Inhosin äityittä ja vauvaani, jätin mieheni ja perheeni ja nyt

Minun lapseni on jo 5-vuotias, enkä kyllä vieläkään voi sanoa millään lailla kiintyneeni häneen. En ole virallisesti jättänyt perhettäni mutta ei se käytännössä kaukana ole. Parasta aikaa lapsen syntymän jälkeen oli kun sain junailtua itseni 8kk työkomennukselle ulkomaille ilman perhettä ja kävin tässä ajassa kotona vain jouluna. Pahinta on varmaan se, että mies on tosiaan sellainen tunnollisesti perhettä hoitava isä, minkä vuoksi ennen laajasti asioista kiinnostuneen mielen sijaan keskustelunaiheet liikkuvat nyt täysin lapsen tekemisiin ja hoitamiseen liittyvällä tasolla.

Ettekö te tunnista tyyppiä? PM tykkää tehtailla näitä "onneksi pääsin siitä kakarasta eroon"-juttuja.



Meehän PM nukkumaan ja muista ottaa iltalääkkeet.

Johtunee sitten mistä, en tiedä. Oliko äitisi kovinkaan rakastavainen? Peität tietämättäsi, jonkun ikävän tunteen, joka nousee syvältä, etkä näin kykene omin avuin kohtaamaan asiaa.



Tällaisessa on ehkä merkittävintä, hyvä ap, (aika koskettavaakin) että lapsesi on kuullut sinun äänen koko raskauden ajan hyvin läheltä, tunnistaisi myös välittömästi sinun sydämenlyönnit. Olet oikeasti lapsellesi korvaamaton, tärkein.



Ymmärrän silti sinua. Kun menet lapsesi luo seuraavan kerran, niin voit olla varma, että lapsen sydän pomppaa ilosta, kun kuulee äänesi, vaikka hän nukkuisi.



Kukaan muu ei voi olla lapsellesi äiti, se oikea äiti. Ajattele sen merkitystä koko oman että hänen elämänkaaren kannalta. Et voi koskaan muuttaa sitä tosiasiaa, että sinä olet hänen lastensa isoäiti, sitten joskus.



Pidä tuo ratkaisusi, jos se on mielestäsi paras ja oikea, mutta anna huomiota lapsellesi tarpeeksi usein. Katso lasta, silitä poskea, ja puhu. Sinä merkitset hänelle niin paljon!

Luovutit tosi helposti. Ei se äitiys tuossa vaiheessa välttämättä vielä olekaan kivaa. Omista lapsistani toista en oppinut rakastamaan ennen kuin vasta hänen ollessaan lähemmäs vuoden ikäinen. En tuntenut yhtään mitään, kun hänet nostettiin rinnalleni, tai no helpotusta kyllä, kun synnytys oli vihdoin ohi. Hoidin häntä aivan rutiininomaisesti ekat yli puoli vuotta, ei tuntunut äidilliseltä ollenkaan. Pikemminkin lastenhoitajalta, olin tosi iloinen aina, kun mies tuli kotiin. Iskin vauvan hänelle ja lähdin ulos itsekseni tai esikoisen kanssa. Yötkin mies hoiti vauvaa. Joskus tuossa tosiaan 1v synttäreiden kohdalla aloin tuntea lasta kohtaan kiintymystä ja nyt kun hän on 1,5v, hän on minulle hyvin tärkeä ihminen. Jos olisin luovuttanut 3kk kohdalla, olisi käynyt aivan toisin.

Voisin allekirjoittaa tämän lähes sanasta sanaan. Moni muukin on tainnut kirjoittaa, että se vuoden ikä on ollut jollain tapaa merkittävä rajapyykki. Kaikki eivät kasva äideiksi heti eivätkä kaikki ole vauvaihmisiä. Ymmärrän ap:n tuntemukset, mutta 3 kk on aivan liian lyhyt aika tehdä tällaisia ratkaisuja.Jos vauvavaihe tuntuu ylivoimaiselta, niin aivan hyvin voi ottaa aikalisän, mutta älä tee mitään peruuttamatonta. Vaikea kuvitella, ettei taustallasi olisi masennusta. Et ehkä sitä itse vain huomaa. Minusta olet lapsellesi ja itsellesi muutaman terapiakäynnin velkaa. Tee päätöksiä vasta sen jälkeen. Mikään ei ole vielä liian myöhäistä!

Suosittelisin kuitenkin muutamaa asiaa, jotka ovat osin samoja, kuin ketjussa onkin jo ehdotettu.

