Lue keskustelun säännöt.
Inhosin äityittä ja vauvaani, jätin mieheni ja perheeni ja nyt
06.09.2012 |
olen vain helpottunut. Täälläkin kaikki vain huusi kuorossa miten mulla on synnytyksen jälkeinen masennus jne, mutta mä uskon todella, ettei mua vaan ole luotu äidiksi!! Typeryyksissäni annoin ulkopuolisten mieheni lisäks"painostaa" mut hankkimaan lapsi koska niin kuuluu tehdä ja kyllä muka omaa lasta rakastaa vaikkei ois lapsirakas muuten.. No mä en rakastanut, enkä oppinut rakastamaan, se oli kuin pallo jalassa ja oisin palauttanu HETI jos ois voinu. Ainoa mikä harmittaa, et miestäni rakastin. Mut hyvä isä se on ja huolehtii vaavasta kyllä. Tässä asiassa se ei mua ymmärrä, ja tää on se hinta joka joudun maksamaan..Eli menetin elämäni rakkauden, kun suostuin äidiksi.
Nyt meidän välit hyvin tulehtuneet, ymmärrettävästi, mutta kun jatkoa ajatellen mietin - missä vaiheessa luulette, että lapsen ois järkevää alkaa tavata mua?
En halua minkään sortin huoltajuutta enkä lasta pitkäksi aikaa hoitooni, vaan silleen et se kummiski oppii tietämään kuka sen bioäiti on.
Kommentit (144)
mitä kommenttia olet saanut. Ala tapaamaan sitä lasta tässä heti. Sovit miehen kanssa, että tulet vaikka kerran viikossa tunniksi heidän kotiinsa. Mies on paikalla tai lähtee lenkille, ihan miten teistä tuntuu sopivalta. Sitten kun siltä tuntuu niin pidennätte aikoja. Jos ei tunnu ette pidennä. Mutta auttaisi varmaan isää jos pääsisi nyt yksin johonkin ja kohta voit lähteä lapsen kanssa hetkeksi leikkipuistoon. Ja erityisesti lapsi oppii tuntemaan sut ja sä lapsen. Eiköhän tuo ole aika selvää, että lapsen kannalta olisi hyvä jos olisit mukana sen elämässä. Ehkä sä voisit oppia joskus siitä pitämäänkin, kun lapsi ei ole enää kiviriippa vastaavalla tavalla kuin ennen. Tsemppiä vaan teidän elämään. Niin ja mä tunnen joitakin ihmisiä, jotka isä on hylännyt niin, että ei pitänyt koskaaan mitään yhteyttä ja se on kuulemma karua miettiä, että miks se ei välitä. Jos olisi joskus soittanut ja vaikka synttärikortin laittanut olisi tilanne ollut kuulemma paljon siedettävämpi enemmästä kanssakäymisestä nyt puhumattakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sulla oli jo esikoinen, teit toisen, olet varmasti halunnut siis edes yhden lapsen???
Ap ei ole halunnut...
Luovuttamisen helppoudesta emme tiedä.
Sulla oli jo esikoinen, teit toisen, olet varmasti halunnut siis edes yhden lapsen???
Ap ei ole halunnut...
Luovuttamisen helppoudesta emme tiedä.
Nimittäin esikoisen. Toinen lapsi oli vahinko, ehkäisy petti. En halunnut kuin yhden lapsen ja kesti kauan sulatella asiaa. Mutta pointtini kuitenkin oli, että kolme kuukautta on äärimmäisen lyhyt aika totutella isoon, uuteen elämänmuutokseen ja tutustua uuteen perheenjäseneen.
42
En vain koe minkäänlaisia sellaisia tunteita, joita äidin perinteisesti pitäisi?, koin vain, että mun elämä riistettiin multa..Ja nyt taas olen saanut sen takaisin. Itsekästä kai, mutta en nähnyt enää muita vaihtoehtoja - todellakin yritin useamman kuukauden.
Yritit useamman kuukauden?!? No, johan sä pistitkin itsesi likoon. Voi hyvää päivää.
