Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Lapset eivät saa harrastaa enää urheilua ilman kilpailua.
06.07.2011 |
Tältä ainakin tuntuu kun kuulee tuttavaperheiden lasten harrastuksista, jotka vievät leijonanosan vapaa-ajasta. Lasta viedään harrastukseen 3-5 kertaa viikossa, loma-aikaan on leirejä ja muuta toimintaa. Ehkä lapsi tuosta jopa nauttii, mutta silti välillä kummastuttaa vanhempien toiminta. Heille tuntuu olevan todella tärkeää, että lapsi pärjää lajissa ja lastan "piiskataan" parempiin suorituksiin ja missään nimessä harjoituksia ei voi jättää väliin.
Pidän liikuntaa ja urhelua itsekin tärkeänä, mutta meidän lapset ei moiseen rumbaan lähde mukaan. Liikuntaa harrastetaan sitten muilla keinoin jos seuroihin liittyminen tarkoittaa jatkuvaa rumbaa.
Kommentit (185)
Olin lapsena Suomessa itse mukana juuri tuollaisessa "voikkaamisessa" ja taytyy sanoa, etta todella hyvat fiilikset on niista ajoista vielakin. Sita on myos kiittaminen, etta murrosian myrskyjen laannuttua aikuisena liikuntaharrastus loytyi edelleen - jumpista. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen ollut koko elämäni mukana paikallisessa voimisteluseurassa: ensin pikkutytöstä lähtien itse jumppaamassa, sitten lapsia ja nuoria valmentamassa ja nyt myös oma tyttäreni on mukana toiminnassa. Lajimme (tanssillinen voimistelu) on tavoitteellista, mutta ei perinteistä kilpaurheilua. Lapsilla harkat ovat kerran viikossa, yleensä 10-13 vuotiailla kahdesti viikossa ja isommilla kolmesti. Harkoissa harjoitellaan perusvoimistelutaitoja ym., ja lisäksi tehdään kauden päätteeksi esitys, joka esitetään seuran näytöksessä sekä mahdollisissa tapahtumissa/kilpailuissa.
Koko ajan olen kokenut ensiarvoisen tärkeänä sen, että toiminnalla on selkeät tavoitteet ikäkaudesta riippumatta. Harjoitusmäärät ovat tästä huolimatta äärimmäisen maltillisia, jotta esim. alakouluikäisillä on mahdollisuus harrastaa muitakin juttuja. Ylimääräisiä viikonloppuharkkoja on hyvin harvoin, samoin tapahtumia ja kilpailuja 1-2 kaudessa. Kesät ovat lomaa.
Jos langoilta löytyy muita, joita tämäntyyppinen toiminta kiinnostaa, suosittelen tsekkaamaan osoitteen www.voimistelu.fi.
Siis tahan viestiin piti vastata.
Olin lapsena Suomessa itse mukana juuri tuollaisessa "voikkaamisessa" ja taytyy sanoa, etta todella hyvat fiilikset on niista ajoista vielakin. Sita on myos kiittaminen, etta murrosian myrskyjen laannuttua aikuisena liikuntaharrastus loytyi edelleen - jumpista. :)
eduskuntaan/kulttuuriministerille tai jotain. Aloittaako joku adressin tästä?!
Verorahoja pitäisi suunnata kilpaurheilun sijaan nimenomaan koko kansan liikuttamiseen, kohderyhmänä nimenomaan lapset ja nuoret. Integroitu koulupäivä ja/tai koulunjälkeiset liikunta- ja muut harrastekerhot olisivat juuri tämän tyyppistä toimintaa. Tavoitteellista kilpaurheilua harrastavat voisivat hakeutua kilpaseuroihin ja liikuntakerhoissa voisi "vain harrastaa" ja kokeilla usempia eri lajeja. Liikuntaseuroilta ja muulta kolmannelta sektorilta palkattua ohjausta ja asiasta innostuneille opettajille korvattua työtä.
Tiedän, että ainakin Seinäjoella tämäntyyppinen kerhotoiminta on ollut tosi suosittua nimenomaan näiden varhaisnuorien parissa, joille seurojen kilpaurheiluun hakeutuminen on jo vähän förbi. Sählyä, höntsäilyfutista, koripalloa, zumbaa, joogaa, itsepuolustustaitoja... varmasti löytyy harrastajia.