Säilytä jonkinlainen kontakti lapseen, jos tällainen on mahdollista. Alkuun isän voi olla hyvin vaikea hyväksyä tilannetta ja ratkaisuasi ja ehkä hän tarvitsee aikaa ja rauhaa, ennen kuin voit taas olla kuviossa mukana,mutta uudenlaisella roolilla. tilanteen tasoituttua voisitte vaikka ottaa muutaman käyntikerran perheasiainneuvottelukeskuksessa ja pohtia siellä miten voisit tavata lasta vaikkapa kerran viikossa tunnin ajan ilman äitiroolin vaatimuksia.

Käy keskustelemassa tilanteestasi ammattiauttajan kanssa. Näkökulmana ei pitäisi olla se, kuinka sinut palautettaisiin takaisin perinteiseen äidin rooliin, vaan kuinka sinä voit tässä tilanteessa jossa olet joutunut luopumaan paljosta, ja jossa joudut sellaiseen asemaan joka ei meidän yhteiskunnassamme ole kovin arvostettu (äiti-myytti on edelleen hyvin pyhä..)

Tiedustele aika ajoin kuinka voisit auttaa lapsen isää kasvatustehtävässä ilman lapsen hoitoa. Käy vaikka pesemässä ikkunat keväällä tai maksa säännölliset MLL:n hoitajan käynnit.

Varaudu siihen, että lapsen koulun aloituksen aikaan ja murrosiässä sekä vielä silloin,kun lapsestasi tulee vanhempi, nousee esiin paljon kysymyksiä, joihin lapsi odottaa sinulta vastausta.

Toisin kuin yleisesti kuvitellaan, niin lapsi voi kasvaa hienoksi ja tasapainoiseksi aikuiseksi ilman äidin läsnäoloa.

t. eräs parjatun ammattikunnan edustaja

Oli äisin poissaolon syy mikä tahansa siitä ei ikinä pääse täysin yli.

Äiditön lapsuus jättää aina tyhjän olon, tietyn melankolian sydämeen, jota kantaa ikänsä.

Jos äiti ei halunnut lasta, sen lapsi vaistoaa. Vaikka isä olisi miten täydellinen, ei pysty korvaamaan äitiä.

"lapsi voi kasvaa hienoksi ja tasapainoiseksi aikuiseksi ilman äidin läsnäoloa" ???? Tottakai voi! Tyhmä kommentti! mutta hieno ja tasapainoinen ihminenkin voi kantaa murhetta sisällään.

t. eräs äiditön ja lukuisia kaltaisiaan tavannut.

Elämäni olisi niin paljon parempaa ilman! Eli ei, ei siihen äitiyteen väkisin kasva, jos se ei oikealta tunnu.

sen teit väärin että jätit lapsen äidittä ja ex-miehesi on syystäkin vihainen. Kuitenkin ymmärrettävää että painostuksen alla lapsen teit ja sait ja kuitenkin kävi niinkuin olit epäillytkin. Miehesi kyllä rakastaa ja kasvattaa lapsen sanojesi mukaan joten lapsella ei ole hätää. Ihan uskomatonta että miehiltä hyväksytään paljon helpommin se että jättää lapsen ja puolison kun taas jos nainen lähtee niin nainen on itse pahuus. Ei kaikki ole samanlaisia av-mammat!! Ei kaikki ole rakennettu samoista ainesosista ja ei kaikilla herää samanlaisia kiintymyksen ja rakkaudentunteita lapsiinsa. Minkä sille tekee kun jokaisella on vain yksi elämä elettävänä? :)



terveisin: tuleva äiti joka rakastaa jo nyt lastaan enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

Sitä on vaikea saada takaisin. Käy tapaamassa lasta säännöllisesti. Hänestä tulee sinulle tärkeämpi sitten, kun hänen oma persoonansa tulee esiin ja opit tuntemaan hänet.

Ap voi luopua koko äitiydestään, jolloin lapsi on vain isän juridinen lapsi. Jos tätä ei tehdä, on äidillä aina tapaamisoikeus, ilman huoltajuuttakin. Oikeastaan se on lapsen tapaamisoikeus vanhempaansa, joten ei siitä lapsen oikeudesta voi luopua.

Jos ap ei ole missään yhteydessä mieheen ja koita tavata lasta, se katsotaan myöhemmin niin, ettei hän ole ollut kiinnostunut lapsesta ja tapaamisia ei heru.