Mulla meni noin 8kk ennen kuin ensimmäisen kerran tunsin, että rakastin lastani. Sitä esikoista. Näin monta kertaa pahimman koliikin aikana unia missä ei ollut niin kovin onnellinen loppu... mutta että olisin vaikkapa puolen vuoden "yrittämisen" jälkeen lyönyt hanskat tiskiin, luopunut maailman ihanimmasta miehestä sen takia, että saisin asua yksin yksiössä? Never.
Nyt se hankala esikoinen on virkeä eskarilainen ja pikkusisarkin on syntynyt. Ja rakastan molempia yli kaiken. Ja olen paras äiti, mihin pystyn.
Edelleen tunnistan tarpeita "päästä lapsista eroon" -ja niitä on mulla enemmän kuin keskivertoäideillä sen myönnän. Mutta meillä on mummit tässä tukena ja he auttavat lastenhoidossa. Minä olen kuitenkin lasteni ainoa äiti. Se tärkein. Vaikka mies on ihana ja upea isä niin ei hänestä äidin korvikkeeksi ole.
Olen pahoillani puolestasi. Lapsesi pärjää kyllä -lapset sopeutuvat vaikka mihin ja selviävät hengissä. Mutta sinua minun käy sääliksi. Että et ole kasvanut aikuisuuteen vaan kuvittelet voivasi elää jotain "BB-taloelämää" ja käyttäytyä kuin teinit.
No, jonain päivänä tiedät sen.
oot nin tsiljoona kertaa parempi kuin nää päihde- ym wt-mutsit, jotka muka "yrittää", mut kummiski pitkässä juoksussa pilaa kersansa elmämän niin paljon lahjakkaammin kuin sä. ROHKEA OLET!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja kantamaan kenties ikuista taakkaa. Vain koska ap tajusi liian myöhään ettei kotileikki olekaan häntä varten.
Ymmärrän miksi olet yh.
Vain hyvä äiti tunnistaa ja hyväksyy sen faktan, ettei kykene olemaan hyvä äiti yhteiskunnan vaatimalla tavalla. Lapsellasi on kuitenkin hyvä isä.
Näin niitä perhesurmia ehkäistään, että hyväksytään se, että "musta nyt ei vaan oo tähän, mielenterveys ei kestä"
Hävetkää lyttääjät!
T: YH äiti, joka viihtyy (yleensä :D) lastensa kanssa
ja tulee tekemään miljoonia kertoja. Ei äiti ole mikään pyhä lehmä, eikä äitiys tee kenestäkään yli-ihmistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
perheneuvolan arviota ja tukea vai häippäsitkö vaan? jotenkin tuo sun reaktio on niin epätyypillinen, että voisin ajatella että tavassasi kokoea äitiys ja lapsi on jotain traumaattista takana.
en sen enempää leiki keittiöpsykologia, mut tulipahan mieleen
Kappas sit rupeetki jotain äitiä tietysti leikkimään kun lapsi on isompi, housuihinsa paskantavaa ja kusevaa vauvaa et vaan voinu yksinkertasesti sietää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku vika sussa on, mee puhumaan jonnekin.
Äitiyteen kasvetaan jo raskauden aikana, mm,
raskaushormonien ansiosta.
Imetys ja läheisyys aiheuttavat oksitosiinin erittymisen.
Jolloin äiti todellakin kiintyy vauvaansa.
Eikä pysty jättämään lasta(ja perhettään).
ei olla samasta muotista ja jokainen tekee virheitä elämässään. Hienoa, että lapsella on motivoitunut isä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tajua sua yhtään.
A) Kuka on niin urpo että tekee lapsen ihan vaan muitten mieliksi. Vielä kummempaa, että nainen on niin ohjailtavissa, sillä kuitenkin raskaus ja synnytys on yleensä naisen heiniä...
B) Outoa, ettei raskausaikana alkanut tuntua siltä, että kukahan siellä mahassa on ja ihanaa nähdä sinut pian...
C) Vielä oudompaa, ettei pieni vauva herätä kiintymyksen, hoivaamisen ja suojelun tunteita.
Itse tulisin hulluksi, jos minut pakotettaisiin jollain keinoin eroon lapsistani. Koin jo raskausaikana erittäin voimakasta suojelutarvetta ja rakkautta lapseen. Joku sanoo, ettei voi rakastaa, kun ei vielä tunne. Kyllä sikiönkin voi jollakin tapaa tuntea: tietää millon hän yleensä nukkuu ja milloin valvoo, saako jotkut asiat hermostumaan, pitääkö musiikista, säikkyykö kovia ääniä, onko vilkas vai rauhallinen jne.