Itse olisin kyllä valmis maksamaankin esim. tietyn vuosimaksun kyseisestä toiminnasta (vaikkapa 200-300e) mutta ymmärrän, että kaikilla ei siihen ole mahdollisuuksia eikä ole oikein, että esim. vanhempien pienituloisuuden takia ei ole mahdollista harrastaa edes tällä tavalla vapaamuotoisesti. Mitään jäkistä, ratsastusta tai taitoluistelua pienituloisten ei ole pienintä toivettakaan harrastaa.
Luulisi sinänsä, että nämä "nuori suomi" ja "kaikki pelaa" ja muut yhteisöllistä diipadaapaa julkisuudessa suoltavat seurat kokisivat jotain yhteisöllistäkin vastuuta tämäntyyppisestä laajaa väestöryhmää ja väestön terveyttä koskevasta toiminnasta ja olisi halua edes viedä asiaa eteenpäin rahoituksesta päättäville tahoille. Mutta kaikille on vain se oma laji ja siinä pärjääminen se tärkein asia, ei se, mitä muille lapsille ja nuorille tapahtuu.
Mitä kamalaa siinä on jos lapsi itse NAUTTII harrastuksestaan ja vanhemmat siinä tukee?
Jos SINÄ et halua että lapsesi harrastaa jotain 3-5 kertaa viikossa, plus kisoja (vaikka lapsesi niin haluaisi) niin eikö tämä kerro jotain juurikin sinun vammasta? Minusta tuo on paljon ikävempää lapselle.
Erinomainen ehdotus ja aloite, jo tuollaisenaan!
eduskuntaan/kulttuuriministerille tai jotain. Aloittaako joku adressin tästä?!
Verorahoja pitäisi suunnata kilpaurheilun sijaan nimenomaan koko kansan liikuttamiseen, kohderyhmänä nimenomaan lapset ja nuoret. Integroitu koulupäivä ja/tai koulunjälkeiset liikunta- ja muut harrastekerhot olisivat juuri tämän tyyppistä toimintaa. Tavoitteellista kilpaurheilua harrastavat voisivat hakeutua kilpaseuroihin ja liikuntakerhoissa voisi "vain harrastaa" ja kokeilla usempia eri lajeja. Liikuntaseuroilta ja muulta kolmannelta sektorilta palkattua ohjausta ja asiasta innostuneille opettajille korvattua työtä.
Tiedän, että ainakin Seinäjoella tämäntyyppinen kerhotoiminta on ollut tosi suosittua nimenomaan näiden varhaisnuorien parissa, joille seurojen kilpaurheiluun hakeutuminen on jo vähän förbi. Sählyä, höntsäilyfutista, koripalloa, zumbaa, joogaa, itsepuolustustaitoja... varmasti löytyy harrastajia.
Itse olisin kyllä valmis maksamaankin esim. tietyn vuosimaksun kyseisestä toiminnasta (vaikkapa 200-300e) mutta ymmärrän, että kaikilla ei siihen ole mahdollisuuksia eikä ole oikein, että esim. vanhempien pienituloisuuden takia ei ole mahdollista harrastaa edes tällä tavalla vapaamuotoisesti. Mitään jäkistä, ratsastusta tai taitoluistelua pienituloisten ei ole pienintä toivettakaan harrastaa.
Luulisi sinänsä, että nämä "nuori suomi" ja "kaikki pelaa" ja muut yhteisöllistä diipadaapaa julkisuudessa suoltavat seurat kokisivat jotain yhteisöllistäkin vastuuta tämäntyyppisestä laajaa väestöryhmää ja väestön terveyttä koskevasta toiminnasta ja olisi halua edes viedä asiaa eteenpäin rahoituksesta päättäville tahoille. Mutta kaikille on vain se oma laji ja siinä pärjääminen se tärkein asia, ei se, mitä muille lapsille ja nuorille tapahtuu.
mistä rahat otetaan? Jos huippu-urhelulta otetaan rahat niin myös sponsorit katoaa eikä junnuille jää mitään...