Mä tiedän tämän kokemuksesta, annoin saman neuvon minkä itse aikoinaan sain, ja se oli hyvä neuvo.

Tämä on vaiettu asia, ettei kaikista naisista vain ole äidiksi.

Mutta en ole keksinyt. Mulla oli suht peruslapsuus, tai no ei mitkään läheiset välit kumpaankaan vanhempaan ja aika pidättyväisiä meillä oltiin hellyyden osoituksissa, esim en muista, että kumpikaan vanhemmista ois pitänyt sylissä, halannut, kehunut, sanonut että rakastaa jne. MUTTA ei mitään väkivalta, alkoholismia tmv.



Olen kyllä miettinyt sitä terapiaan menoa tän asian tiimoilta, koska olin kyllä pettymys paitsi miehelleni ym läheisilleni myös ja ennen kaikkea ITSELLENI. Mutta en tiedä, mitä siellä sanoisin, ja miten sellaseen edes pääsee, kun mulla ei ole mitään perinteistä masennuksen oiretta, ei ahdista, ei edes väsytä, olen koulutettu ja töissä, paljon ystäviä, harrastuksia jne.

Siis kaikki vallan hyvin päällisin puolin.



Ja vielä, oiskin helppoa sanoa, etten jaksanut, koska vauvalla oli koliikki, se valvotti tmv, mutta kun ei ollut. Se oli ihan perusvauva, jopa UNELMAVAUVA muutaman äititutun sanoin - mä vaan koin sen läsnäolon äärimmäisen sitovana, uuvuttavana, kun olin kotona, oli olo, että joku kuristaa. Kun olin "omalla ajalla" shoppailemassa kavereiden kans tmv, ei ikinä tullut ikävä kotiin vaan paluu sinne oli ahdistavaa.



Ehkä mä oon sit alkujani joku epäsikiö.

ap

että pystyt pysymään säännöllisesti mukana lapsen elämässä, niin ala tapaamaan lasta nyt heti, mahdollisimman usein (lapsen omassa kotona, myöhemmin voit ottaa lapsen yöksi -> 2 yöksi jne.).



Jos uskot, että aiot kadota lapsen elämästä pitemmiksi ajoiksi (ts. et pysty sitoutumaan siihen, että tapaat lasta esim. joka viikko), niin varmaan kannattaa aloittaa tapaamiset joko ei ollenkaan tai kun lapsi on sen verran vanha, että pystyy jotenkin käsittelemään jatkuvia katoamisia ja hylkäämisiä (ehkä 6v->).



Uteliaisuudesta, minkä ikäinen lapsi nyt on, kauanko hoivasit häntä ja minkä ikäinen lapsi oli kun lähdit?



Millainen oma lapsuutesi oli?

että pystyt pysymään säännöllisesti mukana lapsen elämässä, niin ala tapaamaan lasta nyt heti, mahdollisimman usein (lapsen omassa kotona, myöhemmin voit ottaa lapsen yöksi -> 2 yöksi jne.).

Jos uskot, että aiot kadota lapsen elämästä pitemmiksi ajoiksi (ts. et pysty sitoutumaan siihen, että tapaat lasta esim. joka viikko), niin varmaan kannattaa aloittaa tapaamiset joko ei ollenkaan tai kun lapsi on sen verran vanha, että pystyy jotenkin käsittelemään jatkuvia katoamisia ja hylkäämisiä (ehkä 6v->).

Uteliaisuudesta, minkä ikäinen lapsi nyt on, kauanko hoivasit häntä ja minkä ikäinen lapsi oli kun lähdit?

Millainen oma lapsuutesi oli?

MUTTA olen kuitenkin sen verran fiksu ja osaan ajatela asioita pidemmälle, että ymmärrän ratkaiaun olleen oikea. Luuletteko, että hirviöäidit ovat joskus rakastaneet lapsiaan. Ap olisi voinut hyvin olla myöhemmin otsikoissa. Joskus vaan täytyy ymmärtää, ettei kaikista ole äideiksi. Miksi se on niin vaikea hyväksyä??

jos tämä juttu on totta, niin voi olla, että äitisi on ollut tunnekylmä hoitaessaan sinua vauvana. Eli ei ole ollut aidossa vuorovaikutuksessa kanssasi, ei ole osoittanut lämpöä, on hoitanut mekaanisesti, jättänyt paljon muiden hoitoon (tuo oli muutenkin tapana 30 vuotta sitten, ainakin enemmän kuin nykyään).

