Ärsyttää neuvojat, joiden mukaan liikuntaan löytyy kyllä aikaa jos vaan haluaa

kun ei viitsi niin ei viitsi. Turha silloin valittaa, että ei ennätä. Kun ei liiku, ei kohta viitsikkään muuta kuin lappaa roskaruokaa naamaansa ja sen surulliset jäljet näkyvät...

Säännöllinen liikunta pitää terveenä ja aktiivisena. Nyt lenkille, hophop!

Eikä toisaalta liikkumattomuus pakota syömään roskaruokaa, minkä varmaan itsekin ymmärrät. Vai vaikuttaako liikunta käsityskykyä alentavasti?

Eihän sitä liikkua ehdi mutta täällä kerkeää kirjoittelemaan ja moni kotiäiti kattelee salkkarit, kuorosodat ja tanssii tähtien kanssa jne..



Ihan oma valinta se on haluaako liikkua vai tehdä jotain muuta, se on fakta. Jokaisella on aikaa tehdä edes jotain päivässä (tavalla tai toisella) ja jos ei ole, kannattaisi suunnitella menonsa paremmin. Mutta minkäs sille voi ettei toiset hallitse ajankäyttöään ja käyttää kiirettä tekosyynä omalle laiskuudelle. Ei minua häiritse jos joku ei pahemmin liiku, mutta aika naurettavaa syyttää ajanpuutetta:D

lukea, mutta en tiedä millaisessa työssä ihmiset käyvät. kun itse on töissä "juossut" 10-16h, ollut kokoajan jaloillaan, kantanut, nostellut yms alkaa väsymys ja kaikki paikat olla niin kipeinä ettei liikunta tule mieleen. kaikille juoksu ei sovellu, vaikka olisikin helppo toteuttaa, kaikilla ei ole niin isoja asuntoja mihin kuntopyöriä yms saisi mahtumaan, kaikilla ei ole peltoa millä hiihtää.

En tykkää liikunnasta, en ole koskaan tykännyt. En silti ole ylipainoinen, katson mitä suuhuni laitan. Sinänsä uiminen, vesijuoksu, bodypump ja sauvakävely on ihan kivaa. Mutta mitään suurta himoa tai tarvetta liikkumiseen mulla ei ole. Ja illalla lasten nukkumaan mentyä mieluummin katselen Conania sohvalla kuin lähden ulos rehkimään.

Tai voisihan tuota kokeilla, työkaverien jatkuvasta ihmettelystä päästäkseen.

Minusta on ok, jos ei HALUA liikkua. Mutta liian monilla näyttää olevan se käsitys, että liikunta tarkoittaa sitä, että pitää lähteä pois kotoa, jolloin liikuntaan käytetty aika on poissa lapsilta! Silloin, kun minulla oli kaksi pientä lasta ja kaksi hoitolasta, panin heidän leikkiessään (samassa huoneessa) levyn soimaan ja tanssin ja tein jumppaliikkeitä sen puolisen tuntia, minkä levy kesti. Usein oli kuopus liinassa mukana, ja monesti isommatkin lapset halusivat tulla mukaan tanssimaan. Jos lapset tarvitsivat minua, oli helppo keskeyttää liikkuminen siksi aikaa.



Kerran viikossa kävin iltajumpassa lapset mukana; välillä täytyi imettää, mutta suurimman osan ajasta pystyin kuitenkin käyttämään hyväksi, ja toiset jumppaajat olivat vain mielissään siitä piristyksestä, minkä lapset toivat jumppaan. Jumpassa käynti onnistui sen ansiosta, että paikka oli kävelymatkan päässä - mihinkään isoihin ponnistuksiin ei minusta lasten pieninä ollessa (jos elämäntilanne vielä on muutenkin raskas) kannata ruveta järjestääkseen itselleen liikuntaharrastuksen, koska liikkua voi kotonakin. Minulle tuo jumppa vain oli samalla ja ehkä ennen kaikkea sosiaalista elämää; kotiäitinä haja-asutusalueella on tosi yksinäistä.