Rahat siis pitää kaivaa jostakin. Ehdotuksia? Vanhustenhoito? Sairaanhoito? Päivähoito?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mistä rahat otetaan? Jos huippu-urhelulta otetaan rahat niin myös sponsorit katoaa eikä junnuille jää mitään...
Rahat siis pitää kaivaa jostakin. Ehdotuksia? Vanhustenhoito? Sairaanhoito? Päivähoito?
Vanhemmat maksaa tietysti.
Valmentaja 50 e/h, tila 50 e/h. Harjoituksen kesto 2 h, josta tulee kymmenellä lapsella 20 e/kerta. Kuukausimaksu siis 100-120 e.
Laiskoilla lapsilla on laiskat vanhemmat?
Ei täällä niin laiskoja olla kuin sinä kuvittelet.
Nyt on tultu taas jo kotiinkin ja laitettu lapset nukkumaan.
Kyllä me sitä omaa liikuntaa harrastetaan. Mutta me ollaan juuri sellainen perhe, missä kesällä uidaan ja pyöräillään, talvella hiihdetään. Ja mitään muuta ei osata. Noita kyllä tehdään ihan ahkerasti. Mutta kynnys alkaa urheiluseura-aktiiviksi on todella korkea, kun edes noissa kolmessa lajissa ei ole tekniikka hallussa, vaan räpiköidään miten kuten.
Ala siinä sitten tarjoutumaan vetämään harrasteryhmää, kun kynnys ryhtyä mihinkään sellaiseen on todella korkea. Kun se toimintakulttuuri on se, että pitää treenata paljon ja olla taitava. Meidän perheen liikuntakulttuuri taas on sellainen, että kun käytetään paljon voimaa, niin kyllä sillä eteenpäin pääsee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vaikkapa soittoharrastuksensa kautta, niin hän ei niiden oppimiseen tarvitse enää jokapäiväisiä urheiluharkkoja. Toki liikunnan terveydelliset hyödyt on silti olemassa, mutta noita itsensä voittamisia ja parhaansa yrittämisiä voi oppia ja kokea muissakin harrastuksissa kuin urheiluharrastuksissa.
Siksi joillekin riittää se yksi kerta viikossa ohjattua liikuntaa.
harrastusten yksi osa on opetella täsmällisyyttä ja vastuuta. Kun harjoittelee säännöllisesti, kehittyy ja sama pätee vaikka koulunkäyntiin. Miten se liikkuminen yhtäkkiä tekee asiasta niin kauhean asian? urheilusuorituksissa ylitetään itsensä ja samalla lailla sitä ylitetään itsensä myös arkielämän askareissa. Näin luodaan itsetuntoa ja sitä tunnetta, että minä pystyn, eikä sitä asennetta kun ei jaksa niin sama luovuttaa. Samalla lailla epäonnitumisista huomataan, jos ei ole yrittänyt tarpeeksi jää suorituskin puolitiehen. Jos taas annat kaikkesi olet todellakin yrittänyt parhaasi, siinäkin huomaa ettei ihan aina voi voittaa, mutta onpahan antanut kaikkensa eikä jossitteluille jäänyt tilaa ja näin ollen on taas voittanut itsensä.
Tässä nähdään, että liikunnallinen elämäntapa & syrjäytyminen siirtyvät seuraaville sukupolville
No mitä harrastusta voi alkaa vetää ilman mitään liikunnallisia tietoja tai taitoja? Vai onko sillä sitten mitään väliä, vaikka ei mitään osaakaan? Onko ne kaikki seuraohjaajat "vain jonkun vanhempia"?
Kun vanhemmat eivät ole koskaan harrastaneet mitään, he eivät voi välittää osaamistaan seuraavalle sukupolvelle. Oman kokemukseni mukaan harrastaminen ja toisaalta osallistumattomuus opitaan kotona. Toisille on vaikeaa tehdä yhtään mitään, toiset taas opettelevat, sitoutuvat, kannustavat lapsiaan ja onnistuvat.
Eli liikunnan osaamattomuushan periytyy!
Meillä on käymässä juuri näin. Mua ei ole ikinä viety minnekään harrastuksiin. Ja maalla kun asuttiin, niin ei ollut isompanakaan lapsena mahdollista kulkea itsenäisesti harrastuksiin. Niinpä mitään kummoisia liikuntataitoja ei kehittynyt.
