Paraneeko elämä, kun hankkii lapsia? Millä tavalla tarkkaan ottaen?

Ainakin tämän foorumin perusteella elämästä tulee helvettiä ja avioero on väistämätön seuraus

Tutkimusten mukaan ei paranna ainakaan verrattuna samanikäisiin lapsettomiin. Ihan yhtä onnellisia vanhemmat ovat kuin lapsettomatkin. Vanhemmat vain joutuvat maksamaan samasta määrästä onnellisuutta paljon kovemman hinnan. Lapseton on yhtä onnellinen, mutta hänellä on enemmän vapaa-aikaa, laajemmin vapautta ja parempi elintaso. Kannattaa syntyä ihmiseksi, joka ei halua lapsia. :)

Vasta lapsen myötä elämään tulee syvempi merkitys.. Ei ymmärrä, jos sitä ei ole kokenut.

Kai sillä voi luoda elämälleen tarkoituksen. Synnymme kuitenkin planeetalle, jolle olemme vain syöpäkasvainen kaltainen riesa ja olemme surkeita pieniä pölyhippusia universumissa. Synnymme yksin, kuolemme yksin, ja jos siinä välissä ehtii tehdä itsensä tärkeäksi luomalla uuden vastaavanlaisen olennon, niin mitäpä siitä oikeastaan harmiakaan on. Paitsi tietty sille lapselle, joka syntyi, kipuilee nämä samat kivut ja päätyy lisääntymään kehittääkseen elämälleen merkityksen.

No jos omana intohimona on lasten kasvattaminen ja lapsista huolehtiminen ja jos saa hirveät kiksit vaikka oman sukulinjan jatkamisesta, niin noita juttuja ei saa oikein muulla tavalla toteutettua kuin hankkimalla ainakin yksi lapsi. Mutta ihan totta on, että helpommaksi ja halvemmaksi tulisi jos saisikin vastaavan onnen vaikka yksinolosta tai kirjoittamisesta. Tuohon voi vain kovin vähän itse vaikuttaa. Jotkut meistä ovat "isätyyppejä" ja toiset eivät.

Sitä en kyllä tajua, miksi hankkia lapsia jos osaa olla onnellinen muutenkin. Mitään objektiviista, kaikille samanlaista hyötyä lapsista ei ole mutta objektiivisia haittoja kyllä riittää.

Elämä saa merkityksen. Vaikka maksais mitä niin on sen arvoista, aitoa rakkautta ja elämä. Jos ei pysty lapsiperheessä nauttimaan elämästä niin on jotenkin ymmärtänyt elämän väärin.

Oikeastaan tutkimusten mukaan ekat pari vuotta lapsen saannista henkilö on onnettomampi kuin vastaavat parit ilman lapsia. Onnellisuus kuitenkin lisääntyy tämän jälkeen verrattuna lapsettomiin pareihin. Syitä ei tarkkaan tiedetä, mutta arveluita tietenkin on. Tutkimusten mukaan myös on todettu että vaikka pikkulapsiaikana henkilöt oikeasti olivat onnettomampia, he eivät enää muista sitä myöhemmin. Eli kun lapsellisilta pareilta on kysytty, olivatko he onnellisia pikkulapsiaikana, he vastaavat kyllä. Tämä voisi tutkijoiden mukaan johtua siitä, että he muistavat vain positiivisia asioita ja unohtavat huonot. Kysyttäessä he listaavat asioita kuten vauvan ensimmäinen hymy jne. Positiiviset seikat siis peittoavat huonot. 

Miksi sitten lapsi tuo onnea vaikka se huonontaa elämänlaatua monilla tavoilla? Kenties se on vain se rakkaus lasta kohtaan, siitä vain välittää niin paljon ja äitiys/isyys tulee hyvin merkittäväksi asiaksi. Lapsesta, sen hoitamisesta ja kaikkeen siihen liittyvästä tulee elämänmittainen, hyvin tärkeä projekti. Se lisää myös omaa hyvinvointia, ei ehkä niin näennäisesti, mutta pitkällä, syvemmällä tavalla. 

Pitää kuitenkin huomata että tässä oli kyse tilastoista. Lapseton voi olla myös onnellisempi kuin joku lapsellinen kun puhutaan yksilöistä. 

Vierailija kirjoitti:

Vasta lapsen myötä elämään tulee syvempi merkitys.. Ei ymmärrä, jos sitä ei ole kokenut.

Juuri näin. Ihmettelenkin miten tuota onnellisuutta voi mitata kun lapseton ei voi kokea niin syviä tunteita.

