Asia josta vaietaan: sosiaali- ja terveysalalla työskentelevien mielenterveysongelmat

Kerro työ, joka ei nykypäivän työntekijää kurittavassa kokoomuslaisessa "paremminvointivaltiossa" olisi henkisesti kuormittavaa ja ihmisen loppuunajavaa?

No varmaan jossain vanhustenhuollossa ja kotihoidossa työntekijöistä niin pulaa, että otetaan töihin vaikka saisi paniikkikohtauksen joka kerta kun näkee asiakkaan..

Ihmisiä nekin on ja ihmisillä on ihmisten vaivat. Lääkärikin voi sairastua jne.

Hui, olispas ahdistavaa olla sun työkaveri, vaikkei mulla olekaan tuollaisia kuvailemiasi ongelmia elämässä. Kaikilla ihmisillä on ongelmia, toisilla fyysisiä ja toisilla psyykkisiä. Jokainen saa silti tehdä sitä työtä mitä haluaa ja missä kokee onnistuvansa, oli sitten täydellinen tai ei. Toivoisin, että sinä avaisit silmäsi ja alkaisit osoittaa empatiaa toisille ihmisille. Ei työn tekeminen ole mitään täysin terveiden ihmisten puuhaa vaan elannon hankkimista epätäydellisessä sairauden runtelemassa maailmassa.  Ihmisparat, jostain ne paniikkihäiriötkin on tullu, ehkä luultavammin heistä riippumattomista syistä. Mistäs tiedät vaikka työkaveria olisi lapsena hakattu tms. 

Kuule, kun ainoa koulutus, jota nykyisin te-keskuksesta tarjotaan, on lähihoitaja. Siskoni on sairastanut ahdistusta nuoruudesta saakka. Nyt kun potkivat tehtaasta pois, mitään muuta ei ole edes ehdotettu kuin lähihoitajaksi kouluttautumista. Heille on kuule töitä. Siskoni oli sanonut, että ei hän hoitotyöhön kykene, koska on perusluonteeltaan introvertti. Ei haittaa, koska hoitoalalla tarvitaan erilaisia persoonia, näin oli vastattu. Jossain vaiheessa varmaan pakottavat lähärikouluun.

Nuorena kun miettii itselle ammattia, ei itsetuntemus aina riitä kertomaan, mikä työ olisi itselle soveliasta. Toisaalta ei sellaista voi edes keneltäkään edellyttää, koska ei ole kokemusta millaista mikin työ oikeasti on, ja miten työ kuormittaa kehoa ja mieltä. Vasta työkokemus ja ammatissa toimiminen näyttää työn luonteen ja vaatimukset. Jokaisessa työssä on omat kuormittavuustekijänsä, missään ei pääse helpolla. Kerroit ap, että mielenterveyshäiriöt ovat viime vuosina lisääntyneet työtovereillasi - mitä se kertookaan (työ)elämän vaatimusten muuttumisesta kireimmiksi! 

No itse toimin sairaanhoitajana kaupunginsairaalassa ja työkavereitani tasapainoisempia ihmisiä en tunne. Psyykkisesti ja osittain myös fyysisesti kuormittavassa kolmivuorotyössä on oltava oma elämä ja mieli kunnossa, ei sitä kauaa muuten kykenisi tekemään. 

Vierailija kirjoitti:

Hui, olispas ahdistavaa olla sun työkaveri, vaikkei mulla olekaan tuollaisia kuvailemiasi ongelmia elämässä. Kaikilla ihmisillä on ongelmia, toisilla fyysisiä ja toisilla psyykkisiä. Jokainen saa silti tehdä sitä työtä mitä haluaa ja missä kokee onnistuvansa, oli sitten täydellinen tai ei. Toivoisin, että sinä avaisit silmäsi ja alkaisit osoittaa empatiaa toisille ihmisille. Ei työn tekeminen ole mitään täysin terveiden ihmisten puuhaa vaan elannon hankkimista epätäydellisessä sairauden runtelemassa maailmassa.  Ihmisparat, jostain ne paniikkihäiriötkin on tullu, ehkä luultavammin heistä riippumattomista syistä. Mistäs tiedät vaikka työkaveria olisi lapsena hakattu tms. 

Maailma on työtä täynnä, ja jokainen voi mielestäni vaikuttaa siihen, mille uralle lähtee. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että lapsena huostaanotettu ja lapsuudestaan traumat saanut hoitaa huostaanotettuja lapsia, mutta hän ei voi ahdistua työssään, koska se ei ole lastenkaan etu. Tai jos hoitaa vanhuksia, pitää heidät kohdata positiivisesti, ei itkuisena ja poissaolevana. Se on sosiaali- ja terveysalalla asiakastyössä välttämätöntä.