Ja nyt mulla ei sitten ole kovin kummoisia mahdollisuuksia alkaa tarjoamaan omaa olematonta valmennustaitoa, jotta omat lapset pääsisisivät harrastusryhmään. Eihän mulla ole mistä ammentaa. Toki aikuisena sitten opettelin jotain uuttakin ja sain kantritanssista ihan hyvät perustaidot itselleni. Se nyt vaan ei satu olemaan mikään lasten suosikkilaji, joten täällä pikkupaikkakunnalla tuolle taidolle ei ole paljonkaan kysyntää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Maksamalla saa, mitä haluaa! Lapsen voi viedä esim. HopLopiin pari kertaa viikossa ja silloin lapsi saa liikuntaa. Ei tarvitse osata mitään sääntöjä, joten sekään ei ole ongelmana.
Unohdit jo, ettei tässä ketjussa ollut kyse siitä, ettei osattaisi harrastaa itsenäistä liikuntaa. Vaan kyse oli siitä, että saisi harrastaa ryhmässä. Hoplopissa liikkuminen sattumanvaraisten muiden lasten kanssa samaan aikaan ei varmasti ole sellaista ryhmässä liikkumista, mistä tässä on puhuttu.
Meillä on käymässä juuri näin. Mua ei ole ikinä viety minnekään harrastuksiin. Ja maalla kun asuttiin, niin ei ollut isompanakaan lapsena mahdollista kulkea itsenäisesti harrastuksiin. Niinpä mitään kummoisia liikuntataitoja ei kehittynyt.
Ja nyt mulla ei sitten ole kovin kummoisia mahdollisuuksia alkaa tarjoamaan omaa olematonta valmennustaitoa, jotta omat lapset pääsisisivät harrastusryhmään. Eihän mulla ole mistä ammentaa. Toki aikuisena sitten opettelin jotain uuttakin ja sain kantritanssista ihan hyvät perustaidot itselleni. Se nyt vaan ei satu olemaan mikään lasten suosikkilaji, joten täällä pikkupaikkakunnalla tuolle taidolle ei ole paljonkaan kysyntää...
Serkkuni asui keskellä metsää ja minnekään ei kuskattu. Juoksi, hiihti, heitti heinäseipätä, työnsi isoja kiviä, hyppäsi riman yli. Katsoi telkkarista mallia ja kävi sitten paikallisissa kisoissa. Jos olisi päässyt valmennukseen, niin olisi varmasti ollut ihan piirin tasolla kova tekijä.
Mutta luovuutta ja halua jos löytyy, niin liikunnallisia taitoja voi opetella kyllä. Nykyään on vielä autuaaksi tekevä netti, josta voi ammentaa oikeita suorituksia malliksi. Säännöt löytyvät jokaisen lajiliiton sivuilta ja keskustelufoorumeilta voi kysyä harjoitteluvinkkejä lisää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta mulla lähin kokemus asiasta on ihan maksulliselta palveluntarjoajalta. Eli lapsi kävi treeneissä, joita tarjosi liikuntapalveluja tuottava yritys.
Ja kyllä se vaan sielläkin meni niin, että kun oli muutaman vuoden siellä treenannut ja taidot kehittyneet, niin olisi pitänyt siirtyä valmennusryhmään. Silloin olisi treenit ollut kolme kertaa viikossa ja siihen esiintymiset päälle.
Lapsi ei halunnut sitoutua harrastukseen noin paljon, vaan oli ollut tyytyväinen 1 - 2 kertaa viikossa harjoitteluun. Niillä taidoilla ei kuitenkaan saanut jatkaa harrastusryhmässä, joten lapsi lopetti koko harrastuksen.
Kyllä nuo vaatimukset mua silloin järkytti. Ja kyse oli tosiaan liikuntaa tuottavasta yrityksestä, joten ongelma ei ollut siinä, että ohjaajalla ei motivaatio riittänyt pelkkien harrastajien vetämiseen. Hänhän laskutti ryhmäläisiä osallistumisesta ja sai siten työstään palkan.
Mutta silti sielläkin oli periaatteena, että homma on tavoitteellista ja etenevää. Vain huvin vuoksi ei harkoissa käydä.