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan tutkimusten mukaan ekat pari vuotta lapsen saannista henkilö on onnettomampi kuin vastaavat parit ilman lapsia. Onnellisuus kuitenkin lisääntyy tämän jälkeen verrattuna lapsettomiin pareihin. Syitä ei tarkkaan tiedetä, mutta arveluita tietenkin on. Tutkimusten mukaan myös on todettu että vaikka pikkulapsiaikana henkilöt oikeasti olivat onnettomampia, he eivät enää muista sitä myöhemmin. Eli kun lapsellisilta pareilta on kysytty, olivatko he onnellisia pikkulapsiaikana, he vastaavat kyllä. Tämä voisi tutkijoiden mukaan johtua siitä, että he muistavat vain positiivisia asioita ja unohtavat huonot. Kysyttäessä he listaavat asioita kuten vauvan ensimmäinen hymy jne. Positiiviset seikat siis peittoavat huonot. 

Miksi sitten lapsi tuo onnea vaikka se huonontaa elämänlaatua monilla tavoilla? Kenties se on vain se rakkaus lasta kohtaan, siitä vain välittää niin paljon ja äitiys/isyys tulee hyvin merkittäväksi asiaksi. Lapsesta, sen hoitamisesta ja kaikkeen siihen liittyvästä tulee elämänmittainen, hyvin tärkeä projekti. Se lisää myös omaa hyvinvointia, ei ehkä niin näennäisesti, mutta pitkällä, syvemmällä tavalla. 

Pitää kuitenkin huomata että tässä oli kyse tilastoista. Lapseton voi olla myös onnellisempi kuin joku lapsellinen kun puhutaan yksilöistä. 

Tämä merkityksellisyyden kokemus on varmaan avainasia. Lapsista sellainen on helppo löytää. Sellainen tarkennus kuitenkin, että itse asiassa vanhemmat eivät ole myöhemminkään onnellisempia kuin lapsettomat ainakaan vauraissa länsimaissa. Itä-Euroopan ja kehitysmaiden tilastot vääristävät otantaa, koska siellä ihmisen taloudellinen tilanne myöhemmällä iällä paranee eikä huonone lasten myötä.

Kysypä aloittaja tätä omilta vanhemmiltasi ja tule sitten kertomaan, mitä he sanoivat. Mitä veikkaat, kannattiko suhun sijoittaminen, vai olisiko sittenkin pitänyt heittää lastit kortsuun?

Ei paranna mutta jos lasta kovasti toivoo niin elämä on raskasta jos sellaista ei saa. Mutta niille jotka ei lapsia halua, ei varmasti paranna. Oma elämäni on monilta osin raskaampaa nykyään kuin ennen lapsia, silti olen onnellisempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vasta lapsen myötä elämään tulee syvempi merkitys.. Ei ymmärrä, jos sitä ei ole kokenut.

Juuri näin. Ihmettelenkin miten tuota onnellisuutta voi mitata kun lapseton ei voi kokea niin syviä tunteita.

Onnellisuus ei ole ainakaan minulle mikään tunne vaan tieto siitä, että elämäni on juuri sellaista kuin haluankin, omien arvojeni mukaista. Mikään määrä räiskyviä tunteita ei auta, jos kokee elävänsä jonkun toisen elämää.

En kyllä muutenkaan ole erityisesti tunteiden perässä juoksija vaan järjen ihminen. Minusta on hölmöä takertua tunteisiin, kun niitä kuitenkin tulee ja menee koko ajan.

Mun elämä parani koska nyt elämässäni on paljon enemmän rakkautta kuin ennen. Ja rakkaus omia lapsia kohtaan on erilaista kuin miestä, ystäviä tai muita sukulaisia kohtaan.

Arveletko ymmärtäväsi, jos sinulle tarkkaan ottaen selittäisi. Vai jatkuisiko sittenkin vänkääminen?

Parani sillä tavalla että noi lapset on niin ihania tyyppejä että on oikeesti tosi hauskaa että ne on meijän seurana, ollaan saatu paljon uusia kavereita ja harrastuksia, on paljon kaikkea kivaa tekemistä ja ollaan tosi paljon aktiivisempia. Paljon muitakin hyviä puolia jotka selkeästi on parantanut ainakin meidän elämänlaatua. Tuntuu että elämällä on joku suunta. Kaikilla se ei tietty näin mene ja on minullakin heikkoja hetkiä jolloin ihailen lapsettomien elämää hetkellisesti.

Huonoja puolia mitä lasten teko on tuonut niin ykkösenä on varmasti parisuhteen huononeminen. Tämä olisi korjattavissa jos jaksaisimme. Ja tästä päästäänkin toiseen huonoon puoleen joka on väsymys. Lisäksi huobona puolena näen sen että kaikki omat menot pitää suunnitella tarkkaan, ei voi vaan tulla ja mennä niinkuin ennen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vasta lapsen myötä elämään tulee syvempi merkitys.. Ei ymmärrä, jos sitä ei ole kokenut.

