Lue keskustelun säännöt.
Asia josta vaietaan: sosiaali- ja terveysalalla työskentelevien mielenterveysongelmat
19.06.2016 |
Olen ollut alalla kohta 20 vuotta. Viime vuosina on vain lisääntynyt työkaverit, joilla on masennus, ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö, jopa kaksisuuntainen mielialahäiriö. Miksi, oi miksi pitää hakeutua henkisesti kuormittavaan työhön. Äskettäin työkaveri yritti hakea sympatiaa, kun jäi saikulle paniikkihäiriöiden takia. En viitsinyt enää kommentoida muuta kuin: nopeaa toipumista. Kyseinen nainen on ollut poissa töistä vähintään 10 päivää vuodessa ahdistuksen ja paniikkihäiriön vuoksi, eikä tajua hakeutua muuhun työhön. Aikoinaan työparini kanssa tehtiin töitä mt-asiakkaiden parissa. Hänellä itsellään keskivaikea masennus, joka oireili aina jos oli rankempi vaihe töissä. Kuinka paljon enemmän minun täytyi tehdä töitä, kun toisella oli niin vaikeaa eikä jaksanut keskittyä työhönsä. Kuulostaa varmaan siltä, etten tue työkavereitani, mutta sekään ei pidä paikkaansa. Olen vaihtanut vuoroa, vienyt jopa ahdistuneen työkaverin lääkäriin hakemaan Diapamit (työpäivän jälkeen) ja kuunnellut murheita. Silti en tajua, miksi työntekijöiden mielenterveyttä ei korosteta rekrytoidessa ja miksi nuo ihmiset itse eivät vaihda kevyempään työhön!
Kommentit (63)
Oisko aloittajassa vähän narskun vikaa? Et todellakaan sovellu alalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Arvatkaapa millaista oli olla psykiatrialla töissä kun työkaverina oli mielisairas psykiatri. Ja hän oli tietysti hierarkiassa ylimpänä. Kunnes joutui itse hoitoon. Hip hei.
Arvatkaapa millaista oli olla psykiatrialla töissä kun työkaverina oli mielisairas psykiatri. Ja hän oli tietysti hierarkiassa ylimpänä. Kunnes joutui itse hoitoon. Hip hei.
10 päivää vuodessa? Mulla on työkavereita jotka saikuttaa ton kuukaudessa ja osa on jopa 3-4kk kerralla pois epämääräisten syiden perusteella.
Jos tekee jotain työtä päälle40 vuotta, ehtii sinä aikana elämässä olla monenlaisia kausia. Itse olen ollut hoitoalalla 35 vuotta ja siihen aikaan mahtuu vaikeitakin kausia elämässä ja olen ollut ahdistunut välillä ja masentunut. Mutta niin on moni muukin ikäiseni ihminen. Ihmisillä on avioeroja, läheisten kuolemia yms. Hoitoala ei suojaa ihmistä näiltä suruilta ja suojaa niin, että ei kokisi masennusta tai ahdistusta, jos elämässä on rankkoja kausia.
Kun lähdet lukemaan hoitajaksi 16 vuotiaana, ei kukaan voi vannoa, että juuri minulle ei satu elämässä mitään, mikä aiheuttaisi masennusta tai ahdistusta tai jopa paniikkihäiriötä. Muistaakseni 80% ihmisistä kokee kerran elämässään paniikkikohtauksen.
Ihan samalla tavalla voisit ap vaatia, että oi miksi hoitoalalle tulee naisia töihin, jotka sairastuvat rintasyöpään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En yhtään ihmettele, että nykyisellä työtahdilla hoitajat masentuu ja palaa loppuun. Kyynistymistäkään en ihmettele lainkaan. Itse alalle tullessani idealismia riitti, mutta tänä päivänä tuntuu, että päivät ovat pelkkää selviytymistaistelua. Empatia on kadonnut taivaan tuuliin, ärsyttää jokainen työpäivä. Jatkuva kiire, valitusta valitusten perään. Mitään ei ehdi tehdä kunnolla. Aina ollaan pyytämässä, että jäätkö vielä aamuvuoron jälkeen iltaan, kun se ja se on poissa. Kertokaa, miten tässä enää jaksaa hajoamatta lopullisesti? Ainoa asia, mikä pitää vielä kasassa, on tieto siitä, että olen määrä-aikainen ja tämä paska loppuu pian.
Vierailija kirjoitti:
10 päivää vuodessa? Mulla on työkavereita jotka saikuttaa ton kuukaudessa ja osa on jopa 3-4kk kerralla pois epämääräisten syiden perusteella.
Katoin samaa. Eihän toi oo vielä mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
10 päivää vuodessa? Mulla on työkavereita jotka saikuttaa ton kuukaudessa ja osa on jopa 3-4kk kerralla pois epämääräisten syiden perusteella.
