Mistä pelottavasta jutusta sinulle jäi traumat lapsuudessasi?

kuusivuotiaana luin mummulan vintillä alibi-lehteä ja siinä oli juttu lapsesta jonka joku oli hirttäny kylpytakin nauhalla vaatekaapin oveen(tms)ja se aiheutti vuosiksi painajaiset että joku tulee ja hirttää.



Joku ohjelma oli missä lapsi meni, -naurulla köytettynä(ilmeisesti turvaksi?), johonkin luolaan ja sieltä vedettiin takaisin vain jalka....



Muita traumoja aiheutti seksuaalinen hyväksikäyttö(3eri ihmistä, alkoi kun olin 6v ja loppui 12vuotiaana) ja siitä yli päästäkseni teen töitä vieläkin.

Ei mullekaan varsinaisesti mitään traumoja ole jäänyt.

Lapsena luettiin niin Noidan käsikirjaa, Tiedon rajamailla juttuja, oliko joku Paranormaalin käsikirjakin olemassa, mitä luettiin innolla.

Kun opin lukemaan ilman tavuviivoja niin luin Bram Stokerin Draculan, Mary Shelleyn Frankenstainin jne. Myös Stephen Kingin kirjat oli kovassa käytössä. (joo vanhemmat ei tienneet että luin niitä, olivat mulla koulussa pulpetissa)

Rakastin myös Pikku vamppyyri kirjasarjaa, josta taas eräs kaverini sai traumat. Sanoi että pelkäsi lapsena että hänestäkin tehdään vamppyyri kuten Rydiger oli. Eikä vieläkään pysty katsomaan mitään missä on vamppyyreja.



En tiiä. Ja välill tulee ihmeteltyä että miten tässä on selvitty ilman mitään traumoja, kun lapsena tuli todistettua pahojakin tapahtumia. Muunmuassa näin kun kaverin isä hakkasi kaverin äitiä ja tämä äiti otti ja puukotti sen isän.

Ja av-mittapuun mukaan mun pitäisi jo kotiolojenkin takia olla traumatisoitunut kun meillä vanhemmat joivat alkoholia, veivät meidät hoitoon kun täytimme vuoden, ketään ei ole täysimetetty, hoidossa ollaan oltu useita öitäkin, ollaan saatu tukkapöllyjä ja luunappeja ja saatiin juosta metsissä vapaina siitä lähtien kun osattiin kellonajat. =D

Minulla:



* Pikkukakkosen "Varokaa heikkoa jäätä"

* Nukkumatti (kuvittelin että siellä vahamaisen pinnan alla on joku joka haluaa vaivuttaa hiekallaan ikiuneen)

* Ruusun aika -tv-sarjan kohtaus jossa se hiippari sytyttää tomaattitarhat tuleen ja lymyää siellä puskissa.. Vieläkin nään risupartaisen kyttääjän katselevan pusikosta tulipaloa!

* Järvivesissä uiminen ruumiiden pelossa



* Joku vanha sukulainen kertoi tapahtumasta, jossa metso tai jokin vastaava riistalintu oli tullut pihapiiriin ja sen talon isäntä oli kuollut vuorokauden sisään. (On kuulemma paha enne, joka tarkoittaa että lintu tulee hakemaan isäntää..) Tämän jälkeen olen pelännyt riistalintuja ihmisasutusten lähellä!

Mä näin kerran lapsena Apu-lehdessä kuvan ruumiskasasta, jossa päällimmäisenä vauva. :( En unohda sitä kuvaa koskaan. En silloin edes tiennyt mistä kuvassa oli kysymys, mutta varmaankin holokaustin aikainen kuva. Vieläkin tulee paha mieli kun ajatteleekin.



