Lue keskustelun säännöt.
Paraneeko elämä, kun hankkii lapsia? Millä tavalla tarkkaan ottaen?
07.02.2016 |
Lapsi kuitenkin maksaa sen 130 000 euroa ja jokusen kymmenen tuhatta tuntia vaivannäköä. Oletus siis on, että tuollaisen sijoituksen tulisi parantaa elämää jollakin lailla. Miten se parantaa?
Kommentit (84)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysypä aloittaja tätä omilta vanhemmiltasi ja tule sitten kertomaan, mitä he sanoivat. Mitä veikkaat, kannattiko suhun sijoittaminen, vai olisiko sittenkin pitänyt heittää lastit kortsuun?
Minkälainen vanhempi sanoisi lapselleen, että olihan kivaa saada sinut, mutta olisin varmasti ollut vähintään yhtä onnellinen ilmankin? Ihmiset eivät ole kovin hyviä erottamaan sitä, että he rakastavat kovasti lastaan eivätkö voisi kuvitellakaan elämäänsä ilman, siitä, että lapsen hankkiminen ei kuitenkaan välttämättä tehnyt heistä sen onnellisempia. Vanhemmat osaavat ajatella vain tilannetta, jossa he menettäisivät lapsen, ja sehän on aivan eri asia.
Onko se eri asia? Minusta se ei ole eri asia. Hyvin harva vanhempi katuu lastaan tai ajattelisi, että "kunpa tuosta pääsisi eroon" - ja se ilmentää juurikin sitä, miten arvokasta se vanhemmuus heille on. Vanhemmuus kun rakentuu monesta asiasta: siitä rakkaudesta lastaan, sitä yksilöä kohtaan - mutta myös siitä, miltä vanhemmuus tuntuu asiana, miltä tuntuu olla äiti ja kasvattaa ihminen omasta "lihasta ja verestään" itsenäiseksi aikuiseksi asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tutkimusten mukaan ei paranna ainakaan verrattuna samanikäisiin lapsettomiin. Ihan yhtä onnellisia vanhemmat ovat kuin lapsettomatkin. Vanhemmat vain joutuvat maksamaan samasta määrästä onnellisuutta paljon kovemman hinnan. Lapseton on yhtä onnellinen, mutta hänellä on enemmän vapaa-aikaa, laajemmin vapautta ja parempi elintaso. Kannattaa syntyä ihmiseksi, joka ei halua lapsia. :)
Tutkimusten mukaan lapsia saaneet ovat ensimmäisten vuosien aikana onnettomampia kuin ei-lapselliset, mikä on luonnollinen seuraus stressin lisääntymisestä ja vaivannäöstä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sitä ei olisi omassa elämässään onnen huipulla saadessaan pienen vauvan, kuten minäkin olin- mutta olihan se todella rankkaa. Sitä vastoin lasten kasvaessa lapsen omaavien onnellisuus nousee koko ajan, ja tutkimusten mukaan isovanhempi-iässä ne, joilla on omia lapsia ovat huomattavasti onnellisimpia kuin ne, joilla ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Oikeastaan tutkimusten mukaan ekat pari vuotta lapsen saannista henkilö on onnettomampi kuin vastaavat parit ilman lapsia. Onnellisuus kuitenkin lisääntyy tämän jälkeen verrattuna lapsettomiin pareihin. Syitä ei tarkkaan tiedetä, mutta arveluita tietenkin on. Tutkimusten mukaan myös on todettu että vaikka pikkulapsiaikana henkilöt oikeasti olivat onnettomampia, he eivät enää muista sitä myöhemmin. Eli kun lapsellisilta pareilta on kysytty, olivatko he onnellisia pikkulapsiaikana, he vastaavat kyllä. Tämä voisi tutkijoiden mukaan johtua siitä, että he muistavat vain positiivisia asioita ja unohtavat huonot. Kysyttäessä he listaavat asioita kuten vauvan ensimmäinen hymy jne. Positiiviset seikat siis peittoavat huonot.
Miksi sitten lapsi tuo onnea vaikka se huonontaa elämänlaatua monilla tavoilla? Kenties se on vain se rakkaus lasta kohtaan, siitä vain välittää niin paljon ja äitiys/isyys tulee hyvin merkittäväksi asiaksi. Lapsesta, sen hoitamisesta ja kaikkeen siihen liittyvästä tulee elämänmittainen, hyvin tärkeä projekti. Se lisää myös omaa hyvinvointia, ei ehkä niin näennäisesti, mutta pitkällä, syvemmällä tavalla.
