Lue keskustelun säännöt.
Asia josta vaietaan: sosiaali- ja terveysalalla työskentelevien mielenterveysongelmat
19.06.2016 |
Olen ollut alalla kohta 20 vuotta. Viime vuosina on vain lisääntynyt työkaverit, joilla on masennus, ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö, jopa kaksisuuntainen mielialahäiriö. Miksi, oi miksi pitää hakeutua henkisesti kuormittavaan työhön. Äskettäin työkaveri yritti hakea sympatiaa, kun jäi saikulle paniikkihäiriöiden takia. En viitsinyt enää kommentoida muuta kuin: nopeaa toipumista. Kyseinen nainen on ollut poissa töistä vähintään 10 päivää vuodessa ahdistuksen ja paniikkihäiriön vuoksi, eikä tajua hakeutua muuhun työhön. Aikoinaan työparini kanssa tehtiin töitä mt-asiakkaiden parissa. Hänellä itsellään keskivaikea masennus, joka oireili aina jos oli rankempi vaihe töissä. Kuinka paljon enemmän minun täytyi tehdä töitä, kun toisella oli niin vaikeaa eikä jaksanut keskittyä työhönsä. Kuulostaa varmaan siltä, etten tue työkavereitani, mutta sekään ei pidä paikkaansa. Olen vaihtanut vuoroa, vienyt jopa ahdistuneen työkaverin lääkäriin hakemaan Diapamit (työpäivän jälkeen) ja kuunnellut murheita. Silti en tajua, miksi työntekijöiden mielenterveyttä ei korosteta rekrytoidessa ja miksi nuo ihmiset itse eivät vaihda kevyempään työhön!
Kommentit (63)
Opiskeluaikanani, ryhmässämme oli entisiä/nykyisiä alkoholisteja, mielenterveysongelmaisia. Rikollisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Opiskeluaikanani, ryhmässämme oli entisiä/nykyisiä alkoholisteja, mielenterveysongelmaisia. Rikollisia.
Missä? Aika vaikea uskoa!
Mä olen oikein hyvä työssäni lastenkodissa vaikka saatan saada hyvin väsyneenä paniikkikohtauksen. Meinaat, että pääsen sen vuoksi eläkkeelle näin 35-vuotiaana? Pidän työstäni, mua kuormittaa ihan muut asiat, esim perheenjäsenen sairastelu.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen oikein hyvä työssäni lastenkodissa vaikka saatan saada hyvin väsyneenä paniikkikohtauksen. Meinaat, että pääsen sen vuoksi eläkkeelle näin 35-vuotiaana? Pidän työstäni, mua kuormittaa ihan muut asiat, esim perheenjäsenen sairastelu.
Ei ap väittänyt, että kaikilla mielenterveysongelmat häiritsee työtä. Jos sä oot oikein hyvä työssäsi, niin ei kai se oo ongelma kenellekään! Turhaan vetäisit herneet nenään. Meillä taas on ollu työpaikalla hoitajia, joiden työtä ahdistus haittaa. Yksi sh oli poissa Viikin ilmoittamatta. Kaikki luuli, että on viinaputki päällä. Ei ollut, oli ahdistuksessa jäänyt kotiin. Mä kysyin, miksei töihin ilmoittanut ja sh vastasi, että pelkäsi puhelimen kuuntelijoita. Huhhahhei, ihan tervettä?
Mielisairauksia on toki monenlaisia mutta mieleltään sairaita ei pitäisi päästää sote-puolelle töihin kun he eivät sitä kestä. Oppilaitosten pitäisi saada jonkinlainen arvio psykologilta tai psykiatrilta ennen valintaa.
Voimakkaasti potilaiden asiaan uppoutuvat ja heidän huolensa jakavat empaattiset työntekijät kuormittuvat usein liikaa mikä johtaa työuupumukseen. Jonkinlainen Balint järjestelmä on oltava psyykkisesti raskaiden potilaiden tai asiakkaiden kanssa työtätekevillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kivittäkää vaan, mutta mielestäni hoitotyö ei ole henkisesti raskaimmasta päästä töitä. Ei tarvitse tehdä töitä henkisesti kauhean paineen alla tulos tai ulos meiningillä. Työpaikka on myös suhteellisen varma, töitä riittää. Itselläni ollut joskus masennus, mutta töissä olen aina toiminut hyvin ja omat ongelmat on voinut unohtaa.