Kotiäitiys - elämänura ja elämäntapa!

http://p1.foorumi.info/kotona/

Jos ei kiinnosta niin ei kiinnosta. Se on eri asia.

Itse en ole kyllä koskaan harrastanut liikuntaa laihdutuksen vuoksi. Liikuntaa yleensä harrastaa ihmiset hyvän kunnon ja liikunnan aiheuttaman hyvän olon vuoksi ja siksi, että tykkäävät liikkua. Liiknta on harrastus siinä kuin lukeminen tai postimerkkien keräily.

En tykkää liikunnasta, en ole koskaan tykännyt. En silti ole ylipainoinen, katson mitä suuhuni laitan. Sinänsä uiminen, vesijuoksu, bodypump ja sauvakävely on ihan kivaa. Mutta mitään suurta himoa tai tarvetta liikkumiseen mulla ei ole. Ja illalla lasten nukkumaan mentyä mieluummin katselen Conania sohvalla kuin lähden ulos rehkimään.

Tai voisihan tuota kokeilla, työkaverien jatkuvasta ihmettelystä päästäkseen.

mutta olen ehdottomasti sitä mieltä että liikunnalle löytyy aikaa -jos haluaa.



Itse olen ollut vuosia lasteni yksinhuoltaja. Yksin jäädessäni nuormimmainen oli 1v 3kk vanha. Pian tämän jälkeen aloitin yliopisto-opinnot -ja samanaikaisesti kävin myös töissä. Isovanhemmat asuvat 600 km:n päässä, eikä muitakaan turvaverkkoja kauheasti ollut. Isäänsä lapset tapasivat vain satunnaisesti. Elämä oli kiireistä, unet jäivät usein vähemmälle, mutta silti riitti aikaa urheilla:



- työ- ja koulumatkat. Matkaa n. 15 km suuntaansa, se taittuu pyörällä tai juosten. Pyörällä pääsin jopa nopeammin kotiin kuin julkisilla, juosten meni hieman kauemmin. Repun kanssa oppii juoksemaan, kunhan reppu on riittävän hyvä.



- Naapurin teini tuli toisinaan viikonloppuisin vahtimaan lapsia viiden euron tuntihintaan, kun kävin n. tunnin lenkillä. Toisinaan hän tuli paikalle kun lapset jo nukkuivat, minä lähdin lenkille ja hän katsoi telkkaria (mutta oli läsnä siltä varuilta jos lapset sattuisivat heräämään).



- Kun lapset hieman kasvoivat, kulkivat he mukana lenkeilläni fillaroiden.



- Kotona tein kuntopiiriä lasten nukkuessa, ja toisinaan jumppasimme yhdessä



- Talvella kävimme pulkkamäessä ja minä vedin lapsia ylös mäkeä. Todella tehokasta liikuntaa ;).



Pitkään ainoa lajini olivat juoksu ja kotikuntopiiri, sillä se oli kätevin järjestää. Nyt kun lapseni ovat jo isoja, on lajivalikoimakin monipuolistunut.



Totta on, että kiireisimpään aikaan urheiluharrastukseni ei ollut niin aktiivista: lenkkejä pääsi ja jaksoi tehdä harvemmin. Kuntoa ylläpitävää liikuntaa pystyi kuitenkin hyvin harrastamaan. Tosinaan jätin myös pyykinpesun tai imuroinnin väliin lenkin vuoksi. Ei se ole niin vakavaa, onko eteisessä hiekkaa hieman enemmän -mihinkään ne eivät siitä itsestään katoa ja seuraavanakin päivänä ehtii siivoamaan.



Mutta uskon, että tämä minun mallini on mahdollista silloin, kun on todella motivaatiota liikkua. Minulle liikkuminen on enemmän elämäntapa ja henkireikä kuin väistämätön velvollisuus.