Pitää kuitenkin huomata että tässä oli kyse tilastoista. Lapseton voi olla myös onnellisempi kuin joku lapsellinen kun puhutaan yksilöistä.
Lähteet, jos saanen pyytää
Vierailija kirjoitti:
Tutkimusten mukaan ei paranna ainakaan verrattuna samanikäisiin lapsettomiin. Ihan yhtä onnellisia vanhemmat ovat kuin lapsettomatkin. Vanhemmat vain joutuvat maksamaan samasta määrästä onnellisuutta paljon kovemman hinnan. Lapseton on yhtä onnellinen, mutta hänellä on enemmän vapaa-aikaa, laajemmin vapautta ja parempi elintaso. Kannattaa syntyä ihmiseksi, joka ei halua lapsia. :)
Sulla menee nyt vähän ristiin nuo argumentit.
Ensin sanot, että vanhemmat ovat yhtä onnellisia kuin lapsettomat, sitten kumminkin luettelet PÄÄLLE asioita, jotka sinun mukaasi lisäävät onnellisuutta.
Eikös pikemminkin voisi sanoa, että siitä huolimatta, että lapsettomilla on enemmän vapautta, vapaa-aikaa ja elintasoa, he eivät ole sen onnellisempia kuin perheelliset...
Mutta varmaan itse asiassa tiedätkin, että tuo ei kerro juurikaan mitään, tuollainen tutkimus. Katsos kun se, millaiseksi ihmiset KERTOVAT oman onnellisuutensa ei välttämättä ole se, millaiseksi he todellisuudessa sen kokevat.
Ja eri ihmisten onnellisuustasojen mittaus ei kerro mitään siitä, miten onnelliseksi sama ihmisyksilö kokee elämänsä eri elämäntilanteissa.
Minä olen ollut sekä lapseton että nyttemmin äiti, ja tiedän, että MINÄ olen onnellisempi äitinä. Ei kiinnosta yhtään, miten joku vela asian näkee, itse asiassa.
Pessimisti kirjoitti:
Kai sillä voi luoda elämälleen tarkoituksen. Synnymme kuitenkin planeetalle, jolle olemme vain syöpäkasvainen kaltainen riesa ja olemme surkeita pieniä pölyhippusia universumissa. Synnymme yksin, kuolemme yksin, ja jos siinä välissä ehtii tehdä itsensä tärkeäksi luomalla uuden vastaavanlaisen olennon, niin mitäpä siitä oikeastaan harmiakaan on. Paitsi tietty sille lapselle, joka syntyi, kipuilee nämä samat kivut ja päätyy lisääntymään kehittääkseen elämälleen merkityksen.
Sinä voit perustella yksittäisiä asioita itsellesi tällä mittakasvalla. Et kuitenkaan voi elää tuossa todellisuudessa läpi elämäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä nyt sitten katsotaan elämä parantamiseksi...
Onhan tämän vauvan kanssa toisinaan työlästä ja väsymystä pukkaa kun öisin heräillään. Tekemiset jää myös puolitiehen kun vauva karjaisee tyytymättömyyttään sitterissä istuessaan.
Mutta helkkari miten tuota rakastankaan... Sitä rakkautta en voinut kuvitellakaan vielä lapsettomana. Että sillä tavalla on kyllä parempaa, koska elämässäni on nyt minulle todella tärkeä ja rakas ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Sitä vastoin lasten kasvaessa lapsen omaavien onnellisuus nousee koko ajan, ja tutkimusten mukaan isovanhempi-iässä ne, joilla on omia lapsia ovat huomattavasti onnellisimpia kuin ne, joilla ei ole.
Tämä ei pidä paikkaansa. Vanhempien ja ei-vanhempien välillä ei ole vanhemmiten mitään onnellisuuseroja kun tarkastellaan vauraita länsimaita, joissa lapset eivät elätä vanhempiaan. Katso esimerkiksi tämä tutkimus: http://sciencenordic.com/older-people-just-happy-without-children
Lasten hankkiminen ei ole mikään sijoitus tulevaan onnellisuuteen, vaan se on vain yksi polku käytännössä samaan tyytyväisyyden tasoon, josta lapsettomatkin nauttivat. Tämä on polkuna vain paljon kivisempi kuin se, jota vapaaehtoisesti lapsettomat kulkevat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saan rakastaa.