Toinen on yksi elokuva jonka sain katsoa vanhempieni kanssa varhaisteininä. Siinä joku naamioporukka hyäkkäsi kouluun ja piti porukkaa panttivankina. Lopulta luokka otti vallan omiin käsiin ja kukisti tyypit ja lopussa näytettiin joltain luonnontieteen tunnilta kun olivat keränneet näiltä roistoilta "näytteitä" purkkeihin, jotain hiuksia tms. Kammottava elokuva.

En uskaltanut enää sen jälkeen liikkua öisin sängystä mihinkään.

Itse olen hyvin epäseksuaalinen, enkä harrasta seksiä paitsi kun yritän tulla raskaaksi. Nimim. kaksi lasta

mutta miten ihmeessä miehesi kestää tämän sun päätöksesi??

Äiti oli myös kauniisti ripustanut posliininukkeja huoneeni seinälle - narulla kaulasta. Se ei auttanut nukkepelkooni.

Onko äidilläsi mielenterveysongelmia?

70-luvulla katsoin Onnenpäivät-sarjasta jakson jossa oli tulipalo ja pelkäsin sen jälkeen pitkään hysteerisesti tulipaloa. Toinen mikä pelotti pitkään oli vanha Muumion kosto-leffa (jostain 60-luvulta). Sen jälkeen nukuin valot päällä monta viikkoa. Olispa hauska nähdä tämä leffa nyt, taitais olla aika kökkö :D

Minäkin muistan tuon sarjan, oli pelottava



Toinen -75 synt.

Köyhyysrajan alapuolella eläminen, isän alkoholismi ja äkillinen kuolema, äidin skitsofrenia, sekä minun ja sisarusteni koulukiusatuksi tulemiseni... Onneksi näistä päässyt hieman yli...ajan kanssa...

se pikku kakkosen varokaa heikkoa jäätä. Pelkään jäälle menoa, ihan kamalasti, kun olen lisäksi vielä huono uimaan. Noh, uusi poikaystäväni sitten houkutteli kävelylle Seurasaaren edustalta. Epäröin kovasti mennä jäälle, mutta päätin voittaa pelkoni. Käveltiin noin 200 metriä , kun jää petti hänen altaan ja hän pulasi nilkkaa myöten. Onneksi alla oli teräsjää, pintajään alle oli kertynyt joku 20cm vettä ja vahvempi jää alla. Lähdimme paikalta aika vauhdilla ja varoitimme muita.



En ole sen koommin jäälle astunut! Ja kiellän tämän poikaystävän kanssa saamiani lapsianikin.



Pelkäsin myös kamalasti sitä englannin opetusohjelmaa, jossa oli Harcwick ja joku muu. Se oli synkkä ja pelottava. Ylen areenalla taitaa olla joku jakso tallessa.



Koulukiusaaminen jätti pysyvät traumat. Samoin isäni viikonloppujuominen ja epämääräinen tolkuton käytös. Isä raitistui 80-luvulla, mutta meidän välit jäi etäisiksi, mikä oli mulle kipeä paikka. Isä kuoli 3 vuotta sitten :(

Jäin 4v ikäisenä puuseehen jumiin. Läimäisin nähtävästi oven kiinni perässäni ja aika ylhäällä oleva salpa meni itsekseen kiinni. En päässyt pois ja olin paniikissa. Vanhemmistani tilanne oli niin hauska että rupesivat vaan nauramaan. ... Pelkään yhä suljettuja paikkoja ja pelkoa ei helpota se että olen ihan varma siitä, että jos jään jumiin ja pyydän apua niin minua ei auteta vaan minulle vaan nauretaan.

Mäkin jäin joskus mummolan pieneen ahtaaseen sisävessaan jumiin. Se paniikki oli ihan todellinen, ei siinä pieni lapsi tajua että sinne ei todellakaan jää loppuelämäksi... Ja kun hakkasin ovea ja huusin apua niin kuulin kun muut nauroivat oven ulkopuolella. Ei todellakaan ilkeyttään ja tietysti alkoivat heti avata ovea, mutta se tunne, että kun mulle tulee joku todellinen hätä, niin mä olen siinä tilanteessa ihan yksin, kun mun tärkeät ihmiset nauraen katsovat ulkopuolelta...

