Inhosin äityittä ja vauvaani, jätin mieheni ja perheeni ja nyt

... niin kertoisitko ap, miksi lapsesi (siis biologisen jälkeläisesi, todellista äiti-lapsi-suhdettahan teidän välillä ei ole) olisi mielestäsi hyvä tapailla sinua? Mitä hyötyä/iloa hänelle siitä olisi? Miten se tukisi hänen kasvuaan? Miksi hänen tulisi oppia tuntemaan ihminen, joka kokee lapsen syntymän romuttaneen hänen entisen hyvän elämänsä? Et ole tuon lapsen täti, kummi, ystävä tms. Olet hänen äitinsä. Ja sitähän sinä et ole halunnut olla. Kun kerran sanot haluavasi hänelle pelkkää hyvää niin, mitä hyvää näet siinä, että hän viettäisi säännöllisesti aikaa (ei tietenkään liikaa, ettei sinua vaan alkaisi ahdistaa, ärsyttää ja inhottaa...) kaltaisesi henkilön, jolla ei ole häntä kohtaan lämpimiä tunteita, kanssa?

Vaan tämä on kaikkien ns. asiantunjoiden näkemys, että lapsen etu on tuntea molemmat biologiset vanhempansa. Kun en kuitenkaan ole alkkis, narkkari, väkivaltainen tmv.

Mä en ole mikään kasvatustieteilijä, ihan toisella alalla, mutta paljon olen lukenut nyt aiheesta ja kysellyt ja keskustellut, ja kaikkien viesti sama (paitsi tietty täällä av:lla ;) : ÄLÄ POISTU KOKONAAN LAPSEN ELÄMÄSTÄ!

Vanhempana saa sit antaa mulle oman tuomionsa, enköhän mä kestä sen.

ap

ja asiasta kirjoittaisi nainen (=lapsen äiti, joka on jätetty lapsen kanssa kahden), niin täältä varmaan tulisi paljon sen suuntaisia viestejä, kuin että vauvaa ei pitäisi antaa vielä ainakaan yökylään ja että huoltajuus/elatusasiat pitäisi saada sovituksi ensin.



Ehkä päivätapaaminen kerran viikossa, mahdollisesti isän läsnäollessa? Toisaalta ap sanoo hoitaneensa lasta hyvin, saattaisi pärjätä siis yksinkin lapsen kanssa tapaamisen ajan. Mihinkään kaupungille shoppailemaan ei lapsen kanssa pitäisi lähteä.



Viikkotapaamisessa pienikin lapsi tottuisi myös sinun naamaasi, mutta isä olisi selkeästi lähivanhempi, sitä asiaa ei pitäisi sekoittaa. Kun lapsi alkaa olla lähempänä vuoden ikää, voisi ajatella yökyläilyjä ap:n luona. Jatkossa ehkä normaali viikonloppu kahden viikon välein?



Minusta tässä on hyvä asia, että ap haluaa (vai haluatko oikeasti?) tavata lasta. Sehän tarkoittaa sitten sitä, että et voi lopettaa tapaamisia. Jos nyt aiot sitoutua lapseen edes jollain tavoin, et voi lopettaa sitä jos sekin alkaa tuntua pallolta jalassa. Eikä lapselle saa äyskiä, sitä ei saa vain riepottaa mukana kun shoppaat kynsilakkaa tms. Sitä pitää sitten oikeasti hoitaa ja olla lapsen kanssa. Jos sinusta tuntuu, ettet oikeasti pysty tähän, ei sinun kannata mitään kovin tiheitä tapaamisia edes yrittää sopia.

että on parempi, että luot suhteen lapseen.

Exästäsi: olisi myös hyvä saada teidän välit kuntoon. Ehkä olet jo niin tehnytkin, mutta sinuna pyytäisin häneltä sydämeni pohjasta anteeksi, että olet jättänyt hänet tuollaiseen tilanteeseen (mieti millaista sinulla olisi YKSIN vauvan kanssa, jos et miehenkään kanssa kestänyt). Älä selittele miksi, vaan pyydä vaan anteeksi ja liitä siihen vaikka toive, että voisitte jossain vaiheessa, exäsi aikataululla, siirtyä sopuisiin väleihin (lapsenkin takia).