Ihmisen tekee onnelliseksi rakastaminen. Ei niinkään rakastettuna oleminen, vaan rakastaminen.
--
Oma kokemukseni mukaan on myös ihanaa saada ympärilleen läheisiä ja lähisukulaisia.
Loppujen lopuksi hyvin harvan ihmisen kanssa saa jakaa arkensa ja itsensä niin kattavasti. Se on antoisaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vasta lapsen myötä elämään tulee syvempi merkitys.. Ei ymmärrä, jos sitä ei ole kokenut.
Juuri näin. Ihmettelenkin miten tuota onnellisuutta voi mitata kun lapseton ei voi kokea niin syviä tunteita.
Onnellisuus ei ole ainakaan minulle mikään tunne vaan tieto siitä, että elämäni on juuri sellaista kuin haluankin, omien arvojeni mukaista. Mikään määrä räiskyviä tunteita ei auta, jos kokee elävänsä jonkun toisen elämää.
En kyllä muutenkaan ole erityisesti tunteiden perässä juoksija vaan järjen ihminen. Minusta on hölmöä takertua tunteisiin, kun niitä kuitenkin tulee ja menee koko ajan.
Kuulostaa jotenkin köyhälle ja säälittävälle.
Minusta taas tuollainen tunteiden palvonta on aina tuntunut jotenkin kummalliselta. Jos kerran mahdollisimman voimakkaat tunteet mittaavat onnellisuutta ja ovat muutenkin elämän pääsisältöä, mikseivät nämä ihmiset kokeile tajuntaa laajentavia huumeita? Yhdestä LSD-lapusta saa sellaiset tunnesävärit, että siinä jäävät kyllä äidinrakkaudet ja muut helposti kakkosiksi.
Tällä tunnenarkkareiden logiikalla voisi itse asiassa sanoa, ettei äiti tiedä todellisesta onnesta mitään verrattuna lapsettomaan, joka trippailee säännöllisesti.
Käsittäkseni tuossa on se ongelma, että pidemmän käytön jälkeen ne tripit ei olekaan niin kivoja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma elämäni on kokonaisuutena parantunut lasten myötä. Toki hetkittäin voisin ampua nuo jonnekin maata kiertävälle radalle...
Mutta siis, nautin lasten kanssa tekemisestä, harrastuksista, kasvun seuraamisesta, asioiden opettamisesta, erilaisista pienistä hetkistä, joita ei ilman lapsia olisi. Tunteet lasta kohta ovat jotain ihan muuta kuin yksikään aikuissuhde. Tämä tekee myös sen, että pelko vaikkapa lapsen sairastaessa pahasti on potenssiin miljoona.
Negatiivista on, että oma aika ei ole selviö, vaan sitä pitää tekemällä tehdä. Syyllisyys on monesti läsnä, kun työpäivät venyvät. Syyllisyys on yleensäkin hyvin tuttu tunne monessa kohdassa.
No eikös ole näin että mitä enemmän se elämä pyörii sen oman navan ympärillä (minäminäminäminä.....) ja mitä enemmän aikaa ihmisellä on miettiä ja analysoida että onko onnellinen niin sen onnettomampi ihminen on.Omaa lasta rakastaa ehdoitta ja sinulla vanhempana on tärkeä tehtävä pitää hänestä huolta.Töissä sinut voi aika helposti korvata uudella työntekijällä mutta vanhempana ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämään on tullut iso määrä rakkautta, hellyttä ja läheisyyttä lisää lasten myötä. :) Lasten kanssa on kiva jutella ja viettää aikaa, he auttavat minuakin näkemään asioita uusista kulmista.
Asia mikä yllätti, oli se että lasten myötä tuli myös paljon lisää sosiaalista hyväksyntää. Jotkut pitivät mua aiempaa enemmän vakavasti otetavana aikuisena kun minusta tuli muiden roolieni lisäksi myös äiti.
Lapset alkavat olla kouluikäisiä, pikkulapsiaika alkaa siis olla takana mutta vielä tässä on aktiivista äitiaikaa vaikka kuinka jäljellä. Uteliaisuudella odotan mitä kaikkea opin vielä tässä matkan varrella. :)
On vaikea kuvitella että olisin onnellisempi ilman lapsia ja tilillä isompi määrä rahaa. Vapaaehtoisesti lapsettoman korvaan luulostaa varmaan hullulta mutta näin tämän koen. Saattaisin olla ihan onellinen ihminen vaikka en koskaan lapsiperhettä olisi halunnut. Tähän suuntaan elämä kuitenkin vei ja hyvä näin.