Mä uskon, että omat vauva-aikaiset, sanattomat kokemukset voivat aktivoitua kun saa oman lapsen, ja vaikuttaa omaan vanhemmuuteen. Itselläni on kokemusta tästä. Tieteellisestihän noita ei voi tutkia, mutta mielestäni käy järkeen.

Voihan ne kokemukset vaikuttaa aiemminkin omaan olemukseen ja mieleen, mutta sitä ei tavallaan "huomaa", koska on tottunut siihen, että itsestä tuntuu tältä ja näin kokee muut.

Mutta tämähän ei ole relevanttia ap:lle, koska olet nyt tyytyväinen elämääsi. Tuli vain mieleen.

Mutta en ole keksinyt. Mulla oli suht peruslapsuus, tai no ei mitkään läheiset välit kumpaankaan vanhempaan ja aika pidättyväisiä meillä oltiin hellyyden osoituksissa, esim en muista, että kumpikaan vanhemmista ois pitänyt sylissä, halannut, kehunut, sanonut että rakastaa jne. MUTTA ei mitään väkivalta, alkoholismia tmv.

Olen kyllä miettinyt sitä terapiaan menoa tän asian tiimoilta, koska olin kyllä pettymys paitsi miehelleni ym läheisilleni myös ja ennen kaikkea ITSELLENI. Mutta en tiedä, mitä siellä sanoisin, ja miten sellaseen edes pääsee, kun mulla ei ole mitään perinteistä masennuksen oiretta, ei ahdista, ei edes väsytä, olen koulutettu ja töissä, paljon ystäviä, harrastuksia jne.

Siis kaikki vallan hyvin päällisin puolin.

Ja vielä, oiskin helppoa sanoa, etten jaksanut, koska vauvalla oli koliikki, se valvotti tmv, mutta kun ei ollut. Se oli ihan perusvauva, jopa UNELMAVAUVA muutaman äititutun sanoin - mä vaan koin sen läsnäolon äärimmäisen sitovana, uuvuttavana, kun olin kotona, oli olo, että joku kuristaa. Kun olin "omalla ajalla" shoppailemassa kavereiden kans tmv, ei ikinä tullut ikävä kotiin vaan paluu sinne oli ahdistavaa.

Ehkä mä oon sit alkujani joku epäsikiö.

ap

Jos ei kerran äiti pysty rakastamaan lastaan, niin miksi pilata lapsen elämä huonolla äidillä? Hyvä päätös oli.



Varmaan tässä tilanteessa kannattaa odottaa muutama vuosi, ennen säännöllisiä tapaamisia.

Olen yrittänyt tavoitella miestä puhelimitse, mutta hän ei vastaa.

Mietin, onko minun hyvä jo nyt varata aika jonnekin lastenvalvojalle tai ottaa yhteyttä johonkin muuhun tahoon noista tapaamis- ja elatusasioista?



Perheneuvolaa olen miettinyt siinä mielessä, jos ne osais neuvoa ja tukea meitä siinä, missä vaiheessa aloittaa tapaamiset ja miten tukea exääni katkeruudessaan, ettei antaisi sen sokaista liiaksi. Nyt olen hänen mielestään lähinnä hirviö, josta ei halua koskaan kuulla.

Toisaalta vauvan tapaamisia kai muutenkin vaikea järjestää, jos vanhemmat ei tule toimeen? Ainakin mitä olen netistä lueskellut.



Lähtöni ei kaduta, takaisin siihen vankilan en menisi vaikka maksettaisiin. Lapsi kuitenkin syytön tähän tilanteeseen, joten yritän pelastaa mitä pelastettavissa on, ja hoitaa asiat niin että hän selviäisi mahd. vähin vaurioin lähdöstäni.



ap

on jonkin sortin provo, jolla tarkoitus tuoda esiin että MIEHIÄ jotka toimivat kuvailemallasi tavalla ei tuomita)...

Jos olisit jäänyt, olisit tuskin kyennyt antamaan vauvalle tarvittavaa rakkautta ja läheisyyttä. Olisit jopa saattanut päätyä otsikoihin lapsen pahoinpitelystä.



Kaikista ei ole äideiksi ja se on tosiasia. Kritisoin sinua ainoastaan siitä että olit niin tyhmä että annoit painostaa itsesi äidiksi.



Lapsen on aivan yhtä hyvä kasvaa rakastavan yh-isän kanssa. Pääasia että saa rakkautta ja hoivaa.