Oli mullakin hoitajatyökaveri poissa melkein vuoden masennuksen vuoksi. Yritti eläkkeelle päästä, mutta ei vedätys mennyt läpi. Joutui jatkamaan työntekoa. Kesällä on poissa unettomuuden takia joka vuosi. Muuten hyvä syy, mutta jos jaksaa terassilla juoda sulkemisaikaan asti, ei unettomuus voi kovin paha olla.
Vierailija kirjoitti:
10 päivää vuodessa? Mulla on työkavereita jotka saikuttaa ton kuukaudessa ja osa on jopa 3-4kk kerralla pois epämääräisten syiden perusteella.
Arvio oli "vähintään 10 päivää vuodessa". Toki poissaoloja on enemmän, mutta kun en kaikkien syytä tiedä, paha olisi mennä väittämään, että mielenterveyden syyt ovat kaikkien poissaolojen takana. Jos työkaveri sanoo, ettei selkäkivun takia pysty töihin, uskottavahan se on.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sehän on se syy, miksi sosiaali- ja terveysalalle hakeudutaan: oma rikkinäinen psyyke ja ratkaisemattomat ongelmat. Ei se mikään salaisuus ole, mutta eipä sitä moni osaa ajatella.
Sairaillakin on oikeus, jopa velvollisuus olla töissä, kunnes katsotaan lopullisesti työkyvyttömäksi. Ja sitä ei ihan helpolla tapahdu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kivittäkää vaan, mutta mielestäni hoitotyö ei ole henkisesti raskaimmasta päästä töitä. Ei tarvitse tehdä töitä henkisesti kauhean paineen alla tulos tai ulos meiningillä. Työpaikka on myös suhteellisen varma, töitä riittää. Itselläni ollut joskus masennus, mutta töissä olen aina toiminut hyvin ja omat ongelmat on voinut unohtaa.
T. Sairaanhoitaja eräästä kaupunginsairaalasta
Vierailija kirjoitti:
Kivittäkää vaan, mutta mielestäni hoitotyö ei ole henkisesti raskaimmasta päästä töitä. Ei tarvitse tehdä töitä henkisesti kauhean paineen alla tulos tai ulos meiningillä. Työpaikka on myös suhteellisen varma, töitä riittää. Itselläni ollut joskus masennus, mutta töissä olen aina toiminut hyvin ja omat ongelmat on voinut unohtaa.
T. Sairaanhoitaja eräästä kaupunginsairaalasta
Ainakin kätilönä on joka vuorossa paineen alla. Kun ei mitään saisi sattua ja synnytyksiä ei hoideta liukuhihnalta. Pelokkaan synnyttäjän kanssa pitäisi ehtiä olemaan, mutta pakko juosta auttamaan kollegaa toiseen huoneeseen ponnistusvaiheessa. Itse olen nyt ollut äitiyslomilla ja hoitovapailla useamman vuoden. Ei ole vakkaripaikkaa, johon palaisin. Pelkään myös sitä, etten jaksa kätilön vuorotyötä pienten lasten äitinä. Kynnys jäädä pois töistä vaikka hoitamaan omaa, kipeää lasta, on suuri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä siivoojista niitä mt ongelmaisia on eniten : D
Mikä naurattaa? Meillä ei ole vuosiin töissä näkynyt suomalaista siivoojaa. Kyllä on maahanmuuttajat vallanneet ne työpaikat, koska siinä ei kielitaitoa tarvita, riittää kun on nopea ja ahkera.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hui, olispas ahdistavaa olla sun työkaveri, vaikkei mulla olekaan tuollaisia kuvailemiasi ongelmia elämässä. Kaikilla ihmisillä on ongelmia, toisilla fyysisiä ja toisilla psyykkisiä. Jokainen saa silti tehdä sitä työtä mitä haluaa ja missä kokee onnistuvansa, oli sitten täydellinen tai ei. Toivoisin, että sinä avaisit silmäsi ja alkaisit osoittaa empatiaa toisille ihmisille. Ei työn tekeminen ole mitään täysin terveiden ihmisten puuhaa vaan elannon hankkimista epätäydellisessä sairauden runtelemassa maailmassa. Ihmisparat, jostain ne paniikkihäiriötkin on tullu, ehkä luultavammin heistä riippumattomista syistä. Mistäs tiedät vaikka työkaveria olisi lapsena hakattu tms.
Maailma on työtä täynnä, ja jokainen voi mielestäni vaikuttaa siihen, mille uralle lähtee. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että lapsena huostaanotettu ja lapsuudestaan traumat saanut hoitaa huostaanotettuja lapsia, mutta hän ei voi ahdistua työssään, koska se ei ole lastenkaan etu. Tai jos hoitaa vanhuksia, pitää heidät kohdata positiivisesti, ei itkuisena ja poissaolevana. Se on sosiaali- ja terveysalalla asiakastyössä välttämätöntä.