Eli vastauksena ap:n väitteeseen (olen muuten nyt 33 -vuotias, työssäkäyvä äiti, jonka lapset ovat nyt alakouluikäisiä): liikunnalle löytyy aikaa jos haluaa, oli väite sitten miten ärsyttävä tahansa. Se todellakin on järjestely- ja priorisointikysymys, mutta on tärkeä myös muistaa se, mistä nauttii. Jos liikunta on ikävää pakkopullaa, on äärettömän vaikeaa löytää vuorokaudesta niitä hetkiä jolloin liikkuisi. Päinvastaisessa tilanteessa elämä on liikkumismahdollisuuksia täynnä ;)

Itse harrastan liikuntaa 6pv/ vk. Hölkkään, käyn kuntosalilla, kotona teen jumppaa kahvakuulalla. Lapsia on 3 ja itse käyn töissä. Työpäiväni alkaa 7pv viikossa aamulla klo 5.

Käytän kaikki mahdollisuudet hyväkseni: juoksen lasten harrastusten aikana tai heidän nukkumaan mentyään. Yöuni jää usein vain 5-6h mutta nukun pari kertaa viikossa tunnin päiväunet ja pärjään sillä.

Liikuntaa kyllä pystyy harrastamaan jos haluaa ja viitsii. Yh:lla on tietysti hankalampi lähteä yksin lenkille mutta kotonakin voi jumpata. On tullut paljon hyviä vinkkejä.

noista kotitöistä.. meitä on 7 henkinen perhe ja tottakai kotitöitäkin on paljon mutta en todellakaan pese pyykkiä joka päivä. Mä en jaksai elää jos kokoajan olis niin paljon hommia ettei jäis omaa aikaa ollenkaan.

Itse käyn pari kertaa viikossa juoksemassa/hölkkäilemässä. Mulle se on mielenvirkeyttä ja saan lisää energiaa liikunnasta.

päivä ihan tolkuton määrä kotitöitä tehtävänä, että se vähäinen vapaa puolituntinen kuluu niiden parissa? Meillä on viisihenkinen perhe ja en mä edes joka päivä tee kotitöitä, ruokaa laitan kyllä, mutta ei siinäkään tuntitolkulla mene. Ja hitto vie, kyllä mä joskus lähden salille, vaikka joku pölypallero jossakin nurkassa näkyykin, sen verran arvostan omaa kuntoani ja mielenvireyttäni.

Vaan jos ihminen valittaa ettei ole aikaa harrastaa liikuntaa vaikka haluaisikin.

siinä vaiheessa täytyy alkaa käyttää mielikuvitusta.

Kaikki syyt mitkä estävät liikkumasta, ovat tekosyitä

Kaikki syyt, jotka estävät laulamasta kuorossa, ovat tekosyitä.

Kaikki syyt, jotka estävät harrastamasta posliininmaalausta, ovat tekosyitä.

Kaikki syyt, jotka estävät nypläämästä pitsiä, ovat tekosyitä.

Kaikki syyt, jotka estävät hypppäämästä benji-hyppyä, ovat tekosyitä.

Jatkanko?

mutta miksi pitää yleensäkään selitellä? ei minua kiinnosta maalata posliinia vaikka olisi kuukausi luppoaikaa. Miksei voi sanoa samaa liikkumisestakin. Jos ei kiinnosta niin ei kiinnosta.

että puhutaan kodin ulkopuolisesta liikkumisesta. On hankalaa harrastaa taaperon kanssa liikuntaa, jos asuu kerrostalossa eikä lumitöitäkään voi oikein tehdä. Juokseminen ei onnistu, ellet tunge taaperoa/taaperoita rattaisiin, ja aika harva taapero jaksaa istuskella rattaissa joka ilta tai edes joka toinen ilta, kun äiti hölkkää. Kotona voi sitten lasten nukkumaanmenon jälkeen jumpata, mutta aika moni hakee liikunnalta sitä pään nollaamista, sosiaalisia kontakteja tai ainakin uudenlaista ympäristöä. Kotijumppa ei anna samanlaista hyvänolon tunnetta kuin esim. juokseminen maastossa tai ohjattu jumppa.