T. Sairaanhoitaja eräästä kaupunginsairaalasta
Mitä mieltä ole työskentelystä vaikka lapsiraiskaajien tai murhaajien kanssa? Jos he vaikka saattavat raivostua ilman syytä ja hakata kenet tahansa kuka on lähipiirissä.
Mitä ajattelet jos lapispotilaasi yrittää itsemurhaa ja puhuu siitä jatkuvasti? Entä työskentely ensihoidossa jos menet paikalle ja siellä on käsiisi kuoleva lapsi.
Jos tällainen ei sinua kuormita niin olet melkoinen jääkalikka.
Vierailija kirjoitti:
Kivittäkää vaan, mutta mielestäni hoitotyö ei ole henkisesti raskaimmasta päästä töitä. Ei tarvitse tehdä töitä henkisesti kauhean paineen alla tulos tai ulos meiningillä. Työpaikka on myös suhteellisen varma, töitä riittää. Itselläni ollut joskus masennus, mutta töissä olen aina toiminut hyvin ja omat ongelmat on voinut unohtaa.
T. Sairaanhoitaja eräästä kaupunginsairaalasta
Minä olen kokenut väkivallan uhkan joskus melko kuormittavaksi. Hetkellinen ei kuormita. Varsinkin jos on hallussa HRF-otteet yms. ja pystyt puolustautumaan. Mutta pitkäaikainen väkivallan uhka kyllä syö jonkin verran. Yksin työskentely, hälytin koko ajan matkassa syö hieman voimavaroja. Jatkuva valppaus ja varmistaminen, että kukaan ei pääse selän taakse. Tunnelman kartoittaminen ja tilanteiden tarkkailu ja silti saattaa joskus tulla turpaan.
Mutta onneksi yksikössämme kierrätetään henkilökuntaa, että yksi ihminen ei työskentele pahimmassa paikassa montaa viikkoa, jotta stressitasot eivät nouse liian korkealle. Toki riippuu ihmisestä, miten asioihin reagoi. Voi olla, että sinua ei väkivallan uhka, jatkuva valppaana olo ja muutaman kerran viikossa saadut raapimiset, potkimiset ja turpaan saannit (ellet ole tarpeeksi nopea ja ehdi alta pois) hetkauta. Mutta suurinta osaa ne syövät ja onneksi on mahdollisuus kulkea työnohjauksessa, missä tilanteita pääsee purkamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei rekrytoinnissa voi karsia mitään "heikkoa henkistä ainesta". Jäisi moni mahtava työntekijä palkkaamatta, jos etukäteen voitaisiin nähdä että jaahas, Pirjo masentuu kolmen vuoden sisällä.
Työn määrä ei ole lisääntynyt, mutta metatyö on lisääntynyt ja työn henkinen kuormittavuus on lisääntynyt. Ihminen ei enää pääse palautumaan työn kuormituksesta vapaa-ajallaan, ellei ole täysin kyynistynyt kone. Ja kyynistyminen on huolestuttava uupumusta ja loppuunpalamista ennakoiva merkki.
Romahtaminen on inhimillistä, normaalia. Jatkuva kuormituksen sulkeminen kuplan ulkopuolelle voi johtaa vaikka psykoosiin. On parempi siis välillä romahtaa ja väsyä, uupua, kuin elää kuplassa jonne stressi/huolet eivät muka pääse.
Epäinhimillinen koneihmisiä hakeva rekrytointi ei ole ratkaisu, vaan työhyvinvointiin panostaminen myös työnantajan taholta. Mielenterveysongelmat eivät ole heikkoutta tai merkki huonosta henkisestä kapasiteetista, vaan siitä että reagoi kuormitukseen kuin ihminen. Mielenterveysongelmien stigma on käsittämätön.
Vierailija kirjoitti:
Ei rekrytoinnissa voi karsia mitään "heikkoa henkistä ainesta". Jäisi moni mahtava työntekijä palkkaamatta, jos etukäteen voitaisiin nähdä että jaahas, Pirjo masentuu kolmen vuoden sisällä.
