Meillä oli kuitenkin kaikki hyvin ennen lasta. Tosin miehellä oli aivan järkyttävä lapsenkaipuu, joten en tiedä oisko hän sit lopulta mut jättäny jos oisin itteeni kuunnellu riittävästi ja jättäny lapsen tekemättä. eli menettänyt oisin hänet mahdollisesti joka tapauksessa :(
ap
Se, että kaipaat miestäsi (eihän hän muuten enää ole mieheSI) on kyllä käynyt viesteistäsi selväksi.
Mutta kaipaatko lastasi? Jos kaipaat, niin ei se ainakaan viesteistäsi käy ilmi.
Vastaistko muuten noihin muihin yllä esitettyihin kysymyksiin? Tai kertoisitko edes, mitä lapsen kehitystä tukevaa annettavaa sinulla omasta mielestäsi olisi tuolle lapselle, jota kohtaan et tunne tuntevan minkäänlaista rakkautta? (Mahdatko tuntea ylipäätänsä mitään lämpimiä tunteita..?)
Ymmärtäisin, jos kokisit rakastavasi lastasi, vaikket kyennytkään olemaan hänen äitinsä 24/7. Mutta, mutta... sinähän olet kertonut inhonneensa häntä ja kokeneesi äitiyden kidutukseksi. Toistan siis: kun ottaa huomioon (aiemmat) tunteesi, mitä lapsen kehitystä tukevaa annettavaa sinulla Omasta Mielestäsi olisi tuolle lapselle?
Elämäni olisi niin paljon parempaa ilman! Eli ei, ei siihen äitiyteen väkisin kasva, jos se ei oikealta tunnu.
Miksi sitten sinä 8 ja 10 vuotiaiden äiti hankit toisen lapsen vielä, jos jo ekan jälkeen tuntui, ettei äitiys ole sun juttu? Sitä en ymmärrä. Sen ymmärrän, että esikoisen jälkeen voi tajuta, ettei ole sitä hanhiemotyyppiä.
Itsenikin äitiyden raskaus yllätti. Rakkaus kyllä myöhemmin heräsi. En kuitenkaan tähän rupea toista tekemään, jos kerran tunnesiteen luominen ensimmäiseenkin oli niin vaikeaa ja äitiys rankkaa. Olen onnellinen, että rakastan ainokaistani. En kaipaa toista lasta paikkaamaan niitä ensimmäisiä kuukausia, jolloin olisin vain halunnut olla yksin.
Moni kommentoi, ettei koskaan ole oppinut rakastamaan lastaan. No, kyse voi tosiaan olla siitä synnytysmasennuksesta. Se on ikään kuin jäänyt vuosiksi hoitamattomana päälle ja tuhonnut sen vuorovaikutuksen ja äitiyden ilon, josta se rakkaus myöhemmin olisi muuten syntynyt.
... että olet jo useammassa viestissä harmitellut sitä, että entinen aviomiehesi ei vastaa yhteydenottopyyntöihisi? Vaikuttaa siltä, että kaipaat häntä. Lastasi (eli tässä tapauksessa ainoastaan biologista jälkeläistäsi) et sitä vastoin tunnu ikävöivän.
Kysyn siis taas kerran (jospa tällä kertaa vastaisit):
- Miksi Sinusta (ei siis esim. joistain tapaamistasi asiantuntijoista) lapsellesi olisi hyvä tavata sinua?
- Miten se Sinusta tukisi hänen kasvuaan?
- Mitä hyvää Hänelle olisi siitä, että hän säännöllisin väliajoin tapaisi ihmistä, jolla ei ole häntä kohtaan lämpimiä tunteita? (Negatiivisia, jopa erittäin negatiivisia, tunteitahan sinulla häntä kohtaan on, tai on ainakin ollut.)
- Olisitko oikeasti valmis sitoutumaan säännöllisiin tapaamisiin? Sillä kyllähän sinä tajuat, ettet voisi taas häippästä tai alkaa perua sopittuja tapaamisia vaan siksi, että sinua mahdollisesti alkaisi ahdistaa? Vai tajuatko?