Kun puhutaan liikunnan harrastamisesta - lapsilla tai aikuisilla - niin useimmat tarkoittavat ihan oikeasti vain harrastamista. Että voisi harrastaa liikuntaa ihan vain huvin vuoksi ja omaksi ilokseen, mutta voisi tehdä sen ryhmässä.
Seuroissa liikunnan harrastaminen taas nähdään vain keinona saada jäseniä, joista aletaan muokkaamaan urheilijoita. Harrastusryhmät ovat sitä varten, että siellä seulotaan jyvät akanoista ja saadaan kiinni niistä lapsista, joista seura voi kasvattaa seuraavan menestyvän huippu-urheilijan. Seuralla on tarkoitus saada siitä huippu-urheilijasta meriittiä. Ei seuran intressissä ole ratkaista koko Suomen kansan ylipaino- tai veltostumisongelmaa.
Harrastus on nimenomaan harrastus, ei mitään ammattilaisuuteen tähtäävää pitkäjänteistä työtä! Itse harrastan kuntosalilla treenaamista( silloin kun ehtii/jaksaa) eikä tulisi mieleenkään, että pitäisi osallistua kilpailuihin. Tai harrastan käsitöitä ja en kyllä ompelutöitäni mihinkään näytille vie!
Lapsena oli ihanaa nimenomaan harrastaa sitä mitä tykkäsi. Ja lopettaa, jos ei enää kiinnostanut. Vanhempani ei edes välillä olleet selvillä, että missä kaikissa kerhoissa pyörin :) Harrastuksen tarkoitus on olla kivaa VAPAAEHTOISTA VAPAA-AJAN VIETETTÄ. Ei niin, että harratuksesta ollaan pois vaan sairaana ja sinne mennään välillä itkun kanssa, kamalaa.... Ja vielä kamalempaa, että vanhemmat eivät anna lapsen niin halutessa lopettaa harrastustaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on käymässä juuri näin. Mua ei ole ikinä viety minnekään harrastuksiin. Ja maalla kun asuttiin, niin ei ollut isompanakaan lapsena mahdollista kulkea itsenäisesti harrastuksiin. Niinpä mitään kummoisia liikuntataitoja ei kehittynyt. Ja nyt mulla ei sitten ole kovin kummoisia mahdollisuuksia alkaa tarjoamaan omaa olematonta valmennustaitoa, jotta omat lapset pääsisisivät harrastusryhmään. Eihän mulla ole mistä ammentaa. Toki aikuisena sitten opettelin jotain uuttakin ja sain kantritanssista ihan hyvät perustaidot itselleni. Se nyt vaan ei satu olemaan mikään lasten suosikkilaji, joten täällä pikkupaikkakunnalla tuolle taidolle ei ole paljonkaan kysyntää...
Serkkuni asui keskellä metsää ja minnekään ei kuskattu. Juoksi, hiihti, heitti heinäseipätä, työnsi isoja kiviä, hyppäsi riman yli. Katsoi telkkarista mallia ja kävi sitten paikallisissa kisoissa. Jos olisi päässyt valmennukseen, niin olisi varmasti ollut ihan piirin tasolla kova tekijä. Mutta luovuutta ja halua jos löytyy, niin liikunnallisia taitoja voi opetella kyllä. Nykyään on vielä autuaaksi tekevä netti, josta voi ammentaa oikeita suorituksia malliksi. Säännöt löytyvät jokaisen lajiliiton sivuilta ja keskustelufoorumeilta voi kysyä harjoitteluvinkkejä lisää.
On meillä taitoja harjoiteltukin. Pojalle yritin opettaa pyöräilyä, kun kouluikä alkoi lähestymään, eikä pyöräily sujunut. Kyllä mulla tuskia oli siinä, kun yritin keksiä, miten saisin lapsen pyöräilyoppimista edistymään. Netistä oli apua, kun itse pähkäilemällä mitään edistystä ei tapahtunut.
Sitten me treenailtiin muutama kuukaisi päivittäisen ohjelman mukaisesti, ja lopulta poika oppi ajamaan. Että kyllä täällä kuule yritetään ihan kaiken parhaan mukaan. Mutta selvästikin mulle on hyvin vaikeaa opettaa perustaitoja edes omalle lapselle. Mun vetämään ryhmään ei ihan oikeasti kukaan haluaisi tuoda lastaan.