T: itsekin etä-äitinä ollut (tosin ihan päinvastaisista syistä)

Olen kyllä miettinyt sitäkin, että ehkä lapseni ei haluakaan tavata mua sitten enää kun joskus isompana kuulee että näin hänet hylkäsin. Mutta tähän saakka ns asiantuntijoiden neuvo mulle on ollu se, että lapsen kiistaton etu on tuntea molemmat biologiset vanhempansa. Ja sitten kun lapsi on isompi, voisi varmaan jotain viikonloppujakin mun luona alkaa olla.

korostan, että lapsessa ei todellakaan ole mielestäni mitään "vikaa", söpö, terve ja ns. helppo vauva se on, jolle toivon pelkkää hyvää jatkossa. En vain koe minkäänlaisia sellaisia tunteita, joita äidin perinteisesti pitäisi?, koin vain, että mun elämä riistettiin multa..Ja nyt taas olen saanut sen takaisin. Itsekästä kai, mutta en nähnyt enää muita vaihtoehtoja - todellakin yritin useamman kuukauden. Eikä se, mitä tunsin, ollut oikein miesäni eikä lastani kohtaan.

Toivon todella, että lapseni saa ihanan äitipuolen joskus. sellasen äidillisen, joka minä vaan en ole.

ap

pahasti toi, että yritit usean kuukauden ...mitä se on että yrittää usean kuukauden? Mä taistelisin avioliitostanikin enemmän kuin toi, saatikka että lapsesta...

Niin kävi minulle, kun suostuin parisuhdekriisissä muuttamaan pois kotoa ilman lapsia.

Minulla oli henkisesti vaikeaa ja uskoin että lasten paras oli silloin jäädä isän kanssa tuttuun kotiin.

Mutta kyllä ero lapsista oli pahinta mitä minulle koskaan on tapahtunut ja se syöksi minut melkein päihdeongelmaan ja syvään masennukseen...

Asiaa ei suinkaan auttanut ulkoapäin tuleva voimakas tuomitseminen, jopa ventovieraat katsoivat asiakseen kysellä mikä minussa on vikana kun "jätin" lapseni...

Että näin Suomessa 2000-luvulla.

Vaikka nyt tuntuu siltä että haluat vain pois, niin voi olla että masennus ja ahdistus iskee viiveellä. Niin kävi minullekin.

mutta ne oli pitkiä, kiduttavia päiviä, viikkoja, kuukausia Ja siihen päälle vielä raskausaika. Joku vertasi, että taistelisi parisuhteestakin kauemmin saati lapsesta, mutta mutta.. Sinä joku kai sit alunperin kuitenkin halusit sen suhteen,olit siinä joskus onnellinen ja siinä oli paljon hyvää,sua tyydyttävää? tämä tilanne ei ole sellainen. En ole provo, mutta olen täysin varma siitä, että lähtöni oli parasta paitsi mulle, myös lapselle. Ei sen ole hyvä kasvaa häntä kohtaan tunnekylmän äidin kanssa. Teknisesti ja mekaanisesti (jos niin nyt voi sanoa...) hoidin vauvan aina vimpan päälle, mutta se tunnepuoli.... Ei sitä voi teeskennellä!

Sain kyllä paljon ns omaa aikaa, joten ei kyse siitä.

Mies säälittää, mutta saipa ainakin lapsen jota kinusi vuosia. Toivon vaan, että voisimme olla edes puheväleissä!



ap

... niin kertoisitko ap, miksi lapsesi (siis biologisen jälkeläisesi, todellista äiti-lapsi-suhdettahan teidän välillä ei ole) olisi mielestäsi hyvä tapailla sinua? Mitä hyötyä/iloa hänelle siitä olisi? Miten se tukisi hänen kasvuaan? Miksi hänen tulisi oppia tuntemaan ihminen, joka kokee lapsen syntymän romuttaneen hänen entisen hyvän elämänsä?



Et ole tuon lapsen täti, kummi, ystävä tms. Olet hänen äitinsä. Ja sitähän sinä et ole halunnut olla. Kun kerran sanot haluavasi hänelle pelkkää hyvää niin, mitä hyvää näet siinä, että hän viettäisi säännöllisesti aikaa (ei tietenkään liikaa, ettei sinua vaan alkaisi ahdistaa, ärsyttää ja inhottaa...) kaltaisesi henkilön, jolla ei ole häntä kohtaan lämpimiä tunteita, kanssa?