Oman lapseni kanssa toimin ihan toisin. Jos tulee joku hätätilanne, niin ihan ensimmäisenä haluan lapsen tietävän, että ei ole mitään hätää, hän ei ole yksin ja minä teen kaikkeni auttaakseni niin pian kuin pystyn.

Ensimmäinen muisto on jostain historiallisesta draamasta, jossa juna kulkee afrikassa: juna pysähtyy ja englantilainen herrasväki katsoo ikkunasta ulos, ikkunan eteen hyppää yhtäkkiä sotamaalattu paikallinen asukas. Huusin pelosta täyttä huutoa kun illalla piti mennä nukkumaan... muistan kauhun vieläkin.

Safiiri ja teräksen jakso jossa lapsi kasvaa vauvasta aikuiseksi muutamassa hetkessä, ja untuvatyyny muuttuu takaisin hanheksi. Tuli nytkin kylmät väreet kun muistelen sitä.

Tiedon rajamailla kirja, jossa oli kuvia kummituksista (kasvot auton takapenkillä, yhteen liittyneet rupiset kädet).

Vanha eläintietokirja, jossa oli kuva tapetusta gorillasta. (!)

Painajainen Elm streetillä, kohtaus jossa portaat muuttuvat pehmeiksi ja tahmeiksi.

Yksi ylitse muiden on Stephen Kingin kirja, Uinu uinu lemmikkini, jonka (teininä) luettuani näin yli kuukauden joka ikinen yö niin kamalia painajaisia että heräsin aina sänky kylmästä hiestä märkänä.

Mä taisin olla joku 13v kun luin tuon uinu uinu lemmikkini ja jaan sun kanssa tän trauman. Vaikka olen jännäreitä ja kauhua lukenut 7v asti niin toi oli kyllä ihan omaa luokkaansa :D mikäköhän siinä on? Yritin alkaa lukemaan sitä uudestaan joskus, mutta jotenkin se vaan ahdistaa niin kovin ettei pysty.. Se leffakin on karmee, mutta ei läheskään niin paha.

Mä näin salaa Naarassusi sarjaa ihan liian pienenä, nään yhä edelleen painajaisia.

Sairaalatrauma mullakin, ei tosin tv-ohjelmasta vaan omasta elämästä. Muutaman vuoden ikäisenä mua katetroitiin monta kertaa. Ja väkisin tietty, sehän on tän maan tapa. En muista noita tapahtumia kovin tarkasti, mutta keho ja tunteet kyllä muistaa. Ihan tajuton sairaalakammo mulla oli ja on edelleen. Lapsena ei mennyt varmaan päivääkään niin etten olisi pelännyt tulevaisuutta siksi, että arvelin joutuvani vielä joskus joihinkin tutkimuksiin.



Jos nyt ihan oikeasti miettii tilannetta, jossa kauhuissaan olevalta lapselta riisutaan housut, hänestä pidetään väkisin kiinni ja hänen alapäähänsä tungetaan väkisin kivuliaasti letku, niin miten se KOKEMUKSENA eroaa raiskatuksi tulemisesta? Ei mielestäni juuri mitenkään, kun kyseessä on sen ikäinen lapsi ettei vain yksinkertaisesti pysty käsittämään että tuollainen karmiva toimitus jotenkin "auttaa". En siis halua väheksyä niitä, joita on oikeasti hyväksykäytetty seksuaalisesti. Yritän vain kuvata sitä, että kokemuksellisesti tuo on rankka ja traumaattinen asia. Sekään ei auta mitään, että joku hoitaja siinä vieressä lässyttää ja hyssyttelee, se vaan tekee tilanteesta entistäkin kieroutuneemman ja nöyryyttävämmän. Vieläkin kammoan ihan hirveästi sitä, että huoneessa olisi joku muukin kuin toimenpiteen tekevä henkilö.