... niin kertoisitko ap, miksi lapsesi (siis biologisen jälkeläisesi, todellista äiti-lapsi-suhdettahan teidän välillä ei ole) olisi mielestäsi hyvä tapailla sinua? Mitä hyötyä/iloa hänelle siitä olisi? Miten se tukisi hänen kasvuaan? Miksi hänen tulisi oppia tuntemaan ihminen, joka kokee lapsen syntymän romuttaneen hänen entisen hyvän elämänsä? Et ole tuon lapsen täti, kummi, ystävä tms. Olet hänen äitinsä. Ja sitähän sinä et ole halunnut olla. Kun kerran sanot haluavasi hänelle pelkkää hyvää niin, mitä hyvää näet siinä, että hän viettäisi säännöllisesti aikaa (ei tietenkään liikaa, ettei sinua vaan alkaisi ahdistaa, ärsyttää ja inhottaa...) kaltaisesi henkilön, jolla ei ole häntä kohtaan lämpimiä tunteita, kanssa?

Vaan tämä on kaikkien ns. asiantunjoiden näkemys, että lapsen etu on tuntea molemmat biologiset vanhempansa. Kun en kuitenkaan ole alkkis, narkkari, väkivaltainen tmv.

Mä en ole mikään kasvatustieteilijä, ihan toisella alalla, mutta paljon olen lukenut nyt aiheesta ja kysellyt ja keskustellut, ja kaikkien viesti sama (paitsi tietty täällä av:lla ;) : ÄLÄ POISTU KOKONAAN LAPSEN ELÄMÄSTÄ!

Vanhempana saa sit antaa mulle oman tuomionsa, enköhän mä kestä sen.

ap

niin yksityiselle. Jos ei ole niin julkiselle. Saat käsitellä asioita ammattilaisen kanssa. SE selkeyttää tilannetta. Go for it!

... niin kertoisitko ap, miksi lapsesi (siis biologisen jälkeläisesi, todellista äiti-lapsi-suhdettahan teidän välillä ei ole) olisi mielestäsi hyvä tapailla sinua? Mitä hyötyä/iloa hänelle siitä olisi? Miten se tukisi hänen kasvuaan? Miksi hänen tulisi oppia tuntemaan ihminen, joka kokee lapsen syntymän romuttaneen hänen entisen hyvän elämänsä? Et ole tuon lapsen täti, kummi, ystävä tms. Olet hänen äitinsä. Ja sitähän sinä et ole halunnut olla. Kun kerran sanot haluavasi hänelle pelkkää hyvää niin, mitä hyvää näet siinä, että hän viettäisi säännöllisesti aikaa (ei tietenkään liikaa, ettei sinua vaan alkaisi ahdistaa, ärsyttää ja inhottaa...) kaltaisesi henkilön, jolla ei ole häntä kohtaan lämpimiä tunteita, kanssa?

Vaan tämä on kaikkien ns. asiantunjoiden näkemys, että lapsen etu on tuntea molemmat biologiset vanhempansa. Kun en kuitenkaan ole alkkis, narkkari, väkivaltainen tmv.

Mä en ole mikään kasvatustieteilijä, ihan toisella alalla, mutta paljon olen lukenut nyt aiheesta ja kysellyt ja keskustellut, ja kaikkien viesti sama (paitsi tietty täällä av:lla ;) : ÄLÄ POISTU KOKONAAN LAPSEN ELÄMÄSTÄ!

Vanhempana saa sit antaa mulle oman tuomionsa, enköhän mä kestä sen.

ap

Sinun nyt kannattaisi sitten varmaan selvittää itsellesi, mitä sinä oikeasti haluat ja mihin kykenet. Kun kyseessä on lapsi, et voi yhtenä hetkenä haluta olla hänelle jonkinlainen äititäti, ja toisena suhtautua häneen taakkana, jota sinun vain pitää toisinaan tapailla, koska jotkut asiantuntijat ovat niin kehottaneet tekemään.

Mitä annettavaa sinulla muuten omasta mielestäsi olisi tuolle lapselle? Lapselle, jonka hoitamisen ainakin aiemmin omien sanojesi mukaan koit kidutukseksi. Lapselle, jota inhosit, koska hän pilasi syntymllään aiemman elämäsi.

Viesteistäsi muuten saa vähän sen kuvan, että itse asiassa haluaisit säilyttää yhteyden lapsen isään et niinkään lapseen itseensä.

MUTTA olen kuitenkin sen verran fiksu ja osaan ajatela asioita pidemmälle, että ymmärrän ratkaiaun olleen oikea. Luuletteko, että hirviöäidit ovat joskus rakastaneet lapsiaan. Ap olisi voinut hyvin olla myöhemmin otsikoissa. Joskus vaan täytyy ymmärtää, ettei kaikista ole äideiksi. Miksi se on niin vaikea hyväksyä??