-ap

Moni ei varmaankaan tunne itseään kovin hyvin ja mihin työhön oikeasti haluaa ja menee sitten vaan johonkin. Oppilaanohjaus ei ainakaan 90- luvulla ollut kovin hyvää..

Meidän kunnassa on ainakin paljon lähi- ja sairaanhoitajia, joilla aika vakaviakin mt- ja päihdeongelmia. En ymmärrä miten heidän voidaan antaa tehdä noinkin vastuullista työtä, jossa virheet voivat olla kohtalokkaita.

kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hui, olispas ahdistavaa olla sun työkaveri, vaikkei mulla olekaan tuollaisia kuvailemiasi ongelmia elämässä. Kaikilla ihmisillä on ongelmia, toisilla fyysisiä ja toisilla psyykkisiä. Jokainen saa silti tehdä sitä työtä mitä haluaa ja missä kokee onnistuvansa, oli sitten täydellinen tai ei. Toivoisin, että sinä avaisit silmäsi ja alkaisit osoittaa empatiaa toisille ihmisille. Ei työn tekeminen ole mitään täysin terveiden ihmisten puuhaa vaan elannon hankkimista epätäydellisessä sairauden runtelemassa maailmassa.  Ihmisparat, jostain ne paniikkihäiriötkin on tullu, ehkä luultavammin heistä riippumattomista syistä. Mistäs tiedät vaikka työkaveria olisi lapsena hakattu tms. 

Maailma on työtä täynnä, ja jokainen voi mielestäni vaikuttaa siihen, mille uralle lähtee. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että lapsena huostaanotettu ja lapsuudestaan traumat saanut hoitaa huostaanotettuja lapsia, mutta hän ei voi ahdistua työssään, koska se ei ole lastenkaan etu. Tai jos hoitaa vanhuksia, pitää heidät kohdata positiivisesti, ei itkuisena ja poissaolevana. Se on sosiaali- ja terveysalalla asiakastyössä välttämätöntä.

-ap

Mieluummin vaikka niitä itkuisia ja poissaolevia (vaikka reilusti liioiteltua onkin) hoitajia kuin niitä narsistisia ja empatiapuutteellisia joita tuntuu olevan erityisesti mt-puolella joka paikassa. Empatiakyvyttömien hoitajien vaikutushan on päinvastainen potilaille mitä sen pitäisi, eli mikä tahansa mt-ongelmainen on aina sellaista parempi hoitaja, kunhan on empaattinen ja ymmärtäväinen. Tämä mun mielipide potilaana.

Seurustelin ihmisen kanssa työpaikkalla, joka jakaa mielenterveyspotilaille lääkkeitä, ja itse tämä tyyppi on erittäin masentunut.  Odotan vain, milloin se alkaa vetämään kuormasta.....

Vierailija kirjoitti:

Moni ei varmaankaan tunne itseään kovin hyvin ja mihin työhön oikeasti haluaa ja menee sitten vaan johonkin. Oppilaanohjaus ei ainakaan 90- luvulla ollut kovin hyvää..

Meillä on töissä ihan nuori ihminen 19 v., ja hoitoalalla. Paniikkihäiriötä sairastaa. Yövuoroa ei voi tehdä ollenkaan. En syyttelisi kyseistä nuorta, vaan koulua. Miksi kouluttaa ihmisiä, joiden tausta tiedetään? Paraneeko paniikkihäiriö itsestään? Pidän hänestä ihmisenä, mutta yllättäviä töistä pois jääntejä tulee ajoittain. Tuo se joskus jännitystä, jos itsellä on tärkeitä menoja ja sijaista yrittää soitella työpäivän viimeiset tunnit. Muilla työyhteisöissämme on todella harvoin äkillisiä poissaoloja. Toisaalta voisihan se syy olla alkoholismi tai reuma tai vastaava myös.....

Kuulostaa valitettavasti vähän ammattitaudilta. Empaattisen ihmiset jotka ymmärtää elämän säröjä varmasti hakeutuu noihin töihin ja siellä sitten ovat, itselleen ominaisessa roolissa, sokeasti kantamassa maailman murheet.

Itsellä oli joku ymmärrys onneksi nuorempana niin että ymmärsin pysyä alasta kaukana ja muutenkin suojelin itseäni joiltain muiltakin vastaavasti raskailta ammateilta. Esimerkiksi alkoholismia nähneenä vedin niin ehdottoman linjan etten esimerkiksi suostunut suorittamaan hygieniapassia koska tiesin että se on ensimmäinen askel koskaan päättymättömälle ravintolauralle ja humalaisten katselulle ja työttömyyden koittaessa se olisi aina ollut se ajautumisen suunta.