Miten meidän perheen toimivat harrastukset on kamalia jos ne sujuu ja niistä lapset tykkää?
Se että se on sinusta ikävää, on sinun ongelmasi. Ei minun. Se olisi minun ongelma jos lapseni ei haluaisi mennä harrastukseensa. Eikö?
Mikä tän ketjun tarkotus on?
136
Ainakin omassa tuttavapiirissä vanhempien ykköstavoite lasten harrastusten suhteen on se, että lapsella on tekemistä josta tykkää ja joka pitää teinin poissa pahan teosta. Vanhemmille on ihan sama tuleeko lapsesta huippu-urheilijaa, toiveena on että harrastus olisi lapsen elämässä murkkuvuosien ohi ainakin.
Joukkuelajia harrastaneet lapset ovat yleensä sosiaalisia ja pitävät huolta kanssa ihmisistään, kun ovat sen oppineet urheiluharrastuksessaan.
Tässä nähdään, että liikunnallinen elämäntapa & syrjäytyminen siirtyvät seuraaville sukupolville
No mitä harrastusta voi alkaa vetää ilman mitään liikunnallisia tietoja tai taitoja? Vai onko sillä sitten mitään väliä, vaikka ei mitään osaakaan? Onko ne kaikki seuraohjaajat "vain jonkun vanhempia"?
Kun vanhemmat eivät ole koskaan harrastaneet mitään, he eivät voi välittää osaamistaan seuraavalle sukupolvelle. Oman kokemukseni mukaan harrastaminen ja toisaalta osallistumattomuus opitaan kotona. Toisille on vaikeaa tehdä yhtään mitään, toiset taas opettelevat, sitoutuvat, kannustavat lapsiaan ja onnistuvat.
Eli liikunnan osaamattomuushan periytyy! Meillä on käymässä juuri näin. Mua ei ole ikinä viety minnekään harrastuksiin. Ja maalla kun asuttiin, niin ei ollut isompanakaan lapsena mahdollista kulkea itsenäisesti harrastuksiin. Niinpä mitään kummoisia liikuntataitoja ei kehittynyt. Ja nyt mulla ei sitten ole kovin kummoisia mahdollisuuksia alkaa tarjoamaan omaa olematonta valmennustaitoa, jotta omat lapset pääsisisivät harrastusryhmään. Eihän mulla ole mistä ammentaa. Toki aikuisena sitten opettelin jotain uuttakin ja sain kantritanssista ihan hyvät perustaidot itselleni. Se nyt vaan ei satu olemaan mikään lasten suosikkilaji, joten täällä pikkupaikkakunnalla tuolle taidolle ei ole paljonkaan kysyntää...
mitä ei lapsena ole oppinut kotoa, niin tuskin sitä aikuisenakaan hirveästi ryhtyy kokeilemaan. Pätee muuhunkiin kuin urheiluun.
Juuri oli juttua uimataidosta, että ne vanhemmat jotka eivät osaa uida harvemmin vievät lapsiaankaan uimaan. Heillä ajatusmalli menee niin, että olenhan minäkin pärjännyt ilman uimataitoa, joten kyllä lapsikin pärjää. Ja pärjäähän sitä, mutta voi olla joissakin tilanteissa noloa kun ei osaa uida.
Elämässä pärjää varmasti ihan hyvin ilman seuran tarjoamia harrastusmahdollisuuksia, mutta monilla vanhemmilla vain ei ole aikaa/halua/jaksamista opettaa moniakaan taitoja. Näin ollen jotkut lapset ovat uima-, hiihto- ja luistelutaidottomia koko loppuikänsä(pidän näitä perustaitoina). Kyllä ilman näitäkin taitoja pärjää, mutta ei varmasti ole kivaa koulussa kun muut jo osaavat etenkin, jos ei ole liikunnallisesti lahjakkaimmasta päästä.