Kyllä aikuinen ihminen pystyy velvoitteensa hoitamaan vaikkei se kivaa olisikaan. Hoitaa lapsensa mahdollisimman hyvin ja alkaa elämään sitä kaipaamaansa psykopaatin elämää sitten myöhemmin. Ei ole ehkä kivaa ja ihkua sille hirviöäidille mutta se on vain voi voi.

sisaresi ja ystäväsi alkavat saamaan lapsia. Huomaat kuinka ainutlaatuisina ja tärkeinä muut omiaan pitävät. Koska et kykyne muodostomaan kiintymyssuhdetta omaan lapseesi, sinulla on varmaan joku psyk häiriö johon tarvinnet apua. Soita aika psykologin juttusille ennen kuin luovut kokonaan huoltajuudesta.

Sinä et voi vain ottaa ja lähteä!!!!!!!! Sinulla on vastuusi kannettavana ainakin seuraavat 18 vuotta!! Tällaisia asioita ei voi enää perua. Ota nyt Jumalauta itseäsi niskasta kiinni ja aikuistu!!!!!!!!!!!!!!!SINÄ OLET VASTUUSSA LAPSESTA HALUSIT SITÄ TAI ET. Tällaisia asioita ei voi perua! TAMPIO!

Veikeä lukea tätä. Tulee hyvin ristiriitainen olo. Jotkut kannustavat käymään usein lasta katsomassa, toiset kieltävät kokonaan...mitähän se lasta huoltava isä asiasta ajattelee. Eiköhän tapaamisesta pitäisi neuvotella hänen kanssaan joka päävastuun huoltajana kantaa.

Ihan kuin arvon av-raati kuvittelisi että kotoa lähtenyt äiti voisi kävellä isän ja lapsen kotiin kuin se olisi edelleen hänen oma kotinsa silloin kuin huvittaa.

Toivon, että tämä isä löytää pikimmiten uuden vaimon rinnalleen ja lapsi saa heti uuden äidin.



Sen jälkeen sinun ei tarvitse enää käydä lasta tapaamassa vaan hänellä on äiti. Voit täysillä keskittyä shoppaamiseen ja muuhun.



Ei se lapsi sinua tarvi seuraavaan 20 vuoteen, ehkä voi joskus myöhemmin selvittää kuka olet, mutta siihen se jää. Pysy poissa sen elämästä.

Toivon, että tämä isä löytää pikimmiten uuden vaimon rinnalleen ja lapsi saa heti uuden äidin. Sen jälkeen sinun ei tarvitse enää käydä lasta tapaamassa vaan hänellä on äiti. Voit täysillä keskittyä shoppaamiseen ja muuhun. Ei se lapsi sinua tarvi seuraavaan 20 vuoteen, ehkä voi joskus myöhemmin selvittää kuka olet, mutta siihen se jää. Pysy poissa sen elämästä.

Mistä helvetistä se lapsi sitä "äitiä" kaipaa, kun ei edes tiedä mitään biologisesta äidistään ?. Sitten kun se kerrotaan sille niin varmaan alkaa jollain lailla kiinnostamaan.



Sattuneesta syystä tunnen muutamia jo aikuisia, jotka on adoptoitu pienenä toisiin perheisiin ja tasapainoisia ihmisiä heistä on tullut ja heidän äitinä ja isänä on yhdet ja ainoat. Ja ne ei ole biologisia.

Minä olen itse äiditön. Ensin biologisen äidin hylkäämä, sitten adoptioäidin. Ja ei, en todellakaan provoile vaan näin on.



Ja nyt olen itsekin äiti. On ollut pitkä ja rankka taival kasvaa äidiksi, en koe olevani siinä vielä läheskään valmis. Olen räiskyvä, lyhytpinnainen... en siedä kitinöitä. Mutta rakastaa silti osaan, osaan olla hellä ja kuunnella. Osaan hoitaa kodin ja rutiinit. Silti huomaan, että jokin äidillinen juttu minusta puuttuu, sen huomaa jos vaikka vertaan itseäni toisiin tuntemiini äiteihin.



Ap:ta en taustastanikaan huolimatta osaa vihata. Ymmärrän häntä hyvin, ymmärrän miltä tuntuu kun toinen ihminen vaatii kaiken huomion ja hänen jokainen tarpeensa on minun vastuullani ja minun on se toteutettava. Olen joskus kiukuspäissäni miehelle itkenytkin, että minä en halua olla näiden pienten ihmisten palvelija, miksi ne eivät kasva jo isoiksi?