Outo ajatus, että joku ottaisi elämäänsä niin ison projektin kuin vanhemmuuden olematta kohtuu varma, että se parantaa hänen elämäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä paraniko mun elämä kun sain lapsen, muuttui ainakin kovasti. Kyllä mä silti koen että ilman lastanikin elämäni olisi ollut arvokasta ja rakkauttakinolen saanut kokea ennen lasta. Jos haluaa olla vapaaehtoisesti lapseton (niinkuin minäkin ennen kuin ylläri sattui), niin siinä elää sellaistaelämää kuin haluaa, ihan kuin muutkin ihmiset. En mä usko että "silloin ei tiedä mitä todellinen, syvä rakkaus on".
Mä olisin luultavasti jatkanut elämääni vapaaehtoisesti lapsettomana enkä olisi välttämättä niitä alkanut haluamaan. Saattaisin tehdä jotain työtä, olla parisuhteessa tai yksin, vetää huumeita, matkustella tai mitä vaan. Kiteytettynä, kyllä mun elämäni on nyt parempaa (ja stressaavampaa, tietyllä tavalla raskaampaa) koska mulla on maailman ihanin poika. Mutta ei ne lapset ole "se juttu" mikä maagisesti tekee ihmisen elämästä parempaa tai varsinkaan arvokkaampaa.
Jos lapsi on hyvin toivottu, voi parantaa, jos taas ei lapsia halua, lapsi varmasti huonontaisi elämää.
Just, syventää jollakin tapaa elämää ja suhdetta, selvä!
1. Jätä hyvästit omalle elämälle
2. Jätä hyvästit spontaanille, mahtavalle seksielämällesi (jos se sitä oli joskus)
3.Jätä hyvästit upealle kropallesi, sekä sisäisesti että ulkoisesti (voi rupsahtaa tosi pahastikin ja elimelliset viat saattavat olla korjaamatomia vaivoja, joista kärsit lopun ikääsi)
4. Jos jotkut puolustelevat ruhjeita, arpia ja sisuskalujen menettämistä "kannan nää ylpeydellä"- tyyliin, niin puhuvat täyttä sontaa.
5. Et voi kun toivoa, että saat täyspäisiä jälkeläisiä, elämä on arpapeliä tässäkin suhteessa (erityislapsen kanssa arki voi olla just...haastavaa (lue: täyttä helvettiä)
6. Edelliseen kohtaan ei välttämättä auta selkään taputtelut tyyliin "Eihän sulle anneta enempää taakkaa kun jaksat kantaa, erityislapsi kasvattaa vanhemmuutta" ja sitä rataa hölinät.
5.Parisuhde tavalla tai toisella taatusti kärsii, mikä oli minulle se pahin juttu
6. Edellisen takia olen ihan kypsä naisena tällaiseen härdelliin ja haluan todella muutoksen (näistähän ei nainen voi näillä sanoilla puhua, koska silloin olet kevytkenkäinen ja huono äiti, mikä lie baarikärpänen, sekä jakorasia)
7. Mutta mä voin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vasta lapsen myötä elämään tulee syvempi merkitys.. Ei ymmärrä, jos sitä ei ole kokenut.
Juuri näin. Ihmettelenkin miten tuota onnellisuutta voi mitata kun lapseton ei voi kokea niin syviä tunteita.
No esimerkiksi siten, että lapsen saanut vertaa omaa elämäänsä ennen lasta ja sen jälkeen? Kai kaikki muistaa ja pystyy suhteuttamaan juttuja. Lapseton tietenkään ei voi tietää siitä onnesta tietää, mutta tarviitseekokaan? Kaikki selitykset kuulostaa ontoilta, vähän kuin yrittäisi kuvailla orgasmia toiselle tai miltä hermosärky tuntuu. Ne on vain sanoja ja parhaimmillaankin niistä saa vain utuisen fiiliksen siitä, mitä toinen kokee. Lisäksi ne värittyy sillä, miten kuulija itse asiat kokee. Jos kertoja valittaa, niin kuulija kokee vain ne negatiiviset asiat. Sitenhän täälläkin palstalla asiat koetaan. Harva täällä kiittelee, että voi ei mä olen niiin onnellinen!