Hyötyliikuntaahan voi harrastaa, mutta tehokasta ja virkistävää se ei ole - usein nimenomaan juuri sitä väsyttävää. Kotiäitinä koin, että voin käydä muutaman kerran viikossa jumpassa ja pari kertaa viikossa juoksemassa, koska olin muuten aina kotona. Nyt työäitinä asia ei ole niin yksinkertainen. Ehdottomasti haluan kaiken mahdollisen vapaa-aikani tarjota lasteni käyttöön. Isompi harrastaa, mutta en itse harrastusten aikana voi mennä lenkille, kun pienempi on kanssani eikä tosiaan viihdy rattaissa! Lisäksi isommalle on tärkeää, että äiti odottaa harrastusten ajan eikä juokse ympäri kyliä. Taas olen seurannut kiireistä uraäitiä, jonka on hyödynnettävä jokainen rako saadakseen omaa aikaa. Lapsi itkee joka kerta harrastuseen mennessään, että äiti, odotathan minua, älä lähde pois, ja äiti vain kiukkuisena hoputtaa, että mene nyt, kun minun on päästävä lenkille...



No, jokainen priorisoi elämänsä omalla tavallaan. Pääsen minäkin lenkille pari kertaa viikossa yleensä viikonloppuisin, jos mies katsoo lapsia, mutta säännöllisesti ja arki-iltaisin, jotka muutenkin ovat lyhyitä, en halua olla poissa lasteni luota. Koen hyvin vahvasti, että pari vuotta elämässään voi elää pelkällä hyötyliikunnalla ja satunnaisella lenkillä ja että kun lapset kasvavat, niitä mahdollisuuksia aktiivisempaan harrastamiseen löytyy kyllä paremmin. Pidän myös jatkuvasti (lähes päivittäin) ohjattua/kodin ulkopuolista liikuntaa harrastavia vanhempia tekosyiden keksijöinä. Ei se liikkuminen ole elämän tarkoitus, mutta kun sitä omaa aikaa pitää saada muista välittämättä, on hyvä selittää, miten oma kroppa ja hyvä kunto vaativat aikaa pois lasten luota. Julmempaa olisi sanoa, että se on minun omaa aikaani enkä siitä luovu, vaikka se lapsille ehkä tärkeää olisikin.



Koululaisten vanhemmilla tilanne on toinen. Tunnin poissaolo iltaisin on monelle kouluikäiselle ihan selitettävä asia, lapset voivat olla jopa mukana liikkumassa ja lapset käsittelevät vanhempien poissaoloja paremmin. En siltikään käsitä näitä joka päivä pari tuntia liikkuvia, elleivät ole kotiäitejä. Töiden jälkeen sitä yhteistä aikaa isompienkin lasten kanssa on harvoin 4 tuntia enempää ja jos siitä puolet menee vielä oman kunnon ylläpitoon, jää niille lapsille aika vähän aikaa vanhemman kanssa oloon. Toisaalta monet lapset harrastavat itsekin, joten voihan niitä omia jumppia ajoittaa lasten harrastusten kanssa päällekkäin. Pääasia kai on, että on itse tyytyväinen valintoihinsa.



Kun omat lapseni tulevat kouluikäisiksi, toivon voivani käydä säännöllisesti esim. jumpassa ja lenkillä, mutta en missään nimessä halua, että jokainen arki-ilta olen poissa lasten luota monta tuntia. MIeluummin annan sitten perseeni levähtää.