Työn määrä ei ole lisääntynyt, mutta metatyö on lisääntynyt ja työn henkinen kuormittavuus on lisääntynyt. Ihminen ei enää pääse palautumaan työn kuormituksesta vapaa-ajallaan, ellei ole täysin kyynistynyt kone. Ja kyynistyminen on huolestuttava uupumusta ja loppuunpalamista ennakoiva merkki.
Romahtaminen on inhimillistä, normaalia. Jatkuva kuormituksen sulkeminen kuplan ulkopuolelle voi johtaa vaikka psykoosiin. On parempi siis välillä romahtaa ja väsyä, uupua, kuin elää kuplassa jonne stressi/huolet eivät muka pääse.
Epäinhimillinen koneihmisiä hakeva rekrytointi ei ole ratkaisu, vaan työhyvinvointiin panostaminen myös työnantajan taholta. Mielenterveysongelmat eivät ole heikkoutta tai merkki huonosta henkisestä kapasiteetista, vaan siitä että reagoi kuormitukseen kuin ihminen. Mielenterveysongelmien stigma on käsittämätön.
Toivon todella että mitään psykoosipotilaita ei päästetä töihin koska sekopäissään nämä voivat tehdä aivan mitä tahansa. Joku masennus on aivan eri juttu kun lukuisia kertoja suljetulla osastolla viettänyt muissa maailmoissa elävä henkilö.
Sote-töhin ei tarvita myöskään rikollisia, narkomaaneja tai alkoholisteja kun tällaiset eivät pysty töitään hoitamaan vaan mielessä pyörivät päätä sekoittavat aineet ja varkaudet. Töitä löytyy muilta aloilta roskaväelle jos on tarvetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varsinkin sosiaalialan oppilaitoksille pitäisi saada käyttöön terveystiedot myös mielenterveyspuolelta.
Tiedän tyyppejä jotka käyneet jo ennen joulutusta psykoterapiassa,olleet osastolla,dokanneet,omat lapset huostassa eli turha selitellä,että työ on heitä rasittanut,kun eiväthän he ole olleet edes koulutuksessa vielä.
Koulut saa opiskelijoista rahaa joka on johtanut tähän.
Nykyinen hakujärjestelmä missä tehdään itse oma mielenterveydenarviointi on naurettava.
Lisäksi piirrellään aurinkoja paperiin psykologiantestessä
Piiloullu on juuri piilohullu siksi ettei myönnä olevansa hullu :) vähän kuin kaappijuoppo
Porskuttaa vaikka mistä tilanteesta läpi kun kukaan ei pysäytä
Työkaverina nämä "elämää kokeneet,täysillä eläjät" ovat työpaikan mätepaiseita
Aloittaja ihmettelee, miksi uupuneet ja mielenterveysongelmaiset hoitajat eivät vaihda ammattia. Kertoisitko vielä, mitkä niitä kevyempiä töitä ovat ja mistä niitä saa? Tiedän, että olen aivan vääränlaisessa työssä, mutta alan vaihtaminen ei onnistu. Hoitoalalla saatua työ- ja esimieskokemusta ei tunnuta arvostavan missään alan ulkopuolella, edes haastatteluun en ole päässyt kertaakaan. Vaihdan heti alaa, kun vain saan töitä.
Terveisin uupunut, masentunut, ahdistunut, kyynistynyt ja sairaslomaileva hoitoalan esimies
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei rekrytoinnissa voi karsia mitään "heikkoa henkistä ainesta". Jäisi moni mahtava työntekijä palkkaamatta, jos etukäteen voitaisiin nähdä että jaahas, Pirjo masentuu kolmen vuoden sisällä.
Työn määrä ei ole lisääntynyt, mutta metatyö on lisääntynyt ja työn henkinen kuormittavuus on lisääntynyt. Ihminen ei enää pääse palautumaan työn kuormituksesta vapaa-ajallaan, ellei ole täysin kyynistynyt kone. Ja kyynistyminen on huolestuttava uupumusta ja loppuunpalamista ennakoiva merkki.