- Kumpaan sinä Oikeasti haluaisit pitää jatkossa yhteyttä? Lapseesi vai eksääsi?
Ap:n tilanne ei mitenkään eroa miehestä vastaavassa tilanteessa. On lapselle hieno asia, jos näkee joskus sitä etävanhempaa, kaikki lapset odottavat sitä. Sinä et tuomitessasi todellisuudessa ajattele lapsen etua ja toiveita, vaan haluat vain lyödä ap:ta, koska hän elää mielestäsi väärin. Kysy itseltäsi, olisitko samaa mieltä, jos ap olisi mies?
Meillä oli kuitenkin kaikki hyvin ennen lasta. Tosin miehellä oli aivan järkyttävä lapsenkaipuu, joten en tiedä oisko hän sit lopulta mut jättäny jos oisin itteeni kuunnellu riittävästi ja jättäny lapsen tekemättä. eli menettänyt oisin hänet mahdollisesti joka tapauksessa :( ap
Se, että kaipaat miestäsi (eihän hän muuten enää ole mieheSI) on kyllä käynyt viesteistäsi selväksi. Mutta kaipaatko lastasi? Jos kaipaat, niin ei se ainakaan viesteistäsi käy ilmi. Vastaistko muuten noihin muihin yllä esitettyihin kysymyksiin? Tai kertoisitko edes, mitä lapsen kehitystä tukevaa annettavaa sinulla omasta mielestäsi olisi tuolle lapselle, jota kohtaan et tunne tuntevan minkäänlaista rakkautta? (Mahdatko tuntea ylipäätänsä mitään lämpimiä tunteita..?) Ymmärtäisin, jos kokisit rakastavasi lastasi, vaikket kyennytkään olemaan hänen äitinsä 24/7. Mutta, mutta... sinähän olet kertonut inhonneensa häntä ja kokeneesi äitiyden kidutukseksi. Toistan siis: kun ottaa huomioon (aiemmat) tunteesi, mitä lapsen kehitystä tukevaa annettavaa sinulla Omasta Mielestäsi olisi tuolle lapselle?
Toivon kuitenkin, että hänelle käy hyvin. Ts huom en toivo hänelle mitään pahaa!!
En tiedä, mitä annettavaa mulla hänelle on muuta kuin läsnäoloa hetkittäin lyhyissä hetkissä kerrallaan. Mulle on sanottu, että jo se, että lapsi oppii tietämään kuka sen äiti on, on paljon.
ap
Toivon, että tämä isä löytää pikimmiten uuden vaimon rinnalleen ja lapsi saa heti uuden äidin.
Sen jälkeen sinun ei tarvitse enää käydä lasta tapaamassa vaan hänellä on äiti. Voit täysillä keskittyä shoppaamiseen ja muuhun.
Ei se lapsi sinua tarvi seuraavaan 20 vuoteen, ehkä voi joskus myöhemmin selvittää kuka olet, mutta siihen se jää. Pysy poissa sen elämästä.
Bioäidin kaipuu ei väisty lapsessa koskaan. Siksi on hyvä, jos ap tapaa lasta edes joskus. Isälle voi myös sattua jotain, kun lapsi on isompi, ja jos ap silloin haluaisi lapsen itselleen, se voi olla mahdotonta, jos hän ei ole tavannut lasta tarpeeksi usein.
Se on pakko aikuisen kantaa vastuu lapsesta vaikka sitten vihaisit häntä. mielummin ylenpalttisesti kuin vaan pakollinen minimi mitä käsketään maksaa. Fillarit, harrastevälineet yms. sillä mies joutuu maksamaan isompaa asuntoa että mahtuu asua ja ap voi asua yksiössä tai vaikka solussa/kommuunissa yksinään.
Olisit voinut tehdä abortin mitä mies ei taasen voi tehdä jos muuttaa mieltään lauettuaan.