Mihin aikaan sitä menisi...hmm..kotiin päästään viideltä ja lapset saa rauhoittumaan sänkyyn 20-20.30. Illassa on niin vähän yhteistä aikaa, että en halua sitä viettää salilla-se olisi itsekästä.



Eli vaihtoehdot aamulla ennen töihin lähtöä(pitäisi nousta 5.30) tai illalla lasten nukkumaanmenon jälkeen..kotona olisi 23.00 eikä varmaan uni tulisi heti..en pärjää alle kahdeksan tunnin unella.

Näissäkin aikarajoissa ryhmäliikunta on poissuljettu ja pitäisi käydä punttisalilla, yöks.

Lenkille en uskalla mennä noina pimeinä tunteina kun on vähän ihmisiä liikkeellä...

Viikonloput kokoajan menossa tai lasten harrastuksissa, ..ja aika turhaa se yksi kerta viikossa olisikin..

Hirveästi vaivaa pitäisi nähdä, jotta jonnekin pääsisi ja se aiheutttaa suunnatonta stressiä..

Meillä on vain yksi lapsi, mutta miksi olla katkera omien harrastusten puutteesta? Minä olen vaihtanut harrastuksia lapsen kasvaessa meille sopiviksi. Voin sanoa, että on tuonut vaihelua ja uusia näkökulmia elämään sekä paljon uusia tuttuja.



Itse harrastan lapsen kanssa tai lapsi harrastaa yksin ja minä tuen harrastusta vapaaehtoistyöllä tai sitten valmennan lapsia oman lapsen osallistuessa harkkoihin.



Koska olen harrastanut paljon ennen lapsen syntymää, niin ei ole sellaista harrastusta, jota en vielä kerkeäsi kokeilla kun omat harrastukset ovat taas mahdollisia. Kyllä sitä eläkkeellä viimeistään kerkeää harrastamaan.

jos työmatkat veisivät 2h päivässä.Puolessa tunnissa on ehdittävä hakemaan iltapäiväkerholainen ja siitä puoli tuntia aikaa hakea eskarilainen, ennen kuin hoitopaikat menevät kiinni...

kaikilla muillakin pienten lasten äideillä. En todellakaan jaksaisi lähteä johonkin salille tai jumppaan töiden jälkeen (tai ennen). Siksipä käytänkin työmatkat hyväkseni, fillaroin 16 km suuntaansa työmatkat, 2 h päivässä hyötyliikuntaa. Vielä voi vähän aikaa pyöräillä ennen pakkasia, sitten pitää ikävä kyllä vaihtaa julkisiin. Sitten teen niin että kävelen osan työmatkasta, yleensä 2x20 min / päivä. Ja talvella tulee käytyä aika paljon lasten kanssa uimahallissa.

Jos pitää liikunnasta, haetaan siitä liikunnan aiheuttamaa hyvää oloa ja kuntoa, eikä mitään pään tuuletusta.

Siis jos OIKEASTI nauttii liikunnasta, eikä vain salilla naistenlehtien selailusta, löytyy aina aikaa.

Minä en ole kertaakaan elämässäni käynyt ohjatuissa jumpissa yms. vaan olen harrastanut ikäni liikuntaa sen mukaan, mikä on ollut elämäntilanne ja kuntoni on edelleen päälle 40vuotiaana erittäin hyvä. Juoksen edelleen maratonin, kaksi kesässä ja jokusen puolimaratonin.

Liikuntaa olen harrastanut lasten ollessa pieniä paljon kotona.