Romahtaminen on inhimillistä, normaalia. Jatkuva kuormituksen sulkeminen kuplan ulkopuolelle voi johtaa vaikka psykoosiin. On parempi siis välillä romahtaa ja väsyä, uupua, kuin elää kuplassa jonne stressi/huolet eivät muka pääse.
Epäinhimillinen koneihmisiä hakeva rekrytointi ei ole ratkaisu, vaan työhyvinvointiin panostaminen myös työnantajan taholta. Mielenterveysongelmat eivät ole heikkoutta tai merkki huonosta henkisestä kapasiteetista, vaan siitä että reagoi kuormitukseen kuin ihminen. Mielenterveysongelmien stigma on käsittämätön.
Omalta kohdaltani voin kertoa, että ne työhyvinvointitoimet ovat yksi kärpäsen paska, kun tekee raskasta työtä. Omasta itsestä ne voimavarat pitää löytyä. Meillä on ollut tyhypäivää (ryypätään Tallinnassa, käydään kallioilla kiipeilemässä, paistetaan makkaraa ja täytetään höpöhöpö-lappuja, miksi työkaveri on niiiiiin ihana). On liikuntaseteliä. On työterveyshuolto. On ollut vuosien mittaan työnohjauksia (ne vasta ahdistusta tuokin, kaikki on siellä paskaa ja takerrutaan siihen, mitä joku sanoi toiselle, kun oli hankala tilanne). Näistä kaikista toimista huolimatta meillä on ammattisaikuttajia. Aikuiset ihmiset viitsii valittaa työnteosta ja asiakkaista. Kun ei ne asiakkaat helpommaksi muutu! Yksi työkaveri sanoi, että hän on ihan loppu. Minä kysyin, eikö loma auttanut. Hän kysyi, mikä loma. Minä tokaisin, että juurihan olit saikulla 3 viikkoa. Naama punaisena puhisi menemään. Tunnen naisen jo 15 vuoden takaa, jolloin hankkiutui pois pyllynpesuhommista feikkaamalla tenniskyynärpää. Tai lie ollut oikea kipu, mutta se pyllynpesuhomma oli kuitenkin syy, miksi pääsi toimistotyöhön. Nyt ei jaksa sitäkään.
Hyvä aloitus. Itsekin olen kauhulla katsellut vierestä joitain opiskelijatovereitani, joilla on kaikenmaailman henkilökohtaisia ongelmia niin fyysisen kuin psyykkisenkin terveyden kannalta. Opiskelemme sosiaalityöntekijöiksi, joten tulevassa ammatissa tulisi olla elämän perusasiat kohtuu tasapainossa, koska itse työssä joutuu kohtaamaan niin rankkoja asioita ettei omille kriiseille ole varaa. Totta kai kaikkien elämässä voi tulla jossain vaiheessa erilaisia muutoksia ja vastoinkäymisiä, mitkä vaikuttavat hetkellisesti työkykyyn ja psyykkiseen kuormitukseen. Mutta jos jo lähtökohtana on joku merkittävä mielenterveysongelma (masennus, ahdistuneisuus...) tai jaksamista rasittava fyysinen terveydentila (kipua tuottava vamma, tietty lääkitys, paljon sairaslomapäiviä..), niin ei hyvä heilu.
Tuntuu, että monet ryhtyvät sossuiksi vain siksi, koska työllistymisprosentti on hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja ihmettelee, miksi uupuneet ja mielenterveysongelmaiset hoitajat eivät vaihda ammattia. Kertoisitko vielä, mitkä niitä kevyempiä töitä ovat ja mistä niitä saa? Tiedän, että olen aivan vääränlaisessa työssä, mutta alan vaihtaminen ei onnistu. Hoitoalalla saatua työ- ja esimieskokemusta ei tunnuta arvostavan missään alan ulkopuolella, edes haastatteluun en ole päässyt kertaakaan. Vaihdan heti alaa, kun vain saan töitä.