Juuri näin. Ihmettelenkin miten tuota onnellisuutta voi mitata kun lapseton ei voi kokea niin syviä tunteita.

Onnellisuus ei ole ainakaan minulle mikään tunne vaan tieto siitä, että elämäni on juuri sellaista kuin haluankin, omien arvojeni mukaista. Mikään määrä räiskyviä tunteita ei auta, jos kokee elävänsä jonkun toisen elämää.

En kyllä muutenkaan ole erityisesti tunteiden perässä juoksija vaan järjen ihminen. Minusta on hölmöä takertua tunteisiin, kun niitä kuitenkin tulee ja menee koko ajan.

Kuulostaa jotenkin köyhälle ja säälittävälle.

Vierailija kirjoitti:

Kysypä aloittaja tätä omilta vanhemmiltasi ja tule sitten kertomaan, mitä he sanoivat. Mitä veikkaat, kannattiko suhun sijoittaminen, vai olisiko sittenkin pitänyt heittää lastit kortsuun?

Minkälainen vanhempi sanoisi lapselleen, että olihan kivaa saada sinut, mutta olisin varmasti ollut vähintään yhtä onnellinen ilmankin? Ihmiset eivät ole kovin hyviä erottamaan sitä, että he rakastavat kovasti lastaan eivätkö voisi kuvitellakaan elämäänsä ilman, siitä, että lapsen hankkiminen ei kuitenkaan välttämättä tehnyt heistä sen onnellisempia. Vanhemmat osaavat ajatella vain tilannetta, jossa he menettäisivät lapsen, ja sehän on aivan eri asia.

Vierailija kirjoitti:

Vasta lapsen myötä elämään tulee syvempi merkitys.. Ei ymmärrä, jos sitä ei ole kokenut.

On kuitenkin aivan liian paljon niitä vanhempia, joille ei todellakaan näytä tulevan lapsen myötä elämään suurempaa merkitystä. Vai sekö on sitä suurempaa merkitystä, että oma lapsi hylätään tai sitä muuten kohdellaan kaltoin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vasta lapsen myötä elämään tulee syvempi merkitys.. Ei ymmärrä, jos sitä ei ole kokenut.

Juuri näin. Ihmettelenkin miten tuota onnellisuutta voi mitata kun lapseton ei voi kokea niin syviä tunteita.

Onnellisuus ei ole ainakaan minulle mikään tunne vaan tieto siitä, että elämäni on juuri sellaista kuin haluankin, omien arvojeni mukaista. Mikään määrä räiskyviä tunteita ei auta, jos kokee elävänsä jonkun toisen elämää.

En kyllä muutenkaan ole erityisesti tunteiden perässä juoksija vaan järjen ihminen. Minusta on hölmöä takertua tunteisiin, kun niitä kuitenkin tulee ja menee koko ajan.

Kuulostaa jotenkin köyhälle ja säälittävälle.

Minusta taas tuollainen tunteiden palvonta on aina tuntunut jotenkin kummalliselta. Jos kerran mahdollisimman voimakkaat tunteet mittaavat onnellisuutta ja ovat muutenkin elämän pääsisältöä, mikseivät nämä ihmiset kokeile tajuntaa laajentavia huumeita? Yhdestä LSD-lapusta saa sellaiset tunnesävärit, että siinä jäävät kyllä äidinrakkaudet ja muut helposti kakkosiksi.

Tällä tunnenarkkareiden logiikalla voisi itse asiassa sanoa, ettei äiti tiedä todellisesta onnesta mitään verrattuna lapsettomaan, joka trippailee säännöllisesti.

Vierailija kirjoitti:

Lapsi kuitenkin maksaa sen 130 000 euroa ja jokusen kymmenen tuhatta tuntia vaivannäköä. Oletus siis on, että tuollaisen sijoituksen tulisi parantaa elämää jollakin lailla. Miten se parantaa?

Miksi sen pitäisi parantaa?

Rikastuttaa kyllä, ihan älyttömän paljon. Mutta ei mulla ainakaan elämä ennen lapsiakaan nyt mitään rikkinäistä/puutteellista ollut.

Mutta lapseton ei voi edes kuvitella sitä, miten syvää rakkautta ja hellyyttä tuntee omaa lastaan kohtaan. Aviomieskin on rakas, muttei edes likelle samalla tunteen syvyydellä läheinen kuin oma lapsi.

Ilman voi tietenkin elää ja hyvää elämää. Mitä kukin nyt elämältään toivoo...

Itse ajattelen, ettei mikään oikeasti arvokas ja mahtava asia tule elämään täysin ponnisteluitta.