Minusta jokainen nainen ei ole valmis äidiksi, ja että toiset eivät koskaan edes kasva siihen. Se ei haittaa, se ei tee heistä huonompia ihmisiä JOS He vain toimivat mahdollisimman järkevästi ja lasta ajatellen. Ja lasta ajatellen ei tarkoita sitä, että äiti asuu saman katon alla pakotettuna tuntematta mitään rakkautta jälkikasvuaan kohtaan. Sellainen on kidutusta kaikille, voin sen omakohtaisesti kertoa! Oma adoptioäitini ei voinut tulla raskaaksi mutta lapsi oli saatava, koska vielä kolmekymmentä vuotta sitten se kuului asiaan. Äiti hän ei osannut olla, oman lapsettomuuden traumansa hän purki minuun monella inhottavalla tavalla.



Mutta silti, en pidä ap:ta vielä pahana ihmisenä. Hän teki oman ratkaisunsa, ja jos hän ns. pelaa korttinsa oikein, on hänen lapsellaan kaikki mahdollisuudet hyvään, traumattomaan elämään. Se vain vaatii kaikilta nyt ihan hirvittävän paljon ponnistuksia, mutta toivon sydämestäni, että onnistutte luomaan lapselle tasapainoisen, rakkaudentäyteisen (muilta kuin sinulta) lapsuuden.



Lykkyä matkaan.

Harvinaista varmaan, tuskin on montaa tapausta Suomessa vuosittain, siis jos äidillä ei ole psyykkistä sairautta tai päihdeongelmaa.

Mun mielestä äiti on äiti, ei nainen ja mies ole tässä asiassa tasavertaiset. Äiti kantaa lasta sisällään, synnyttää ja kokee hormonaaliset muutokset, imetyksen jne... Toki poikkeuksiakin on, ei kaikilla ole äidinvaistoa. Ehkä ap on yksi niistä, paitsi jos hänellä on jotain psyykkisiä ongelmia tai lapsuuden traumoja.... Asperger voisi olla yksi syy hoivavietin puuttumiselle, mutta ilmeisesti aplla ei aspaergeria kuitenkaan ole?

Varmasti monet äidit hoitavat lastaan alkuaikoina mekaanisesti, mielestäni voi siis olla hellä hoivaaja , vaikkei tuntisikaan aitoa äidinrakkautta. Itsellänikin esikoisen hoivaaminen oli ekat kuukaudet sellaista. Koin velvollisuudekseni hoitaa parhaalla mahdollisella tavalla lastani, mutten kyennyt aidosti rakastamaan häntä, ennenkuin olin kasvanut äidiksi ja äidinrakkaus kasvoi pikkuhiljaa kun tutustuin vauvaan. Eka hymy oli yksi tärkeä, tunsin silloin saavani vastakaikua vauvalta! Kuopuksen kohdalla äidinrakkaus tuki helpommin ja kaikki muukin on tuntunut luontevammalta, tunsin jo ekan kuukauden aikana suunnatonta hellyyttä vauvaa kohtaan.

Tjaa.... En osaa oikein mitään sanoa ap.lle. Varmasti sua tuomitaan jo niin paljon tekosi johdosta, että olet jo siihen turtunut....Toivon että isi jaksaa antaa hellyyttä vauvalle sinunkin edestä. Varmasti sinua vielä kaduttaa tulevaisuudessa. Suosittelen monien muiden tavoin että sinun kannattaisi mennä terapeutille.

Kysyn häneltä neuvoja myös tapaamisjuttuihin liittyen. Mies ei vastaa mihinkään yhteydenottopyyntööni, ei oo edes elatusmaksuja vailla, mut minusta ne nyt ois kuitenkin reilua hoitaa kuntoon.



ap

se jättää sinuun ikuisen arven. Etkö ajatellut että lapsesi kasvaa ei hän aina ole hoidettava vauva. Isomman lapsen kanssa on aivan erilaista kuin vauvan,helppoa ja ihanaa.

Lapsi ei kärsi tuosta mitään.Maailma on pullollaan lapsia,jotka ovat menettäneet äidin,milloin mistäkin syystä.Lapsi tarvitsee edes YHDEN kunnon ihmissuhteen,oli se sitten äitiin,isään tai vaikka isovanhempaan,tälläinen suhde kun lapsella on,ei hän kärsi.