Tuo on vaikeuttanut elämääni ihan hirveästi. Huoli ja pelko sairaalaan tai toimenpiteisiin joutumisesta on seurannut koko elämän mukana. On raskasta pelätä jotakin niin paljon, että tuntuu että mieluummin melkein kuolisi. Minulla on ollut ja on vieläkin samanlaisia oireita kuin seksuaalisesti hyväksikäytetyillä.



Olin jo päässyt tuosta kammosta aika hyvin kun ei mitään traumaattisia toimenpiteitä tai oikeastaan oikein mitään toimenpiteitä aikuisiällä tullut. Kunnes sitten olin yhdessä paikallispuudutuksessa tehtävässä leikkauksessa, joka oli niin karmiva ylläri että trauma elää ja voi taas hyvin. Lisäksi minulla on niin suuri epäluottamus koko terveydenhuoltoon omien ja muiden kokemusten vuoksi, että tunnen suurta vihaa koko järjestelmää kohtaan. On kuitenkin tabu kritisoida sitä, ja kritisoiva yleensä vaiennetaan sanomalla "etkö sä tajua että ne auttaa sua". Okei eli jos autetaan niin ollaan pyhyiä ja kritisointi on kielletty.



Tuossa tuttavallakin oli juuri sellainen tapaus että oksat pois. Täysin sairaalan oman mokan vuoksi tuttavani terveys ja jopa henki oli vaarassa. Sairaala hukkasi tuttavan kertomuksen toimenpiteesrä eikä sitten tietenkään uskonut kun tuttavani kertoi, mitä hänelle oli jatkohoidosta toimenpiteen jälkeen sanottu. Hänhän oli vain potilas, joten mitä häntä uskomaan. Lopulta sitten itkemällä ja anelemalla sai oikean hoidon, kun kokeiden kautta selvisi että tuttava tosiaan oli koko ajan oikeassa ja henkilökuntaa ei vain kiinnostanut uskoa häntä, koska hänhän oli POTILAS (kun ihminen saa potilaan statuksen niin häneltä tietenkin katoaa kaikki äly, tunteet ja ymmärrys, ja hän tekee kaikkensa vain ärsyttääkseen henkilökuntaa).



Tämän oikean hoidon saamista edelsi mm. se että hänelle tultiin raivoamaan siitä että hän kritisoi hoitoa. Vaikka hän tosiaan vaan nöyrästi pyysi että saisi sellaista hoitoa mitä hänen oli aikaisemmin sanottu tarvitsevan. Ja anteeksipyyntöä tai muuta pahoittelua ei tietenkään tullut missään vaiheessa. Varmaan henkilökunta tajusi, että jos he olisivat toimineet oman suuren viisautensa mukaisesti niin potilaalle olisi saattanut käydä aikas huonosti.



Sori rönsyilin vähän...

tietoisku siitä, miten atomipommin räjähtäessä kaikki tuhoutuu ja tietyn matkan päästä paineaallolta ja muulta voi suojautua esim. menemällä portaidenalustilaan ja laittamalla patjan eristeeksi. Juu, jeah.



Tietokirjassa oli kuva auringon elinkaaresta ja oli kuva, jossa puhuttiin auringon muuttuvan hehkuvaski jättläiseksi, joka nielaisee maapallon. Paistumista odotellen.

-isän ja isoveljien alkoholismi ja veljien väkivaltaisuus, alle kouluikäisenä veli rääkkäsi enkä uskaltanut kertoa kellekään