Nyt ihan muulla alalla työskentelevänä ironista kyllä, yliempaattisuuteni ja kovetettu kuoreni ja tapa kantaa vastuuta on laitettu merkille ja talon sisällä olen sitten saanut sen taakankantajan roolin. Että suo siellä, vetelä täällä.

Kyllä siivoojista niitä mt ongelmaisia on eniten : D

Minun kokemukseni mukaan ahdistuneita/masentuneita/päihdeongelmaisia hoitajia suurempi ongelma ovat persoonallisuushäiriöiset tai muuten sosiaalisesti vinksahtaneet hoitajat. Monella vaikuttaa olevan narsistisia piirteitä: itseä pidetään automaattisesti hyvänä ihmisenä, kun on jalomielisesti hakeutunut auttamaan ihmisiä ammatikseen. Myös potilaiden moralisointi kuuluu näiden ihmisten persoonallisuuden piirteisiin ja päihderiippuvaiset, raskaudenkeskeytykseen hakeutuvat, sairaalloisen ylipainoiset tms. ovat yksinkertaisesti huonoja ihmisiä, jotka ovat vain kunnon nuhtelun tarpeessa. Työyhteisössä nämä hoitajat ovat varsin usein ansioituneita työpaikkakiusaajia tai sitten ilmapiiriä myrkyttäviä negatiivareita. Palkka on syvältä, potilaat ovat syvältä, työkaverit ovat syvältä (lukuunottamatta muita paskanjauhantaan osallistuvia) ja on ihan syvältä, että minua ja minun ammattitaitoani ei arvosteta. Näiden pesiytymisestä sosiaali- ja terveysalalle olisin kyllä enemmän huolissani.

t. alan työyhteisöjä tunteva

Vierailija kirjoitti:

kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hui, olispas ahdistavaa olla sun työkaveri, vaikkei mulla olekaan tuollaisia kuvailemiasi ongelmia elämässä. Kaikilla ihmisillä on ongelmia, toisilla fyysisiä ja toisilla psyykkisiä. Jokainen saa silti tehdä sitä työtä mitä haluaa ja missä kokee onnistuvansa, oli sitten täydellinen tai ei. Toivoisin, että sinä avaisit silmäsi ja alkaisit osoittaa empatiaa toisille ihmisille. Ei työn tekeminen ole mitään täysin terveiden ihmisten puuhaa vaan elannon hankkimista epätäydellisessä sairauden runtelemassa maailmassa.  Ihmisparat, jostain ne paniikkihäiriötkin on tullu, ehkä luultavammin heistä riippumattomista syistä. Mistäs tiedät vaikka työkaveria olisi lapsena hakattu tms. 

Maailma on työtä täynnä, ja jokainen voi mielestäni vaikuttaa siihen, mille uralle lähtee. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että lapsena huostaanotettu ja lapsuudestaan traumat saanut hoitaa huostaanotettuja lapsia, mutta hän ei voi ahdistua työssään, koska se ei ole lastenkaan etu. Tai jos hoitaa vanhuksia, pitää heidät kohdata positiivisesti, ei itkuisena ja poissaolevana. Se on sosiaali- ja terveysalalla asiakastyössä välttämätöntä.

-ap

Mieluummin vaikka niitä itkuisia ja poissaolevia (vaikka reilusti liioiteltua onkin) hoitajia kuin niitä narsistisia ja empatiapuutteellisia joita tuntuu olevan erityisesti mt-puolella joka paikassa. Empatiakyvyttömien hoitajien vaikutushan on päinvastainen potilaille mitä sen pitäisi, eli mikä tahansa mt-ongelmainen on aina sellaista parempi hoitaja, kunhan on empaattinen ja ymmärtäväinen. Tämä mun mielipide potilaana.

Aivan. Kaverillani (sanotaan vaikka Maria) oli todella huonot kasvuolosuhteet lapsena, mielenterveysongelmaiset vanhemmat, todella dysfunktionaaliset perhesuhteet ja perheessä alkoholismia sun muuta josta jäi kunnon traumat. Hän hakeutui aikuisiällä mielenterveystoimistoon koska hän alkoi olla siinä jamassa, että esim. töissäkäynti oli hyvin kuormittavaa. Hänet laitettiin jollekin sairaanhoitajalle vähän juttelemaan. Sairaanhoitaja oli sanonut tyyliin että ei tuo sinun lapsuutesi ja nuoruutesi todellakaan mitään traumaattista ole ollut, mitäs siinä valitat. 