Eli jos siis haluaa liikkua niin AINA löytyy siihen aikaa ja mahdollisuus. Jos ei halua niin silloin on juuri tällaisia tekosyitä, ettei voi liikkua kun ei pääse ohjattuun ryhmään tai kuntosalille tai yksin lenkille tms. Silloin voi hyvällä omalla tunnolla rojahtaa jäätelöpaketin kans sohvalle salkkareita katsomaan kun "ei se oo kunnon liikuntaa ellei pääse jollekin podypumppiin tai steppiin tai mitä niitä nyt on"

että puhutaan kodin ulkopuolisesta liikkumisesta. On hankalaa harrastaa taaperon kanssa liikuntaa, jos asuu kerrostalossa eikä lumitöitäkään voi oikein tehdä. Juokseminen ei onnistu, ellet tunge taaperoa/taaperoita rattaisiin, ja aika harva taapero jaksaa istuskella rattaissa joka ilta tai edes joka toinen ilta, kun äiti hölkkää. Kotona voi sitten lasten nukkumaanmenon jälkeen jumpata, mutta aika moni hakee liikunnalta sitä pään nollaamista, sosiaalisia kontakteja tai ainakin uudenlaista ympäristöä. Kotijumppa ei anna samanlaista hyvänolon tunnetta kuin esim. juokseminen maastossa tai ohjattu jumppa.

jos työmatkat veisivät 2h päivässä.Puolessa tunnissa on ehdittävä hakemaan iltapäiväkerholainen ja siitä puoli tuntia aikaa hakea eskarilainen, ennen kuin hoitopaikat menevät kiinni...

kaikilla muillakin pienten lasten äideillä. En todellakaan jaksaisi lähteä johonkin salille tai jumppaan töiden jälkeen (tai ennen). Siksipä käytänkin työmatkat hyväkseni, fillaroin 16 km suuntaansa työmatkat, 2 h päivässä hyötyliikuntaa. Vielä voi vähän aikaa pyöräillä ennen pakkasia, sitten pitää ikävä kyllä vaihtaa julkisiin. Sitten teen niin että kävelen osan työmatkasta, yleensä 2x20 min / päivä. Ja talvella tulee käytyä aika paljon lasten kanssa uimahallissa.

Ja olen kyllä samaa mieltä, että kun lapset olivat pienempiä, oli ihan mahdotonta päästä minnekään. Lenkillä käynti oli ihan mahdoton ajatus.



Nyt olen hoitanut asia siten, että käyn viikonloppuisin salilla ja isken lapset lapsiparkkiin. Viikolla joskus saatan käydä salilla, jos koulupäivä loppuu jo klo 12.00. Yleensä näinä päivinä on töitä.

hyötyy.



Mä menen usein liikkumaan aamulla ennen töihin menoa tai lähden illalla juoksemaan kun lapset on nukkumassa.



Mun lapset ei oo enää ihan pieniä, mutta olen laittanut liikkumisen kun nuorin oli 2 vee.



Tottakai aikuisen liikunta vaatii järjestelyjä, mutta ei se mahdotonta ole, jos laittaa liikunnan etusijalle edes joskus.

mutta olen ehdottomasti sitä mieltä että liikunnalle löytyy aikaa -jos haluaa.

Itse olen ollut vuosia lasteni yksinhuoltaja. Yksin jäädessäni nuormimmainen oli 1v 3kk vanha. Pian tämän jälkeen aloitin yliopisto-opinnot -ja samanaikaisesti kävin myös töissä. Isovanhemmat asuvat 600 km:n päässä, eikä muitakaan turvaverkkoja kauheasti ollut. Isäänsä lapset tapasivat vain satunnaisesti. Elämä oli kiireistä, unet jäivät usein vähemmälle, mutta silti riitti aikaa urheilla:

- työ- ja koulumatkat. Matkaa n. 15 km suuntaansa, se taittuu pyörällä tai juosten. Pyörällä pääsin jopa nopeammin kotiin kuin julkisilla, juosten meni hieman kauemmin. Repun kanssa oppii juoksemaan, kunhan reppu on riittävän hyvä.

- Naapurin teini tuli toisinaan viikonloppuisin vahtimaan lapsia viiden euron tuntihintaan, kun kävin n. tunnin lenkillä. Toisinaan hän tuli paikalle kun lapset jo nukkuivat, minä lähdin lenkille ja hän katsoi telkkaria (mutta oli läsnä siltä varuilta jos lapset sattuisivat heräämään).