Terveisin uupunut, masentunut, ahdistunut, kyynistynyt ja sairaslomaileva hoitoalan esimies
Itse olen vaihtanut esimiestyöstä projektiin. Kehittämistyötä teen tällä hetkellä (paitsi nyt vuosilomalla). Loin itse suhteita ja sitä kautta pääsin suunnittelemaan omaa työtäni. Ei kukaan kotoa tule hakemaan. Lisäkoulutus on välttämätöntä, ja vaatii omaa innokkuutta. Olen panostanut rahallisestikin kouluttautumiseen. Kaikkea ei voi saada. Vapaa-aikaa on ollut vähemmän ja taloudellisesti välillä tiukkaa, kun olen ollut pätkiä opintovapaalla (ja tein v. 2004 vain 75% työaikaa opiskelun takia). Kyllä sinullekin löytyy kevyempää työtä, kun itse jaksat ponnistella sen eteen!
Opiskeluvaiheessa huomaan jo että todella monella on jos jonkinlaista ongelmaa ja tarinaa!
Miten nämä ikinä voi tehdä tulevan ammattinsa töitä kun pää on leviömäidilläön jo nyt.
Vierailija kirjoitti:
Hyvä aloitus. Itsekin olen kauhulla katsellut vierestä joitain opiskelijatovereitani, joilla on kaikenmaailman henkilökohtaisia ongelmia niin fyysisen kuin psyykkisenkin terveyden kannalta. Opiskelemme sosiaalityöntekijöiksi, joten tulevassa ammatissa tulisi olla elämän perusasiat kohtuu tasapainossa, koska itse työssä joutuu kohtaamaan niin rankkoja asioita ettei omille kriiseille ole varaa. Totta kai kaikkien elämässä voi tulla jossain vaiheessa erilaisia muutoksia ja vastoinkäymisiä, mitkä vaikuttavat hetkellisesti työkykyyn ja psyykkiseen kuormitukseen. Mutta jos jo lähtökohtana on joku merkittävä mielenterveysongelma (masennus, ahdistuneisuus...) tai jaksamista rasittava fyysinen terveydentila (kipua tuottava vamma, tietty lääkitys, paljon sairaslomapäiviä..), niin ei hyvä heilu.
Tuntuu, että monet ryhtyvät sossuiksi vain siksi, koska työllistymisprosentti on hyvä.
Oletpa sinä empaattisen kuuloinen tuleva sossu, toivottavasti et ole opiskelukaverini. Että vaikka ihminen, joka sairastaa reumaa tms, ei olisi alalle soveltuva? Ok.
...ylempään kommenttiini lisäisin vielä, että kuka tässä elämässä selviää kriiseiltä? Hyvin harva. Tuolla logiikalla ei kenenkään kannattaisi mennä töihin mihinkään. Muistetaanpa se empatia muita ihmisiä kohtaan niin on sotealakin hieman inhimillisempi työllistäjä.
- se toinen tuleva sostt
Tiedän erään joka on tekemisissä nuorten kanssa. Yrittänyt itsaria pariinkin kertaan. Lisäksi ihmisenä myötätunnoton ja itsensä ylentävä.
Vierailija kirjoitti:
Kerronpa tarinan eksästäni, joka ainakin vuosina 2009-2012 työskentelo lähihoitajana. Hän oli opiskelija mutt teki usein yövuoroja jossain vanhustentalossa ja ilmeisesti yksin? Käsittääkseni se oli tuolloin vielä mahdollista.
Ennen tuota paikkaa eksä oli kotihoidossa töissä.
Hän oli jatkuvasti töissä kännissä, kotihoidossa ajeli autolla humalassa jne. Varasti töistä lääkkeitä ja luoja tietää mitä. Ei ikinä jäänyt touhuistaan kiinni vaan oli sosiaalisena tyyppinä pidetty työntekijä. Oikeasti hän inhosi työtään. Työkkäristä sitä lähärin koulutusta oli alunperin ehdotettu. Ihmiselle, joka on 12-vuotiaasta dokannut ja käyttänyt aineita minkä kerkeää. On alkoholipsykoosia ym.
Sitä vaan että minkäänlaista todellista seulaa ei taida olla, millaista porukkaa hoitajaksi otetaan. Musta noi jutut oli ihan järkyttäviä.
Timo?
Kyllä ne tasapainoisimmat ihmiset, joilla on myös eniten paineensietokykyä, on ihan eri aloilla. Valitettavasti.