Tietenkin kaikki ne koetut huiput elämässä, on niitä parhaita huippuja, kunnes tulee jotain mikä peittoaa kaikean kokeman alleen, mitä ei ikinä voi verrata mihinkään muuhun, koska se on vain niin ylivertaisen parasta. Sitä lapset on mulle. Paskinta ja ihan parasta koskaan. Paskinta on hakata päätä seinään, kasvaa mukana, itkee mukana. Mutta parasta on juuri ne samat asiat. Kasvaa mukana. Saada rakastaa sydämensä kyllyydestä.
Vierailija kirjoitti:
No eikös ole näin että mitä enemmän se elämä pyörii sen oman navan ympärillä (minäminäminäminä.....) ja mitä enemmän aikaa ihmisellä on miettiä ja analysoida että onko onnellinen niin sen onnettomampi ihminen on.Omaa lasta rakastaa ehdoitta ja sinulla vanhempana on tärkeä tehtävä pitää hänestä huolta.Töissä sinut voi aika helposti korvata uudella työntekijällä mutta vanhempana ei.
Mitäs jos miettisikin että kannattaako siitä hyväpalkkaisesta työstä ottaa loparit varsinkin tällaisen taloustilanteen vallitessa ja ryhtyä tekemään niitä lapsia tai hoitamaan sitä ainokaista siellä kotona. Minä en tunne niin minkäänlaista huonoa omatuntoa naisena siitä, että jälkeläinen on päiväkodissa työpäivän ajan. Sehän on jo jälkikasvullekin paras tapa sosiaalisaation kannalta. Ei ihme että kotimaa on pullollaan erakoituneita antisosiaalisia persoonia kun yleinen paniostus "kotihoitoon" on tämä. Ja jälkeläisestään pitää ottaa vastuu IHAN ITSE vanhempien, EI yhteiskunnan. Tätä asiaa suomalaisien naisten on TODELLA VAIKEA sisäistää. Odotetaan että yhteiskunta hoitaa, kunhan tänne vaan niitä jälkeläisiä kilvan tehtaillaan sieltä alapäästä. Vähän vastuuta, eli harkintaa. Mielestäni se vasta omaan napaan tuijottamista onkin, että minä nyt haluan jälkeläisen, vaikka taloudellinen tilanne huutaa ihan jotain muuta. Olen katsellut näitä äitiydessään piehtaroivia, aivottomia ja lisääntymisvietin riivaamia otuksia sen verran, että pahaa tekee.
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin kaikki ne koetut huiput elämässä, on niitä parhaita huippuja, kunnes tulee jotain mikä peittoaa kaikean kokeman alleen, mitä ei ikinä voi verrata mihinkään muuhun, koska se on vain niin ylivertaisen parasta. Sitä lapset on mulle. Paskinta ja ihan parasta koskaan. Paskinta on hakata päätä seinään, kasvaa mukana, itkee mukana. Mutta parasta on juuri ne samat asiat. Kasvaa mukana. Saada rakastaa sydämensä kyllyydestä.
Ihmetyttää kyllä tämä tunnehuippujen palvonta, joka tässäkin ketjussa toistuu. En siis paheksu, mutta mietin, onko tässä jokin perustava ero vanhemmiksi haluavien ja muiden välillä. Onko näin, että ns. tunnenarkkarit ovat todennäköisemmin vanhempia kuin tasaiset ja älylliset ihmiset, joille onnellisuus merkitsee ensisijaisesti jotakin muuta.
Tämän tunnehehkutuksen keskellä kannattaa kuitenkin muistaa, etteivät vanhemmatkaan koe vanhemmuutta samalla tavalla. Kaikki eivät myöskään koe mitään erityistä ylitsepursuavaa rakkauttakaan. Ei meistä kukaan pääse toisen pään sisään, joten on vähä hassua väittää, että vanhempi tietäisi jonkun lapsettoman hypoteettisista vanhemmuuden kokemuksista paremmin kuin tämä lapseton itse.
Tavallaan paranee tuon rakkauden ja jonkinlaisen elämän sisällön rikastumisen takia, mutta toisaalta sen kanssa samassa suhteessa kasvaa huoli yms. ja se voi olla joskus niiiin riipaisevaa. Eli käy korkeammalla mutta toisaalta "kuilutkin" on syvempiä ja pelottavampia.