Minä haluaisin kolmannen lapsen niin kovin, ettei mitään rajaa...
suosittelisin kuitenkin, että menisit hakemaan apua ihan ammattilaiselta. Siis saisit selvyyden, ettei sinulla ole esim. masennusta. Ja siltikin, vaikkei olisi, niin keskustelisin ammattilaisen kanssa tilanteestasi. Itse olin masennuksen takia valmis luopumaan koko perheestä ja ajattelin aika pitkälti kuin sinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suosittelisin kuitenkin muutamaa asiaa, jotka ovat osin samoja, kuin ketjussa onkin jo ehdotettu.
Säilytä jonkinlainen kontakti lapseen, jos tällainen on mahdollista. Alkuun isän voi olla hyvin vaikea hyväksyä tilannetta ja ratkaisuasi ja ehkä hän tarvitsee aikaa ja rauhaa, ennen kuin voit taas olla kuviossa mukana,mutta uudenlaisella roolilla. tilanteen tasoituttua voisitte vaikka ottaa muutaman käyntikerran perheasiainneuvottelukeskuksessa ja pohtia siellä miten voisit tavata lasta vaikkapa kerran viikossa tunnin ajan ilman äitiroolin vaatimuksia.
Käy keskustelemassa tilanteestasi ammattiauttajan kanssa. Näkökulmana ei pitäisi olla se, kuinka sinut palautettaisiin takaisin perinteiseen äidin rooliin, vaan kuinka sinä voit tässä tilanteessa jossa olet joutunut luopumaan paljosta, ja jossa joudut sellaiseen asemaan joka ei meidän yhteiskunnassamme ole kovin arvostettu (äiti-myytti on edelleen hyvin pyhä..)
Tiedustele aika ajoin kuinka voisit auttaa lapsen isää kasvatustehtävässä ilman lapsen hoitoa. Käy vaikka pesemässä ikkunat keväällä tai maksa säännölliset MLL:n hoitajan käynnit.
Varaudu siihen, että lapsen koulun aloituksen aikaan ja murrosiässä sekä vielä silloin,kun lapsestasi tulee vanhempi, nousee esiin paljon kysymyksiä, joihin lapsi odottaa sinulta vastausta.
Toisin kuin yleisesti kuvitellaan, niin lapsi voi kasvaa hienoksi ja tasapainoiseksi aikuiseksi ilman äidin läsnäoloa.
t. eräs parjatun ammattikunnan edustaja
rakennekynsiä kavereiden kesken. Niin keskenkasvuinen olet, että anna isän hoitaa lapsen kasvatus ja kasva sä itse ensin ennen kuin änkeät heidän elämäänsä.
Voit katua myöhemmin, jos välinne jää etäisiksi.
Miten olisi, jos näkisit lasta jokatoinen viikonloppu ja jos se tuntuu liian rankalta, niin kerran kuussa.
Jos exäsi suostuu, niin olette vaikka yhdessä yhtenä päivänä tapaamis viikonlopusta.
Kun lapsi kasvaa isommaksi on sen kanssa kivempaa, kun ei tarvitse hoitaa niin paljoa. Ole lapsellesi edes kaveriäiti, jos et halua vastuuta ottaa.
En tajua sua yhtään.
A) Kuka on niin urpo että tekee lapsen ihan vaan muitten mieliksi. Vielä kummempaa, että nainen on niin ohjailtavissa, sillä kuitenkin raskaus ja synnytys on yleensä naisen heiniä...
B) Outoa, ettei raskausaikana alkanut tuntua siltä, että kukahan siellä mahassa on ja ihanaa nähdä sinut pian...
C) Vielä oudompaa, ettei pieni vauva herätä kiintymyksen, hoivaamisen ja suojelun tunteita.