Maria lopetti saman tien käynnit siellä ja hakeutui yksityiselle psykologille terapiaan (jonka Kela kustansi). Psykologi oli sanonut, että Marialla on kyllä ollut traumaattinen ja traaginen lapsuus eikä ihme, että se häneen vaikuttaa. (Maria sai psykiatrilta diagnoosiksi keskivaikean masennuksen, burnoutin ja posttraumaattisen stressisyndrooman, ja hän kävi terapiassa useamman vuoden).

Että näin. 

Ymmärrän, mitä ap tarkoittaa. Nuorena mietin ammattivaihtoehtoja, olen herkkä. Rankkasin heti lääkärin, psykologin ammatit pois listasta. Opiskelin rakennustekniikkaa. Nykymaailman menossa jättäisin listasta ala- ja yläasteen opettajan, lastentarhan opettajan, sosiaalipuolen, sairaanhoitajan, lähihoitajan ammatit mahdottomina veks.

Mä olen ap:n kanssa valitettavasti samaa mieltä. Hoitotyössä täytyy toki olla empaattinen, mutta liika empaattisuus kostautuu sairauslomina; uupumuksena ja masennuksena.

Vanhustenhoidossa valitettavasti törmää monenlaiseen, ja hoitajan täytyy kyetä hoitamaan niin aggressiiviset asiakkaat, kuin pelokkaat lapsena hyväksikäytetyt mummut, jotka pelkäävät kosketusta ja vaipanvaihtoa.

Valitettavasti hoitoalalla kuormittuu sitten työkaverit, kun joku on jatkuvasti sairauslomalla. Onpa itselläni kokemusta siitäkin, että perjantaina jännittää viikoloppua, kun tietää työparin jäävän aamulla sairauslomalle, ja sitten se paska kaatuu omaan niskaan aina.

Lääkkeitä katoaa ja taukotilassa saa pelätä, koska työkaveri saa hermoromahduksen ja paiskoo taas tuoleja ja ovia.

Työvoimasta on todellinen pula. Meille palkataan päihdeongelmaisia, kielitaidottomia ja kaiken maailman haahuilijoita, joiden työt sitten me muut hoidetaan. Tulkataan kirjaamisen ohella muiden kirjauksia ja hoidetaan niiden haahuilijoidenkin työt. Mietitään, tuleeko se Maija pöhöttyneenä lauantaina töihin, vai onko taas saikulla. Maanantaina se ei ainakaan tule.

Vierailija kirjoitti:

kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hui, olispas ahdistavaa olla sun työkaveri, vaikkei mulla olekaan tuollaisia kuvailemiasi ongelmia elämässä. Kaikilla ihmisillä on ongelmia, toisilla fyysisiä ja toisilla psyykkisiä. Jokainen saa silti tehdä sitä työtä mitä haluaa ja missä kokee onnistuvansa, oli sitten täydellinen tai ei. Toivoisin, että sinä avaisit silmäsi ja alkaisit osoittaa empatiaa toisille ihmisille. Ei työn tekeminen ole mitään täysin terveiden ihmisten puuhaa vaan elannon hankkimista epätäydellisessä sairauden runtelemassa maailmassa.  Ihmisparat, jostain ne paniikkihäiriötkin on tullu, ehkä luultavammin heistä riippumattomista syistä. Mistäs tiedät vaikka työkaveria olisi lapsena hakattu tms. 

Maailma on työtä täynnä, ja jokainen voi mielestäni vaikuttaa siihen, mille uralle lähtee. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että lapsena huostaanotettu ja lapsuudestaan traumat saanut hoitaa huostaanotettuja lapsia, mutta hän ei voi ahdistua työssään, koska se ei ole lastenkaan etu. Tai jos hoitaa vanhuksia, pitää heidät kohdata positiivisesti, ei itkuisena ja poissaolevana. Se on sosiaali- ja terveysalalla asiakastyössä välttämätöntä.

-ap

Mieluummin vaikka niitä itkuisia ja poissaolevia (vaikka reilusti liioiteltua onkin) hoitajia kuin niitä narsistisia ja empatiapuutteellisia joita tuntuu olevan erityisesti mt-puolella joka paikassa. Empatiakyvyttömien hoitajien vaikutushan on päinvastainen potilaille mitä sen pitäisi, eli mikä tahansa mt-ongelmainen on aina sellaista parempi hoitaja, kunhan on empaattinen ja ymmärtäväinen. Tämä mun mielipide potilaana.

Muuten hyvä, mutta masennus oireilee usein ärtyisyytenä, kyynisyytenä ja väsymyksenä.