Äiti ei ole mikään jumala,jota ilman lapsi kärsii.Täällä on palsta pullollaan "jumal äitejä" jotka pitävät itseään korvaamattomina,vaikka todellisuudessa asia on niin,että lapsi pärjää myös ilman äitiä.

Oletko kysynyt mieheltäsi, onko hänestä mukavaa olla lapsen kanssa vai hoitaako hänkin tässä vaiheessa vielä mekaanisesti vauvaa? Voihan olla, että hänelläkin on samoja tuntemuksia. Silti hän ei lähtenyt, sinä lähdit. Jonkunhan vastuu lapsesta on kannettava. Älä odota, että miehellesi lapsen kanssa olisi yhtään sen helpompaa. Siinä olet oikeassa, että nyt on turha enää ruikuttaa. Tehty mikä tehty. Lapsi tuskin sinua enää tunnistaa.Eikä hän kaipaa tunnekylmää äitiä. Mutta jos olisit jaksanut vielä muutaman kuukauden, niin uskoisin, että ajatuksesi ja tunteesi lasta kohtaan olisivat voineet muuttua. Minä olisin jäänyt, vaikka 3 kk jälkeen tunteita ei olisi ollut. Sillä kyllä sinä jonain päivänä vielä mietit, että mitä jos. Sullahan voisi olla asiat todella hyvin: terve lapsi, ihana mies. Sen sijaan nyt olet täysin yksin ja rakastamasi mies on menettänyt kunnioituksen sinuun. Tuskin hän nyt pystyy edes muistamaan mihin hän sinussa rakastui. Sinne menivät ne kauniit muistot. Jos itse en rakastaisi lastani, mutta mieheni olisi elämäni rakkaus, niin kaipa olisin jäänyt ja "kärsinyt". Parisuhteissa niin kuin kaikissa muissakin ihmissuhteissa (myös äiti-lapsisuhde) pitää joskus tehdä uhrauksia ja kompromisseja. Ok,tässä maassa on monta miestä, jotka jättävät lapsensa samalla tavalla. Se ei ole tietenkään heidän oikeutensa yhtään enempää kuin sinunkaan. Silti äiti on vaan lapselle se tärkein ja läheisin ihminen vauva-aikana. Täysin biologisista syistäkin. Toisaalta tässä maassa on vielä enemmän miehiä, jotka lasta eivät ainakaan 100% halua, mutta sen suostuvat hankkimaan, koska nainen haluaa äidiksi. Varmasti suurin osa heistä kasvaa rakastamaan lasta. Muutenhan maa olisi täynnä tunnevammaisia lapsia. Eli ei se sisäsyntyinen äidinrakkaus ole välttämättä hyvän äidin mitta.

Kyllä mies siis sun mun exä on alusta asti hoitanut vauvaa mielellään, lässyttänyt sille jne, ei hoida mekaanisesti kuten minä hoidin. Miljoonasti enemmän isillä sitä hoivaviettiä oli kuin mulla!

En ole lapsen puolesta yhtään huolissani, se on hyvissä käsissä.

Viime tapaamisen jälkeen mulle jäi tosi hyvä fiilis ja huomasin että ihan spontaanisti erotilanteessa (siis kun olin lähdössä ja sanoin typylle heipat)pussasin vauvaa otsaan - asia, jota ei ikinä tapahtunut siloin kun asuin vielä vauvan ja isänsä kans!

ap

Mun on pakko kiittää omaa äitiäni, joka rehellisesti ja fiksusti opetti, ettei äidinrakkaus monellakaan synny niin kuin elokuvissa, heti synnytyksessä lapsi kun nostetaan syliin. Lapseen rakastuu vähän kerrallaan, ja vaikkapa koliikkivauvaan tunteet ovat tosi ristiriitaiset vielä pitkään. En halua valintaasi tuomita, mutta kolme kuukautta on oikeasti tosi lyhyt aika tietää, onko äidiksi sopiva. Kai se masennus ja bipolaarisuus on tosiaan suljettu pois? (ja jos tiedät ettei tästä ole kyse niin pahoittelen kysymystä, en tunne sinua niin en voi tietää.)



Ja vaikka sanot että miestäsi olet kaivannut, niin miettisin myös sitä, oletko oikeasti miehellesi katkera noin isoon muutokseen painostamisesta? Olitko vihainen siitä, ettei hän rakastanutkaan sinua sellaisena kuin olet ja ilman lasta? Oletko varma, ettei lastasi kohtaan tuntemasi inho ole todellisuudessa ollut miehellesi tarkoitettua?

ole noin greisi.

Uskomaton tomppeli koko ap.