Itse tulisin hulluksi, jos minut pakotettaisiin jollain keinoin eroon lapsistani. Koin jo raskausaikana erittäin voimakasta suojelutarvetta ja rakkautta lapseen. Joku sanoo, ettei voi rakastaa, kun ei vielä tunne. Kyllä sikiönkin voi jollakin tapaa tuntea: tietää millon hän yleensä nukkuu ja milloin valvoo, saako jotkut asiat hermostumaan, pitääkö musiikista, säikkyykö kovia ääniä, onko vilkas vai rauhallinen jne.
Minä haluaisin kolmannen lapsen niin kovin, ettei mitään rajaa...
Minä taasen olen ollut ihan erilainen kuin sinä. Raskausaikana en tuntenut oikeastaan mitään muuta kuin ärtymystä krempoista, joita raskaus väistämättä toi. Tosiaankin odotin, että vauva tulee ulos, sitten ainakin loppuisivät kivut ja vaivat.
Tietyllä tapaa sitä oli heti alkujaan kiintynyt vauvaan kun tämä syntyi mutta mitään räiskyviä rakkauden tunteita en tosiaankaan tuntenut. Esikoisen kanssa ne tunteet syttyivät nopeammin mutta esikoinen taisi olla reilusti yli vuoden ikäinen ennen kuin pystyin sanomaan, että tosiaan rakastin häntä.
Minulle ei myöskään ollut ylivoimaista olla erossa lapsista, kun tiesin, että he olivat luotettavan henkilön (isänsä) kanssa. Helposti meni viisikin tuntia kaupungilla shoppailemssa, käydessä syömässä jne.
Kyllä minä voin helposti ymmärtää ap:ta enkä todellakaan lähde tuomitsemaan häntä. Ei vauvaa kuitenkaan yksin jätetty, vieraan ihmisen hoiviin.
no mä lähinnä suosittelisin, että hakeutuisit terapiaan.. Kuulostaa siltä, että sulla olis siellä paljon läpikäytävää ja mietittävää. Mm. millainen lapsuus ja vanhemmat sulla oli, kun sinusta tuli tuollainen ja tunnet noin.
Jos ei kykene hyväksymään lapsen tarvitsevuutta tai symbioottiseen suhteeseen vauvan kanssa niin kyllä se taitaa kertoa aika paljon siitä, että jotain sinussa on mennyt rikki (ja pahasti) jo lapsena.
Voi raasua - sinua siis! Lähtökohtahan on, että tämä on provo, mutta jos leikitään, ettei ole, niin säälin sinua. Minulla ja usealla ystävälläni on ollut äidiksitulon jälkeen aika pitkäänkin samanlaisia ajatuksia siitä, että lapsi oli virhe, eikä äitiys ole oma juttu. Minä hoidin ja välitin kyllä heti alusta lähtien, mutta tavallaan velvollisuudesta. Kohdallani kyse kuitenkin oli masennuksesta. Nyt kun lapsi on vuoden, olen havahtunut siihen, kuinka järjettömästi lasta rakastan ja kuinka paljon rikkaampaa elämä on, vaikka väsynyt olen usein, lapsen kanssa on usein haastavaa, eikä elämä enää ole entisensä. Juuri muutama päivä sitten mietin, miten tunteeni ovat voineet näin paljon muuttua ja pelästyn oikein sitä, kuinka alkuun saatoinkaan katua lapsen hankkimista.
Luovutit tosi helposti. Ei se äitiys tuossa vaiheessa välttämättä vielä olekaan kivaa. Omista lapsistani toista en oppinut rakastamaan ennen kuin vasta hänen ollessaan lähemmäs vuoden ikäinen. En tuntenut yhtään mitään, kun hänet nostettiin rinnalleni, tai no helpotusta kyllä, kun synnytys oli vihdoin ohi. Hoidin häntä aivan rutiininomaisesti ekat yli puoli vuotta, ei tuntunut äidilliseltä ollenkaan. Pikemminkin lastenhoitajalta, olin tosi iloinen aina, kun mies tuli kotiin. Iskin vauvan hänelle ja lähdin ulos itsekseni tai esikoisen kanssa. Yötkin mies hoiti vauvaa. Joskus tuossa tosiaan 1v synttäreiden kohdalla aloin tuntea lasta kohtaan kiintymystä ja nyt kun hän on 1,5v, hän on minulle hyvin tärkeä ihminen. Jos olisin luovuttanut 3kk kohdalla, olisi käynyt aivan toisin.