Itse haluan siloitella lapsen koulutaivalta juuri sillä, että tarjoan nyt ennen koulua lapselle mahdollisuuden opetella perustaidot sekä elämyksiä muidenkin lajien parissa. Voi siten itse päättää myöhemmin mitä lajia haluaa harrastaa vakavammin, jos mitään. Perustaidot luovat kuitenkin pohjan nauttia lajista. Jos ei esim hiihdossa ole tekniikka jossain määrin kunnossa, niin kyllä siitä on urheilun ilo kaukana. Minusta on tärkeämpää olla monitaitoinen kuin keskittyä yhteen lajiin. Eri lajit kun opettavat erilaisia taitoja. Huippu-urheilijaksi pääseminen, kun vaatii niin monen asian yhteen sopimista eikä sitä voi vanhempi päättää.
Meillä myös maksetut ja aloitetut harrastukset käydään loppuun. Tosin tämän kanssa ei ole ollut ongelmia. Sen jälkeen voi vaihtaa lajia, jos haluaa. Ja tärkeintä on yrittää ja tehdä parhaimpansa ja kokea oppimisen riemua, se riittää mihin riittää, jos kilpailuissa kilpaillaan. Ja tuloksista näkee miten kehitystä tapahtuu. Kilpailua en siis pidä huonona, se motivoi kuitenkin suurinta osaa lapsista eikä kilpailulta voi välttyä elämässä.
Ja yksi mitä haluan myös lapselleni näyttää/opettaa on valmennus ja vapaaehtoistyö urheilun parissa. Nekin, kun voivat olla hyviä harrastuksia sitten joskus myöhemmin. Olen itse mukana yhden lajin valmennuksessa sekä osallistutaan erilaisiin tapahtumien järjestelyihin.
Näin meillä harrastetaan. Jotkut eivät harrasta ollenkaan eikä se minua haittaa. Jokainen tyylillään omien voimavarojensa mukaan, mutta urheiluseuroilta ei voi vaatia yhteiskunnallista liikuttamista. Ne tekevät jo niillä vähäisillä resursseilla mitä niillä on todella hienoa työtä. Kyllä vanhempien pitää jonkinlainen vastuu ottaa omien lastensa liikuttamisesta eikä sysätä vastuuta pois itseltä.
Meillä on käymässä juuri näin. Mua ei ole ikinä viety minnekään harrastuksiin. Ja maalla kun asuttiin, niin ei ollut isompanakaan lapsena mahdollista kulkea itsenäisesti harrastuksiin. Niinpä mitään kummoisia liikuntataitoja ei kehittynyt. Ja nyt mulla ei sitten ole kovin kummoisia mahdollisuuksia alkaa tarjoamaan omaa olematonta valmennustaitoa, jotta omat lapset pääsisisivät harrastusryhmään. Eihän mulla ole mistä ammentaa. Toki aikuisena sitten opettelin jotain uuttakin ja sain kantritanssista ihan hyvät perustaidot itselleni. Se nyt vaan ei satu olemaan mikään lasten suosikkilaji, joten täällä pikkupaikkakunnalla tuolle taidolle ei ole paljonkaan kysyntää...
Serkkuni asui keskellä metsää ja minnekään ei kuskattu. Juoksi, hiihti, heitti heinäseipätä, työnsi isoja kiviä, hyppäsi riman yli. Katsoi telkkarista mallia ja kävi sitten paikallisissa kisoissa. Jos olisi päässyt valmennukseen, niin olisi varmasti ollut ihan piirin tasolla kova tekijä. Mutta luovuutta ja halua jos löytyy, niin liikunnallisia taitoja voi opetella kyllä. Nykyään on vielä autuaaksi tekevä netti, josta voi ammentaa oikeita suorituksia malliksi. Säännöt löytyvät jokaisen lajiliiton sivuilta ja keskustelufoorumeilta voi kysyä harjoitteluvinkkejä lisää.