- Kun lapset hieman kasvoivat, kulkivat he mukana lenkeilläni fillaroiden.

- Kotona tein kuntopiiriä lasten nukkuessa, ja toisinaan jumppasimme yhdessä

- Talvella kävimme pulkkamäessä ja minä vedin lapsia ylös mäkeä. Todella tehokasta liikuntaa ;).

Pitkään ainoa lajini olivat juoksu ja kotikuntopiiri, sillä se oli kätevin järjestää. Nyt kun lapseni ovat jo isoja, on lajivalikoimakin monipuolistunut.

Totta on, että kiireisimpään aikaan urheiluharrastukseni ei ollut niin aktiivista: lenkkejä pääsi ja jaksoi tehdä harvemmin. Kuntoa ylläpitävää liikuntaa pystyi kuitenkin hyvin harrastamaan. Tosinaan jätin myös pyykinpesun tai imuroinnin väliin lenkin vuoksi. Ei se ole niin vakavaa, onko eteisessä hiekkaa hieman enemmän -mihinkään ne eivät siitä itsestään katoa ja seuraavanakin päivänä ehtii siivoamaan.

Mutta uskon, että tämä minun mallini on mahdollista silloin, kun on todella motivaatiota liikkua. Minulle liikkuminen on enemmän elämäntapa ja henkireikä kuin väistämätön velvollisuus.

Eli vastauksena ap:n väitteeseen (olen muuten nyt 33 -vuotias, työssäkäyvä äiti, jonka lapset ovat nyt alakouluikäisiä): liikunnalle löytyy aikaa jos haluaa, oli väite sitten miten ärsyttävä tahansa. Se todellakin on järjestely- ja priorisointikysymys, mutta on tärkeä myös muistaa se, mistä nauttii. Jos liikunta on ikävää pakkopullaa, on äärettömän vaikeaa löytää vuorokaudesta niitä hetkiä jolloin liikkuisi. Päinvastaisessa tilanteessa elämä on liikkumismahdollisuuksia täynnä ;)

Kun lapset olivat pieniä, itseltäni jäi liikunnan harrastaminen todella vähiin. Jos koulu/työ on pyöräilymatkan päässä tuo järjestely onnistuu. Jos naapurissa asuu lastenhoitohalukas teini, hoito onnistuu.

Itse kävin yh:na koulussa junamatkan päässä. Lapset aikaisin hoitoon, junalla kouluun ja illalla kotiin. Kotona toki ehdin jumpata, mutta mitää lenkkeilya ym. en olisi voinut harrastaa. Se ei ollut järjestely kysymys. Koitin saada hoitoapua lapsille, turhaan.

Nyt elämä on helpottunut ja liikuntaa ehdin harrastamaan, mutta ymmärrän niitä yh-äitejä, isiä, jotka eivät vaan ehdi.

sitä voi tehdä missä vain.

Jos oot himassa lasten kanssa, voit kävellä kämppää ympäri askelkyykyin, ripustaa pyykkiä kuivumaan siten, että tekee jokaisen vaatteen jälkeen jonkun liikkeen + salkkareitten ajan teet jotain lihaskuntoliikkeitä (katot ne kuitenki).

Pihalla muksujen kanssa vielä helpompi liikkua, LEIKIn kautta aerobinen puolikin tulee hoidettua. kohta tulee talvi ja pääsee hiihtää ja luistelee, nyt voi ehkä vielä tehdä pyörälenkkejä...

Kyllä siihen on oikeesti aikaa. Aikaa on valittaa, ettei ole aikaa ja pitäis tehä sitä sun tätä, mutta ei ole aikaa tarttua toimeen.

sori.

Mutta mihin laittaa lapset, kun menee hiihtämään/luistelemaan?