-apMieluummin vaikka niitä itkuisia ja poissaolevia (vaikka reilusti liioiteltua onkin) hoitajia kuin niitä narsistisia ja empatiapuutteellisia joita tuntuu olevan erityisesti mt-puolella joka paikassa. Empatiakyvyttömien hoitajien vaikutushan on päinvastainen potilaille mitä sen pitäisi, eli mikä tahansa mt-ongelmainen on aina sellaista parempi hoitaja, kunhan on empaattinen ja ymmärtäväinen. Tämä mun mielipide potilaana.
Aivan. Kaverillani (sanotaan vaikka Maria) oli todella huonot kasvuolosuhteet lapsena, mielenterveysongelmaiset vanhemmat, todella dysfunktionaaliset perhesuhteet ja perheessä alkoholismia sun muuta josta jäi kunnon traumat. Hän hakeutui aikuisiällä mielenterveystoimistoon koska hän alkoi olla siinä jamassa, että esim. töissäkäynti oli hyvin kuormittavaa. Hänet laitettiin jollekin sairaanhoitajalle vähän juttelemaan. Sairaanhoitaja oli sanonut tyyliin että ei tuo sinun lapsuutesi ja nuoruutesi todellakaan mitään traumaattista ole ollut, mitäs siinä valitat.
Maria lopetti saman tien käynnit siellä ja hakeutui yksityiselle psykologille terapiaan (jonka Kela kustansi). Psykologi oli sanonut, että Marialla on kyllä ollut traumaattinen ja traaginen lapsuus eikä ihme, että se häneen vaikuttaa. (Maria sai psykiatrilta diagnoosiksi keskivaikean masennuksen, burnoutin ja posttraumaattisen stressisyndrooman, ja hän kävi terapiassa useamman vuoden).
Että näin.
Että oikein yksityiselle psykologille terapiaan? En psykologin terapiointiin luottaisi.
Kerronpa tarinan eksästäni, joka ainakin vuosina 2009-2012 työskentelo lähihoitajana. Hän oli opiskelija mutt teki usein yövuoroja jossain vanhustentalossa ja ilmeisesti yksin? Käsittääkseni se oli tuolloin vielä mahdollista.
Ennen tuota paikkaa eksä oli kotihoidossa töissä.
Hän oli jatkuvasti töissä kännissä, kotihoidossa ajeli autolla humalassa jne. Varasti töistä lääkkeitä ja luoja tietää mitä. Ei ikinä jäänyt touhuistaan kiinni vaan oli sosiaalisena tyyppinä pidetty työntekijä. Oikeasti hän inhosi työtään. Työkkäristä sitä lähärin koulutusta oli alunperin ehdotettu. Ihmiselle, joka on 12-vuotiaasta dokannut ja käyttänyt aineita minkä kerkeää. On alkoholipsykoosia ym.
Sitä vaan että minkäänlaista todellista seulaa ei taida olla, millaista porukkaa hoitajaksi otetaan. Musta noi jutut oli ihan järkyttäviä.
Vierailija kirjoitti:
Kivittäkää vaan, mutta mielestäni hoitotyö ei ole henkisesti raskaimmasta päästä töitä. Ei tarvitse tehdä töitä henkisesti kauhean paineen alla tulos tai ulos meiningillä. Työpaikka on myös suhteellisen varma, töitä riittää. Itselläni ollut joskus masennus, mutta töissä olen aina toiminut hyvin ja omat ongelmat on voinut unohtaa.
T. Sairaanhoitaja eräästä kaupunginsairaalasta
Mutta sinähän olet sh, et lh, joka tekee ne paskatyöt. Istu sinä vaan tietokoneella tärkeänä teeskentelemässä, tietämättämänä sairaalahierarkiasta.
10 päivän poissaolo per vuosi? Sehän olisi aivan uskomattoman hienoa omalla työpaikallani. Täällä voi sanoa että 10 päivää per kuukausi työssäoloa on jo eräillä saavutus.
Vierailija kirjoitti:
10 päivän poissaolo per vuosi? Sehän olisi aivan uskomattoman hienoa omalla työpaikallani. Täällä voi sanoa että 10 päivää per kuukausi työssäoloa on jo eräillä saavutus.
Ap jollain sivulla mainitsi, että POISSAOLOJA on paljon enemmän, mutta ahdistus /paniikkihäiriön vuoksi tietää tuon verran. Näin se mun kokemuksen mukaan menee, että samat ihmiset on poissa migreenin takia, flunssan takia, ahdistuksen takia, uniongelmien takia jne. Lopulta poissa melkein yhtä monta päivää kuin töissäkin. Mut kun ei oo samasta syystä (ahdistuksen takia) poissa, saa täyttä palkkaa. Jokaisella eri syyllä voi olla taas täydellä palkalla kotona.
Hui kamala. Lisää tulee kaikenkarvaisia "myrkkyhoitajia" joilla pettää hermot, alalle ellei seulaa aleta huolella siivilöidä !