-pelkäsin jatkuvasti, että isä tulee kännissä kouluuni kesken tunnin luokkaan örisemään. Mitään syytä tuohon pelkoon ei ollut, isää ei olisi voinut vähempää meidän koulunkäynti kiinnostaa. Sitäpaitsi hän oli päivät työssä eri paikkakunnalla. Pelkään vieläkin viisikymppisenä, että humalaiset sukulaiseni pilaavat jotkut juhlat tms., vaikka sellaista ei ole tapahtunut koskaan. Häpeän heitä mieheni ja kavereideni silmissä ja odotan jotain hirveää mokaa, vaikka sehän ei olisi minun syyni. Kesällä on tulossa sisarusteni kesken isot juhlat, joihin mieheni kanssa menemme. Kammoan jo etukäteen, miten mieheni joutuu näkemään ne ihmiset kännissä örisemässä. Hänen sukunsa on moitteeton ja juhlii hillitysti ja arvokkaasti. Kunpa pääsisin tuosta häpeästä yli!

Jäin pienenä yksin kotiin vanhempien mennessä käymään tuttavan luona tunnin ajomatkan päähän. No mun pahaksi silloin iski aikamoinen ukkosmyräkkä joka pyöri meijän talon yläpuolella aika kauan. Olin niin hysteerinen, etten edes pystynyt soittamaan vanhemmilleni. Tulivat jossain vaiheessa sitten kotiin ja shokkitilassa olin. En puhunut pariin päivään yhtään mitään. Se jätti semmoiset traumat, että vielä aikuisiälläkin pelkään ukkosta todella paljon.

Olin kaverin kanssa yksin kotona 2-luokkalaisena. Katottiin ikkunasta, että paloauto tulee meidän mäkeä ylös. Muistan, kun sanoin kaverille, että ei se tänne tule, mutta se kääntyikin meidän pihaan! Onneksi palo oli naapurirapussa, eikä mikään kovin paha, mutta säikyin tämän jälkeen pitkään paloautoja.

Juuri kerroin tyttärelleni, että nukuin lähes aikuiseksi asti peitto aina nukahtamiseen asti kaulaan asti, ettei dracula puraise. Hullua, mutta totta! Olisi mielenkiintoista nähdä nyt sama show, naurattaisiko se jopa?

Pieni talo preerialla -sarjasta se jakso, jossa Ingallsien joku uusi tuttavaperhe ajoi hevosvankkureilla rinnettä alas, kun hevoset vauhkoontuivat ja vankkurit kierivät alas miten sattuu, ja lopulta rinteen juurella vankkureista retkotti kuolleen ihmisen käsi... Se oli alakoululaiselle aivan järkyttävää :/



Varokaa mustaa jäätä -mainoksen hahmo oli kammottava.



Saksalainen lastenohjelma, joka muuten oli kiva, mutta aina alkupätkässä kukko Konstantin menetti kaikki höyhenensä säikähtäessään kuorma-autoa ja alkaessaan säntäillä ympäriinsä. Skippasin aina sen höyhentenmenetyskohdan ja huutelin äidille olohuoneeseen, että joko se kohta meni, joko voin tulla katsomaan...



Max ja Moritz. Otin sen erehdyksessä pulpettikirjaksi koulun kirjastosta 9-10-vuotiaana. Jäi paha ja epätodellinen olo moneksi päiväksi sen luettuani... että eihän tuollaista tarinaa saisi olla olemassakaan!



Enneunet. Äitini kertoi, mitkä asiat unissa hänen mielestään enteilivät jonkun läheisen kuolemaa. Niinpä iltarukoukseeni kuului kiinteänä osana "älä annan minun nähdä enneunia!". Ja kyllähän se alkoi ikävästi pyöriä mielessä, jos satuin näkemään mitään hitusenkaan äitini kertomiin enteisiin liittyviä unia :/



Kun olin 2. luokalla, meille tuli Apu-lehti, ja kerran siinä oli kuvan kanssa juttu Torinon käärinliinoista. Minusta se oli kuva oli varmaan pelottavin koskaan näkemäni. Tapanani oli ollut selailla lehtipinostamme vanhoja lehtiä aikani kuluksi, mutta tuon kuvan jälkeen en vähään aikaan uskaltanut koskea lehtipinoon pelätessäni, että käteeni osuu juuri Se Lehti :/