On meillä taitoja harjoiteltukin. Pojalle yritin opettaa pyöräilyä, kun kouluikä alkoi lähestymään, eikä pyöräily sujunut. Kyllä mulla tuskia oli siinä, kun yritin keksiä, miten saisin lapsen pyöräilyoppimista edistymään. Netistä oli apua, kun itse pähkäilemällä mitään edistystä ei tapahtunut. Sitten me treenailtiin muutama kuukaisi päivittäisen ohjelman mukaisesti, ja lopulta poika oppi ajamaan. Että kyllä täällä kuule yritetään ihan kaiken parhaan mukaan. Mutta selvästikin mulle on hyvin vaikeaa opettaa perustaitoja edes omalle lapselle. Mun vetämään ryhmään ei ihan oikeasti kukaan haluaisi tuoda lastaan.
jonkinlaista muutakin työtä kuin valmennustyötä. On huoltajaa, rahastonhoitajaa, apuvalmentajia jne. Ei kaikkien tarvitse olla päävalmentajia.
ilman mitään liikunnallisia tietoja tai taitoja? Vai onko sillä sitten mitään väliä, vaikka ei mitään osaakaan? Onko ne kaikki seuraohjaajat "vain jonkun vanhempia"? Entä kun itsellä on epäsäännöllinen työ, mm. ilta- ja viikonloppupäivystyksiä, mies tekee osittain matkatyötä, kotona kaksi pientä lasta, joiden hoidon kanssa on muutenkin aina sumplimista. Ota siihen nyt sitten jonkun ryhmän ohjaaminen lisäksi, kun ei itsekään ehdi liikkua läheskään tarpeeksi. Ehkä joku tällainen harrastusryhmä voisi hoitua vanhempien yhteistyönä, kaikille tulisi vaikka 2-3 vetokertaa/kausi. Edellyttää tietysti, että kaikkien ryhmään tulevien vanhemmat hoitavat osuutensa. Valmennustaidot nyt tietysti puuttuvat edelleen...
kyllä noita tekosyitä riittää. Ei pidä urputtaa jos ei itse viitsi vetää niitä ryhmiä!!!! Mistä sä luulet että ne muut valmentajat on tietonsa hommanneet? Kurssille mars... Nyt oli muutenkin kyse harrastelu ryhmistä eli ei sitä valmennustaitoa tarvita kun tarkoitus ei ole pärjätä kisoissa vaan pitää hauskaa. Kuka tahansa, joka pärjää lasten kanssa voi vetää sähly kerhoa tai potkupallo kerhoa!!!
Olen ollut mukana yrittämässä ja seurannut vierestä yritystä järkätä futistreenejä tällaisella naapurustoperiaattella. Ei tullut mitään. Meidän ryhmässä ei osattu sääntöjä kunnolla tai osa osasi, mutta kun eivät päässeet, ei tullut pelistä mitään. Omat vanhemmat eivät saaneet pidettyä kuria. Joskus mentiin kentälle ja siellä oli yksi pelaaja vaikka oltiin kymmenen kanssa koottu harrastuspiiri. Ihan takapuolesta. Nyt poika futisseuran harrastusjoukkueessa, 1-2 kertaa viikossa ja pelit - kivaa on ja ne omat hienot pelipaidat on ihan ässä juttu tietenkin - ja mitalit!!! Kyllä seurassa harrastamisessa on puolensa ja kisaamisessa.
osallistua ja tehdä, mutta kun oikeasti pitää lunastaa lupaus niin kas kumma aika harva on paikalla. Kun harrastuksesta maksetaan ei poissaoloja ole paljon. Jos vain pelaillaan kavereiden kesken, niin sitä ei mielletä niin vakavaksi (jos edes harrastukseksi ollenkaan), joten poissaoloja on huomattavasti enemmän.
Alue: Aihe vapaa
Mistä tiedät, että ovat lahjakkaita jos eivät kilpaile? Lahjakas käsittääkseni tarkoittaa, että on parempi kuin keskiverto. Miten olet mitannut peremmuutta ilman kilpailua? Ovatko lapsesi yleisneroja ja lahjakkaita kaikessa urheilussa vai tarkoitatko jotakin tiettyä lajia? Yleensä lapset ovat lahjakkaita vain yhden tyypin urheilussa esim. Pallopelit tai kamppailu-urheilu.... Urheilullinen ei ole sama kuin urheilullisesti lahjakas.
Häviämisen vihaaminen on perusedellytys tulla huippu-urheilijaksi. Kukaan ei kestä sitä rääkkiä mitä huipulle nouseminen vaatii ellei rakkaus lajiin ole valtava ja viha häviämiseen voimakas. Hyvin harvalla lahjakkuus, viha ja rakkaus yhdistyy. Sen vuoksi huipulle pääseminen on niin vaikeaa.